Jokainen alkuperäisiin tarinoihin tai aiempiin elokuva- tai tv-sarjasovituksiin tutustunut tietää, että Watson luulee salapoliisin kuolleen, kun todellisuudessa tämä vain on pysytellyt piilossa. Se on surkeasti tehty parhaalle kaverille, mutta selitys on, että pudottaessaan Sherlock Holmesin arkkivihollisensa tohtori Moriartyn kanssa Reichenbachin kalliolta kirjailija Arthur Conan Doyle oli kyllästynyt hahmoonsa eikä hänellä ollut aikomustakaan palauttaa päähenkilöään henkiin. (Tosin henkilökohtaisesti olen aina epäillyt tätä tarinaa. Alkuperäisessä tarinassahan emme näe Holmesin saati Moriartyn putoavan, vaan tämä kaikki on Watsonin päättelyä. Jos sitä ei näytetä, kirjailija saattaa huijata... no mutta kuitenkin.)
Sherlock Holmes -tarinat ilmestyivät pienoisromaaneina sekä kertomuksina Strand-lehdessä vuosien 1887 ja 1927 välillä. Sarjan päähenkilöiden täytyy pysyä tarinasta toiseen suurinpiirtein samanlaisina, muuten lukijat pettyvät. Holmes on mainio päähenkilö, hänellä on sekä valoisat että pimeät hetkensä ja hän on erikoisuudessaan monella tavalla sympaattinen. Suhteessaan toisiin ihmisiin Holmes on kuitenkin yksipuolinen: hänen ainoa ystävänsä on Watson, hän ei ole kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta, hänellä ei ole perhettä tai sukulaisia veljensä Mycroftin lisäksi.
Otetaan sitten Steven Moffatin ja Mark Gatissin kehittämä uusi tv-sarja, jossa salapoliisi aisapareineen on päivitetty uudelle vuosituhannelle. Sarjalta ja sen henkilöiltä odotetaan nykymaailmassa jo vähän muutakin kuin nokkeluutta ja hämmästyttäviä rikosjuonia. Uudessa sarjassa Holmesin käytöstä on psykologisoitu (ja patologisoitu) sikäli, että hänen sijoittumisellaan autismin kirjoon spekuloidaan ja hän itse sanoo olevansa sosiopaatti. Minusta tämä asetelma on ongelmallinen. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko oikea viesti tosielämän Watsoneille, että kaikki huono kohtelu pitää ottaa vastaan koska ystävyys on sen arvoista.
Onneksi sarjan Holmes ei ole yksioikoinen sosiopaatti. Vaikka hahmo kuinka väittäisi olevansa sosiaalisesti kyvytön, pinnan alla hänessä on myötätuntoa ja herkkyyttä kanssaihmistensä tunteille. John Watsonin ystävyys pehmentää Sherlockia sarjan aikana ja hän osoittaa pystyvänsä kehittymään. Tämä on minimivaatimus: kylmä logiikka ja järkeily ei riitä viehättämään nykypäivän katsojaa , vaan tarvitaan muutos. 1800-luvun lopun luonnontieteellisesti orientoituneilta sankareilta tätä ei vaadittu. Toki alkuperäinen Sherlock Holmeskin muuttui iän myötä hieman leppoisammaksi. Vahingolliset päihteet hän ainakin jättää Watsonin (tai nuorten lukijoiden) vaikutuksesta.
Sherlockia on kritisoitu (tai kiitetty, riippuen näkökulmasta) siitä, että se on oikeastaan vain Doctor Who aikuisille eli käsikirjoittajan (Moffatin) uusi versio samasta sankarista. Aikamatkustaja eli Tohtori syntyy aina uudelleen, hahmoa syvennetään taustatarinalla - tai sitten ei. Tohtorin perustrauma on se, että hän pakenee, eikä tämä asetelma juuri muutu. Kumpaakaan hahmoa ei voi myöskään muuttaa liikaa, koska silloin ne eivät olisi enää tunnistettavia, yleisön rakastamia hahmoja.
Sherlock-tv-sarja on uusi tulkinta ja vie salapoliisin hahmoa pidemmälle, ja hyvä näin. Sherlockin hahmo vetoaa introverttinä (lue: nörttinä) erityisesti samanhenkiseen yleisöön, toivottavasti kuitenkin enemmän kokonaisena henkilöhahmona kuin kuvauksena autismin kirjon piirteiden edustajasta. Tosielämän autismin kirjoon kuuluvien piirteiden kanssa elävä katsoja kun on todennäköisesti pikemmin normaaliälyinen ja tavallisen näköinen kuin huippunerokas ja erittäin hyvän näköinen (ja laiha) sankari, joka saa - ollaanpa nyt rehellisiä - sarjassa kömpelyytensä anteeksi nerokkuutensa ja ulkonäkönsä vuoksi.
John Watsonista, tuosta suuren taiteilijan täydellisestä kumppanista, olen kirjoittanut myös täällä.
Sherlock TV 2:ssa sunnuntaina klo 20.15
No comments:
Post a Comment