Pieni kenttätutkimus jatkamisesta

Vedin viikonloppuna lyhyen koulutuspäivän Kirjoituskone käyntiin. Siellä ei startattu sähkökirjoituskoneita vaan käynnisteltiin kirjoittamislihaksia noin muuten, tekemällä harjoituksia ja virittäytymällä. Koulutuspäivä innosti muistelemaan omia kokemuksia aloittamisen ja jatkamisen vaikeudesta. Olen istunut monilla kirjoituskursseilla Viita-akatemiassa, Oriveden opistolla ja yliopistossa viime vuosikymmenen puolella. Suuri osa kurssitovereista on sittemmin lopettanut kirjoittamisen ja löytänyt tilalle jotakin muuta, mutta aloin pohtia, millaiset ihmiset sitten ovat jatkaneet.

Joillain intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuvilla intohimon kohde on vaihtunut esimerkiksi teatteriin, tai politiikkaan. Jollakin on elämä vienyt mennessään, on työtä ja perhettä. Jonkun puoliso ei ole tukenut harrastusta ja kirjoittaja on luopunut siitä toistaiseksi.

Tuntuu itsestään selvältä, että lahjakas kirjoittaja, jolla on sanottavaa, kirjoittaa. Kuitenkin kursseilla on ollut minua lahjakkaampia kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta tai ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan. He pelkäävät tyhjää paperia, eivät saa tekstiä syntymään, heillä on terveysongelmia, he löytäneet jotain muuta. Merkittävä syy siihen, miksi itse olen jatkanut, on se että edellinen ala oli yhtä epävarma. Olin toki töissä, vähän aikaa, mutta lyhyitä pätkiä kerrallaan. Yhtään työsopimusta minulla ei ole ollut, joka olisi ollut pidempi kuin jokin saamani apurahapätkä.

Katsoin eilen Whiplash-elokuvan, joka kertoo jazz-rumpalista konservatoriossa. Nuorella miehellä oli lempeä isä, jolle kelpasi kaikki, ja sitten oli stereotyyppisen julma musiikinopettaja, jolle ei kelvannut mikään. Mietin, että onko tässä todella meidän taideopetuksemme kuva? Onko välimuotoa, ja voiko rakenteita muuttaa? Kun elokuva oli ensi-illassa, sitä kritisoitiin siitä, että siinä käsiteltiin enemmän kilpailua ja voittamista, ei varsinaista taiteellista kunnianhimoa. Pelkkä itsensä ruoskiminen ei kanna tarpeeksi pitkälle. Tai sitten se oli amerikkalaiselle yleisölle tehty elokuva, ja tietyt mutkat oli elokuvakerronnan takia vedetty suoriksi.

Kuten kollega totesi, tasapaino on lopulta sitä, että tekee. Jatkaa kirjoittamista, ei kuuntele "kaikki käy" -vanhempaa eikä anna natsiopettajan lannistaa, ja pitää huolta, että elämässä on muutakin. Samalla sisäinen pakko ei lopulta tarkoita mitään, jos se ei johda kehitykseen, sen miettimiseen, miten tehdä paremmin. Ilman harjoitusta sisäinen pakko laimenee, ja lakkaa.

Ketkä sitten eivät lakanneet kirjoittamasta?
He, joita rohkaistiin. Hyvä äidinkielenopettaja voi olla kirjoittajan uralla kullanarvoinen.
He, jotka saivat vahvistusta. Ensimmäinen julkaistu novelli on kannustanut kirjoittamaan lisää.
He, joita luettiin. Joskus paras ystävä, jonka kanssa pallotella ideoita, saa jatkamaan.
He, joilla on kirjoittavia ystäviä. Yhteisö tukee kirjoitusharrastusta ja sparraa, potkii tarvittaessa perseelle.
He, joita autettiin. Hyvä haltiatarkummi, kokeneempi kirjoittaja tai kustantaja jeesasi eteenpäin.
He, jotka auttoivat itseään. Perustivat oman kustantamon, kun kustantajaa ei ole löytynyt tai edellisen kanssa meni sukset riskiin.
Ja lopuksi: luonnekysymys. He, jotka olivat itsepäisimpiä.

Onhan myös kirjoittajia, joita on tuettu, sparrattu, kiitetty, potkittu eteenpäin ja joista on odotettu paljon. Kenelläkään kirjoittajalla ei ole mitään velvollisuutta lunastaa yhtään kenenkään odotuksia, paitsi itsensä. On luultavasti myös kirjoittajia, jotka eivät ole saaneet nauttia mistään edellämainituista. Olisi kiinnostavaa kuulla heistä.