Tuesday, January 17, 2017

Sherlock 4: Pimeä puoli

”Give the people what they want.”
”Never do that. People are stupid.”

Uusi Sherlock -sarjan neloskausi on ilmestynyt Netflix-suoratoistokanavalla. Neljännen tuotantokauden vastaanotto on ollut fanien keskuudessa vaihtelevaa. Kirjoittajien (Mark Gatiss, Steven Moffat) näkökulmasta on aina iso haaste lähteä kehittämään henkilöhahmoja lähdemateriaalin ulkopuolella. Uudella tuotantokaudella on enää pinnallisia yhtymäkohtia sir Arthur Conan Doylen tuotantoon. Pidin siitä silti.

Katsoin sarjan uudemman kerran, mutta siitä näkökulmasta, että päähenkilö onkin Siân Brooken esittämä naishahmo. Ensin hän on punatukkainen ”E” bussissa, sitten Faith, sitten terapeutti ja lopussa Hannibal Lecter ei kun Eurus Holmes. En pitänyt hahmoa niinkään kirjaimellisesti "Holmesin veljesten siskona", vaan tuttua Sherlockia korvaavana hahmona niissä kohtauksissa, joissa päähenkilön tarinaa syvennettiin.


”This is me”

Sarjassa jauhetaan Jim Moriartysta, mutta hänestä ei ole kyse. Sherlock syyttää Moriartya uudelleen ja uudelleen, kun hän itse on tapahtumien alku ja juuri. Nimi vain meni väärin. Moriarty ei ole Sherlock Holmesin pimeä puoli, Eurus on. Ei niin, että Andrew Scottin näyttelemä hahmo ja roolisuoritus olisivat yhtään vähemmän vakuuttavia! MP3-soittimesta Queenia huudattavan Moriartyn oma kohtaus on viimeisen jakson piristysruiske.

Juonikehityksestä vihjattiin jo vuoden takaisessa Abominable Bride -jaksossa: Sherlock tietää, mitä pahis seuraavaksi aikoo, koska hän on se pahis. Eurus tekee sen, mitä Sherlock ei voi. Uhkailee veljeään, viettelee Watsonin, lohduttaa tätä terapeutin hahmossa, murhaa ja tuhoaa. Hyvä esimerkki on, että Sherlock ei voi olla varma, onko hän todella tavannut Faithin vai hallusinnoinut tämän vierailun. Mrs. Hudson ei näe vierailijaa, eikä huumekauppias keittiössä.


”I am reminding you of your friend, I think.”
”That´s not necessarily a good thing."

Salapoliisin myötätuntoisen päiväpuolen tehtäväksi jää syleillä pimeys osaksi itseään.

Loistavaksi vastakohdaksi rikkinäiselle - kahtia jakautuneelle - Sherlockille asettuu täydellinen tohtori Watson, joka on kaikkea, mitä puolisolta voi haluta. Martin Freeman on uskomaton näyttelijä, aivan omaa luokkaansa. Benedict Cumberbatch on myös jälleen todella hyvä, erityisesti pidin toisen jakson The Lying Detective kohtauksesta, jossa hän lausuu Shakespearea ja ammuskelee asunnossa.

Toby Jones hammasproteesissa tekee tasalaatuisen kertakäyttökonnan roolin. Samoin onnistuu Mark Gattiss, jonka kyvyt näyttelijänä helposti unohtaa - Mycroftin roolihahmo on viimeistä jaksoa The Final Problem lukuunottamatta melko yksipuolinen.


"Do you ever look in a mirror and want to see someone else?"

Neloskaudessa on totta kai vikoja. Ensimmäisessä jaksossa The Six Thatchers ärsyttävintä on, että tekijää ei olisi pystynyt millään arvaamaan ennen loppupaljastusta. Laiskaa dekkarikirjoittamista! Tylsää on myös, että salapoliisitarina on muutettu amerikkalaistyyliseksi jännitys- ja toimintaseikkailuksi. Päätösjakson juonessa on elefantin mentäviä aukkoja ja kun kliimaksiin päästään, koko jutussa ei ole logiikan häivää. Toisaalta en yleensä katso toimintaelokuvia, joten niiden kliseet eivät ehkä siksi häiritse minua niin paljon.

Sarja muistuttaa entistä enemmän "Doctor Who:ta aikuisille”, lastenloruja myöten. Koko kauden ajan muut hahmot jauhavat Sherlockille, että hänessä on kyse tunteista, ei järjestä. Sentimentaalisuuden korostaminen on ilman muuta riski. Nörttiyleisö pitää itseään älykkäänä, ihastuu tummaan, vaaralliseen hahmoon, ja kun tekijät nostavat sarjan melodramaattisuuden pinnalle pohjavirran sijaan, katsojat voivat olla pettyneitä.


"Miss you.”

Sarjassa on jälleen mahtavaa elokuvausta ja kuvakerrontaa, todella kauniita kuvia, mutta ei niistä sen enempää. Suurimman vaikutuksen tekivät tarinan häpeilemätön sentimentaalisuus ja sitä tukeva David Arnoldin / Michael Prycen musiikki. Jos Irene Adlerin viuluteema Scandal in Belgravia -jaksossa oli koskettava, Eurusin teema särkee sydämen. Siân Brooke onnistuu luomaan neljässä roolissaan koskettavan kokonaiskuvan – Sherlockista, henkilöhahmosta, josta emme koskaan pääse täysin selvyyteen.

Uusi Sherlock on katsottavissa Netflixissä.
Lainaukset ovat repliikkejä käsikirjoituksesta.

Margaret Pennyn aikaisemmat Sherlock-kirjoitukset:
Sherlock - Sosiopaatista kokonaiseksi henkilöhahmoksi
Rakkauskirje John Watsonille

No comments:

Post a Comment