Tuesday, August 30, 2011

Rakkauskirje John Watsonille


Mietin Sherlock Holmesia vielä. Olen pari päivää pohtinut, onko Arthur Conan Doylen kahdesta luomuksesta tohtori Watson sittenkin merkittävämpi saavutus.

Epäsovinnainen, epäsosiaalinen Sherlock Holmes on täydellinen taiteilija. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, jotka kummittelisivat hänen taustallaan. Hänellä ei ole puolisoa eikä lapsia, joista huolehtia. Hänellä on vuokraemäntä, joka siivoaa ja laittaa ruokaa, sekä tohtori Watson, joka on täydellinen taiteilijan kumppani. John Watson ei tuomitse Holmesin kokaiininkäyttöä, ei valita viulunsoitosta kolmelta aamuyöllä tai siitä, että seinään on ammuttu reikiä. Näemme Holmesin Watsonin kautta. Watson kirjaa Holmesin tekemisiä ja suhtautuu arvostavasti ja ihaillen kaikkeen, mitä tämä tekee. Watsonin katse ystäväänsä on aina rakastava ja hyväksyvä.

Ei haluaisi, että kukaan tosielämän taiteilija kaataisi kaiken tällaisen ystävän ja kumppanin niskaan. Sen sijaan haluaisin pystyä sisäistämään molemmat miehet itseeni. Haluaisin sekä Holmesin oikullisen nerouden että John Watsonin katseen, jonka kautta pystyisin antamaan arvon itselleni ja sitä kautta myös muille.

Useimmat tosielämän taiteilijat ja kirjoittajat eivät pysty elämään samanlaisessa kuplassa kuin fantasiahahmo-Holmes. Meillä on perhe ja ystävät, jotka haluvat ja tarvitsevat meiltä asioita. Meillä on huono omatunto tiskeistä, pölyisestä lattiasta ja komerossa lisääntyvistä turkiskuoriaisista. Suhtaudumme kriittisesti ja tuomitsevastikin omaan kirjoittamiseemme silloin kun se on pois muualta, perheen elättämisestä tai hoivaamisesta. Tai silloin kun omalla työllä ei yksinkertaisesti näyttäisi olevan arvoa. Kun teksti takkuaa tai on huonoa.

Sherlock Holmes on nero, mutta ankara. Hän ei suvaitse virheitä itseltään eikä muilta. Kun ahdistus iskee, tekisi hyvää, että selän takana istuisi joku John Watson, taputtaisi olalle ja sanoisi, että se on hyvä näin. Antaisi loputtomasti anteeksi. Sanoisi, että ansaitsemme yksityiset hetket sanojen ja kirjoittamisen parissa. Sellaisen äänen haluaisin kuvitella itselleni.

John Watson on Arthur Conan Doylen kahdesta hahmosta vielä ehkä fantastisempi, sanan molemmissa merkityksissä. Luulen, että Doylella oli paljon huolia ja että hän kehitti täydellisen taiteilijan tukijan lohduttamaan itseään ja muita. Lopulta Sherlock Holmes tarvitsi Watsonia enemmän kuin tämä tarvitsi Holmesia. Me kaikki tarvitsemme.

Kuva: John Watson (Martin Freeman) ja Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch), BBC:n Sherlock sarjasta.

No comments:

Post a Comment

Post a Comment