Kun lapsiasiat eivät vielä itselleni olleet millään tavalla ajankohtaisia, ihmettelin usein, miksi miesbloggaajat, kolumnistit ym. kirjoittajat eivät pohtineet vauvoihin tai pikkulapsiin liittyviä asioita. Näin siinäkin tapauksessa, että tiesin heidät pienten lasten vanhemmiksi. Nyt kun olen päässyt tutustumaan pariin isäblogiin, vauva- ja naistenlehtien isäkolumneihin ja mm. Rosan ja Simon kirjaan, en enää ihmettele miksi. Niillä ei ole vanhemmuudesta mitään uutta sanottavaa. Eikä ole naisillakaan. Pikkulapsen nukuttamiset, syöttämiset tai korvatulehdukset toistuvat sen verran samanlaisina perheestä toiseen, että ei ole väliä, kirjoittaako niitä koskevia ajatuksiaan kahden lapsen freelancer-isä vai uraohjusäiti.
Blogin tai kolumnin kirjoittaminen omasta perhe-elämästään on oman yksityisen sfäärin avaamista julkisuuteen. Paljon kiinnostavampaa olisi, jos kirjoituksissa puututtaisiin oikeasti syvällä vaikuttaviin yhteiskunnan ja sukupuolijärjestelmän rakenteisiin. Pikkulasten vanhemmat eroavat usein, eikä mikään ihme, sillä pienen lapsen hoito on rankkaa samalla kun duunissa ihmisistä yritetään repiä irti kaikki mahdolliset tehot. Työn ja lastenhoidon yhteensovittaminen on ihan yhtä vaikeaa miehille kuin naisillekin silloin, kun molemmat haluaa tehdä hyvin. Tämän ristiriidan vaikutusta isän ja äidin parisuhteeseen ei vain usein käsitellä.
Jos tämä alue avattaisiin keskustelulle, Vauva-lehden isäblogisti voisi kertoa esimerkiksi, miten uusperhe muotoutuu tilanteessa, jossa ensimmäistä lasta ei uudelle puolisolle ole olemassakaan. Tai naistenlehden isäkolumnisti voisi kertoa, miten tasa-arvoisen ja hoivaavan isän läsnäolo turvataan lapselle erossa, jossa isä on löytänyt uuden rakkauden ydinperheen ulkopuolelta.
Ehkä naisten- ja perhelehdet ovat sen verran konservatiivisia, että tila tätä keskustelua varten pitäisi löytää muualta. Toisaalta pelkät revanssihenkiset isä-jää-heikoille-avioerossa -tyyliset vuodatukset eivät ole kiinnostavia, sillä nämä kirjoittajat eivät keskustelupalstojen perusteella ole lainkaan kiinnostuneita lapsista, tai ainakaan he eivät kirjoita juuri koskaan mitään lapsiin tai heidän kasvatukseensa liittyvää.
hukkajukalla on muiden kirjoitusten lomassa aina välillä ollut aika hyvä ote teemaan:
ReplyDeletehttp://peacemaker.homeip.net/blog/
...siis tarkoitin yhteiskunnan rakenteiden osalta.
ReplyDeleteKiitos kiitos.
ReplyDeleteMainitsitkin joitakin ongelmia. Ensinnäkin, vauvalehdistön genre on niin lukkoonlyöty, ettei siinä paljon uusia näkökulmia esitetä. Turha yrittää tuoda muita kuin pullantuoksuisia näkemyksiä, saati mitään yhteiskunnallista. Siis näin olen kuullut, omakohtaisesti en ole pahemmin tutustunut.
Mitä blogaamiseen tulee, siinä on tosiaan se ongelma, että joutuu kirjoittamaan aika henkilökohtaista. Se toimii joissakin blogeissa, joissa henkilökohtaisuudet on muutenkin tapana, muttei oikein omassani. Ihan kaikkea ei viitsi kertoa omasta elämästään, ainakaan poliittisten mielipiteiden välissä. Ehkä pitäisi perustaa joku anonyymi jonnekin.
Hei,
ReplyDeletepitää minunkin kommentoida näin jälkijunassa. Minun ja hukkajukan blogeissa ei vanhemmuuteen sinällään ole puututtu siksi, että kokemus siitä puuttuu. Hukkajukalla kokemusta tosin nyt on jo muutama päivä.
Vauvalehdissä vanhemmuuden kyseenalaistava käsittely tosiaan on mahdotonta, kuten jukka sanoo. Onnellisuusmuuri on niissä korkea ja vahva. Vanhemmuutta ei käsitellä kovin ristiriitaisena asiana. Ongelmat ovat luonteeltaan käytännöllisiä.
Henkilökohtaisen avaaminen blogeissa on myös vaikeaa. Vertaispalaute ja -kontrolli on blogimaailmassa mielestäni yllättävän kovaa: vääränlaiset palautetaan nopeasti ruotuun etenkin niissä blogeissa, joissa lukijakunta on heterogeenistä. Ei sitä viitsi ottaa vastaan omalla nimellään. 1960- ja 1970-luvuilla moni kirjailija rikkoi rajoja julkisen ja yksityisen välillä. En tiedä miksi, mutta usein tuntuu, että tuohon aikaan verrattuna moraalinvartijat ovat saaneet selkävoiton.