Synnytyskertomus

Natalia L:n innoittamana, tässä se tulee: aito, autenttinen ja värittämätön SYNNYTYSKERTOMUS. Joka ei kestä lukea, olkoon varoitettu ja poistukoon blogista.

Palmusunnuntai-aamuna heräsin puoli kahdeksan aikaan siihen, että vatsaa jomottaa. Olimme muuttaneet perjantaina uuteen asuntoon, ja äitini oli auttelemassa meitä purkamaan laatikoita. Toisin sanoen äiti ja M kokosivat huonekaluja ja kantoivat kirjoja, minä tein kevyempiä hommia eli järjestin vaatehuonetta. Raskausviikkoja oli tässä vaiheessa 39+3 neljästäkymmenestä. Alkuiltapäivästä M ja äiti lähtivät vielä siivoamaan edellistä asuntoa, ja minun piti mennä lepäämään. En kuitenkaan ehtinyt, lapsivesi meni yhtäkkiä, tulvimalla. Pyyhe lakojen väliin käärittynä soitin TAYSin synnytysvastaanotolle. Käskivät käymään siellä.

Ironista on, että vielä samana aamuna olin kysynyt epäilevänä äidiltä, onko hän koskaan kuullut kenestäkään jonka synnytys olisi käynnistynyt vesien menolla.

Soitin äidin ja M:n paikalle, ja kävimme äidin kyydillä näytillä TAYSissa. Pötkötin supistus- ja sydänäänikäyrässä puolisen tuntia. Supistuksista ei kuulunut merkkiäkään. Istuimme vastaanoton ankeassa käytävässä odottamassa lääkärintarkastusta. Minä mussutin virpojille tarkoitettuja pääsiäisrakeita ja join kokista, M luki kirjaa. Noin tunnin odottelun jälkeen lääkäri päästi meidät kotiin, sillä synnytys ei osoittanut merkkejä käynnistymisestä ja tulehdusarvot olivat hyvät. Evästyksenä oli, että jos supistukset eivät olisi muuten alkaneet, niin Cytotec-nimisellä lääkkeellä aloitettaisiin käynnistys seuraavana aamuna.

No, supistukset alkoivatkin itsestään kymmenen aikaan illalla, 24:n jälkeen. Yritin mennä nukkumaan, ja vaivuinkin aina supistusten välillä (5-10 minuuttia) jonkinlaiseen horteeseen. Olihan se aika sietämätöntä, mutta aamuun saakka pärjäilin suihkun ja apteekin kuumapakkauksen avulla. En ainakaan halunnut mennä liian aikaisin takaisin sairaalaan. Koko ajan vaaleanpunaista lapsivettä lorisi jalkojen väliin käärittyyn pyyhkeeseen, en tajua miten sitä voi tulla niin paljon vaikka lapsivesi kuulemma koko ajan uusiutuukin.

Käynnistys oli sovittu maanantaiaamuksi kello 8.30, joten siihen mennessä piti palata sairaalaan. Kätilö laittoi vastaanotolla taas käyrään ja tarkasti tilanteen, mutta synnytyskanava oli auki vasta yhden sentin, joten saimme vielä jäädä odottelemaan vastaanotolle. Supistukset kovenivat ja minulle tuli huono olo. Vastaanoton sängyllä lämmitetyn jyväpussin kanssa maatessani ja oksentaessani taisin sanoa M:lle, miten tämä saisi olla laitimmainen kerta, kun tullaan synnyttämään, ”mitään järkeä kärsiä täällä niin kuin eläin”.

Varsinaiset kovat supistukset alkoivat puolelta päivin, kun makasin taas vastaanoton käyrässä. Pääsin suihkuun, mutta sieltä en enää selvinnyt takaisin käytävälle odottelemaan. Supistuskipua ei oikeastaan voi kuvailla, koska se ei muistuta mitään muuta. Yritin pitää ääntä mennessäni, jotta olisin saanut leuan rennoksi, mutta ilmeisesti onnistuin siitä huolimatta puremaan hampaita niin kovaa yhteen että seuraavana päivänä leuat olivat kipeät.

Pääsimme 4:nteen kerrokseen synnytyssaliin. Ensin jouduimme odottelemaan hetkisen käytävällä KORITUOLEILLA, ne nähdessäni ähkäisin M:lle että noilla en kyllä ala istumaan, haluan mennä johonkin nurkkaan pyörimään ja älisemään. Salissa sain maskista ilokaasua ensiavuksi. Ilokaasu auttoi keskittymään hengitykseen ja ottamaan vastaan supistuksen kipeimmän huipun. Puoli kahden aikaan paikalle tuli anestesialääkäri, jolta sain epiduraalipuudutuksen.

Synnytysvalmennuksessa esitelty piikki oli hurjan näköinen, mutta puudutteen laittaminen ei tuntunut miltään. Puudute vaikutti nopeasti, ja kun kiristävä kipu oli poissa, pystyin tuntemaan, miten vauva painoi alaspäin.

Vauva painelikin alaspäin ilmeisesti liian nopeasti, koska supistuksen tullessa sen sydänäänet notkahtivat. Kätilö ja lääkäri (sattumalta sama nainen, joka edellisellä iltana oli päivystänyt vastaanotolla) säntäsivät huoneeseen ja kätilö alkoi herätellä vauvaa: vedin happea maskista kontillani samalla kun kätilö heilutteli mahaa edestakaisin.

Sydänäänet korjaantuivat onneksi, mutta synnytyksen kulku ei näyttänyt hyvältä, synnytyskanava oli hyvällä tahdollakin vain 3-4 senttiä auki ja vesien menostakin alkoi olla on yli vuorokausi. Sain tippakanyylin käteen ja siihen antibiootteja tulehduksen ehkäisemiseksi. Lääkäri otti mikroverinäytteen vauvan päästä tarkistaakseen, että veressä oli tarpeeksi happea. Näytettä ottaessaan hän nauroi, vauvalla oli kuulemma niin paljon tukkaa että sille piti tehdä jakaus.

Kätilö laittoi oksitosiinitipan edistääkseen avautumista. Supistukset kovenivat uudelleen, ja sain toisen annoksen epiduraalipuudutetta. Avautuminen vain ei edistynyt, ja vauvan sydänäänet notkahtivat supistuksissa toisen kerran. Jälleen sama homma, kätilö ja lääkäri paikalle jne. Jäimme odottelemaan. Puoli seitsemän aikaan illalla, kun synnytystä oli kestänyt 20 ja puoli tuntia, lääkäri vihdoin ehdotti keisarinleikkausta synnytyksen edistymättömyyden vuoksi. Suostuin ilman muuta, parempi oli mennä leikkaussaliin niin kauan kuin vauvalla oli vielä kaikki hyvin, mutta ilmeisesti keho osasi jännittää leikkausta koska aloin täristä kovasti.

Jäimme vielä puoleksi tunniksi saliin valmistautumaan sektioon. Leikkaus tuntui hyvältä vaihtoehdolta, itse olen tullut maailmaan vähän samalla kaavalla, edistymätön synnytys ja hätäsektio. Anestesialääkäri tuli takaisin ja saatteli meidät leikkaussaliin. Huoneessa oli hyvin kirkkaat valot ja se oli täynnä väkeä, lääkärien ja kätilön lisäksi pari-kolme anestesiahoitajaa vihreissä takeissaan. Yksi istui ja keinutteli leikkaussalin sivupöydällä ja kyseli kätilön selonteon jälkeen toisilta, miksi tämä sektio tehdään. Syytä sydänäänien notkahtamiseen kun ei tiedetty eikä saadakaan tietää.

Hoitaja pyysi nousemaan sängyltä leikkauspöydälle ja oli hämmästynyt, kun tottelin. Kätilökin kehui, miten tämä synnyttäjä pystyi vielä kiipeilemään. Katsoin happimaskin takaa sivulleni, ja M istui siinä samanlaisessa vihreässä takissa ja suikassa kuin hoitajat. Tuntui omituiselta. Hoitajat kääntelivät minua ja valmistelivat puudutusta.

Anestesialääkäri, kuten molemmat muutkin synnytykseen osallistuneet naislääkärit sekä kätilö, oli todella kiltti ja mukava. Anestesialääkärin iso rooli myös yllätti, hän paitsi laittoi spinaalipuudutuksen, myös istui pääpuolessa minun ja M:n seurana sekä kertoi toimivansa ”sijaisponnistajana”, eli kaksi lääkäriä leikkaisi ja anestesialääkäri työntäisi vauvan leikkaushaavasta ulos maailmaan. Spinaalipuudutus vei tunnon koko ruumiista rintakehästä alaspäin. Omituisen tuntuisen ronkkimisen ja kopeloinnin jälkeen maailmaan tuli vanhempien kyynelten saattelemana terve pieni tyttö…

…jota vilautettiin nopeasti minulle ja kiidätettiin sitten saman tien lastenlääkärin tarkastukseen. M pääsi pian perässä, minä jäin vielä kiinniommeltavaksi. Tajunnantilani ei ollut kovin hyvä, kyselin lääkäreiden nimiä ja hoitajilta, työskentelivätkö he aina synnytyssalin puolella vai tulivatko he vain tarvittaessa paikalle (näin muuten oli). Ompelun jälkeen anestesialääkäri antoi minulle jotakin opiaattijohdannaista sisältävän kipupumpun.
”Tämä on hyvä laite, älä luovu siitä liian aikaisin”, hän sanoi evästykseksi.

Kun kaikki oli ohi, pääsin tarkkaamoon, jossa M odotteli minua lapsi sylissään. Siellä lapsi sai nimen, sillä kun lääkäri otti sen pois mahasta se oli niin valmiin ja täydellisen näköinen, ettei sitä olisi voinut kutsua enää sen jälkeen viikkotolkulla millään työnimellä.

Lopuksi: Koko TAYSin henkilökunta vastaanotolla, synnytyssalissa ja osastolla oli todella mukavaa, asiallista ja ystävällistä väkeä. Jopa vastaanotolla tunnelma oli kiireetön ja rauhallinen, vaikka todellisuudessa tahti oli kova ja synnyttäjiä paljon. Erityiskiitoksen ansaitsevat anestesialääkäri, päivystävä lääkäri sekä kätilö, joiden nimiä en tässä kerro enkä varmaan saisikaan kertoa.

Onneksi en edes haaveillut mistään kovin pehmeästä, vaihtoehtoisesta tai ”luomu”-synnytyksestä. Puudutteita ja kipulääkkeitä sain varmasti koko arsenaalin mitä sairaalassa oli, ja vielä antibiootit päälle. Toisaalta aika kauan selvisin myös ilman, jos synnytys olisi mennyt normaalisti niin ehkä sitten. Mutta kuolemaani saakka olen kiitollinen että pyysin vielä sen toisenkin epiduraalin, olisi ollut älytöntä kitua vielä pari tuntia ennen keisarinleikkausta edistymättömässä synnytyksessä.

Sellainenkin tuli vastaanotolla odotellessa mieleen, että KAIKKIEN SYNNYTYSPELKOISTEN TULISI SAADA SEKTIO HALUTESSAAN. Synnytyspoltot tuntuivat sen verran sietämättömiltä ilmankin, että vielä paniikissa olisi joutunut pelkäämään oman tai vauvan hengen puolesta. Vaikka keisarinleikkauksessa on isot riskit, niin itsepähän kukin synnyttäjä saa ne kantaa.

Ja se tulehdusriski vesienmenon jälkeen oli muuten ihan todellinen, kohdun limakalvo tulehtui parin päivän päästä ja jouduin jäämään sairaalaan antibioottitippaan vielä pariksi päiväksi. Kaiken kaikkiaan synnytyksestä ja sairaalassaoloajalta jäi hyvät muistot, mutta kotiin olisi ollut ikävä jo aikaisemmin.