Moitin taannoin Veloenaa siitä, että on naiselle helppo vaihtoehto hypätä pois oravanpyörästä ja jäädä vaikkapa harrastamaan ympäristöfilosofiaa akateemisten hanttihommien varaan. Moni akateemisesti koulutettu nainen tekee saman siinä vaiheessa, kun on mahdollista jäädä hoitovapaalle. Siis siinä tapauksessa, jos hänellä on vakituinen työpaikka. (Milloinkohan miehet hoksaavat saman mahdollisuuden?)
Olen potenut pientä päätöskrapulaa, yliminäni saarnaa että petän liberaalifeministisen aatteeni jos "jään kotiin", olkoonkin että jään kirjoittamaan enkä hoitamaan lapsia. Krapulasta selviää sillä, kun muistaa, että se on vain liian hyvin sisäistettyä ammattikuntani hysteriaa oman ja muiden markkina-arvon jatkuvasta määrittämisestä alan sisällä.
Opin tämän jo koulussa: tunsin itseni väkisinkin huonommaksi kuin ylellä jo ekoina opiskeluvuosina tuuraavat kaverini, täysin riippumatta siitä, että hakkasin ekoja romaaniyritelmiä ja novelleja koneelle iltaisin ja kunnianhimoni suuntautui ensisijaisesti sille puolelle. Ja vähän balettiinkin. Ammattikorkeakoulussa arvostettiin yhdenmukaisuutta, meidät koulutettiin tavoittelemaan samoja asioita. Tai sitten vika on minussa, opiskelukaverini ovat kuitenkin menneet hyvin erilaisiin paikkoihin töihin, naistenlehtiin tai tiedottajiksi tai iltapäivälehteen tai opettamaan.
Tämä asia ei selvästi ole ongelma kenellekään muulle kuin itselleni, ei työkavereilleni, ei ystävilleni, ei kenellekään. Pientä sukurasitetta tosin voi olla takana. Jenny Kangasvuo kirjoitti vähän aikaa sitten, miten sukujuhlissa ihastellaan kihlautumisia ja lapsia ja perheelliset sisarukset nousevat vanhempien sukulaisten silmissä arvoasteikossa ylemmäs. Meillä puhutaan perhejuhlissa todistuksista, tutkinnoista, työpaikoista. No puhutaan meilläkin lapsista nyt kun yhdellä meistä sisaruksista on sellainen.
En pohtisi näitä asioita, jos kirjoittaminen ei olisi menestyksestä riippumatta henkisesti aina jonkin verran raskasta. Jos voisin olla täysin varma lahjoistani ja motivaatiostani, jäisin vapaaksi kirjoittajaksi saman tien, ilman minkäänlaista opiskelukulissia.
Ja mitähän vikaa siinä on että jää kotiin hoitamaan lapsia?
ReplyDeleteOletkohan Sinä nyt ihan varmasti valinnut oikean tien?
ReplyDeleteRiippuu miten pitkäksi aikaa sinne kotiin jää, ja mahtuuko elämään mitään muuta. Kyllä naisen paikka on töissä.
ReplyDeleteKerro minullekin miten on taloudellisesti mahdollista "jäädä kotiin kirjoittamaan"!
ReplyDeleteEikös naisen paikka ole just siellä missä nainen haluaa, kotona tai töissä? Ihan niinkuin miehenkin.
ReplyDeleteMinuakin kiinnostaisi että miten rahoitat kirjoittamisesi? Työttömyystuella vai?
Mä olen opiskelija Turun yliopistossa. Käyn kesätöissä ja pätkätöissä omalla alallani, niin kuin suurin osa vähän pidemmälle edistyneistä opiskelijoista, ja rahoitan sillä opiskeluni. Opintojen jatkamisen tässä vaiheessa voi hyvin rinnastaa "kotiin jäämiseen", siitä on siis kysymys.
ReplyDeleteOpintotukea en ole nostanut helmikuun 2006 jälkeen. Opintolainat maksoin pois elokuussa 2006. Opintotukea nostan mahdollisesti lisää siinä vaiheessa, jos joudun tekemään esim. gradua täyspäiväisesti. Akateeminen vapaus olla kirjoilla yliopistossa määrittelemätön aika on ylellisyyttä, joka vielä minun ikäpolvelleni on mahdollinen.
Naisen paikka on siellä missä se on. "Naisen paikka on töissä" on provokaatio, niin kuin "naisen paikka on kotona". Omalla alallani kuitenkin korostetaan useimmin ensiksi mainittua, ja siihen voi suhtautua miten haluaa. Itse olisin kaikkein mieluiten välittämättä nuoria alalle tulijoita koskevista normeista, mutta sisäistettyjen asenteiden häätäminen ei ole kovin helppoa.