Maria on kotonaan saaristossa, asunto on ollut minulla yksin koko alkuviikon. Taivas talojen välissä on valoisa, tuuli riepoo vaahteranlehtiä, lehtokone pörrää yläilmoissa. Pihan toisella puolella heiluva ikkunalasi lähettää viimeisiä auringonkiloja olohuoneeseen. Kesäkurpitsa ja kik-herneet valmistuvat pannulla paksussa oliiviöljyssä, huulille ja kitalakeen jää pehmeä kalvo rasvaisesta ruoasta. Vuodevaatteet roikkuvat ranskalaisen parvekkeen kaiteelta. Piano seisoo hiljaisena seinustalla, nuottikirja auki sivulta 174.
Lainasin kirjastosta uudelleen Rajattoman Nova-levyn. Kesällä haluan kuunnella kansanlauluja, sekä perinteisiä uusina sovituksina että uusia kansanmusiikin kauneutta lähenteleviä sävellyksiä. Suosikkini on Mia Makaroff, mutta myös Petri Laakson sävellys Ilpo Tiihosen runoon on ihana. Markku sanoi Makaroffin Mustapää-sävellyksestä Merin laulamana äskettäin että se on kuin kuulisi Chydeniuksen jonkin klassikon ensimmäistä kertaa. Ja Kantelettaren jotkut runot ovat niin kauniita että ne laulavat jo itsessään lukijan mielessä, pienoiset peränpitäjät, lapset, lapset laivan hallitsijat.
Yövuoron jälkeen herättyäni olen vähän pihalla, painelen alhaalla odottelevan ystävän ohitse kaupasta tullessani. Se istuu lattialle sijatulla vuoteellani ja pohtii kaikkivoipaisuuden kuvitelmaa, siitä aiheutuvaa ahdistusta ja masennusta, kun tuntee ettei pysty käyttämään koko potentiaaliaan. Ystävä on ravisuttavan lahjakas ja vain vähän minua vanhempana saavuttanut oikeastaan kaiken mitä tv-toimittaja tässä maassa voisi haluta. Se on mennyt tosi varhaisessa vaiheessa töihin ja sanoo, että viiden vuoden työputken jälkeen se haluaisi viettää vaikka viisi vuotta maalla lasten kanssa, että uupumus ei lähde pelkällä nukkumisella vaan sen pitäisi kerta kaikkiaan ladata akut uudelleen, se olisi parempi toimittajakin sillä tavalla. Mennessään se vie muratin, jonka se on tuonut Marialle viime kesänä hoitoon. Kirjoitan arvostelua, laitan ruokaa ja siivoilen. Mahassa tuntuu nipistystä, kuin yöperhosen siiveniskut vatsanahkaa vasten, tömps tömps.
Minä sanoin ystävälle että minuakin ahdistaa suunnattomasti ajatus, että en julkaisisi koskaan omaa kaunokirjallista teosta. Valehtelin, minua ahdistaa suunnattomasti ajatus että en tee sitä ennen kuin täytän 30. Mutta sä ainakin panostat henkisesti siihen että sä kirjoitat myös tulevaisuudessa, ystävä sanoo. Minä nyökkäilen vaisusti. Ehkä eniten minua arveluttaa oma motivaationi, onko sitä tarpeeksi, varsinkin nyt kun olen töissä ja muut toimet ja ajatukset vievät kirjoittamiselta tilan. Jos olisi todella motivoitunut, eikö kirjoittaminen olisi aina etusijalla?
Tarkemmin ajatellen se ei ehkä ole mikään tavoiteltava tila.
Kuten Roope Mokka kirjoittaa kolumnissaan Imagessa: alempien sosiaaliluokkien penskat luovat uutta, uusia nuorisokulttuureja, joita keskiluokan penskat kuluttavat kunhan ne tuotteistetaan. Itsekin uskon, että tarvitaan ripaus hankaluutta jotta luovuus kukoistaisi, jos ei muuten niin kokemuksena. On sellainen olo, että aika käy vähiin. Saatana, huomenna on dl ja kolmen vuoden päästä täytän 30!
ReplyDelete