Lapsiluku

Diiva kirjoitti ylioppilaaksi tänä keväänä, ja sitä juhlittiin muutama viikko sitten Helsingissä. Ylioppilasjuhlissa ensimmäistä kertaa kuulin, että joku oli aikanaan ihmetellyt, miten meille tuli niin monta lasta: äitini velipuoli oli käymässä viiden lapsensa kanssa, ja äiti sanoi vain, että te sitten panitte vielä paremmaksi. Kun kerroin tästä Pyylle ja Marialle, molemmat sanoivat ihmetelleensä samaa. Neljä on monta.

En ole ikinä ajatellut asiaa sen kummemmin kuin että on hauskaa, että on sisaruksia. Se valkolakki jonka Diiva painoi päähänsä oli sitä ennen ollut minun ja Syskan kutreilla (miksi ostaa uutta lakkia kun sitä käytetään vain kerran!!!!). Lapsena meillä ei ikinä ollut uusia vaatteita, edes minulla joka olen vanhin, ehkä juuri sitä kommentoidakseen tai perheen arvostuksien eteenpäin siirtymisen merkiksi siskot halusivat käyttää samaa lakkia. No, Desimaalille voidaan sitten ostaa uusi.

Toisaalta olen kuullut monilta, että yksi lapsi on sukulaisten mielestä liian vähän. Ainokaiset ovat pilalle hemmoteltuja, ja pitäähän perheen murulle pikkuveikka tai sisko hankkia. Jos yksi on liian vähän ja neljä paljon, normiksi jää kaksi-kolme lasta. Se on aika ahdas luku, normiksi. Tunnen monta sosiaalista ja fiksua, perheessään ainoana lapsena kasvanutta aikuista. Monet heistä ovat toivoneet itselleen sisaruksia, mutta olemme mekin varmasti toivoneet useamman kerran, että musta aukko nielaisisi ärsyttävät sisarukset niin että niistä ei enää koskaan kuultaisi mitään.

Varsinkin koulutetut vanhemmat hankkivat nykyään lapsensa joka tapauksessa niin myöhään, että lapsiluku pysyy väkisinkin pienenä. Suomalaisen lapsiperheen elämäntapa tuhlaa keskimäärin niin paljon luonnonvaroja, että se ei varmaankaan ole huono asia.