Hoeg

Töissä taas.

Ensimmäinen viikko Suomessa vierähti netin ulottumattomissa, mökillä Savossa. Matkan viimeinen etappi ennen Suomea sai nolon käänteen, kun tajusimme että emme mahdu enää Tallinnan ja Helsingin välisille lautoille. Joka ainoa väli matkalla sitä ennen oli buukattu, tätä viimeistä ei. Ei vaikka Helsingissä piti olla määräaikaa, äidin viisikymppisten takia.

Lensimme sitten lahden yli Tallinnasta, mikä on ehkä maailman älyttömin matka lentää. Kaiken lisäksi joudumme maksamaan itsemme kipeiksi. Tyhmyydestä sakotetaan.

Mökillä sain luettua syskalta lainaamani Hiljaisen tytön. Ensimmäiset kymmenen sivua luettuani olin ymmälläni: mitä helvettiä, aivan omitusta tyyliä, niin kuin harrastajan kirjoittamaa. Sitten tyyliin pääsi sisälle, ja tarina imaisi mukaansa.

Hoeg on ennen kaikkea mestari lineaarisesti etenevän tarinankuljetuksen rikkomisessa. Kirjan tapahtumat eivät seuraa toisiaan kronologisessa järjestyksessä, mutta se ei haittaa tarinan seuraamista, koska tarina etenee niin luontevasti kohtauksesta ja tunnelmasta toiseen. Mietin kirjan luettuani, olisinko tajunnut juonta jos kriitikot eivät olisi spoilanneet sitä hyvissä ajoin etukäteen. Toisaalta juonessa ei olekaan mitään järkeä, joten sitä voi hyvin pitää toisarvoisena.

Hoegin sankareilla on harvoin mitään hävittävää. Jos heissä jokin ärsyttää, niin se että he ovat niin kaikkivoipia, jatkavat vielä luodin osuman, jalan katkeamisen tai puukoniskun jälkeen roistojen jahtaamista.

Minä pidin Hiljaisen tytön maailmasta. En ole varma, onko se Hoegin paras kirja, ehkä se on. Tai sitten minä olen vain niin uskollinen lukija että kymmenen vuoden odotuksen jälkeen mikä tahansa sepustus palvotulta kirjailijalta tuntuu suuremmoiselta.

Jos ei muuta, niin Hiljainen tyttö on ainakin kirja joka vaatii useamman lukukerran. Tarina ei missään nimessä tyhjene vain yhden lukemisen jälkeen.