30 päivää, 30 naisohjaajaa: Kaksi vuotta myöhemmin

Maaliskuu on naistekijöiden kuukausi Yle Teemalla. Jee! Ei vain kolmeakymmentä, vaan lähes sata naisohjaajaa. Elokuvat ja esitysajat on lueteltu Ylen sivuilla täällä ja kattauksessa riittää takuuvarmasti jokaiselle jotakin.

Pidin itselleni vähän samanlaisen haasteen kaksi vuotta sitten metoo-liikkeen innoittamana. Haaste alkoi siitä, kun turhauduin keskusteluun, jossa ihmiset keskittyivät peruuttamaan epätoivottujen ihmisten ohjaamia teoksia. Niin kuin jonkun pitäisi ponnistella erikseen ollakseen katsomatta Woody Allenin Manhattania, vaikka maailmassa on vaikka mitä elokuvia. Siitä syntyi elokuvahaaste "30 päivää, 30 naisohjaajaa".

Kaiken sääntö numero yksi on: kaikkea on. Jos sanotaan, että naiselokuvantekijöitä ei ole, se ei ole totta, koska heitä on. Arthouse-ohjaajia, Hollywood-käsikirjoittajia, tuottajia. Katsoin hiihtolomalla YouTubesta The Hollywood Reporter -lehden Writers Roundtable -keskustelun, jossa käsikirjoittajat totesivat, että ala on muuttunut myös Amerikassa 80–90-luvuilta: huoneessa on nyt naisia.

Entä mikä on muuttunut meetoo-kampanjan aallonharjan jälkeen? Itse asiassa paljonkin, mutta ei tietenkään yhden liikkeen ansiosta, vaan pitkään jatkunut kehityskulku on havaittavissa entistä selvemmin. Marvel on tehnyt oman elokuvan naissupersankarista, Anna Bodenin ohjaama Captain Marvel (2019, Ryan Fleckin kanssa). Greta Gerwigin kaksi elokuvaa on ollut Oscar-ehdokkaana (Lady Bird, Pikku naisia). Melkein puolet brittiläisessä Sight & Sound -lehdessä esitellyistä uusista ohjaajista on naisia.

Myös Hollywoodissa naisohjaajien prosenttiosuus on noussut, viidestä prosentista huikeaan kahteentoista (!) prosenttiin.* En tiedä, miten tämän voisi sanoa muuten kuin sarkastisesti. Vika ei ole Hollywoodin, siellä tehdään mitä ihmiset haluavat katsoa, esimerkiksi toimintaelokuvaa. Aina voi kääntää kanavaa.

Mutta tosiasia on, että elokuvantekijöiden moninaisuus lisää erilaisten yleisöjen kiinnostusta elokuvaan ylipäätään. Ei se ole niin, että ”naiset” tai ”aasialaiset” ovat muotia elokuvassa, vaan ihan tosimaailman ilmiö on, että maailmassa on naisia ja aasialaisia. Ja he katsovat elokuvia. Ja kun tarjolla on muiden kuin valkoihoisten miesohjaajien elokuvia, ei enää tunnu, että koko elokuva taidemuotona on pohjimmiltaan tarkoitettu jollekin toiselle, jollekin, jonka näkökulma on toinen kuin katsojalla itsellään. Naiset kautta historian ovat taiteen kokijoina sopeutuneet katsomaan, lukemaan ja kokemaan miestekijän näkökulman kautta, mutta ei se haittaa, että tarjolla on myös muita näkökulmia.

Niinpä uusin haasteeni ja pyrin maaliskuun aikana bloggaamaan 30 naiselokuvantekijästä. Oma näkökulmani ei ole elokuva- tai tv-tutkimuksen vaan ihan vain fanin. Pidän myös vahvasti mukana tuotannon ja taloudellisten reunaehtojen näkökulmaa. Koulussa meille medianomeille opetettiin, että elokuva on aina ensisijaisesti teollisuutta, vasta sen jälkeen jotain muuta. Ei ole sattuma, jos jossain tehdään ison budjetin elokuvia tai kuka niitä tekee, tai käänteisesti, missä niitä ei tehdä tai kuka niitä ei tee.

Korjattu 3.3. luku 8:sta 12:een. Lähde NYT

Pimeän huumorin Taika

Puolisoni pilkkasi, että ihailen uusiseelantilaista elokuvaohjaajaa Taika Waititia pinnallisista syistä. Tässä siis Taika Waititi Berliinin elokuvajuhlilla ”Boy”-elokuvan jälkeen (kuvassa lapsinäyttelijä James Rollestonin kanssa), niin saadaan se pois alta, sitten voimme siirtyä itse asiaan!

Katselin Waititin uusimman filmin Jojo Rabbitin viime viikonloppuna, viikko sen jälkeen kun Waititi oli pokannut parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnon elokuvastaan. Jäin miettimään, miksi juuri tämä filmi on saanut niin paljon palkintoja, ja miksi juuri käsikirjoituksestaan.

Niinpä katsoin Taika Waititin neljä aikaisempaa elokuvaa sekä hänen tv-töitään toissavuosikymmeneltä. Olen kirjoittanut Marvel-elokuvista aiemmin enkä snubbaa niitä nytkään, mutta en jaksanut katsoa Thor: Ragnarök -elokuvaa uudestaan. Bloggauksessa esitellyistä Taika Waititin ohjaustöistä ensimmäinen on hänen vain osittain, mutta huomaan palaavani siihen säännöllisin väliajoin. Näiden lisäksi suosittelen elokuvaa Hunt for the Wilderpeople (2016), jos en muuten niin ainakin upeiden maisemiensa vuoksi.

Flight of the Conchords (2002-2009)

Uudesta-Seelannista tulee paljon tunnettuja elokuvantekijöitä. Sam Neill, Lee Tamahori, Jane Campion ja Peter Jackson ovat kansainvälisesti niin tunnettuja, että heitä ei edes välttämättä mainita uusiseelantilaisina ohjaajina tai näyttelijöinä. Muistelen, että olisimme katsoneet Kerran sotureita jopa peruskoulussa 90-luvulla. Mutta sen verran pieni maa Uusi-Seelanti on, että tekijät suurella todennäköisyydellä tuntevat toisensa aika hyvin.

En tiedä, kuinka moni muistaa toissavuosikymmeneltä HBO:n musiikkisketsisarja Flight of the Conchordsin. Joka tapauksessa se on yksi kaikkien aikojen televisiosuosikkejani, musiikillisten ideoidensa vuoksi, mutta ennen kaikkea apean huumorinsa ansiosta. Sarja kertoi ”Uuden-Seelannin 4. suosituimman folk-parodiaduon” Flight of the Conchordsin haparoivista ensiaskeleista kohti Amerikan musiikkimarkkinoita. Taika Waititi oli yksin sen kirjoittajista ja ohjaajista. Sarjan alussa kaksikko Bret ja Jemaine on muuttanut New Yorkiin tehdäkseen uraa siellä.

Minä en asu Manhattanilla. Asun tamperelaisessa 60-luvun lähiössä kantakaupungin tuntumassa. Olen ammatiltani kirjailija, mutta minulla ei ole ollut palkintoja, bestselleriä, televisiohaastatteluja tai oikein mitään niistä asioista, mitä pidetään menestyksen mittareina. Suurin osa julkaisemistani kirjoista on ollut pienilevikkistä kirjallisuutta. Flight of the Conchordsin keikalla on puolestaan yleensä yksi ihminen, joka on tullut paikalle vartavasten.

Arkisin liikun kävellen tai pyörällä saman kaupunginosan kauppaan, kirjastoon, työväenopistolle tanssitreeneihin tai vapaa-ajankeskukseen kuoroharjoituksiin. Keskiviikkoisin heittäydyn hurjaksi ja käyn elokuvakerhon leffavisassa keskustassa! Mutta kylämäinen on myös Bretin ja Jemainen ympäristö. He liikkuvat pyörällä, tapaavat muutamaa kaveriaan, niin kuin minäkin. Heidän managerinsa on Uuden-Seelannin hallinnon edustaja ja he pitävät kokouksensa pikkuruisessa toimistossa, jossa on lastulevyhuonekaluja. Heitä tekisi mieli ravistella, niin kuin minuakin.

Brett ja Jemaine ovat sivussa, mutta keskipisteessä mellastamalla syntyy harvoin hyvää komediaa.

Muusikko-näyttelijät Bret McKenzie ja Jemaine Clement olivat aiemmin kiertäneet maailmaa FOTC:n liveversion kanssa. McKenzien ja Clementin huumoriakti ei ehkä edes parhaalla tavalla toiminut HBO-sarjamuotoon muutettuna, mutta ”struggling singer-songwriter” Jemaine tuntui sielunkumppanilta. Arkiset ja pienet kuviot, paikallaan polkevat palaverit ja herttaisen naiivi suhtautuminen omaan merkitykseen ja paikkaan maailmassa, kuka taiteentekijä ei samastuisi tähän sarjaan?

Taika Waititi ohjaa Jemaine Clemenziä ja Bret McKenzietä Flight of the Conchordissa.

Clement, McKenzie ja Waititi opiskelivat samaan aikaan Victorian yliopistossa Wellingtonissa ja heillä oli yhteinen komediaryhmä So You’re a Man. Waititi myös näytteli FOTC:ssa vuonna 2002, tuottaja ”Larryna”, ennen kuin keskittyi ohjaamaan. HBO:n versiota hän ohjasi neljän jakson verran (kuvassa yllä). Eikä Waititi edes esiinny televisiosarjassa kameran edessä, paitsi kerran, televisiomainoksen Gypsy Kings -fanina. Se siitä pinnallisuudesta, niin!

Joka tapauksessa Clementin ja Waititin tuotannon tunnusmerkilliset peruspalikat olivat tässä: uusiseelantilaisen rutikuiva huumori, nuhju ja kotikutoisuus, rentous ja vilpittömyys. Suomalainen katsoja tunnistaa nämä elementit hyvin, mutta Uusi-Seelanti on toisaalta myös niin kaukana, että ne eivät ala ärsyttää. Tätä samaa olisi tekijöiltä lisää luvassa myöhemmin.

Two Cars, One Night (lyhyt, 2004)

Taika Waititi kertoo lyhytelokuvansa taustatarinasta näin: hän näytteli tv-sarjassa stripparia (The Strip, 2002–2003). Se oli hauskaa mutta raskasta, piti vahata ihokarvoja ja syödä purkkitonnikalaa. Taukohuoneessa hän mietti, miksi toteuttaa muiden ihmisten unelmia, kun voisi toteuttaa omiaan. Kuvaustauoilla hän kirjoitti lyhytelokuvan Two Cars, One Night -käsikirjoituksen. (Haastattelu Toronton elokuvajuhlilta 2018 striimattu kokonaan tänne.)

Two Cars, One Night (2004).

Etniset vähemmistöt eivät olleet muotia Uudessa-Seelannissa, kun Waititi oli lapsi. Hänen isänsä kuului maori-vähemmistöön ja oli kotoisin puolirikollisesta maanviljelijäperheestä. Waititi kasvoi 600 ihmisen kylässä, jossa ”kaikki” olivat hänelle sukua. Waititin äiti oli valkoihoinen, juutalaistaustainen ja keskiluokkainen, mutta jos oli ruskea lapsi Uudessa-Seelannissa, samastui enimmäkseen maori-vähemmistöön, niin yksinkertaista se oli.

Uusi-Seelanti ei ole monikulttuurinen maa samalla tavalla kuin esimerkiksi Yhdysvallat. Vähemmistöt ovat esillä turismissa ja kulttuuria lainataan monella tavalla (tatuoinnit, initaatioriitit, kansanmusiikki jne.), mutta entisenä siirtomaana Uuden-Seelannin valtakulttuuri on kuitenkin valkoinen. Kuten Jemaine Clement, Taika Waititi kasvoi jossakin siinä välissä. ”Ruskeat” lapset syntyivät kahden kulttuurin puristuksessa, eikä sekoittumista nähty mitenkään hyvänä juttuna. Silti hyviäkin puolia maan politiikassa oli, esimerkiksi koulutusmahdollisuudet toteutuivat ilmeisen hyvin. (Ks. sama haastattelu yllä.)

Elokuva kertoo lapsista, jotka odottavat autossa baarin ulkopuolella sillä aikaa kun aikuiset hankkiutuvat sisällä känniin. Lapsen näkökulma on johdonmukaisesti kuvattu eikä aikuisia nähdä kuin ohimennen. Taika Waititi on filmannut vähän samasta aiheesta eli vähemmistötaustaisista, laiminlyödyistä lapsista myös pitkän elokuvan Boy sekä Suomessakin ainakin DVD-levityksessä olleen Hunt for the Wilderpeople. Kyseiset elokuvat ovat sivumennen sanoen myös Uuden-Seelannin kaikkien aikojen menestyneimmät elokuvat lipputuloilla mitattuna.

Two Cars, One Night oli parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkintoehdokkaana vuonna 2005. Tekijä on todennut, että pienen maan elokuvantekijänä kannusten hankkimisesta palkitaan: pääministeri onnittelee, ja elokuvasäätiöltä voi hakea tukea seuraaville hankkeille. Elokuvan voi katsoa vaikkapa tällä lyhytelokuviin keskittyvällä sivustolla: https://www.shortoftheweek.com/2019/05/06/two-cars-one-night/

What We Do in the Shadows (2014)

Jemaine Clement palasi tekemään Taika Waititin kanssa yhteistyötä kauhukomediassa What We Do in the Shadows. Muka-dokumentti kertoo neljästä vampyyrista, jotka asuvat kämppiksinä Wellingtonissa. Eletään aikaa vuotuisen ”Unholy Masquerade” -karnevaalin alla, ja kuvausryhmä on päässyt seuraamaan erään kaveriporukan elämää ja heidän valmistautumistaan juhlaan. Clement ja Waititi ovat ohjanneet elokuvan yhdessä ja näyttelevät sen pääosissa.

What We Do in the Shadows (2014)

Elokuvan viehätys syntyy myyttisen aiheen ja arkisen todellisuuden yhdistämisestä, visuaalisesta kotikutoisuudesta ja siitä, että kuten Helsinki, Wellington ei ole mikään maailman metropoli, näin kauniisti sanottuna. Elokuvan dialogi on enimmäkseen improvisoitua. Vampyyrit ovat pikkumaisia, nukkavieruja, hölmöjä ja naiiveja. Silti verta riittää elokuvassa tynnyrikaupalla. Oman koomisen lisänsä tarinaan tuovat vampyyrien kuolevaiset ”palvelijat” ja paikallinen ihmissusijengi. Ihan lopussa tarinaan tulee surullisiakin sävyjä.

En tiedä, voiko tästä sanoa sen enempää. Suosittelen katsomaan omalla vastuulla. What We Do in the Shadows keräsi kulttisuosion, ja amerikkalaiset ovat tehneet siitä oman tv-sarjaversionsa. Etenkin 90-luvun vampyyrielokuvien ystävät nauravat tälle elokuvalle vedet silmissä. Mitään järkeä siinä ei ole, mutta kuten totesin edellisessä bloggauksessani, jos haluan katsoa jotain järkevää niin en valitse vampyyrifilmiä.

Jojo Rabbit (2019)

Yksi Waititin elokuvien tavaramerkeistä on, että ohjaaja itse näyttelee jotakin hassua hahmoa. Esimerkiksi kiviolento Korg, pappi, tai pienen pojan mielikuvituskaveri Adolf Hitler.

Jojo Rabbit perustuu Christine Leunensin kirjaan Caging Skies ja se sijoittuu II maailmansodan loppumetreille. Tarinassa 10-vuotiaalle Johannekselle (Roman Griffin Davis) selviää, että hänen äitinsä (Scarlett Johansson) piilottelee nuorta Elsaa (Thomasin McKenzie) talon yläkerrassa. Johannes pelkää tyttöä, koska hän on kuullut juutalaisista niin paljon pahaa. Johanneksen mielikuvituskaveri Adolfkin vain vääntelee käsiään eikä osaa auttaa asiaa.

Jojo Rabbit (2019).

Jojo Rabbitia ei oikeastaan voi pitää historiallisena elokuvana. Siinä on täysin oma maailmansa, joka on visuaalisuutta ja musiikkia myöten saanut vaikutteita muun muassa 60-luvun pop-kulttuurista. Stephen Merchant, Sam Rockwell ja Rebel Wilson tekevät hauskat sivuosat. Omaperäinen maailma ja näyttelijävalinnat auttavat katsojaa erottelemaan satiirin kerroksia, ja ilman niitä meno olisikin aika sakeaa. Hauskuudesta ja viattomuudesta vaihdetaan lennossa todella synkkiin ja karuihin aiheisiin. Ihan tällaisia vitsejä kuten esimerkiksi lopun taistelukohtauksessa en ole valtavirtaelokuvassa nähnyt.

Tavallaan elokuva on loogista jatkoa edellisille. Pokerinaamalla esitetty hillitön dialogi lasten suusta ja ylipäätään lapsen näkökulman käyttäminen ilman, että sodan kauheuksia mitenkään häivytetään, toimivat tehokkaasti. Lapsinäyttelijät ovat poikkeuksellisen karismaattisia ja sympaattisia. Taika Waititin koomikonlahjat tulevat Adolfin roolissa hyvin esiin, vaikka valkokangasaikaa hänellä onkin vain vähän, eikä yhtään enempää tarvitakaan, jotta Hitlerin hahmo ei veisi liikaa huomiota tarinalta.

Yksi selitys elokuvan menestykselle on tietysti ajankohta. Eteläkorealainen ohjaaja Bong Joon-ho pyyhki pöydän Oscar-gaalassa 2020 elokuvallaan Parasite ja nappasi muun muassa parhaan elokuvan palkinnon The Jokerin nenän edestä. Kuten Waititi sanoo yllä lainatussa TIFF-haastattelussa, Hollywoodilla ovat ideat lopussa. Nyt on hyvä hetki muista kulttuureista tulevilla tekijöillä lyödä läpi…

Etnisyys, sarjakuvaelokuvat, ja mitä väliä tällä kaikella ylipäätään on

…joten lopetan sitten kuitenkin Marveliin. Aiemmin historiassa siirtomaiden kulttuureista saatettiin poimia pikantteja yksityiskohtia länsimaisiin kulttuurintuotteisiin. Nykyään elokuvantekijät ympäri maailman ovat lukeneet samoja supersankarisarjakuvia ja inspiroituneet samoista arthouse-ohjaajista kuin heidän kollegansa Euroopassa ja Amerikassa. Miksipä uusiseelantilainen ohjaaja ei tekisi elokuvaa, joka pohjautuu sarjakuvaan, joka pohjautuu germaaniseen mytologiaan?

Neljä vuotta sitten 2016 Disney pyrki palkkaamaan Tyynenmeren maista kotoisin olevia näyttelijöitä Vaiana-elokuvan äänirooleihin (Auli’i Cravalho, Dwayne Johnson, Jemaine Clement). Se oli kuitenkin, no, Disney-elokuva, ja siinä oli aikamoinen kasa alkuperäiskansa-kliseitä: viisas isoäiti, henkiopas, sitä rataa. Taika Waititi on sanonut, että jos hänen maori-isoäidiltään olisi mennyt kyselemään elämänviisauksia, tämä olisi käskenyt hakkaamaan polttopuita.

Ei nytkään kyse ole siitä, että tehtäisiin etnisistä lähtökohdista jotenkin erilaista elokuvaa. Vaan siitä, että tehdään muuta kuin vain yhdestä kulttuurista tulevaa elokuvaa. Otetaan yhteisiä tarinoita ja kerrotaan niitä omista lähtökohdista. Kerran sotureita on hieno elokuva, mutta ei ole mitää syytä tehdä samaa elokuvaa uudestaan.

Supersankarielokuvat ovat merkittävä vetovoimatekijä, joka ylipäätään tuo ihmisiä elokuvasaleihin. Tältä kannalta katsottuna ei ole niin kauheasti väliä, ovatko Marvel-elokuvat oikeasti elokuvataidetta, kuten Martin Scorsese valitteli taannoin NY Timesissa. Ne ovat tarinankerrontaa ja jaettuja kokemuksia tarinoiden äärellä, ei sitä pidä väheksyä. Arthouse-elokuvassa eri kulttuureista tulevat tekijät ja naistekijät ovat olleet voimakkaita vaikuttajia jo pitkään, Marvel- ja Tähtien sota -elokuvien ja tv-sarjojen kautta he saavat entistä suurempia yleisöjä (ja rahaa).

Taika Waititin seuraava varmistunut ensi-iltaelokuva on Thor: Love and Thunder (2021). Hyvin suurella todennäköisyydellä menen sen katsomaan.

Taika Waititi IMDB:ssa

Jojo Rabbit (2019) pyörii elokuvateattereissa parhaillaan. Thor: Ragnarökin (2017) lisäksi Waititin elokuvista Hunt for the Wilderpeople (2016) on julkaistu Suomessa, ja sen voi vuokrata tai lainata kirjastosta.

Opi kirjoittamaan kuin Taika Waititi (BAFTA Guru Youtubessa)

Uusi Dracula - spoilerivapaa arvio

BBC:n uutenavuotena ensi-iltansa saanut ja nyt Netflixissä esitettävä minisarja Dracula yrittää tuoda ikivanhaan legendaan jotain uutta. Tehtävä on äärimmäisen vaikea, olkoonkin, että aiheeseen ovat tarttuneet vankat ammattilaiset: Uusi Sherlock -sarjasta tutut Steven Moffat, Mark Gatiss ja Sue Vertue.

Dracula-sarjassa on hyödynnetty Bram Stokerin klassikkokirjan lisäksi valakialaisen Vlad Tepesin, Draculan esikuvan tarinaa. Aihe on tuttu paitsi alan harrastajille myös niille, jotka sattuivat näkemään Draculaa käsittelevän näyttelyn viime vuonna Vapriikissa Tampereella.

Tekijäkaartin tuntien minisarjaan on lupa odottaa vinkeää kierrettä. Onnistuuko yritys? Osittain, mutta tunkkaisen kauhujutun pelastava käänne tapahtuu aika myöhään. En paljasta enempää, vaan kirjaan tähän päällimmäisiä vaikutelmiani yrityksestä.

Sarjassa on paljon hyvää. Sen päähenkilöt ovat selvästi keski-ikäisiä, vampyyri näyttää enemmän klassiselta Klaus Kinskin versiolta (eikä lainkaan Edward Cullenilta). Vampyyri romanttisena ensirakastajana on ehkä ärsyttävin trooppi ikinä, ja tästä se on maltettu jättää pois. Pääosassa kreivi Draculana on tanskalainen näyttelijä Claes Bang, joka on esittänyt mm. turhautunutta museonjohtajaa mainiossa elokuvassa The Square. Van Helsing (Dolly Wells) on ärsyttävän omahyväinen, niin kuin alkuteoksessakin, ja kemia pääosanesittäjien välillä toimii hyvin.

Vampyyrin verenjuonti on tässä tulkinnassa näytetty ällöttävänä kauhuefektinä. Muutenkaan vampyyrit tai ”epäkuolleet” eivät ole sarjassa kovinkaan eroottisia, päätähteä lukuunottamatta. Kuvaus, leikkaus ym. ovat jälleen laatutyötä. Verta sarjassa riittää tynnyrikaupalla, mutta toisaalta, jos päättää katsoa vampyyritarinaa niin sitä saa mitä tilaa.

Sitten moitteita. Kerronta on hidasta ja ensimmäisessä jaksossa suorastaan raahautuu eteenpäin. Sekään ei haittaisi, jos tarina ei olisi niin läpikotaisin tuttu, mutta meillä katsojaseuralainen luovutti puolen tunnin jälkeen. Myös dialogit ovat liian pitkiä ja osoittelevia. Toivoin, että käsikirjoitus olisi mennyt tarinan ”häiritsemisessä” modernista näkökulmasta vielä pidemmälle – kaikki ainekset olisivat olleet koossa. Lopun moraalinen opetus on kyseenalainen, mutta huipennus on tyydyttävä, romanttinenkin. Jos jatkoa tehdään, annan sille mahdollisuuden.

Kauhufilmihän tämä on ja ansaitsee ikärajaluokituksensa. Jos ei muuta, niin Moffatin ja Gatissin Dracula kutsuu verestämään muistoja vanhan kunnon klassikkokirjan parissa.

Dracula Netflixissä 4.1.2010 alkaen.
Guardianin arvostelu: *****

Marraskuun tapahtumia kootusti

Tänään 6. marraskuuta olen ollut vuoden yrittäjänä. Jee!

Vaan elämä ei ole siitä mihinkään muuttunut. Samaa asiaa teen kuin ennenkin, kirjallisuutta eri kulmista ja kanteilta. Ohjaan kirjoittajia, kustannustoimitan eli editoin eri tekstilajeja, kirjoitan itse kauno- ja tietokirjallisuutta. Annan palautetta. Osallistun tapahtumiin ja keskustelutilaisuuksiin ja järjestän niitä.

Marraskuun valoa

Uutta on tietysti myös paljon. Firmalla on nettisivut! Meillä on kirjanpitäjä! Haaveilemme, että tulevaisuudessa julkaisemme myös oivia opaskirjoja. Suuren osan vuodesta työskentelen kuitenkin oman taiteellisen työn parissa.

Viime talvena tein päätöksen, että pidän välivuoden kaikista coneista ja kaikilta kirjamessuilta. Päätös on pitänyt suurelta osin ja tuonut kieltämättä enemmän tilaa omalle tekemiselle. Nyt marraskuussa nostan kuitenkin päätä sen verran pinnan yläpuolelle, että minua näkee ihmisten parissa:

1. Vedän Tuulta ja tulikiveä – Ympäristöuhkat kirjallisuudessa -paneelin Hämärä-kirjallisuustapahtumassa Tampereen Laikussa 16. marraskuuta klo 15.30. Tieteiskirjallisuus on usein muuttuvan ympäristön ja epävakaan ilmaston kirjallisuutta. Löytyykö tarinoista myös toivoa? Keskustelijoina Mia Myllymäki, MG Soikkeli ja Oras Tynkkynen. Tapahtuman ohjelma on täällä.

2. Hämärä-kirjallisuustapahtuma järjestää myös hyväntekeväisyyshuutokaupan. Kauniita 20-luvun tieteiskirjoja, valasaiheista kirjallisuutta, fiktiota ja faktaa, kuriositeetteja! Joitakin kuvia täällä. Ennakkotarjoukset saara piste henriksson ät gmail piste com, osalla teoksista on pohjahinnat. Huutokauppakeisari Shimo Suntila meklaroi. Tuotto kansalaisjärjestöjen kotimaiseen ilmastonsuojeluun.

3. Olen myymässä kirjoja Osuuskumman ja Vaskikirjojen pöydän takana Tracon Hitpoint -pelitapahtumassa 23.-24. marraskuuta Tampereen Tredulla. Tarjolla on scifiä ja fantasiaa, uutuuksia, tiskin alta Siipisulka-antologiaa! Tapahtumasta lisätietoa täällä.

4. Piipahdan myös NYTdesignin myyjäisissä Finlaysonilla niin ikään Osuuskumman kirjamyyntibisneksissä.

5. Lopuksi: Solidaarisuuskalenterin tekijänkappaleet saapuivat, ja voi että se on kaunis! Esipuheen tulevaisuus-teemalla koottuun kalenteriin ovat kirjoittaneet mm. Ville Lähde, Syksy Räsänen, Anni Kytömäki ja minä. Kalenteria voi tilata täältä.

Parasta marraskuuta kaikille!

Omalla kielellä laulamisesta

eli Mitä opittavaa maailmanvalloitukseen tähtäävällä kirjailijalla on Rammsteinilta?

Terveisiä täältä harrastuksensa elvyttäneen laulajan maailmasta. Kuoroissa ja ryhmässä laulan suomeksi, englanniksi, latinaksi, ukrainaksi ja jopa örkki- ja haltijakielellä. Laulan useimpia näitä kieliä foneettisesti, en siis ymmärrä todella laulamaani, mikä tuottaa joskus vaikeuksia tulkintaan.

Tällä viikolla kustantajat ja kirjallisuusagentit ympäri maailman kokoontuvat Frankfurtin kirjamessuille ostamaan ja myymään kirjojen käännösoikeuksia. Suomalaista kirjavientiä on Kirjallisuuden vientikeskuksen FILIn tilauksesta myös tutkittu, ja ensimmäistä kertaa suurin ostaja tutkimusjaksolla olivat englanninkieliset maat. Antti Majander kirjoitti "historiallisesta käänteestä" tuoreeltaan, että osasyynä on aiemmin läpitunkemattoman englanninkielisen markkinan avautuminen käännöskirjallisuudelle laajemminkin (HS 8.10.).

Suomalaista kirjallisuutta viedään maailmalle muun muassa pinkissä matkalaukussa.

On houkuttelevaa verrata kahta itselle läheistä taiteenalaa toisiinsa. Musiikin kieli ylittää rajat vaivattomasti — vai ylittääkö? Todellisuudessa pienempien (lue: ei-englanninkielisten) maiden tekijät lähtevät usein takamatkalta, mutta eivät pelkän kielen vuoksi, vaan myös kulttuurin ja rakenteiden. Selitän, ja palaan aiheeseen moneen otteeseen tässä kirjoituksessa.

Käytän esimerkkinä metallimusiikkia, koska rockmusiikki jos mikä on näennäisesti globaalia kulttuuria, vaikka ei se sitten oikeasti olekaan.

Miten Amerikka valloitetaan

Suomessa esiintyi kesällä 2019 kaksi suosittua raskaan musiikin yhtyettä isoissa konserteissa: Metallica ja Rammstein. Metallica on uraauurtava yhdysvaltalainen bändi ja laulaa englanniksi, Rammstein on saksalainen bändi joka laulaa johdonmukaisesti saksaksi.

Saksaa pidetään isona ja mahtavana kielenä ja maana, josta tulee sitä hienoa kulttuuria. Mutta 30 vuotta sitten oli olemassa se toinen Saksa, keskellä Eurooppaa mutta kulttuurisesti hevontuutissa, nimittäin Itä-Saksa. Harrastajabändit esittivät länsivaikutteista musiikkia innokkaalle yleisölle. Järjestelmä asetti katon kunnianhimolle, rockbändi saattoi toivoa esiintyvänsä korkeintaan sadalle hengelle. Muusikoilla oli suojatyöpaikat eikä kukaan ollut riippuvainen taiteesta elääkseen.

Sitten tuli Saksojen yhdistyminen, itäpuolen talousromahdus ja massatyöttömyys. Kun James Hetfieldin liidaama Metallica myi kulta- ja platinalevyjä ympäri maailman, ikätoverinsa Till Lindemann tovereineen varasti ja söi erilaisia maatilan eläimiä ja roadkillejä henkensä pitimiksi. Kun matkustus vapautui, punkkarit kävivät ensimmäistä kertaa elämässään Amerikassa. Paikallisten muusikoiden omistautuminen teki vaikutuksen. Joku teki raskasta musiikkia täysillä, tosissaan! Kokemus teki lähtemättömän vaikutuksen muusikoihin, jotka kotiin palattuaan päättivät lopettaa sekoilun ja perustaa Rammsteinin.

Hilpeässä dokumentissa Rammstein Amerikassa kitaristi Paul Landers kertoo, miten yhtye pääsi 90-luvun lopulla Du Hast -kappaleen menestyksen ansiosta kiertueelle kokeneempien bändien kanssa. Hänen mukaansa he pysyivät juuri ja juuri kollegojen perässä. He näyttivät kotikutoisilta, ja yrittivät peitellä sitä parilla liekinheittimellä.

Suosittelen dokumenttia kaikille kulttuuriviennistä kiinnostuneille kategoriassa "ei se ihan näin onnistu".

Keskuksessa ja reunalla

Rinnastinko juuri Suomen Itä-Saksaan? Provinsiaalisuuden puolesta kyllä. Jörn Donner kirjoittaa teoksessaan Ihmisen ääni (1980), että suomalaiselle kirjailijalle maailmankirjallisuuteen murtautuminen vaatisi paitsi kielen vaihtoa, myös oleskelua keskeisemmässä maassa:

"Yhtä hallitseva kuin amerikkalaisuus elokuvassa on angloamerikkalainen romaaniperinne kertomakirjallisuudessa. [...] Se maailmankolkka, josta me kirjoitamme, on liian vieras. Siihen ei auta väittää, että ihmisten psykologiset ongelmat ovat ikuisesti samankaltaisia. [...] Vieras kieli ei olisi ollut ratkaisu ellen olisi muuttanut tähän toiseen kieleen, englantiin, sen kotimaihin ja sen omille juurille. Kielen lähtökohta on maa." (Suom. Jukka Kemppinen)

Donner epäilemättä tunsi alan rakenteet, sillä muun toimintansa lisäksi hän oli tuolloin naimisissa mediamoguli Jeannette Bonnierin kanssa. (Jos ette tiedä, Bonnierin suvun omistama kustantamorypäs on se joka tätä nykyä kustantaa aimo osan kirjallisuudesta Suomessa ja Ruotsissa.) Ja Donner nyt kuitenkin kirjoittaa ruotsiksi, joka on suomea kaksin verroin isompi kieli.

Suomalainen kirjoittaminen sinänsä ei ole maakuntatasoa. Meillä on kansainvälisesti tunnustettuja kirjailijoita kuten Sofi Oksanen, Pajtim Statovci, Monica Fagerholm ja Laura Lindstedt. Mutta Suomen pienen koon ja syrjäisyyden vuoksi kirjallisuutemme kilpailee rakenteellisesti piirisarjassa. Kuten FILIn yllä linkatussa tiedotteessa todetaan, pullonkaula ei Suomen kohdalla ole kirjallisuus ja sen laatu, vaan ammattitaitoiset kääntäjät sekä käännösoikeuksia myyvät agentuurit. Kummatkin ovat harvinaisia.

Minun kirjallisuudenlajini on spekulatiivinen fiktio. Voi kysyä, onko suomalaisella ja amerikkalaisella scifillä todella eroa, jos se sijoittuu esimerkiksi avaruuteen. Onko kielen lähtökohta todella maa? Olen vastannut kysymykseen pidemmin täällä, mutta tässä tyydyn sanomaan vain että on. Kotimainen perinne on amerikkalaista paljon nuorempi.

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet innokasta lukijakansaa, mutta tämä on muuttumassa. Meillä ei ole Saksan kaltaista vanhaa kirjallista perinnettä, josta ammentaa. Käännöskirjallisuus, joka on välttämätön omankielisen kirjallisuuden tuulettumiselle, uhkaa meillä joutua kustannusalan rakennemuutoksen vuoksi ahdinkoon.

Jos sattuu jo valmiiksi "elämään toisessa kielessä", se on rikkaus.

Englanti — oikopolku?

Jörn Donnerin toteamus englanniksi kirjoittamisesta on neljänkymmenen vuoden takaa. Useimmin kuulen tämän kysymyksen juuri spefiharrastajan suusta. Entä jos kirjoittaisi suoraan englanniksi? Englanti on välikielenä portti muihin kieliin, minkä lisäksi lukijoita ja kirjojen ostajia on moninkertaisesti enemmän.

Vastaukseksi muistutan, että jos kustannuskynnys on Suomessa korkea, voi vain kuvitella, millainen se on New Yorkissa päämajaansa pitävissä isoissa kustantamoissa. Indiejulkaisijat puolestaan joutuvat taistelemaan näkyvyydestä Amazon Kindle -kirjailijoiden valtavassa joukossa. Lisäksi on otettava huomioon ihan tilastolliset tekijät. Kun yhdysvaltalainen kirjailija lyö läpi, hän tekee sen 327 miljoonan ihmisen väestöpoolista. Meitä on viisi miljoonaa. Se on määrällisesti valtava ero käytössä olevassa lahjakkuudessa.

Sitä paitsi: hyvässä kirjallisuudessa muoto ja sisältö eivät ole erotettavissa toisistaan. Näin laulajana sanon suoraan, että englanti ei soi samalla tavalla kuin suomi. Se vain on helpompi ja kauniimpi laulaa "rauha" tai "Ruhe" kuin "peace".

Taide on kommunikaatiota. Jos laulajana olen vakuuttavampi äidinkielellä laulaessani, ei minulla kirjoittajana ole muuta kuin itseni, josta ammentaa. Itselleni minun on pakko olla uskollinen, jos haluan sanoa jotain kuuntelemisen arvoista. Sanat voi myöhemmin kääntää toiselle kielelle, mutta prosessia ei voi kääntää ympäri.

Palaan esimerkkiini raskaan musiikin maailmasta. Kumpi on merkittävämpi yhtye, Metallica vai Rammstein? Metallica tietysti. Mutta olisiko maailma tylsempi paikka ilman Rammsteinia? Verrattomasti. Itä-Saksassa ei olisi voinut syntyä Metallican kaltaista bändiä, sieltä puuttui ennen kaikkea koko teollisuudenala. Mutta siellä syntyi sitten jotain muuta.

Rammstein nimittäin aluksi yritti esikuviensa mukaan laulaa englanniksi. Mutta sitten yhtye huomasi, että niin tekivät tuolloin Saksassa "kaikki" muutkin. Ja nämä taas kuulostivat samoilta Rage Against The Machine -kopioilta, vain huonommilta. Joten Rammstein pitäytyi saksankielisessä musiikkissa. Vaikutteet olivat läntisiä, kokemukset ja sanoitukset omia.

Kotikutoisuudesta

Kirjoitamme siis kotimaista kirjallisuutta, runollisesti sanottuna laulamme omalla kielellämme, mikä se kenellä sitten onkin. Haluaisin kuitenkin vienosti lisätä, että se ei ole tekosyy sulkeutua pieniin ympyröihin.

Kun vertaa Amerikkaan, Suomessa on helppoa olla pienilevikkinen kirjailija. Lukijoita on joka tapauksessa vähän, eikä lopulta tarvitse saada kovin monta ihmistä vakuuttuneeksi, jotta voi tehdä uran kirjailijana. Kirjailijalle riittää validaatioksi se minkä hän ympäristöstään kokee. Jos sama löyhä kaveripiiri harrastaa samaa kirjallisuutta ja sattumalta vielä tekee kustannuspäätökset, kirjoittaa kritiikit, jakaa apurahat ja myöntää julkiset tunnustukset, kirjallisuus uhkaa lämmetä sisäänpäin.

En väitä, että näin pienessä maassa voisi olla mitenkään muuten. Onneksi meillä on apurahat, sillä muuten ammattimainen kirjailijantoimi ei voisi kielialueellamme olla mahdollinen.

Jokaiselle suomalaiselle kirjailijalle olisi hyväksi tutustua edes pintapuolisesti käännösmarkkinoiden toimintaan ja lisäksi jokin muun maan kirja-alaan. Siitä saa perspektiiviä. Itse pyrin seuraamaan aktiivisesti paitsi anglomarkkinoiden spefi-kirjallisuutta, myös ruotsalaista kirjallisuutta edes jollain tavalla. Omat kitinät unohtuvat, kun näkee, miten isot tytöt ja pojat pelaavat.

Lisäksi henkinen ryhti kohenee. Hesarin haastattelema FILIn johtaja Tiia Strandén kiittelee kirjailijoita siitä, että he tietävät hyvin, millaista esiintymistä englanninkielisessä maailmassa edellytetään. Menestys ei tule ilman ylimääräistä työtä. Ei voi mennä lavalle munasillaan niin kuin Rammstein.

Lopuksi

Käännöskirjallisuus valikoituu omien lakiensa mukaisesti. Kaikki kirjallisuus ei ole lähtökohtaisesti kansainvälistä, samasta lähteestä ammentavaa. Onneksi. Tasavahva globaali kirjallinen kulttuuri ei ole yksiselitteisen hyvä asia. Jos kirjailija pyrkii kirjoittamaan "globaalille" yleisölle, hän kirjoittaa käytännössä globaalille keskiluokalle, joka kuluttaa samoja tavaroita ja samoja kulttuurituotteita.

On hyvä tiedostaa, että myös meidän on helpompi avautua lukijoina tutummalle muotokielelle. Emme tunne maailman ihmisiä. Tunnemme itsemme ja oman kulttuurimme. Samalla meidän tulee välttää nurkkakuntaisuutta. Kääntäminen ja kielten välinen vaihto ovat kirjallisuuden tuuletusikkunoita.

Maailmanvalloitusta saa ja pitää tavoitella, mutta se on tehtävä omilla ehdoilla.

Mahtavaa reissua kaikille Frankfurtiin matkustaville kustantajille, agenteille, toimittajille ja muillekin!

Antologiahaaste jatkuu

Tämä päivitys on vähän jäljessä, mutta tehdäänpä pieni väliaikatiedote vuoden 2019 antologiahaasteesta, ettei tahti vallan hyydy. Kesällä on kiva lukea kummitustarinoita ja muuta kauhua, ja niinpä mökille valikoitui luettavaksi antologiahaasteen tummempaa osastoa.

Viimeksi luettuja antologioita ovat:

Samuli Antila ja Markus Harju (toim.): Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Espoon Science Fiction Seura 2013
Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat. Suomalaisia aavenovelleja. Osuuskumma 2014
Magdalena Hai ja Hanna Matilainen (toim.): ROCKNOMICON. Osuuskumma 2015
Juri Nummelin (toim.): Kirotun kirjan vartija. Suomalaisia Cthulhu-tarinoita. Jalava 2016
Juri Nummelin (toim.): Sininen tiikeri: Kryptozoologisia novelleja. Helmivyö 2018

Tähän satsiin kuului Osuuskumman raskaan musiikin teema-antologia ROCKNOMICON, joka yllättäen nousi haasteen suosikkien joukkoon. Harvemmin olen hekotellut ääneen novellia lukiessani niin kuin Jussi Katajalan novellin Rock’n’roll ei kuole koskaan -kohdalla. Mismassi! Sinisessä tiikerissä miellyttivät erityisesti Anu ja Eero Korpisen novellit. Juri Nummelinin kokoamissa antologioissa on novelleja takuunimiltä, minkä myös huomaa – Kirotun kirjan vartija oli viihdyttävä pläjäys, mutta jotkut "vierailevat tähdet" eivät aivan yltäneet luottokirjailijoiden tasolle.

Vähän hitaasti etenee nyt tämä kahdenkymmenenviiden antologian haasteeni, mutta ei se mitään, vuotta on vielä jäljellä! Seuraavaksi pyrin lukemaan jotakin vähän tuoreemmilta tapauksilta, eli antologioita, jotka esittelevät uusia kirjoittajia.

Haasteen edelliset osat:
http://margaretpenny.blogspot.com/2019/04/antologioita-antologioita.html
http://margaretpenny.blogspot.com/2018/12/antologiahaaste-2019.html

Arvostelu: Koskettimien soittamisesta DDR:ssä

Rockmusiikista näkee harvemmin kirjoitettavan kosketinsoittajan näkökulmasta, paitsi Black Metal Ankoissa. Mutta nyt kirjoitetaan, ja kirjailijana on kukapa muu kuin Rammstein-yhtyeen legendaarinen Flake Lorenz. Teos ”Kosketinrunkkari. Niin kuin sen satun muistamaan” (suom. Miika Kupiainen 2016) ei kuitenkaan kerro varsinaisesti Rammsteinista, vaan — koskettimien soittamisesta DDR:ssä!

Tartuin kirjaan mielelläni, kun jonkinlaisena pimputtelijana pidän itseänikin. Soittimien löytämisen hankaluus, punkkarien krustikämpät ja kaatopaikat, Berliinin muurin murtuminen ja koko Itä kuvataan elävästi tässä omakohtaisessa ja yllättävässäkin teoksessa.

Rimpula Itä-Berliinistä

Christian "Flake" Lorenz on syntynyt vuonna 1966 Prenzlauer Bergissä entisessä Itä-Berliinissä. Nykyisin kaupunginosa on muodikas, silloin se oli rähjäinen. Perhe harrasti patikointia ja vanhojen tavaroiden dyykkaamista, hento poika vihasi urheilua ja häntä kiusattiin koulussa. Lapsuus oli aineellisesti vaatimatonta mutta turvallista. ”Neljän tai viiden vanhana tajusin, että oli olemassa paikka, josta hyvät leikkikalut ja purukumi olivat peräisin. Paikka oli nimeltään Länsi. Kuvittelin, että se olisi vähän kuin iso yksikerroksinen kauppahalli, jonne ainoastaan eläkeläiset pääsivät sisään”, Flake kirjoittaa.

Länsiradiota kuitenkin kuunneltiin ja Flake innostui bluesista ja rock-musiikista, erityisesti Rolling Stonesista. Soittimekseen hän valitsi pianon. Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut musikaalisuutta eikä rytmitajua, mutta kärttämisen jälkeen hän pääsi tunneille. Piano oli vanha, ja se täytyi virittää puoli sävelaskelta korkeammalle, että kielissä olisi pysynyt riittävä jännitys.

"Yritin soittaa mukana C-duurissa, mutta se oli minulla H, ja sitten kaikki meni hankalaksi lukuisien mustien koskettimien takia. Enkä voinut soittaa muiden muusikoiden kanssa, koska en pystynyt riittävän nopeaan puolen sävelaskeleen muutokseen. Pianolla on vaikeaa muuttaa nuotinnusta.”

Yksin soittaminen muodostui lopulta tylsäksi ja Flake alkoi etsiä bändikavereita. Hän soitti bluesia kirkoissa, jotka olivat ainoita paikkoja, joissa saivat soittaa muutkin kuin virallisen soittoluvan omistavat bändit. Bändissä soittamista varten tarvittiin urut. Isä osti Flakelle sellaiset, ja sana levisi nopeasti. Kylään pamahti rumpali, johon Flake oli tutustunut koulussa. Urut olivat painavat ja niiden kantamiseen tarvittiin neljä ihmistä. Seuraavana päivänä rumpali palasi laulajan kanssa. Bändin laulaja puhui kadulta autoilijan viemään soittimen treenikämpille.

”Joimme viinapullon ja aloimme harjoitella”

Näin Flake liittyi vähän alle parikymppisenä bändiin Feeling B. Siinä hän tutustui Kitaristiin, johon viitataan teoksessa vain isolla alkukirjaimella, mutta joka on siis Rammsteinin nykyinen kitaristi Paul Landers. (Samoin Rammsteiniin viitataan Yhtyeenä isolla Y:llä.) Bändissä musiikki oli sivuseikka, sekoilu ja juhliminen ykkösasia. Koskettimet korvasivat alunperin basistin puuttumisen: ”Ensimmäisessä lyhyessä keskustelussa kävi ilmi, että minut tarvittiin korvaamaan heidän basistinsa, koska tämä oli joko joutunut vankilaan tai oli heille liian bluesrajoitteinen.”

Flaken mukaan normibändissä kosketinsoittaja on nokkimisjärjestyksessä jonon hännillä. ”Kosketinrunkkareiden edellä ovat jopa saksofonistit, koska heillä on niin sanotusti erityistaitoja. Kuka tahansa osaa painella vähän koskettimia. Homma oli epäsuosittu, ja vain harva halusi olla pimputtaja.”

Musiikin tekeminen oli intensiivistä. ”Asuimme laulajan luona. Rumpali asettui iltaisin takki päällä ja kengät jalassa riippumattoon. Kun palasimme takaisin kämpille, hän nousi ylös ja meni rumpujen taakse. [...] Rumpali ei aina ilmestynyt treeneihin, joten totuimme harjoittelemaan ilman häntä. Istuimme laulajan sänkyyn, ja minä otin soittimeni syliin. Mietimme kaikessa rauhassa uusia biisejä.”

Hasista saatiin silloin tällöin muurin toiselta puolelta ja sitä poltettiin kollegan krustikämpällä. ”Keittiön lattialla olleet jätteet peitettiin avonaisella sanomalehdellä. Uudet roskat heitettiin levitettyjen sanomalehtien päälle. Samalla alla olevat jätteet poljettiin kasaan. Lattia nousi pikkuhiljaa yhä korkeammalle. Vessassa asui puluja, enkä sen takia uskaltanut käyttää sitä.”

Ammattilaismuusikoiden lisäksi DDR:ssä oli harrastelijabändejä, joiden jäsenten täytyi pystyä todistamaan, että heillä oli virallinen työpaikka. Niiden oli soitettava raadille saadakseen luokituksen joka toinen vuosi. Sitä varten täytyi esittää sanoitukset, työnantajan suostumus, ansioluettelo ja rikosrekisteriote. Vain tätä kautta he saivat esiintymislupia esimerkiksi nuorisoklubeille ja musiikkisaleille.

Feeling B sai tällaisen luvan, ja bileet jatkuivat luvan kanssa. Joskus he pyysivät muilta bändeiltä palautetta. Se oli aina samaa: hankkiutukaa eroon laulajasta, opetelkaa soittamaan ja käyttäytykää ylipäätään niin kuin aikuiset ihmiset. Flaken mukaan onneksi he eivät kuunnelleet. He keikkailivat ympäri Itä-Saksaa ja naapurimaita, bilettivät ja nukkuivat milloin missäkin. Tällä tavalla he tutustuivat myös Laulajaan (eli Till Lindemanniin), kun tämä noukki jonkin keikan jälkeen heidät mukaansa.

Feeling B.n laulajalla Aljoscha Rompella ei ollut rytmitajua. Arvioituaan ajoituksen väärin hän pystyi laulamaan koko kappaleen väärässä tahdissa. ”Se on hyvin harvinainen taito”, Flake kirjoittaa. ”En tiedä hänen lisäkseen ketään, joka pystyy siihen.” Bändistä tuli hyvin suosittu, vaikka Flaken sanoin sanoituksissa tai musiikissa ei ollut mitään järkeä. Lopulta Feeling B toimi kymmenen vuotta.

Musiikin tekeminen DDR:ssä tarkoitti ennen kaikkea ainaista, loputonta ja määrätietoista soittimien ja laitteiden etsimistä. Flake synnytti oman soundinsa niistä laitteista, jotka sai käsiinsä. Hän hyötyi siitä, että kosketinsoittajia ei ollut kovin monta. Se ei ollut houkutteleva pesti, eikä DDR:stä saanut käyttökelpoisia kosketinsoittimia.

”Jotkut taiteilijat sanovat, että vain lavalla he voivat olla se henkilö, joka ovat aina halunneet olla. Minä en tiedä, kuka haluan olla. Yllätyn joka kerta, kun näen, kuka siellä lavalla taas Flaken hahmossa seisoo ja tanssii.” - Flake Lorenz, suom. Miika Kupiainen

Muurin murtuminen pelastaa aseistakieltäytyjän

Työttömyys, tyhjäntoimittaminen ja ”epäsosiaalinen elämäntapa” (eli punkkarius) olivat DDR:ssä rangaistavia, mutta niin kauan kuin muusikolla oli jokin nimellinen työpaikka, hän sai olla rauhassa. Ruoka ja asuminen olivat halpaa. Yksi uhka miespuolisilla soittajilla oli, nimittäin asepalvelus. DDR:ssä juuri kukaan ei ollut palvelukseen kelpaamaton, ja totaalikieltäytyjää odotti vankila. Flake haki lääkärin avulla lykkäystä ja vältteli kutsuntatilaisuuksia vuosikaudet. Viimeisen kerran hänet kutsuttiin 1989, kun DDR veteli jo viimeisiään.

Upseerit eivät tienneet, mikä valtakunnan tulevaisuus olisi. ”Sanoin heille, että kieltäydyn asepalveluksesta. Lähetin heille vielä kirjeen, jossa kerroin, että olen sängynkastelija, homoseksuaali, läpeensä tatuoitu ja vankilakundi. En koskaan kuullut heistä yhtään mitään.” Rammstein-sekstetin kuudesta jäsenestä vain rumpali Christoph Schneider on käynyt armeijan.

Saksat yhdistyivät jälleen lopullisesti vuonna 1990. Ehkä yllättävää, mutta itäpuolen punkkiskenessä juuri kukaan ei kannattanut Saksojen yhdistymistä. Flaken mielestä koko Länsi-Saksa oli typerä eikä hän halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä, mitä nyt kävi hakemassa soittimia ja länsiautoja entisen rajan takaa.

”Suurin osa tehtaista suljettiin, ja koko maa paskottiin täyteen kauppakeskuksia, joita kukaan Lännessä ei enää halunnut. [...] Kaikki Idästä muistuttava kärrättiin kaatopaikalle, siirrettiin syrjään, revittiin maan tasalle. Kaikessa oli mukamas asbestia.”

Muurin murtumisen jälkeen länsimusiikkia tuli vapaasti saataville Itään, ja moni itäsaksalaisbändi, joka oli jäljitellyt länsityylejä, huomasi olevansa ilman töitä. Myös entisen Itä-Saksan alueen äärioikeiston nousu nähtiin ensimmäisen kerran sodan jälkeen 90-luvun alkupuolella. Uusnatsit alkoivat tehdä hyökkäyksiä punkkikeikoille.

Flake suhtautuu yhä erittäin kriittisesti kapitalismiin sekä tuntuu pitävän edelleen Länsi-Saksaa typeränä.

”Länsi-Saksassa natsit pääsivät heti sodan jälkeen hallitukseen. Tuomarit ja lakimiehet jatkoivat töissään kuin mitään ei olisi tapahtunut. [...] CDU ei kärsinyt minkäänlaisia tunnontuskia, kun se nimitti [Baden-Württembergin osavaltion] ministeripresidentiksi eli pääministeriksi Hans Filbingerin, joka oli vakaumuksellinen kansallissosialisti ja kolmannen valtakunnan ajan laivaston sotaoikeuden tuomari.”

Rammstein: Bileet päättyvät

Flake oli tottunut juhlimaan rankasti. Bileet päättyivät, kun Kitaristi ja Rumpali kutsuivat hänet liittymään uuteen, Saksojen yhdistymisen jälkeen perustettuun mutta itäsaksalaisista muusikoista koostuvaan Rammsteiniin. Uudessa Yhtyeessä kukaan ei yrittänyt olla vitsikäs. Soittajat tunnistivat heti, että tähän kannatti panostaa. Basisti Oliver Riedel jätti saman tien hyvässä nosteessa olleen bändinsä, samoin muut muusikot jättivät vanhat kokoonpanonsa. Tukat ajeltiin ja alastomat yläkropat öljyttiin.

Flake ei enää pitänyt itseään pelkkänä kosketinrunkkarina. Hän pystyi tarjoamaan musiikillisia ajatuksia kappaleen tekoprosessiin ja toteuttamaan niitä. MIDI oli keksitty ja saatavilla, ja sen myötä ääniä saattoi käsitellä monipuolisemmin ja kerrostaa. Soittotaidoiltaan hän väittää yhä jääneensä 10-vuotiaan musiikkikoululaisen tasolle, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Soittotaidon voi todeta vaikka tältä livevideolta, jossa Lorenz säestää Till Lindemania klassisella pianolla kappaleessa Mein Herz Brennt.

Viinaa kosketinsoittaja käytti jossain vaiheessa rankasti, mutta Rammsteinin myötä sekin väheni. Yhtye pakotti Flaken katsomaan videolta keikan, jossa hän soitti päihtyneenä, eikä hän sen jälkeen enää kiivennyt humalassa lavalle.

”Kosketinrunkkari” kertoo Rammsteinista varsin vähän, mutta se kertoo kaiken tarpeellisen. Musiikin tekemisen riemun, yhteisöllisyyden tarjoaman tuen, esiintymisen tuomat vaihtelevat kokemukset. Päähenkilöstään Flakesta se piirtää aidosti eksentrisen ja sympaattisen kuvan. Muusikko harrastaa vanhoja autoja ja lukemista, varsinkin kiertueilla. Hän kirjoittaa pitävänsä enemmän musiikin tekemisestä kuin esittämisestä.

Flake Lorenz on naimisissa ja hänellä on viisi lasta. Hän asuu edelleen Berliinissä ja soittaa alkuperäiskokoonpanolla yhä esiintyvässä Rammsteinissa, jonka musiikkia bändi itse sanoo "tanz-metaliksi" (tanssimetalliksi) ja kaikki muut industrial metalliksi.
Suosittelen ”Kosketinrunkkaria” kaikille, joita kiinnostaa Saksan lähihistoria, sikäläinen punkkiskene ja koskettimien soittaminen, sekä tietysti Rammsteinin faneille. Osa jutuista kannattaa ottaa suolanokareen kera, sen verran vauhdikkaita anekdootit ovat. Yhtyeen muusikoista kirjallisuusmiehiä on myös kaksi runokokoelmaa julkaissut Till Lindemann.

Katkelmat teoksesta Flake. ”Kosketinrunkkari.” Minerva Kustannus 2016
Helsingin Sanomien arvostelu ”Kosketinrunkkarista”
Flake Lorenzin haastattelu Kaaoszinessä