3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2)

Tässä kirjoitettu perustuu havaintoihin, joita olen tehnyt neljäntoista vuoden aikana kirjoittajana, toimittajana ja ryhmien ohjaajana. Ennen kaikkea nämä eivät ole asioita jotka hallitsisin erityisen hyvin, vaan sellaisia, joissa yritän skarpata.

Kun siirryin harrastaja-antologioista ja -lehdistä ammattilaisjulkaisuihin, lähinnä proosaa kirjoittamaan ja toimittamaan, panin merkille erään seikan: isoina staroina pitämäni kokeneet ammattilaiset eivät osoittaneet ison staran elkeitä silloin, kun piti hoitaa pikkuasioita. He olivat yleensä huolellisia aikataulujen, yhteydenpidon, laskutuksen tai ihan yksinkertaisten kuittausten kaltaisissa asioissa, sellaisissa, joista huolehtimisen voisi kuvitella olevan boheemin taiteilijan kiinnostusten alapuolella.

Oli kysymys kirjailijahaastatteluista, niiden tarkistamisesta, tekstin korjauksista tai yksinkertaisesti deadlineista, ammattilaiset hoitivat homman kotiin. Menestyneet kirjailijat hoitavat kirjailijantyötään kuin pientä yritystä, oli se sitten sivu- tai päätyö. Lopputulos on, että näiden ihmisten kanssa on miellyttävää työskennellä. Pienet asiat ovat isoja asioita.

Aikataulut

Ammattilaiset palauttavat tekstin määräaikaan mennessä tai jos eivät, ovat hyvissä ajoin yhteydessä ja pyytävät lisäaikaa. Osa harrastajista palauttaa tekstin ajoissa, mutta merkittävä osa myöhässä tai ei ollenkaan. (Muunnelma tästä: kirjoittajakurssilaiset, josta ei ilmoittautumisen jälkeen enää koskaan kuulla.)

Kirjoittamiseen vakavasti suhtautuvan harrastajan kannattaa pyrkiä pois opiskelijan ajankäytöstä. Nimittäin opiskelijalla duunit kasautuvat deadlinen alle, ymmärrettävästi, koska kursseja ja tenttejä on paljon. Mutta tuolla oikeassa maailmassa kirjoittajien on työskenneltävä silloin kun he voivat, ei silloin kun aika on otollisin. Kirjailija ja kouluttaja Anneli Kanto puhuu ”etukenosta”, neuvo on hyvä ja sitä kannattaa ehdottomasti noudattaa.

Myös (ja etenkin): ammattilainen joutuu kustantamossa tilanteisiin, jossa heidän on yksinkertaisesti sovitettava aikataulunsa muiden ammattilaisten aikatauluihin. Ammattilaisena hän joutuu myös tilanteisiin, jossa hän joutuu odottamaan kaikkia muita. Kirjailija ei saa joustoa, vaan pikemmin joutuu nipistämään omasta aikataulustaan.

Järjestelmällisyys

Katselin syksyllä MasterChef Australia-ohjelmaa. Hesarin TV-sivuilla joku julkkiskokeistamme kommentoi, että oli ensin arvellut taitavien kilpailijoiden olevan todellisuudessa ammattilaisia. Osallistujien sotkuiset työtavat olivat kuitenkin paljastaneet heidät aidoiksi kotikokeiksi.

Ammattilaisen työtapa voi ulkopuolisesta näyttää kaoottiselta, mutta todellisuudessa kaikki on harkittua. Aikafaktori on jälleen ratkaiseva asia. Kotikokki voi käyttää annoksen tekemiseen miten kauan aikaa tahansa (tai no, ainakin niin kauan kuin perhe ei ole vielä kuollut nälkään). Ammattilaisen erottavat harrastajasta itseluottamus, nopeat ideat ja niiden hyödyntäminen, harjaantunut käsityötaito ja systemaattinen lähestymistapa työhön.

Sama pätee huolellisuuteen. Kun kirjoitin tästä aiheesta muutama vuosi sitten, joku huokaisi, että kokeneet kirjoittajat mahtavat olla superihmisiä. Mutta eivät he ole. Ihan tavallisella arkijärjellä pystyy merkitsemään liuskoihin sivunumerot. Ohjattaville puhun ”kirjoittajan viitasta”, joka puetaan päälle. Kirjoittajan roolissa hutiluskin on itsevarma ammattilainen.

Valmistautuminen

Harrastajan tietokone feilaa, poikaystävä jättää tai koira kuolee. Myös ammattilaisen tietokone feilaa, poikaystävä jättää ja koira kuolee, mutta hän on varautunut siihen, että pahin tapahtuu ja yleensä juuri deadlinen alla. Tuttu käsikirjoittaja kirjoitti romaania ja hoiti muun muassa kolumnivelvoitteensa tabletilla, jonka lasiruudun lapset olivat iskeneet särölle. Erityisesti työvälineet pettävät ja silloin pitää olla varasuunnitelma. Kun kirjoittaja pääsee tietyn kynnyksen yli, vastaan ottavat tahot olettavat, että saat työn tehdyksi keinolla millä hyvänsä. Jos kirjailija ei ole Ilkka Remes tai Jari Tervo, kustantajat eivät yleensä maanittele häntä pitämään kiirettä käsikirjoituksen seuraavan version kanssa. He viivaavat kirjan yli kauden listalta.

Sosiaalisuus

Kirjoittajana pärjääminen ei edellytä sosiaalisuutta, mutta siitä on helkkaristi apua. Sosiaalisuudella tarkoitan tässä toisten auttamista, hyviä käytöstapoja ja huomaavaisuutta työtovereita kohtaan.

Huolimatta laajalle levinneestä uskomuksesta, jonka mukaan kirjailija luo kirjan yksin ja se maagisesti ilmestyy kirjakauppojen hyllyihin, kirjan julkaiseminen on ryhmätyötä kirjailijan, toimittajan, kustantajan ja graafikon välillä. Kirjallinen kenttä laajemmin sisältää yhteistyötä kollegoiden, kirjallisuuslehtien päätoimittajien, tapahtumajärjestäjien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Parhaiten verkostoituvat ne, jotka auttavat muita. Osallistuvat tapahtumien järjestämiseen, antavat teksteistä palautetta vertaisryhmissä, ottavat vastaan luottamustoimia, julkaisevat tovereiden tekstejä lehdissä tai kustantavat niitä kirjoina, opettavat. Verkostoituminen ei ole sama asia kuin uralla eteneminen, mutta siitä on uralla todella paljon hyötyä. Kirjoittajat, jotka vain ottavat muiden tarjoamat palvelut vastaan, jäävät ulkoreunalle ikuisiksi ajoiksi ihmettelemään, miten tässä kävi näin.

Hyvältä tyypiltä siedetään jopa huomattava määrä vittumaista käytöstä.

Jos et olekaan skenen (näitä voi muodostua esimerkiksi lehtien, tapahtumien tai kirjallisuudenlajien ympärille) sosiaalinen keskipiste, kannattaa omaksua vähintään ammattimaisen kunnioittava suhtautumistapa toisiin ihmisiin. Älä snobbaile. Älä tylytä. Älä viskele piikkejä tovereittesi niskaan, tapaamissa tai sosiaalisessa mediassa, vaikka sinua kuinka harmittaisi.

Varsinkin, jos koet olevasi puolustuskannalla, kannattaa noudattaa varovaisuutta. Muistan vieläkin, kun osallistuin ihka ensimmäiseen antologian julkistamistilaisuuteeni. Seistiin siinä toisen novellistin kanssa kustantajan toimitilojen käytävällä ja mätettiin lautaselle tuulihattuja tai mitä nyt viime vuosikymmenellä tällaisilla kokkareilla tarjottiinkaan. Kokeneempi kirjoittaja, antologiaan osallistunut novellisti hänkin, tuli ilmoittamaan, että hän ei aio syödä. Hän oli juuri käynyt kustannustoimittaja sen-ja-sen kanssa lounaalla, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa nyt syöminen.

Älä missään tapauksessa nosta itseäsi toisten kustannuksella. Älä ainakaan tee sitä tökerösti.

Kirjallisuuspiirit Suomessa ovat pienet ja kaikki tietävät pian, ketä kannattaa varoa: kuka viskelee piikkejä, kuka ottaa rähinäviinaa, kuka tulee esiintymislavalle myöhässä (tai humalassa, tai ei ollenkaan), kuka vyöryttää henkilökohtaista tai taiteellista ahdistustaan kuulijoiden niskaan, kuka pilaa aina bileet. Suomalainen käyttäytymiskoodisto ei salli asioiden selvittämistä suoraan puhumalla ennen kuin vasta viimeisessä hädässä. Sosiaalisesti kömpelömmät tapaukset vain huomaavat vähitellen jääneensä sivuun kutsuista, tilaisuuksista, keikoista, apurahoista.

Lopuksi:

Pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, koska onnistuminen vähäisessä yksityiskohdassa voi luoda uran. Hyvä kello kauas kaikaa, ja luotettavan kirjoittajan kanssa on helppoa työskennellä jatkossakin.

3+1 ajatusta ajatusta kirjoittamisesta: Sitkeys (#1)

Seuraa itsetutkiskelua.

Minun piti mennä pankin sijoitusiltaan kuulemaan, miten saadaan vakaata tuottoa pohjoismaisista kiinteistöistä (rahakirjaa, älkää kysykö), mutta huonot yöunet ja nuha jättivät kotiin. Sen sijaan nautin laskevan auringon valosta työhuoneen seinällä ja naputan tätä.

Mietin siis eilisiä tanssitreenejä. Opettaja pani meidät hyppäämään satakaksikymmentäkahdeksan changement-hyppyä ja teetti sellaisia développéita, missä siis jalkaa nostetaan eteen, taakse ja sivulle, että kiristelin hammasta. (Kun teen baletissa jotain erityisen raskasta liikettä, painan kieltä vasten poskihampaita, se on tyhmän näköistä mutta vähemmän tyhmän näköistä kuin se että yrittää taiteilla kieli keskellä suuta.) Ei se mitenkään superhyvin mennyt, mutta meni kuitenkin.

Mutta siellä tangolla huhkiessani tajusin jotain. Itse asiassa teen saman huomion varmaan joka vuosi, vain unohdan sen välillä, ja sitten olen taas innoissani että oivalsin. Että miksi minä sitten lopulta kuitenkin pystyn aina hitaasti kehittymään, vaikka olen aina ja vain se slarvaaja-paska, joka rimaa hipoen suoriutuu, jotenkin raahautuu treeneihin.

Sen vuoksi, että asetan aina riman tarpeeksi korkealle. Kun sitten tarpeeksi kauan yritän ja lopulta pääsen jotenkin yli, niin se on kuitenkin enemmän kuin mihin pystyin alun alkaen.

Ja minä en siis ole mitenkään tietoisesti sitkeä tai sinnikäs. En vain pysty lopettamaan silloin olisi järkevää. Pidän vain vaikeista asioista, hankalista haasteista ja hankalista ihmisistä, en voi sille mitään.

Niin kuin nyt tämä kolmas romaani, Syyskuun jumalat. Sain sen kaksi kertaa kustannustoimittajalta takaisin, että kirjoita uudestaan ja paremmin. Olen kirjoittanut tätä kirjaa pidempää kuin edes esikoisromaaniani Moby Doll, ja sen kirjoittaminen on ollut vaikeampaa. Kertaakaan ei ole tullut edes mieleen luovuttaa. (Kaverit, jos olen sanonut, että nakkaan käsikirjoituksen tulee, se on vain draamaa. Sitä paitsi käsikirjoitus on kovalevyllä.)

Luonteessani on monia vikoja, mutta perfektionismi ei ole yksi niistä. En koskaan ole luokan paras tai säihkyvin, en koskaan ole ollut enkä tule olemaan. Satakaksikymmentäkahdeksan changementia on kuitenkin 128 changementia, vaikka lopussa hengästyttäisi ja pohkeet huutavat hoosiannaa. Ja vaikka ne eivät olisi täydellisiä. Satakahdeksankymmentä liuskaa on enemmän kuin nolla liuskaa. Parempaa kohti mennään.

Tämän vuoksi tarvitsen aina ihmisiä ja asioita, joita vasten työskentelen. Baletinopettajan, kustannustoimittajan. Tavoitteita, sparraajia. Ystäviä, jotka eivät ole yes-miehiä tai naisia vaan käskevät vetämään pään pois perseestä, kun siihen on tarve. Eli vinkkinä, jos olet mukavuudenhaluinen niin kuin minä, hanki ihmisiä tai tavoitteita, jotka kirivät sinua eteenpäin.

Ja näin puurran hitaasti pitkää matkaa, yritän kehittyä, kirjoittaa parempaa proosaa. Olen jakanut kolmannen romaanin editointikierroksen päivämatkoiksi. Pysyttelen tahdissa vaikka en jaksaisi. Kuun lopussa minulla on kuitenkin editoitu pinkka, eikä työsumaa rästissä, niin kuin muuten olisi. Tässä ei ole mitään erityistä ansiota, vaihtoehtoakaan ei ole, jos haluan, että kirja ilmestyy elokuussa.

Tarvitsen aina lievää pakottamista. Jos en löydä fiksumpia tavoitteita tai fiksumpia toimintamalleja, niin näillä mennään. En voi muuttua priimukseksi. En ehkä enää haluakaan.

Ohjaan oman taiteellisen työni ohella paljon harrastajakirjoittajia. On monta asiaa, jotka haluaisin sanoa tilanteissa, kun opiskelijat epäilevät omia mahdollisuuksiaan. Yleensä ne tulevat kuitenkin mieleen liian myöhään. Olen kerännyt niitä tiedostoon ja ajattelin, että julkaisenkin ne täällä. En puhu nyt poetiikasta tai proosan laadusta, vaan henkisistä ominaisuuksista.

”Sitkeys” olkoon sarjan ensimmäinen osa. Seuraavat ovat Pikkuasiat, Vastuu ja Pettymys.

Jatkoa siis seuraa.

Sherlock 4: Pimeä puoli

”Give the people what they want.”
”Never do that. People are stupid.”

Uusi Sherlock -sarjan neloskausi on ilmestynyt Netflix-suoratoistokanavalla. Neljännen tuotantokauden vastaanotto on ollut fanien keskuudessa vaihtelevaa. Kirjoittajien (Mark Gatiss, Steven Moffat) näkökulmasta on aina iso haaste lähteä kehittämään henkilöhahmoja lähdemateriaalin ulkopuolella. Uudella tuotantokaudella on enää pinnallisia yhtymäkohtia sir Arthur Conan Doylen tuotantoon. Pidin siitä silti.

Katsoin sarjan uudemman kerran, mutta siitä näkökulmasta, että päähenkilö onkin Siân Brooken esittämä naishahmo. Ensin hän on punatukkainen ”E” bussissa, sitten Faith, sitten terapeutti ja lopussa Hannibal Lecter ei kun Eurus Holmes. En pitänyt hahmoa niinkään kirjaimellisesti "Holmesin veljesten siskona", vaan tuttua Sherlockia korvaavana hahmona niissä kohtauksissa, joissa päähenkilön tarinaa syvennettiin.

”This is me”

Sarjassa jauhetaan Jim Moriartysta, mutta hänestä ei ole kyse. Sherlock syyttää Moriartya uudelleen ja uudelleen, kun hän itse on tapahtumien alku ja juuri. Nimi vain meni väärin. Moriarty ei ole Sherlock Holmesin pimeä puoli, Eurus on. Ei niin, että Andrew Scottin näyttelemä hahmo ja roolisuoritus olisivat yhtään vähemmän vakuuttavia! MP3-soittimesta Queenia huudattavan Moriartyn oma kohtaus on viimeisen jakson piristysruiske.

Juonikehityksestä vihjattiin jo vuoden takaisessa Abominable Bride -jaksossa: Sherlock tietää, mitä pahis seuraavaksi aikoo, koska hän on se pahis. Eurus tekee sen, mitä Sherlock ei voi. Uhkailee veljeään, viettelee Watsonin, lohduttaa tätä terapeutin hahmossa, murhaa ja tuhoaa. Hyvä esimerkki on, että Sherlock ei voi olla varma, onko hän todella tavannut Faithin vai hallusinnoinut tämän vierailun. Mrs. Hudson ei näe vierailijaa, eikä huumekauppias keittiössä.

”I am reminding you of your friend, I think.”
”That´s not necessarily a good thing."

Salapoliisin myötätuntoisen päiväpuolen tehtäväksi jää syleillä pimeys osaksi itseään.

Loistavaksi vastakohdaksi rikkinäiselle - kahtia jakautuneelle - Sherlockille asettuu täydellinen tohtori Watson, joka on kaikkea, mitä puolisolta voi haluta. Martin Freeman on uskomaton näyttelijä, aivan omaa luokkaansa. Benedict Cumberbatch on myös jälleen todella hyvä, erityisesti pidin toisen jakson The Lying Detective kohtauksesta, jossa hän lausuu Shakespearea ja ammuskelee asunnossa.

Toby Jones hammasproteesissa tekee tasalaatuisen kertakäyttökonnan roolin. Samoin onnistuu Mark Gattiss, jonka kyvyt näyttelijänä helposti unohtaa - Mycroftin roolihahmo on viimeistä jaksoa The Final Problem lukuunottamatta melko yksipuolinen.

"Do you ever look in a mirror and want to see someone else?"

Neloskaudessa on totta kai vikoja. Ensimmäisessä jaksossa The Six Thatchers ärsyttävintä on, että tekijää ei olisi pystynyt millään arvaamaan ennen loppupaljastusta. Laiskaa dekkarikirjoittamista! Tylsää on myös, että salapoliisitarina on muutettu amerikkalaistyyliseksi jännitys- ja toimintaseikkailuksi. Päätösjakson juonessa on elefantin mentäviä aukkoja ja kun kliimaksiin päästään, koko jutussa ei ole logiikan häivää. Toisaalta en yleensä katso toimintaelokuvia, joten niiden kliseet eivät ehkä siksi häiritse minua niin paljon.

Sarja muistuttaa entistä enemmän "Doctor Who:ta aikuisille”, lastenloruja myöten. Koko kauden ajan muut hahmot jauhavat Sherlockille, että hänessä on kyse tunteista, ei järjestä. Sentimentaalisuuden korostaminen on ilman muuta riski. Nörttiyleisö pitää itseään älykkäänä, ihastuu tummaan, vaaralliseen hahmoon, ja kun tekijät nostavat sarjan melodramaattisuuden pinnalle pohjavirran sijaan, katsojat voivat olla pettyneitä.

"Miss you.”

Sarjassa on jälleen mahtavaa elokuvausta ja kuvakerrontaa, todella kauniita kuvia, mutta ei niistä sen enempää. Suurimman vaikutuksen tekivät tarinan häpeilemätön sentimentaalisuus ja sitä tukeva David Arnoldin / Michael Prycen musiikki. Jos Irene Adlerin viuluteema Scandal in Belgravia -jaksossa oli koskettava, Eurusin teema särkee sydämen. Siân Brooke onnistuu luomaan neljässä roolissaan koskettavan kokonaiskuvan – Sherlockista, henkilöhahmosta, josta emme koskaan pääse täysin selvyyteen.

Uusi Sherlock on katsottavissa Netflixissä.
Lainaukset ovat repliikkejä käsikirjoituksesta.

Margaret Pennyn aikaisemmat Sherlock-kirjoitukset:
Sherlock - Sosiopaatista kokonaiseksi henkilöhahmoksi
Rakkauskirje John Watsonille

Kuvapainotteinen katsaus menneeseen vuoteen

Tammikuun valoa Oxfordissa. Kuva: Saara Henriksson

Valitettavasti vuosi 2016 oli sellainen, että kohokohtia oli pakko kaivamalla kaivaa. Pariisin ilmastosopimus astui voimaan, jee. Muuten vuosi on ollut maailman tapahtumien puolesta synkkä. Ei siinä mitään, että kuuluisia ihmisiä on kuollut, mutta lähipiirissäkin on tapahtunut rivien harvenemista. Mutta ei uutisvuodesta 2016 sen enempää.

Kustantamisesta keskustelemassa Elävän kirjallisuuden festivaalilla helmikuussa. Erkki Kiviniemi (vas.), Saara Henriksson, Markku Soikkeli (pj), Terhi Rannela ja Kimmo Jylhämö. Kuva: Hannu Peltonen

Minulle vuoden kohokohtia ovat olleet tieteiskulttuuritapahtumat Swecon kesäkuussa Tukholmassa sekä Finncon heinäkuussa Tampereella. Ensiksimainittu oli ensimmäinen ruotsalainen con, johon osallistuin, ja viihdyin mainiosti. Kunniavieraana oli suomalainen Maria Turtschaninoff. Osallistuin tapahtumaan myös panelistina, Jukka Halmeen vetämässä keskustelussa Nordic Fantasy.

Finnconissa olin mukana järjestäjänä. Ohjelmavastuun vuoksi ehkä saanut itse tapahtumasta vastaavasti niin paljon irti, mutta muutamakin kaveri on sanonut, että kovin con ikinä. Kunniavieraina olivat Jarper Fforde, Catherynne M. Valente sekä Anne Leinonen.

Finnconin kunniavieraita ja järjestelytoimikuntaa. Minä ilman kenkiä. Kuva: Kyuu Eturautti

Heinäkuussa osallistuin Kulttuuriyhdistys Korpin Ristiinassa järjestämälle elokuvakäsikirjoittamisen kurssille, jossa opettivat mainiot Jyrki Väisänen ja Joona Kivirinta. Aloin kirjoittaa tulevasta romaanistani elokuvakäsikirjoitusta ja kirjoitinkin jopa viisi liuskaa. Ehkä tulevina vuosina lisää!

Soudan vallihaudassa Kuressaaren linnoituksella. Kuva: M.G.Soikkeli

Vuosi 2016 oli ensimmäisten kertojen vuosi muutamalla muullakin saralla. Vuoden erikoisimpiin hankkeisiin kuului Barcelonan Euroconia varten tehty antologia Luces del norte. Antología de ciencia ficción finlandesa. Osuuskumman vahvuuteen kuuluvat Magdalena Hai ja Anne Leinonen toimittivat espanjankielisen kokoelman kotimaisista novelleista. Minulta oli kokoelmassa mukana novelli Gravidad perdida (suom. Painovoiman sieppaamat, kääntänyt Tanya Tynjälä). Itse en osallistunut Euroconiin, mutta kirjailijamme J.S.Meresmaa ja Magdalena Hai olivat paikalla.

Lämpimäiskappaleet. Kuva: Saara Henriksson

Julkaisin myös kauhunovellin. Shimo Suntilan toimittama kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista julkistettiin Finnconissa ja se sisältää viisitoista novellia erään kirotun kirjan eli Stepanin koodeksin vaiheista. Oma novellini on nimeltään Unkarilainen veljeskunta ja sijoittuu János Kádárin kommunistiseen Unkariin sekä Romaniaan.

Linnanneito Hämeen keskiaikaisilla markkinoilla. Kuva: Saara Henriksson

Muuten vuosi on vierähtänyt työn touhussa. Työstin tulevaa romaaniani sekä kodin raha-asioita käsittelevää tietokirjaa Aino-Maija Leinosen kanssa. Opetin myös luovaa kirjoittamista Tampereen työväenopistossa, Tampereen kesäyliopistossa, Mikkelin kirjoittajien scifi- ja fantasiakurssilla, Hopeantakojat-valmennuksessa sekä Näkövammaisten kulttuuripalvelun verkkokurssilla. Kirjoitin lausunnon Kulttuurivihkojen sekä Pirkkalaiskirjailijoiden arvostelupalveluiden kautta yhteensä neljästä käsikirjoituksesta.

Helsingin kirjamessuilla paneeli kauno- ja tietokirjoittamisen eroista ja yhtäläisyyksistä. Risto Isomäki (vas.), Tiina Raevaara, Saara Henriksson, Maija Haavisto ja Hanna Matilainen (pj). Kuva: Tarja Sipiläinen.

Kirjoitin kolme lehtijuttua Parnassoon sekä laadin kaksi kiertohaastattelua Kirjailija-lehteen: kirjailijasta oman tekstinsä äärellä sekä runoilijoista, jotka ovat julkaisseet proosaa. Julkaisin kolme uutta novellia: Valaanpyytäjän vaimoteoksessa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita (0suuskumma), Unkarilainen veljeskunta teoksessa Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat) sekä Taivaallista musiikkia verkkolehti Usvassa (novellin voi lukea ilmaiseksi täältä).

Muuta vuoden varrelta:

- Valmistelin Salaista Projektia! En kerro, mikä se on, mutta siihen liittyvät enkelit!

- Istuin Osuuskumman johtoryhmässä epävirallisena talouspäällikkönä. Tänä vuonna osuuskunta julkaisi kaksitoista nimekettä eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

- Vuosi käynnistyi Lontoossa ja Oxfordissa, kesällä käytiin Tukholmassa sekä bussimatkailemassa Virossa (Tartossa ja Kuressaaressa). Mökillä Kuopiossa oltiin mahdollisuuksien mukaan.

- Esiinnyin ja edustin (lue: istuin Osuuskumman myyntipöydän takana) Elävän kirjallisuuden festivaalilla, Työväenkirjallisuuden päivässä, Helsingin kirjamessuilla, Sweconissa, Finnconissa, Pispalan kirjastotalolla ja Tulenkantajien kirjakaupalla. Osallistuin Usva-kirjoittajaleirille Mikkelissä heinäkuun lopussa ja siellähän oli taas mukavaa.

- Parhaat lukukokemukset tänä vuonna olivat Paul Ewenin Francis Plug: How To Be A Public Author ja Phyllis Rosen The Shelf (arvioni Goodreads-sivustolla täällä ja täällä). Kävin katsomassa kolme supersankarileffaa (miksi?), mutta vaikuttavin leffaelämys oli ehkä kuitenkin Kubo ja Samuraitarina.

- Kotimaisista kirjoista miellyttivät erityisesti Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Hannu Rajaniemen Näkymättömät planeetat, Laura Gustafssonin Korpisoturi sekä Christine Thorelin esikoisromaani Liskon häntä.

Sellaista. En tänä vuonna saanut yhtään omaa kirjaa valmiiksi. Työpöydän takana istun ja haudon maailmanvalloitussuunnitelmia. Useimmiten olen kuitenkin pitänyt päivää onnistuneena, jos olen onnistunut varaamaan ajan kampaajalle.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta blogin lukijoille!

Margaret Pennyn joulu

Koska kaikki palatte halusta tietää, miten meillä valmistaudutaan jouluun, tässäpä Margaret Pennyn vinkit leppoisan ja kiireettömän joulun viettoon:

Joulukalenteri

Ei yllätyspusseja lahjoineen tai elämyksineen, mutta lapsi pitää vanhemmille kestokalenteria, jossa on joka päivä pieni runo. Lapsella itsellään on halpa suklaakalenteri, aikuisilla myös Punaisen Ristin kuvakalenteri. Lisäksi Aku Ankan mukana tuli näköjään pieni mainoskalenteri.

Kortit

Ostan aina Unicefin joulukortteja, koska ne ovat kauniita ja niissä postimaksu on maksettu valmiiksi. Kortin mukaan tulee lapsen koulukuva sukulaisille, jotka näkevät häntä harvoin. Työtovereiden tai sidosryhmien joulukortteihin voi tarkistaa osoitteet kaupparekisteristä, koska melkein kaikki ovat nykyään toiminimiyrittäjiä. Ulkomailla asuvalle ystäväperheelle puoliso kirjoittaa joulukirjeen.

Koristeet

Puoliso ripustaa valosarjat joskus marraskuussa. Tänä vuonna näköjään myös hempeän lippusiiman. Jouluverhoja en ripusta, mutta työpöydälle levitän joululiinan. Kynttilät on lapsi kieltänyt. Paitsi että lumilyhdyn voi tehdä pihalle jos on lunta.

Lahjat ja ostokset

Kun Osuuskumma perustettiin noin viisi vuotta sitten, sanoin ystäville ja sukulaisille, että tästä lähtien lahjaksi tulee oman kustantamon kirjoja. Päätös on silloin tällöin pitänyt. Lisäksi neulon sukkia lapsille ja niin monelle aikuiselle kuin ehdin. Lahjoja annan perheelle ja lähisukulaisten lapsille ja niille ystäville, joita ehdin ennen joulua tavata. Kriitikko-puoliso paketoi vuoden aikana saapuneet arvostelukirjat sukulaisilleen.

Pyrin käymään kauppahallissa fiilistelemässä ja juomassa lasin glögiä, mutta yksin. Mielelläni haksahdan myös ostamaan paikallisten käsityöläisten tai herkkupuotien tuotteita joulumarkkinoilta.

Leipomukset

Valmis torttutaikina kaupasta. Täytteeksi luumu- tai omenahilloa. Joulukuun aikana jossain vaiheessa leivotaan lapsen kanssa myös pellillinen pipareita valmistaikinasta.

Juhlat ja karkelot

Pähkinänsärkijää kävin lapsen kanssa katsomassa tänä vuonna jo marraskuussa. Balettikoulussa joulunäytöstä ei ole, mutta viimeisellä viikolla on avoimet ovet, jossa voi käydä katsomassa muiden ryhmien treenejä. Edes lapsen koulussa ei ole enää perinteistä joulujuhlaa vaan joulupuuhia, toki pakollinen todistustenjako on viimeisenä koulupäivänä. Lapselle jotkut siistit vaatteet sinne.

Siivous

Ei joulusiivousta, mutta jossain vaiheessa raivataan tasot ja pannaan edellisiltä vuosilta säästetyt joulukoristeet, liinat ja saapuneet joulukortit esille.

Joulun meno- ja paluuliikenne

Jos mennään jouluksi mökille niin junaliput hyvissä ajoin VR:n verkkokaupasta. Ajokorttia ei ole, puolisolla tai minulla. Sitten bussiaikataulujen mukaan tai taksilla perille. Taksilla raaskii hyvin ajella kun ei mene rahaa auton ylläpitämiseen.

Kuusi

Ei joulukuusta. Pihalla on kuusia. Hyvässä lykyssä niiden oksilla on myös lunta.

Jouluruoat

Koska joulussa on monesti kyse perinteistä, käytän samaa ostoslistaa kuin jo noin kymmenen vuotta. Kalan panen suolaan pari päivää ennen joulua, samoin lasimestarin sillin, vaikka sitä ei syö meillä kukaan muu kuin minä. Puolet graavatusta kalasta laitan lohirullaksi aattoaamuna. Rosolliainekset tuoreina. Laatikot marketista. Ennen uunissa lämmittämistä niihin voi lisätä tölkin kermaa tai kaurakermaa, jos haluaa. Pääruoaksi saa kukin toivoa mitä haluaa. Tosin tänä vuonna lapsi toivoi broileria, voipi jäädä väliin keskellä metsää. Keitän myös riisipuuroa, vaikka taidan olla ainoa meillä, joka pitää siitä. Se on myös aaton lounas, juomana glögiä.

Tosi helppo joulun jälkiruoka on tämä: yksi osa kermavaahtoa, yksi osa maitorahkaa, sekoitetaan nopeasti ja maustetaan luumumarmeladilla, siis sillä jota pannaan torttujen täytteeksi. On hyvää.

Siinäpä nämä. Jouluaatto vietetään pienellä porukalla. Omien sukulaisteni kanssa olen viettänyt joulua viimeksi vuonna 2003. Ennen lapsen syntymää vietettiin joulut kahdestaan puolison kanssa ja valvottiin puoleen yöhön, jolloin sai avata lahjat. Silloin joulu oli romanttinen juhla, nyt ei ehkä niinkään.

Sauna on ehdoton, joko kerrostalon sähkösauna tai mökillä puusauna. Ruokaa. Telkkaria, eritoten Lumiukko-elokuva ja joulurauhan julistus (jota katson meillä vain minä). Luontoa! Hautausmaalla käydään jos ollaan Tampereella, koska asutaan siinä vieressä, muuten ei.

Hyvää joulunodotusta kaikille!

Keskiluokassa tuli ahdasta

Luin Anna Kontulan erinomaisen pamfletin Luokkalaki. Teos käsittelee sitä, miten yhteiskunnan käytännöt suosivat keskiluokkaa ja varakkaita. Nimi on ehkä sikäli harhaanjohtava, että useinkaan kyse ei ole lainsäädännöstä vaan ihan vain käytännöistä: mitä liitteitä toimeentulotukihakemukseen vaaditaan, kuka menee opiskelemaan millekin linjalle, kenellä on oikeus liikkua yli valtioiden rajojen ilman, että paperit katsotaan, ja niin edelleen.

Varsinkin alun käsiteanalyysi on hyödyllinen. Luokkarajat voidaan piirtää halutessaan ammatin, palkansaajaluokittelun (ylempi- tai alempi toimihenkilö, työntekijä) tai tulo- ja varallisuuserojen perusteella. Tai sitten jollakin muulla perusteella. Käytännössä varsinkin identiteetit ovat liukuvia, ja luokka-asema voi vaihtua toiseen muutamassa kuukaudessa uuden työpaikan (tai työttömyyden) tai avioliiton ansiosta.

Kontulalla on myös sama havainto kuin itselläni, että ihmisillä on tapana projisoida negatiivisia ryhmäominaisuuksia kuten laiskuutta tai epärehellisyyttä tulojanan toiseen päähän. Ei ole ehkä niin yllättävä havainto, että tuhlareita ja säästäväisiä on suuri- ja pienituloisissa yhtä lailla. Sen sijaan yhteistä tarkkaavaisilla rahankäyttäjillä janan molemmissa päissä tuntuu olevan, että tuhlaaminen on sen toisen päädyn ominaisuus ja vika. Eli räävittömästi syödään ravintolassa ja siivooja siivoaa kotona, tai sitten ei siivota ja rahat kannetaan Siwaan ja vaihdetaan kaljaan ja röökiin.

Mietin sellaistakin, että juuri arjen pärjäämisestä on tullut se normittava mittatikku, jolla heikommin suoriutuvaa saa tökkiä ja nokkia. Koska kaikki kunnon järkevät ihmisethän pystyvät siivoamaan kämppänsä ja pitämään kukkaronsa hallussa. Ja sitten, jos he eivät pysty tähän, niin he ovat joko yläluokkaisia nirppanokkia (rikkaat) tai holtittomia hulttioita (köyhät).

Koska varakkaiden ääni kantaa yhteiskunnassa kauemmas, vikapää jää julkisessa keskustelussa useammin pienituloisille.

Luokkakeskustelija lukee Guardiania Tukholmassa.

Leikittelen myös sellaisella hypoteesilla, että Suomessa kaikki pyrkivät keskiluokkaan, paitsi ylempi keskiluokka, joka pyrkii yläluokkaan. Työväenluokka pyrkii keskiluokkaan, koska keskiluokkaisuus määrittää yhteiskunnan normit esimerkiksi lastenkasvatuksessa, kulutuksessa, koulutuksessa ja muussa sellaisessa. Myös yläluokka pyrkii esittämään itsensä keskiluokkana, koska Suomessa juuri kenenkään ei voi sanoa kuuluvan eliittiin ilman, että hän suuttuu.

Ylempi keskiluokka pyrkii yläluokkaan, koska se on hienoa, ja koska paremmalla paikalla pystyy paremmin toteuttamaan näkemyksiään. Haaveensa keskiluokka pyrkii toteuttamaan etenemällä urallaan, pyrkimällä yhteiskunnan vaikuttajapaikoille, kouluttamalla ja harrastuttamalla lapsiaan sekä kuluttamalla taidetta ja hienoja tavaroita. Välillä korostetaan, että kysymys rahasta, koska sivistykselle ja kulttuurille ei voi laskea hintaa. Tai sille intohimolle, jota ihminen työtään kohtaan tuntee.

Yleensä tämä siirtyminen ei onnistu, ja silloin se on jonkun muun vika. Yrittäjiä vainoavat verot, akateemista väkeä koulutusleikkaukset, taiteilijoita markkinatalous. Heti jos jollekin ryhmälle sanoo, että hei, te olette aika hyvässä asemassa vaikuttamaan itse siihen tai tähän, he itkevät ja puolustautuvat, että emme voi mitään, kun yhteiskunnan rakenteet estävät. Näin ihmiset, jotka ovat olleet paitsi äänestys- ja ehdolleasettumisiässä jo parikymmentä vuotta, myös toimivat omissa ammateissaan ja kasvattavat omia perheitään. Siinä on jo aika paljon valtaa, joka ei ilmeisesti kuulu kenellekään.

Mahtavaa, että Kontulan kirjassa puhuttiin rahasta. En tahdo jaksaa luokkakeskustelussa sitä, että homma menee mausta ja tyylistä kiistelemiseksi. Toivoisin, että ihmiset vilkaisisivat pankkitiliään, siinä sitä on sitä identiteettiä. Tämä ei tietenkään ole erityisesti kenenkään vika, koska luokasta tätä näkyä vähemmän puhutaan taloudellisena kysymyksenä. Muistan lähinnä sen HS:n luokkatestin, joka olikin melko kauhea. Seuranneessa keskustelussa oli kuitenkin se hillittömän hauska puoli, että koulutetut käyttäjät, jotka saivat ”vähäosaisen” yhteiskuntaluokan tulokseksi, olivat todella loukkaantuneita. Hyväosaiset asemoivat itsensä alaspäin ja pienituloiset ylöspäin.

Lopuksi mietin kysymystä, jota Kontulan kirjassa ei niinkään käsitelty, eli nousukkuutta. Keskiluokkaa saattavat pienituloiset pitää sinisilmäisen hyväosaisena ja työväenluokkaa saattavat herrat ja rouvat pitää typeränä rahvaana, mutta väitän, että mikään luokkaominaisuus ei herätä niin paljon inhoa kuin nousukkuus.

Eikä se olekaan helppoa, olla nousukas, nimittäin. Pelkästään yläluokan pinnallisten tuntomerkkien omaksuminen ei riitä. Sivistyneisyys ei ole sitä, että syö jälkiruoan haarukalla, vaan siihen vaaditaan herkkyyttä, tilannetajua ja muiden huomioon ottamista. Nämä puolestaan edellyttävät itseluottamusta, jota ”väärään paikkaan” joutuneella ihmisellä ei yleensä ole.

On jokseenkin luontevampaa ihmiselle olla sitä mitä on, ja pitää niistä asioista joista oikeasti pitää. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa tämä ei kysy yhteiskuntaluokkaa, vaan esimerkiksi klassisen musiikin konserttiin pääsee alennuslipuilla (ja muuallakin kuin pääkaupungissa). Yhtä pöljää on maun perusteella hilata luokkaidentiteettiään alaspäin. ”Katukulttuuri” kuulostaa minun korvissani epäilyttävästi samalta kuin ”katuruoka” (juuri se, jossa on korianteria).

Toisin kuin joskus väitetään, kaikki suomalaiset eivät kuulu keskiluokkaan. Keskiluokassa on kuitenkin ahdasta. Paljolti tämän yhteiskuntaluokan poliittisesta tahdosta riippuu, pyritäänkö oloja väljentämään lisäämällä mahdollisuuksia kaikille, vai pyrkimällä vain ylöspäin, muiden ihmisten kustannuksella.

Keski-ikäistymisestä

Täytän maanantaina 35 vuotta. Jee!

En tehnyt mitään sen eteen, että synnyin. Juuri siksi juhla on paikallaan. On tylsää arvostaa merkkipäiviä, tapahtumia, toisia ihmisiä ja omaa olemista pelkästään saavutusten ja suoritusten perusteella. Täytän 35 vuotta ilman omaa ansiotani ja olen siitä mielissäni.

August-setä, keski-ikäinen.

Iän tuomat edut olen huomannut jo hyvissä ajoin. Jossain vaiheessa huomasin, että minua ei enää kohdeltu sinä ärsyttävänä vinkuvana kakarana takapenkillä. Jos esitän samaa kritiikkiä kuin kymmenen vuotta aikaisemmin, se yhtäkkiä otetaan vakavammin. En ole tehnyt mitään, mikä olisi erityisesti antanut syytä tähän. Minua palvellaan kosmetiikkaosastolla, koska keski-ikäisestä uskotaan, että sillä on rahaa (vaikka ei olisikaan). Tai, etenkin tällaisena aikana, toivotaan.

Tämä on myös vihdoin se ikä, jolloin nuoren äidin arpa alkaa voittaa - ja voitto jatkaa kasautumista. Minun ei enää tarvitse tehdä raskasta ruumiillista työtä eli vaihtaa vaippoja, syöttää ja nukuttaa. Tunnen myötätuntoa (okei, nauran paskaisesti) ikätovereitani kohtaan, jotka työntävät lastenvaunuja loskassa. Lapseni ratkoo yhtälöitä ja syö oliiveja ja sinisimpukoita ravintolassa, jossa on valkoiset pöytäliinat. 

Olen tilanteessa, jossa kukaan ei enää ole kiinnostunut mahdollisesta lisääntymisestäni, eivät työnantajat, eivät sukulaiset. Lapsen saaminen nuorena ei ollut erityisesti omaa ansiotani, joku heitti arpakuutiot kuppiin ja kumosi ympäri. Tulosta voi pitää omana ansionaan jos haluaa. Olen myös pysynyt terveenä ja parisuhteessa, mikä ainakin Stephen Kingin mukaan on verraton etu kirjailijan työssä. Kun elämä on suht vakaata, vapautuu voimavaroja kirjoittamiseen.

Keski-ikäisyys on etuoikeus, koska meidän yhteiskunnassamme se on normi, jota hyödyttämään rakenteet on luotu. Varmaan siksi, että ne ovat enimmäkseen keski-ikäisten ihmisten luomia. Niistä pääsee nauttimaan viimeistään 35-vuotiaana, ainakin jos on valkoihoinen tai tarpeeksi keskiluokkaisen näköinen (tai sinne päin). Kaikki keski-ikäiset eivät pidä hallussaan niitä parhaita istumapaikkoja, mutta parhailla paikoilla istuvat ovat yleensä vähintään keski-ikäisiä.

Usein viimeistään 35-vuotiaana koulutusta vaativissa ammateissa toimivat ihmiset alkavat kuvitella, että kaikki on heidän omaa ansiotaan, jos siis jotakin ansioita on.

Ja siksi koulutusleikkaukset, lukukausimaksut ja opintotuen huonontaminen ovat vihoviimeinen asia, jonka suhteen luovuttaa nuorempien vahingoksi. Ikäisistäni asiantuntija- tai juuri muutakaan työtä tekevistä ihmistä juuri kukaan ei olisi yhtään mitään ilman ilmaista koulutusta, opintotukea tai ammattitaitoisia opettajia. Toki on aina niitä yksilöitä, joiden menestyksen tiellä on ollut vain peruskoulun tasapäistävä vaikutus ja jotka olisivat loistaneet yksityistetyssä, vapaan kilpailun koulutusmallissa. Tai ainakin, jos heitä itseään kuuntelee. Omat kyvyt eivät ole mikään rajoite, jos vain itsetuntoa löytyy tarpeeksi.

Paskin lohdutus, jonka keski-ikäinen omaan ammattiin kiinni päässyt henkilö voi antaa nuoremmalle on, että kun sinäkin pääset oikeisiin töihin tai kun sinä olet minun ikäiseni, sinullakin on helpompaa. Siinä keski-ikäinen unohtaa, että häntä itseään on opetettu, sparrattu, autettu, tuettu ja mentoroitu aivan hemmetisti. Ainakin, jos hän on asemassa johon joku muu vitsii pyrkiä. 

Kas niin, se etuoikeuksista. Sitten on paljon asioita, joihin on tarvittu tuuria ja paljon itsepäistä työtä todennäköisyyksiä vastaan. Olkoonkin, että tuuri on välillä huono. Kokemus auttaa selviytymään pettymyksistä. Luonne auttaa itsepäisyydessä. Olen julkaissut kaksi romaania ja kirjoittamassa kolmatta, lisäksi olen julkaissut kollegan kanssa tietokirjan ja olemme kirjoittamassa jatko-osaa. Olen kiitollinen, että yleensä pystyn toimimaan vapaana kirjoittajana nykyisessä taloustilanteessa. Siinä on riittävästi menestystä minulle.

Hyvä tuuri on tekijä (tietyillä asetuksilla sitä on toki enemmän kuin toisilla), mutta aloittelevilla kirjailijoilla on myös lukemattomia tapoja tuhota omat mahdollisuutensa tuntea tyydytystä omasta työstään, eivätkä ne rajoitu nuoruuteen. Enkä tarkoita tässä mitään "jokainen pystyy saavuttamaan unelmansa kovalla työllä" -paskaa, vaan ihan tavallisia ajatusmalleja, jotka monilla lähtevät selkärangasta. 

Näitä ovat (mutta eivät rajoitu näihin): kukaan ei kertonut minulle, muut tahallaan tiesivät jotain mitä minä en, minua kohtaan esitetään kritiikkiä (vrt. proosaani kohtaan esitetään kritiikkiä), kaikki meni pieleen ja menee vastakin, en koskaan pysty tähän, muut ovat saaneet kaiken ilmaiseksi, minä en ole saanut mitään, epäreilua. Ihan tavallisia tunteita, joita on ihan jokaisella, mutta osa pystyy neuvottelemaan itsensä kanssa ratkaisun niiden ohitse ja osa ei.

Sinut sivuutettiin? Niin sivuutettiin, ja sivuutetaan vielä monta kertaa, jos meinaat jatkaa kirjoittamista.

Yllämainittu pätee luultavasti myös moniin muihin ammatteihin. Aina näitä ajatusmalleja ei edes pysty muuttamaan, esimerkiksi masennuksen takia. Mutta silloin ei kukaan muukaan pysty tekemään asialle mitään. Rohkaisu ja tuki ovat tärkeitä jokaiselle kirjoittajalle ja mihin tahansa ammattiin pyrkivälle, mutta ne voivat auttaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Loppu on veden kantamista kaivoon, jos henkilö itse ei pääse ratkaisevan kynnyksen yli.

Seuraavalle vuodelle toivon ennen kaikkea, että saan kolmannen romaanin valmiiksi ja julki. Ja jos kävisi niin, etten pysty saattamaan kolmatta julkaisukuntoon, aloitan silti neljännen. Oman tien löytymisessä on se kiva puoli, että sitä sitten seuraa, oli se jonkun muun mielestä miten typerää tahansa. Ja tämä on ehkä paras puoli keski-ikäisyydessä: hyvin rajoitetusti jaksaa piitata muiden mielipiteistä.

Lopuksi lista asioista, joista en enää edes teeskentele olevani kiinnostunut:

- meikkaaminen

- se, painanko pari kiloa enemmän vai vähemmän. Minuuttiakaan jäljellä olevasta elämästäni en enää haaskaa tähän. En omista vaakaa.

- Beyonce

- design. Suomalainen tai muu.

- kasvatusfilosofiat

- rap

- Deleuze & Guattari

- ekoanarkismi

- ajokortin hankkiminen (okei, en välittänyt ennenkään)

- kollektiivi (ihan sama mikä)

- nyhtökaura

- blogit

- miten ollaan oikeanlainen feministi