Paluu arkeen, osa II

Taas alkavat kerhot ja päiväkodit, ihanaa! Samalla vanhempien tehtävälistalle ilmestyvät kurarukkasista, kasvun kansioista ja harrastuksista huolehtiminen. Olen huomannut, että vaikka lapsella olisi kaksi vanhempaa, jostakin syystä lasten tarhassakäymiseen tai koulunkäyntiin liittyvää sälää ja sen muistamista tuskailevat enemmän äidit kuin isät. Jos on ollut vuosia kotiäitinä, "roolit jäävät helposti päälle". Käytän lainausmerkkejä, koska todellisuudessa roolien jumahtaminen on pelkkä tekosyy. Sillä todellisuudessa ei ole ollenkaan niin vaikeaa neuvotella lapsen päiväkotiin tai harrastuksiin liittyviä asioita.

Tekosyy nimittäin poistuu, kun voi käyttää kätevää listaa, jonka olen koonnut tähän päiväkoti-ikäisten lasten vanhemmille. Tadaa! Printtaa, liimaa jääkaapin oveen ja lunttaa siitä. Neuvotelkaa, kumpi tekee minkäkin kohdan.

- päiväkotivarusteet ja nimikointi. Ulkovaatteet sään mukaan, sadevarusteet, sopivan kokoiset vaatteet lapselle ylle ja varavaatteet reppuun. Kuumalla ilmalla lippis tai muu päähine ja vesipullo mukaan. Aurinkolasit.
- Musta permanent marker -tms. tussi eteiseen avainlaatikkoon. Lapsen aloittaessa päiväkodin otat vaatekappaleen ja tekstaat pesulappuun hänen nimensä. Myös kenkiin ja urheiluvarusteisiin.
- pienelle unikaveri päiväunille
- lelupäivänä oma lelu mukaan päiväkotiin. Muista ottaa mukaan myös päiväkodista haettaessa. Nappaa samalla mukaan lapsen askartelut ja piirustukset, jotka henkilökunta on pakannut kotiin vietäväksi.
- sieppaa mukaan myös likaiset/pieneksi jääneet vaatteet lokerosta tai päiväkotirepusta. Tarkasta välillä myös päiväkodin löytötavaraloota!
- kura-aikana kurahousujen tms. kotiin vieminen ja harjaus/huuhtelu JOKA PÄIVÄ
- digitaalisen kasvun kansion tunnukset ja viestien lukeminen
- varhaiskasvatussuuunnitelma- eli vasu-keskustelun ajan varaaminen ja osallistuminen
- lapsen harrastukseen ilmoittautuminen
- lapsen harrastuksiin kuljettaminen
- vanhempainillat. Kalenteriin merkintä ja osallistuminen.
- retkille eväät ja mahdollinen pääsylippuraha tms.
- päiväkotimaksujen maksaminen. Soitto kunnan kassaan siitä, kummalle vanhemmalle lasku lähetetään (Tampereella lasku tulee jostain syystä äidille, vaikka päivähoitohakemus on aikoinaan täytetty yhdessä).
- päivähoidon maksuluokan määritteleminen, alemmasta maksuluokasta hakemus ja tositteet
- lapsen toiminta- tai puheterapian ajanvaraus
- neuvolan ja hammashoitojan ajanvaraus vuosittain tai harvemmin

Lopuksi: Lista on pitkä, joten on epäreilua, jos kahden vanhemman perheessä vain toinen joutuu hoitamaan kaiken. Kannattaa ihan miettiä asiaa kotona. Syyksi ei kelpaa se, että mies ei tiedä mitään lapsen asioista, koska ei ollut vanhempain/hoitovapaalla! Päin vastoin, olisi syytäkin alkaa tehdä enemmän ihan lapsen hoitoon liittyvää raakaa työtä, jos näin on. Monet naiset ovat toki luonnostaan järjestelykykyisiä, mutta kaikki eivät ole. Organisointikyky ei ole sukupuolen mukaan määräytyvä ominaisuus. Ei myöskään ole luonnollista syy-seuraussuhdetta sillä, että koska äiti on imettänyt lastaan, hän on vastuussa jostakin reissuvihkosta.

Lisäyksiä listaan saa mielellään postittaa kommenttilaatikkoon.

Paluu arkeen

Loppukesän ilmastoa ja säätä Tampereella. Lehmusten reunustamat kadut ovat kirvoista tahmeat, siemenet poksahtelevat polkupyörän renkaan alla. Lapsen päiväkoti alkaa ja aikuisten työt sen myötä. Viereisen uimahallin remonttityömaa jyrisee ja rekat ryskyvät aamuseitsemästä, kaupungin äänet hiljaisten mökkiviikkojen jälkeen, sairaalan helikopteri ja hälytysajoneuvot.

Romaanin editointia, tiedättehän: aikaa siihen saa kulumaan, mutta vaikutus ei tunnu eikä näy missään ennen kuin pitkän ajan päästä. Päälle tulevat vielä omat ääripäästä toiseen heilahtelevat tunteet tekstiä kohtaan. Välillä tuntuu, että tässä on jotakin kiinnostavaa, että tämä todella voisi toimia. Välillä taas koko homma tuntuu bluffilta, jota olen vain onnistunut jotenkin venyttämään 164 liuskan verran.

Sen verran jatkamme vielä kesänviettoa, että käymme ensi viikolla eteläisessä Ruotsissa. Tapaamme sukulaisteni lisäksi malmölaisia kirjailijoita, joiden kanssa olemme suunnitelleet toteutettavaksi scifinovelleihin liittyvää yhteistyöprojektia. Tänään on Tampereella Tapahtumien yö ja Osuuskumman kirjailijoita nähtävissä ja kuultavissa Maailmankauppa Tasajaolla (Ilmarinkatu 8) klo 17 alkaen. Syksy käynnistyy vähitellen.

Ilmestyneitä novelleja

Kuten blogissa on aiemmin kerrottu, olen osallistunut tänä vuonna novellistina muutamaankin kokoelmateokseen. Teoksista viimeisin eli Kuun pimeä puoli (toim. Juri Nummelin) ilmestyi Finnconin aikaan heinäkuun alussa. Mukana on monta taitavaa kertojaa. Hienoa olla mukana näin hyvässä seurassa!

Novellini Tehtaanpuiston hirviö sijoittuu 1800-luvun lopun Helsinkiin, fennomaanisen liikeen sekä toisaalta nousevan työväenyhdistyksen ympyröihin. Naisliikkeessäkin piipahdetaan. Idean sain gradustani, joka käsitteli porvarillisten ja työläisnaisten yhteistyötä yhdistyksissä 1900-luvun vaihteessa. Novellin päähenkilö Adelaide kohtaa iltamyöhällä petomaisen olennon matkallaan pahamaineisen Punavuoren halki... Tätä novellia oli hauska kirjoittaa ja sen varjolla tulin käyneeksi kävelyretkellä myös Kaivopuiston vanhoissa kortteleissa fiilistelemässä mennyttä aikaa.

Heinäkuussa ilmestyi myös peräti kaksi numeroa verkkolehti Usvaa. Novellini Merikuningas on luettavissa ilmaiseksi Usvan numerosta 3/2013. Merikuningas sijoittuu Veiksel-joen mutkaan nykyisen Puolan alueelle, noin vuoden 1000 tienoille. Eräänä hyvin kylmänä keväänä vierailin kukkulalla joen varrella, katedraalin varjossa, ja väistelin muiden turistien kanssa rakennustöitä. Keski-Euroopan katedraalit ja linnoitukset muistuttavat kristinuskon voittokulusta ja mahtimiesten teoista, mutta ympäröivät maisemat ovat kerran kuuluneet valloitetuille kansoille ja heimoille. Mahtavinkaan rakennus ei säily ilman ihmisen jatkuvaa kunnostustyötä, ja kun katedraalin viimeinen peruskivi on murtunut, joki on yhä jäljellä.

Käykäähän lukemassa!

Kirjailijan roolit

En minä kuvitellut, että tässä näin kävisi. Kun kirjoitin ensimmäisiä käsikirjoituksiani ja haaveilin loistavasta tulevaisuudesta, kuvittelin mielessäni kirjailijan elämää, johon kuuluisi yksinäistä luovaa työtä kotona tai vaihtoehtoisesti kirjoittamista ehkä kahvilan pöydässä, kannettavaa tietokonetta naputellen. Osa minusta ajattelee yhä, että todellinen kirjailija on sellainen, joka työskentelee yksin kammiossaan ja ilmestyy sieltä vain antaakseen haastatteluita, joissa kertoo uudesta teoksestaan. Kunnianhimo ja keskittyminen suunnataan omaan luovaan työhön.

Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana olen kirjailija yhdessä kustantamossa, kustannustoimittaja toisessa ja kustantaja kolmannessa. Paperilla olen tällä hetkellä apurahalla työskentelevä kirjailija sekä jäsen osuuskunnassa, joka kustantaa kirjoja. Käytännössä teen kaikkea mahdollista. Romaanini kustantaneessa Intossa olen kirjailijan roolissa, siellä minulla on myös korvaamaton kustannustoimittaja. Osuuskummassa saattelin maailmaan ensimmästä käännösteostamme, tutulle pienkustantajalle lupasin vastikään toimittaa toisen kirjailijan romaanin.

Nykytilanne ei voisi olla kauempana kuvitelmasta työhuoneensa rauhassa liuskoja rapistelevasta ja huonekasvin ruukkuun tupakantuhkaa varistelevasta kirjailijanerosta. Ehkä kehitys alkoi siitä, kun isot tytöt kioskin kulmalla kertoivat, että kirjailija joutuu nykymaailmassa itse lyömään rumpua omasta kirjastaan eli osallistumaan kustantajalle perinteisesti kuuluneeseen työhön, markkinointiin. Ehkä se alkoi siitä, kun osallistuin kirjoittajayhdistyksen toiminnassa julkaisujen tekemiseen ja kirjoittajapiirissä harjoittelin antamaan palautetta toisten teksteistä. Kirjoittajayhteisöllisyys vie aikaa, mutta kun se antaa niin pirusti. Etenkin kirjallisella kentällä, jolla huomiota tai julkisuutta riittää vain harvoille teoksille.

Ehkä en olekaan oikea kirjailija. Kirjan taipaleen seuraaminen ja prosesiin osallistuminen ideasta sivunvalmistukseen on vain liian hauskaa, että malttaisin pitää näppini siitä erossa. Eikä kaksois- tai kolmoisroolissa toimiminen ole millään muotoa ainutlaatuista. Suomessa on monta pienkustantajaa, jotka ovat myös toimittajia tai kirjailijoita, vai ovatko he kirjailijoita, jotka ovat myös toimittajia ja kustantajia? Itse olen heistä aloittelevin ja vähäisin.

Monet kirjailijat valittavat (oikeutetusti), että kustantaja ei tee tarpeeksi markkinoidakseen heidän kirjojaan. Itse ajattelen kuitenkin, että on hyödyllistä hankkia kokemusta molemmilta puolilta pöytää. Ei kirjailijaa vahingoita se, että hän tietää, miten vaikuttaa verokanta, mitä lakkapinnoite tekee kannen kuvalle tai mitä on ylikurssi. Tai ehkä se vahingoittaa, jos tarkoitus olisi todellakin keskittyä vain omaan kirjoittamiseen, mutta mikä muu olisi sitten kirjailijalle liikaa tai hänen arvolleen sopimatonta? Lastenhoito, siivoaminen?

Olen muutenkin alkanut suhtautua "valintoihin" vähän sillä tavalla, että sen sijaan, että haaveilisi tulevaisuudessa tekevänsä kaikki asiat jotenkin toisin, kannattaa pikemminkin katsoa, miten on hommat tullut tehneeksi tähän saakka. Epäsosiaalista puurtajaa minussa on yllin kyllin, muttei tarpeeksi, että kokopäiväkirjailija olisi minulle sopiva rooli. Rikastumisesta olen tuskin koskaan edes haaveillut. Mistään töistäni ei tule rahaa paljon, useimmista projekteista sentään vähän. Epävarmoihin apurahoihin en voi tukeutua, joten monta pientä puroa on hyvä olla olemassa oman ja lapsen leivänsaantia ajatellen.

Varsinaista koulutusta (luovan kirjoittamisen kurssien ja toimittajantyön) lisäksi alalle minulla ei ole. Kaiken olen kantapään kautta oppinut kymmenen vuoden aikana. Ainoa asia, mitä olen harmitellut, on se etten tullut lukeneeksi kirjallisuustiedettä aikanaan yliopistossa. Töitä riittäisi aamusta iltaan, mutta epämääräisen ja kaoottisen työtapani ansiosta työpäivien joukkossa on onneksi myös rentoja nollapäiviä.

Näillä mennään. Sellaisen asian olen huomannut, että olen alkanut suhtautua ihmetyksellä ja ihaillen niihin kirjailijoihin, joilla on kirjoittamisen lisäksi jokin aivan muu päivätyö, siis muu kuin toimittaja tai kirjoittamisen opettaja. Vaikka työpaikka it-alalla, tai myyjänä. Näillä ihmisillähän on kirjallisuuden lisäksi ihan oikea elämä!

Luettua: Playground Mafia

Niin siis minähän en lue chick litia, eli nuorten kaupunkilaisnaisten edesottamuksista kertovaa viihteellistä kirjallisuutta kuten Bridget Jonesin päiväkirja. Enää. Luen ainoastaan mommy litia ja siitäkin nykyään vain alagenreä, joka käsittelee kouluvalintoja ja vanhempainyhdistysten ihmissuhdekiemuroita. Harrastuksensa kullakin. Sitä paitsi kouluvalinnatkin ovat hauskempia Englannissa.

Sarah Tuckerin Playground Mafia osoittautui hienoiseksi pettymykseksi sen jälkeen kun sen poimin budapestilaisen Treehugger Danin, yhdistetyn kirjakaupan ja polkupyörävuokraamon(!) second hand -hyllystä. Asetelma ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi tässä. Päähenkilö, viisivuotiaan Benin yksinhuoltaja Caroline Gray on muuttanut keskiluokkaiseen Frenchamin kaupunginosaan Lontoossa, sopivasti 400 jaardin päähän vanhempien himoitsemasta Sycamore-koulusta. Ne englantilaiset, joilla on varaa taktikoida mutta jotka eivät ole tarpeeksi rikkaita lähettääkseen lapsensa yksityiskouluun, pyrkivät ilmeisesti muuttamaan mahdollisimman hyvän valtion koulun läheisyyteen saadakseen lapsensa varmasti sisään.

Caroline on kuitenkin joidenkin vanhempien mielestä epäsopiva koulunpihan sosiaalisiin kuvioihin, joiden keskiössä ovat pikemmin vanhemmat kuin heidän lapsensa. Yksinhuoltajana hän on epäilyttävä, eikä hän kotona työskentelevänä toimittajana istu muutenkaan kotirouvien joukkoon. Tucker hahmottelee näppärästi koulun porteilla odottelevien vanhempien (lue: äitien) heimot: Aasialaiset äidit, kakkosvaimot, kuntosalimammat. Stereotyypeistä saadaan irti muutamia hauskoja ja teräviä huomioita, mutta siihen kirjan vahvuudet valitettavasti jäävät.

Päähenkilö on minun makuuni vähän liian bimbo itsekin, edelleen paras kaveri omien kouluaikaisten ystäviensä kanssa ja kiinnostunut lapsensa lisäksi lähinnä omista kiloistaan. Pakollinen rakkausjuoni on tylsä. Tiukat sosiaaliset raja-aidat ja vanhempien loputon päteminen lastensa akateemisilla saavutuksilla ovat kuitenkin kiinnostava aihe. Caroline ja hänen ex-miehensä harkitsevat, pitäisikö heidän palkata tutor opettamaan heidän viisivuotiaalleen matematiikkaa. Miten aikaisin lapsen sparraaminen on aloitettava, jos kaikki muut ympärillä laittavat omansa karateen, tennistunneille, näytelmäkerhoon...

Joissakin asioissa suomalainen yhtenäiskulttuuri tuntuu helpottavalta. Toisaalta ilahduin, kun saimme paikkakuntamme englantilaisesta koulusta kutsun, että lapsi olisi tervetullut aloittamaan heidän kindergarten-ryhmässään, mutta toisaalta oli ehkä helpotus että lapsi ehdottomasti kieltäytyi vaihtamasta päiväkotiaan. Sama pätee Steiner-kouluun, joka minun mielikuvituksessani edustaa lähinnä vaihtoehtoa peruskoululle. Tampereen kokoisessa kaupungissa lähikoulussa on kuitenkin lapsia kaikenlaisista perheistä ilman sen kummempia kaupunginosasegregaatioita.

Ei minua haittaisi, jos vanhemmilla olisi enemmän vaihtoehtoja. Mutta johtaisivatko ne englantilaistyyliseen valikointiin ja lasten ja nuorten maailmoiden eriytymiseen liian kauaksi toisistaan, en tiedä. Siitä olen kuitenkin melko varma, että erilaisia painotuksia ei vielä viisivuotiaan kohdalla kannata kummemmin pohtia.

Sarah Tucker: Playground Mafia. Arrow Books. 2006.

Luettua: Kuoriaiskirjat

Minulla on nyt puolen vuoden verran ollut hyllyssä odottamassa useampi tieteiskirjallisuutta kansiensa väliin kätkevä antologia. Totta on, kun sanotaan, että novellikokoelmaan on romaania vaikeampi tarttua, sillä maailmat ja päähenkilöt vaihtelevat tarinasta toiseen. Hitaasti etenevän antologianlukemishaasteen välillä tartuin Tuomas Salorannan tuottamiin uutuuspokkareihin, jotka sain hankittua Finnconista. Lukaisin kaikki kolme samantien.

Kuoriaiskirjat ovat nimensä mukaisesti pieniä ja vikkeliä, nopeasti luettavia hyvässä ja pahassa. Onhan niin, että aina ei jaksa lukea ns. raskasta kirjallisuutta, varsinkaan kaikki mehut vieneen Finncon-tapahtuman jälkeen. Tylsien hetkien täyttämiseen pokkarit sopivat erinomaisesti ja viihdyttävää lukemista jää jopa odottamaan lisää - tästä tuonnempana.

Mutta kuitenkin. Kuoriaiskirjat ovat uusin aluevaltaus skenessä, joka tähän saakka on tuottanut novelleja sekä lehdissä (netissä ja printtinä) että antologiamuodossa julkaistuna. Science fiction on kirjallisuudenlaji, joka juhlii novellimuodossa. Sen parhaimmat ideat pääsevät usein esiin lyhyinä tarinoina, joissa kerrontakeinoilla voi leikkiä aiheen ja novellin kuvaaman tilanteen mukaisesti. Pokkari on novellimuodosta pidemmälle jatkettu teksti, yhden tarinan sisältävä painotuote, jolle voi ilmestyä jatkoa tai olla ilmestymättä.

Kauhua ja historiafantasiaa

Tuomas Salorannan kauhutarinassa Juuri sellainen yö it-alalla työskentelevä Markus Rantala palaa lapsuutensa maisemiin vanhojen kavereittensa kanssa. Yöllisellä metsäretkellä kaverukset kohtaavat menneisyyden haamut. Juuri sellainen yö saattaa olla juuri sellainen tarina, jonka kertomiseksi novellimuoto olisi riittänyt, tai sitten metsän uhkaa tai kauhukokemuksia olisi voinut päinvastoin jatkaa huomattavasti pidempään. Nyt tarina meni vähän Rantalan mietteiden seuraamisessa sen sijaan, että olisi keskitytty akuuttiin toimintaan.

Tuomas Salorannan lisäksi ensimmäisten Kuoriaskirjojen kirjoittajana debytoi Lucilla Lin historiallisella seikkailullaan Kuolema on ikuista unta. Salaperäinen vieras puuttuu Marotin suvun nuorten miesten kohtaloihin ja muokkaa ne mieleisekseen. Idea vuosisatojen ja vallankumousten pyörteissä etenevän seikkailun takana on vinkeä ja varsinkin pääpahis kutkuttaa mielikuvitusta. Euroopan eri aikakausien kulttuuristen ja poliittisten virtausten kuvaus on tämän tarinan parasta antia.

Historiallisten tarinoiden kompastuskivi on usein dialogi. Tässä tapauksessa tarinan vähäisemmän konnan Jehan Marotin suuhun kirjoitetut kömpelöt selitykset ja lupaukset muille henkilöille tökkivät. Minulle ei selvinnyt, miksi vaikka se 1800-luvun bimbonuorukainen olisi langennut seuraamaan häntä, kun hengestä ei kuitekaan ollut kysymys. Onneksi Jehan ei ole kuitenkaan mukana joka kohtauksessa ja jatkossa on lupa odottaa enemmän karismaattista pääpahista.

Ei yksi kerta homoa tee

Sokeri pohjalla: Tuomas Salorannan tieteishuumoripläjäys Diplomaattinen selkkaus on juuri sellaista sisältöä, jota tämäntyyppiseltä lukemistolta kaipaan. Hyvin kirjoitettu, sujuva seikkailu, jossa vastavoimat ovat kohdillaan ja toimivat. Lärpäkkeen päähenkilö Zargyn Tronnik, sotaisa gremadonilainen, saapuu vapaamieliseen ja rauhanomaiseen Dronillaan. Sukupuoliroolit ja -odotukset saavat kyytiä, kun Zargyn tutustuu dronillalaisiin kanssakulkijoihinsa. Sympaattinen vanha sotaratsu osoittaa suoriutuvansa myös rauhantöistä kunnialla.

Dialogi toimii erityisen hyvin ja tarina eteneekin paljon sen varassa. Kerronta on mehukasta ja rehevää. Tarinaa lukiessa silmissä vilisevät kuvat vanhoista tieteissarjoista ja elokuvista, mutta pahimmat kliseet väistetään reippaan huumorin ja asetelmien kääntämisen avulla. Eihän tässä kauheasti järkeä ollut, mutta viihdyin tarinan parissa niin kauan kuin sitä kesti. Ja lisää on lupa odottaa!

Kaikenkaikkiaan toivon, että Kuoriaispokkarit jatkavat hyvän alun jälkeen tällä saralla, jolla muita kyntäjiä ei todellakaan ole liiaksi saakka.

Luettua: Verkko ja vapaus

Journalisti Hanna Nikkasen kirjoittama tietokirja Verkko ja vapaus käsittelee internetin vapautta, sensuuria ja urkintaa niin että jokainen lukija ymmärtää. Mukaansatempaava ja erittäin ajankohtainen kirja on mukavalla tavalla myös omakohtainen. Nikkanen kertoo yhtiöiden, valtioiden ja kansalaisliikkeiden edesottamuksien ohella myös omista kokemuksistaan nörttinä, aktivistina ja toimittajana.

Tällä hetkellä yhdysvaltalainen tietovuotaja Edward Snowden odottelee todennäköisesti Moskovassa, että pääsisi jatkamaan pakomatkaansa Ecuadoriin, josta hän on anonut turvapaikkaa (HS 29.6.) Vuodetuista asiakirjoista on selvinnyt, että Yhdysvallat urkkii ulkomaisten netinkäyttäjien toimintaa vakoiluohjelmalla. Miksi verkkourkinnan pitäisi kiinnostaa tavallista ihmistä? Kyllä sen pitäisi kiinnostaa.

Nyt on niin, että kun viranomaisille annetaan lupa tutkia ja rajoittaa kansalaisten viestintää, tuota lupaa myös käytetään. Suomessa, mutta myös Zimbabwessa ja Syyriassa. Digitaalinen teknologia on kehittynyt nopeasti vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa, jossa politiikka on ollut turvallisuushakuista ja antanut viranomaisille paljon valtaa. Kehitystä on johdettu lännestä, josta se on omaksuttu suoraan käyttöön esim. Kiinaan ja Egyptiin. Suomalainen netinkäyttäjä yleensä luottaa poliisin hyväntahtoisuuteen, mutta useissa maissa siihen ei ole varaa.

"Ihan tavallisia ihmisiä" ovat myös homonuori maaseudulla, aborttineuvoja tarvitseva nainen Yhdysvaltain etelässä tai hyväksikäytön uhri. Nämä esimerkit mainitsi BoingBoing-blogin kirjottaja Rob Beschuzza ja huomatti, että länsimaalainen "tavis" jolla ei ole mitään pelättävää, ei enää edusta enemmistöä verkossa.

Tietorekistereitä on muuallakin kuin internetissä. Julkisuuden henkilön - sellaisen, jonka työntekijät tunnistavat - jokaista lääkäri-, videovuokraamo- ja kirjastokäyntiä seuraavat sadat vieraat silmäparit. Kun hiihtäjä Mika Myllylä kuoli, 190 poliisia ja 30 poliisilaitosten työntekijää teki häneen liittyviä tietohakuja silkkaa uteliaisuuttaan, vaikka tiesivät, että poliisin tietojärjestelmään jäi joka hausta merkintä. Tietoja kurkistelleet poliisit jäivätkin kiinni. Nikkanen lainaa Foucaultia: jos kansalaiset tietävät olevansa valvonnan alla, mutta eivät tunne valvonnan keinoja ja sääntöjä, he käyttäytyvät varovaisemmin ja pyrkivät välttämään vaikeuksiin joutumista. Suomen lainsäädännössä on pyritty ottamaan huomioon se, että julkisen vallan eri toimijat eivät pysty käyttämään valtaansa väärin. Tämän pitäisi olla mahdollista myös verkossa.

Hanna Nikkanen seurailee netin kehitystä anarkiasta sääntelyyn ja valvontaan. Hän kirjottaa havainnollisesti kokemuksistaan Kuubassa, Egyptissä ja lopulta myös Islannissa sekä esittää visionsa Suomesta, jossa internetiä käytetään päätöksenteon avoimuuden ja kansalaisoikeuksien edistämiseen.

Kirjon lopussa tarjotaan neuvoja oman viestinnän turvaamiseen sekä suosituksia siitä, kenen pitäisi kiinnittää netinkäyttöönsä erityistä huomiota. Kaikkien autoritaarisen hallinnon johtamassa maassa asuvien ihmisten kanssa verkon ylitse tekemisissä olevien ihmisten pitäisi olla tarkkoja tietoturvansa suhteen, mutta myös toimittajien, juristien, poliitikkojen, lääkärien.

Jos haluat ymmärtää sosiaalisen median toimintaa tietoturvan kannalta tai päästä kärryille, mistä urkintaskandaaleissa todella on kysymys, kannattaa lukea Verkko ja vapaus. Itse asiassa jokaisen netinkäyttäjän kannattaa lukea tämä tai jokin vastaava kirja.

Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus. Into 2012.