Festaamassa I

Käväisin Helsingin Rautatientorilla Kirjan ja ruusun päivän tapahtumassa haastateltavana kollegojen Pia Pesosen ja Kati Saurulan kanssa. Esiteltävien esikoiskirjojen teemat olivat mukavan erilaisia, oman valaani lisäksi teokset käsittelivät Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta ja Kekkosen ajan Lappia. Haastattelija Iida Simes kuvasi Moby Dollia maagiseksi tai mystiseksi ja kysyi, jatkanko seuraavassa samoilla linjoilla. Vastasin, että en osaa sanoa. Siskoni vauvansa kanssa, toinen sisko ja äiti olivat kuuntelemassa, mukava setti muuta yleisöä oli myös, samoin välihuutoja esittänyt heppu joka luuli olevansa Leijona-juhlissa. Perusmeininki.

Kävin myös kaksissa julkkareissa, Leo Straniuksen ja Tom Henrikssonin Ekopop-kirjan julkistamisessa sekä Risto Isomäen pamfletin Ydinvoima Fukushiman jälkeen -julkistamisessa. Ekopop-kirjassa Tom Henriksson (ei sukua) etsii tietä ekologiseen elämään, mentorinaan Luonto-Liiton pääsihteerinä toimiva Stranius. Tunnen Leon Maan ystävät -ajoilta ja on hienoa nähdä, miten hän pystyy nykyisessä työssään ja muutenkin toimimaan innostuneiden nuorten esimerkkinä ja heidän kanssaan yhteistyössä.

Ydinvoima Fukushiman jälkeen puolestaan on tekijänsä Risto Isomäen mukaan ehkä tärkein teksti, minkä hän on kirjoittanut. Tarinan mukaan Jaana (Intolta, myös oma kustantajani) oli kysynyt häneltä, voisiko hän kirjoittaa jotakin Fukushiman ydinvoimaonnettomuudesta vielä tänä keväänä julkaistavaksi. Isomäki oli sanonut, että olkoon menneeksi, mutta pamfletin numeroksi täytyy tulla 42. Näin tehtiin, vaikka pari numeroa oli vielä julkaisematta välistä. Isomäen mukaan nykyiseen ydinvoimainnostukseen saatetaan tulevaisuudessa suhtautua samankaltaisena mustana huumorina kuin Douglas Adamsin kirjoissa, joissa elämän tarkoitus = 42 -vitsi esiintyy. Molemmista kirjoista enemmän, jahka ehdin ne lukea.

Huomenna uudelleen kohti Helsinkiä ja Maailma kylässä -festareita.

Samaan aikaan toisaalla II

Moby Dollista on ilmestynyt mukavasti arvosteluja. Linkitän tänne ne, jotka olen löytänyt. Saa ilmiantaa kommenttilaatikossa jos on löytänyt arvostelun, joka puuttuu listasta. Mukavaa olisi myös, jos kirjabloggaajat innoistuisivat arvostelemaan ja linkittämään tänne. Kritiikit ovat olleet hyvin monipuolisia, erityisen hyödyllistä on ollut huomata, että yksi kriitikko on saattanut moittia samasta asiasta kuin toinen on ylistänyt.

Helsingin Sanomien arvostelu
Ilkan arvostelu
Voiman arvostelu
Keskisuomalaisen arvostelu
Kiiltomadon arvostelu
Ylioppilaslehdestä 8/2011 löytyy myös arvio sivulta 21 (linkki digilehteen).
Sateenkaarenmaalarin arvio

Miellyttävä ja sivistynyt Jeff Vandermeer haastatteli sähköpostitse blogissaan Ecstatic Days. Haastattelu on täällä. VanderMeer kehuu kantta ja konseptia, kun ei muuta voi (monista taidoistaan huolimatta Jeff VanderMeer ei osaa vielä lukea suomea). Kansi ja taitto todellakin ansaitsevat kaiken mahdollisen suitsutuksen. Sama kirjailija teki myös kaksiosaisen, hienon esittelyn suomalaisesta spekulatiivisesta fiktiosta amazon.comin Omnivoracious-kirjablogiin. Olen hyvässä seurassa!

Olen viettänyt kolme päivää flunssassa kotona ja muokannut isoja osuuksia uudesta romaanista kohti lopullista versiota. Nuha on tässä tapauksessa auttanut keskittymään yhteen asiaan, harmaa sumu aistien ja maailman välissä vähentää tehokkaasti ylimääräisten ärsykkeiden määrää. Tänään poistuin asunnosta sen verran, että kävin lounaalla miellyttävän ja sivistyneen puolisoni kanssa. Seuraavaksi horisontissa siintävät Kirjan ja ruusun päivän tapahtuma, jossa kiipeän esikoiskirjailijaseurassa lavalle klo 15.30 sekä Maailman kirjat -tapahtuma, jossa olen Jani Saxellin haastateltavana klo 18.40.

Suuri valaskilpailu ratkesi!

Blogin valaskilpailu on nyt saatu päätökseen. Parhaiden perustelujen valitseminen oli totinen ja vaikea työ, niin hyviä perusteluita saitte aikaiseksi. Voittajaksi selvisi kuitenkin nimimerkki Minttu vastaansanomattomalla argumentoinnillaan:

"Grönlanninvalasnaaras, koska sillä on kova pää. Se hakkaa päällään hengitysreiän jäähän, alapuolelta. Se on 20-metrinen. Sille ei käydä."

Arvonta suosi Khuurea ja Mustarastasta. Laittakaapa osoitettanne tiedoksi sahenr(a)utu.fi, niin saatte kirjapostia. Kiitos kaikille osallistuneille!

Tosikon kirjallisuusblogi

Kiitokset viikonloppuna ilmestyneelle Hesarin Kuukausliitteelle, joka Kirjallisuuden kentällä -jutullaan poistaa viimeisetkin rippeet siitä uskosta, että itse kirja olisi kiinnostava, ei kirjailija tai hänen brändinsä. Jutussa on sijoitettu kotimaiset kirjailijat jalkapallokentälle eri pelipaikoille. Saamme lukea, että kärjet Oksanen ja Rimminen ovat hankalia, pitelemättömiä ja maalinahneita. Fagerholm puolestaan on yllättävä nousija, joka panee itsensä likoon.

Idealismista on vain haittaa, jos ei halua pahoittaa mieltään. Kiitokset myös siitä, että graafisen tiivistyksen jälkeen itse kirjoja ei tarvitse enää lukea ymmärtääkseen niiden paikkaa tai hahmottaakseen niiden merkitystä, se olisikin liian vaivalloista.

Ymmärrän vertauksen viihdearvon, mutta mitä ihmeen iloa tällaisesta jutusta on lukijoille, suomalaisesta kirjallisuudesta puhumattakaan? Lukuunottamatta sitä, että jutussa tiivistyy ajan suhtautuminen kirjallisuuteen yleensä. Suomen kirjallisuuden All Stars listaa klassikot, mutta kertooko Minna Canthin tuotannosta mitään järkevää se, että kirjailijaa kuvataan "väkivahvaksi"? Ei kerro. Samanlaisia ympäripyöreitä tiivistyksiä voi lukea kustantajien Vuoden kirjat -luettelosta, kolmen sanan kuvauksia kirjoista. Paitsi, että nyt kolmeen sanaan ei tiivistetä kirjaa vaan itse kirjailija.

Tyhjänpäiväisen jalkapallojutun sijasta valtakunnan ykköslehden sivuilla voisi käsitellä vaikkapa sitä, miten nuortenkirjoissa luodaan jatkuvasti uusia ja outoja maailmoja perinteisen koululaiskirjallisuuden lisäksi. Nuortenkirjallisuus tuntuu kiinnostavan lehdistöä vähemmän, vaikka tekijät olisivat kuinka hyviä ja lukijoitakin riittää. Tai sitä, miten runouden kirjoittamisen (tai julkaisemisen) käy, kun kirjallisuus toimii yhä enemmän julkisuuden ehdoilla ja valokeilaan pääsevät lähinnä prosaistit. Mikko Rimminen ja Kari Hotakainen aloittivat runoilijoina, mutta Hesarin jutussa ei kentälle päästetty pelaamaan yhtään julkaisevaa lyyrikkoa.

Samassa lehdessä on pitkä, koskettava juttu Arto Paasilinnasta. Se kuitenkin käsittelee Paasilinnaa henkilönä: hänen perhettään, mökkiään, terveydentilaansa ja uraansa.

Olen tosikko ja nyrpistän tällaiselle "jos suomalainen kirjallisuus olisi jalkapallojoukkue" -jutulle. Ja omaan blogiini ryhdyn kirjoittamaan pelkkiä tylsiä ja vakavia juttuja hyvästä kirjallisuudesta.

Samaan aikaan toisaalla

Kirjoitin pitkästä aikaa Särö-lehden blogiin, tällä kertaa Guerrilla Girls -aktivistiryhmästä ja taiteen rahoituksesta. Käykääpä lukemassa!

Toisen kirjan kirjoittamisesta

Lainaus lempikirjailijaltani Marguerite Durasilta:

"Kun kirjailija kirjoittaa sen vierestä, mikä alun perin oli tarkoitus, hän pilaa kirjoituksen. Sitten hän hyväksyy tämän: pilattu kirjoitus vie kohti toista kirjaa, kohti saman kirjan toista mahdollisuutta." (Marguerite Duras: Kirjoitan)

Työskentelen kohti sen kirjan ideaa joka minulla on mielessäni. Sitten se loppuu, kirja irtautuu tekijästään ja paljastuu omaksi olennokseen. Durasin mukaan valmiissa kirjassa ei tapahdu enää mitään. Tulee julkaiseminen ja vastaanotto, mutta ne ovat eri asia kuin kirjoittaminen, itse asiassa ne ovat kirjoittamisen vastakohta.

Kritiikkejä ei voi lukea kiitoksen toivossa, koska se vie kirjoittamisen koko mielekkyyden. Kirjoitan toista kirjaa, ja mieluummin kuin sanomalehtiä, luen mahdollisimman hyvää kirjallisuutta (kuten nyt Durasta uudelleen). Se on myös suojautumismekanismi, muistutus siitä että kirja on kirjallisuudessa pysyvintä. Kirja on se mikä jää jäljelle, jos on jäädäkseen.

Toisen kirjan idea on kiteytynyt hyvin mielessäni, mutta ilmiasu ei muistuta sitä vielä kovin paljon. Olen suunnilleen sivulla 87, työtä on vielä niin paljon että pidemmälle ei tee mieli ajatella, vasta sitten kun valmis sivumäärä ylittää tietyn pisteen. Aiemmasta kokemuksesta olen huomannut, että juuri siinä 80 sivun kohdalla kirjoittaminen muuttuu tervanjuonniksi ja uuvuttavaksi. Sitä hilaa pikkuhiljaa eteenpäin, kunnes sen saa sysättyä sen suunnilleen 120 sivun ylitse, jossa alkaa loppukiri (tai 150 tai 200, mikä sivumäärä se itse kullekin on, minä kirjoitan lyhyitä kirjoja).

Olen tällä viikolla kirjoittanut iltaisin aika myöhään, lyhyitä aikoja kerrallaan. Se tuntuu sopivan nyt, kun illatkin ovat valoisia. Moby Dollia esittelen seuraavan kerran Helsingissä 24. ja 28. toukokuuta.

PS. Ai niin, muistakaa blogin kilpailu!

Ensimmäinen arvostelu Moby Dollista

Lapsonen herätti pitkäperjantaiaamuna luonnottoman aikaisin, mutta ainakin päivän lehden postiluukun alta kalastanut puoliso pääsi tuomaan uutiset suoraan sänkyyn. Moby Dollista ilmestyi ihkaensimmäinen arvostelu päivän Hesarissa, kynän varressa Antti Majander. Arvostelu löytyy täältä:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Merten+musikaaliset+jättiläiset+laulavat+toivonsäveliä/HS20110422SI1KU0237s

Kaikki itselleni tekemäni lupaukset olen jo rikkonut, myös sen, että en menisi kirjakauppaan vakoilemaan, onko Moby Doll hyvällä paikalla (tai myynnissä ylipäätään. Oli se, molempia, haa!). Rikon siis vielä tämänkin ja siteeraan arvostelua:

"Saara Henriksson kirjoittaa konkreettisen tämänpuoleisesti - vaikka ei arastelekaan sukeltaa myös valaan vatsaan ja tajuntaan. Ei se hoopoa ole, kumma kyllä, vaan oudon hienoa...Henriksson kutoo kiehtovasti yhteen tietoa ja mystiikkaa merten musikaalisista jättiläisistä."

Itselleni jäi sellainen kuva, että kriitikko on ollut ristiriitaisissa fiiliksissä laskettuaan kirjan kädestään. Se on hyvä, mieluummin totean yrittäneeni jotain reilusti uutta ja kummallista kuin pysytelleeni turvallisilla kotivesillä. Ylipäätään olen iloinen, että kirjani on huomattu ja siitä on löytynyt sanottavaa.

Kohta lähtee juna Kuopioon. Hauskaa pääsiäistä!