Esikoiskirjailijan vastaanotto

Kävin Pariisissa miehen kanssa. Neljä päivää kävelemistä hienoilla paikoilla, hyvää ruokaa ja viiniä ja Latinalaiskorttelia. Vierailimme myös INALCO-yliopistossa suomen pääaineopiskelijoiden Median kieli ja Kirjallisuus -kursseilla. Heitän tänne muutaman huomion, joita olin opiskelijoita varten koonnut. Ne tulevat tässä:

Esikoiskirjailija on toisaalta huonommassa, toisaalta paremmassa asemassa kuin pidemmän uran tehnyt kirjailija. Tavallisesti kukaan ei ole kuullut kirjailijasta, kun tämä julkaisee ensimmäisen kirjansa. Kun tuntemattomuudesta ponnistaa, ensimmäinen kirja ei välttämättä myy kovin hyvin, joten siitäkään ei saa uutista - jollei kirjan kohdalle satu onnenpotkua, palkintoa tai muuta. Toisaalta esikoiskirjailijalla on uutuusarvoa. Yleisö pitää menestystarinoista. Ehkä uudessa kirjassa on seuraavan menestyksen ainekset? Varsinkin naistenlehdet kirjoittavat mielellään esikoiskirjailijoista tarinoita tyyliin "miten päädyin kirjailijaksi, kirjoittamaan juuri tästä aiheesta". Helsingin Sanomien kritiikit huomioivat erityisesti esikoisia, ei vähiten HS-palkinnon vuoksi. Myös kirjallisuustapahtumissa kuten Helsingin kirjamessuilla ja Pentinkulman päivillä huomioidaan ja nostetaan esikoisia.

Kritiikissa esikoista kohdellaan ilmeisesti jonkinlaisella herrasmiessopimuksella lempeämmin kuin konkaria. Vedin yhteen vähän vaikutelmia, joita minulle on tullut sanomalehti- ja aikakauslehtikritiikeista sekä toisaalta blogikritiikeistä. Sanomalehdissä on yleensä kritiikille vähän tilaa. Kriitikot puhuvat kulttuuriosastojen alasajosta ja kritiikin merkityksen vähenemisestä. Kirjailijalle se ei kuitenkaan vähene, vaan kritiikki on yhtä tärkeää kuin aina ennenkin. Varsinkin sanomalehtikritiikkejä odotetaan kovasti. Ja jännityksellä.

Sanomalehtikritiikissä pyritään esittelemään kirjan teema lyhyesti ja rakentamaan kirjasta uutinen, siis kriitikolla on jokin journalistinen peruste, miksi hän kirjoittaa kirjasta. Kriitikko tekee myös mielellään jonkin persoonallisen huomion kirjasta, kirjotitaa jotakin jossa kriitikon oma ääni tulee esille. Jos kritiikissä on kuva, se herättää enemmän huomiota, mutta vie palstatilaa itse kritiikiltä.

Aikakauslehdessä kritiikit ovat usein lyhyitä arvioita tai pelkkiä puffeja. Vaikka arvio olisi negatiivinenkin, se lisää kirjan huomioarvoa. Aikakaus- ja naistenlehtiin kirjat valikoituvat esiteltäväksi aika satunnaisesti. Joskus arvio on vain muutama lause. Verkkolehdissä ta blogeissa puolestaan pituus ei ole ongelma. Verkossa on tilaa. Kirjablogien kritiikit ovat usein perehtyneiden kirjallisuusihmisten tekemiä, niiden innokkaiden lukijoiden, jotka muodostavat yleisön ydinporukan. Kirjabloggaajat valitsevat käsiteltävät teokset omien mieltymystensä tai kiinnostuksen kohteiden mukaan. Myös ammattimaisesti toimitetuissa verkkolehdissä kritiikit ovat pidempiä kuin sanomalehdissä. Niissä on sitten jo tilaa sijoittaa kirjaa kentälle laajemminkin ja verrata esikuviin.

Haastatteluissa esikoiskirjailijalta kysytään melkein aina toisesta kirjasta. Ensimmäisen kirjan jälkeen minulla on enemmän itsevarmuutta tulevaisuuden suhteen, mutta toisaalta paineet ovat myös isommat. Haluan asettaa riman korkealle seuraavaa kirjaa varten. Samoin vastaanottoa odottaa ehkä siinä vaiheessa eri tavalla jännittyneenä. Ensimmäisen kohdalla ei ollut kauheasti odotuksia, kun ei yhtään tiennyt mitä on edessä. Kirjan kirjoittaminen on kuitenkin sen verran vaikea prosessi, että siihen ryhtymiseksi on oltava todella vahva oma motivaatio. Tärkeintä kirjailijuudessa on itse kirjoittaminen, sanan työ, jonka äärellä viihdyn. Kun motivaatio on työssä itsessään, se palkitsee joka kerta.

Lokakuu on kirjakuukausi

Joku, joka kirja-alan aikanaan on perustanut, on ilmeisesti päättänyt että lokakuussa tapahtuu kaikki. Silloin pidetään Frankfurtin, Helsingin ja Turun kirjamessut. Palkintojen lyhytlistoja ja apurahoja menee kiinni tai ratkeaa. Ennen kaikkea lokakuussa ilmestyy paljon kiinnostavaa kirjallisuutta.

Perjantaina istun Helsingin kirjamessuilla Jarmo Papinniemen haastateltavana esikoiskirjapaneelissa klo 16 Takauma-lavalla. Mukana ovat ainakin entinen pomoni Anna Tommola sekä mainio Marisha Rasi-Koskinen, esikoiskirjailijoita molemmat. Rosebudin osastolla piipahdan klo 18, haastattelijana Elina Simes. Saa tulla kuuntelemaan ja moikkaamaan!

Turun kirjamessuilla oli hauskaa, mutta kiireistä. Valasiltapäivä eli asiantuntijoista (David Rothenberg Rauno Lauhakangas, Risto Isomäki) oli messujen ehdottomasti unohtumattominta antia. Kuin olisin astunut sisälle omaan kirjaani. Kirjoitan myöhemmin enemmän messukokemuksista, nyt pitää mennä raivaamaan vaatehuonetta ennen tuholaismyrkyttäjän tuloa. Kiinnostavia esikoiskirjoja olen saanut niitäkin haalittua omaan hyllyyni, arvosteluja on tulossa tänne blogiin.... jonakin päivänä...

Kirjoituskutsu ja novellintuunausta

Kirjoituskutsu: Ursula 2012

Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio (URS) tekee uuden aluevaltauksen romanttisen viihteen puolella. Kesällä 2012 ilmestyy ensimmäinen Ursula-lehti, jossa uljaat ritarit pelastavat neitonsa lohikäärmeiltä, tai toisin päin. Ehkäpä kolmikko löytää yhteisymmärryksen yhteisasumisen merkeissä? Vain mielikuvitus on rajana!

Etsimme Ursulaan spefitarinoita, jotka ovat romanttisia ja seksikkäitä mutta samalla myös viihdyttäviä ja hauskoja. Jännitystä ei myöskään tarvitse kaihtaa. Ursulaan saa mielellään kirjoittaa nimimerkillä!

Tarjottavat tekstit lähetetään toimittajille Saaralle (sahenr (a) utu.fi) sekä Teemulle (mestari (a) posliinimestari.net). Ei palkkioita, ei voittoja. Lehti ilmestyy PDF-muodossa netissä sekä omakustanteisena paperiversiona Finnconissa 2012.

Lisätietoja URS-hankkeista: http://urs.fi/

---


STk:n tuunauspajat jatkuvat Tampereella

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat järjestää novellien tuunauskurssin 26.11.2011 Tampereella klo 11-17 (tarkempi paikka ilmoitetaan osallistujille). Kurssilla hiotaan osallistujien tekstejä kommenttien ja vertaistuen avulla. Pajan vetäjinä toimivat kirjailija Sari Peltoniemi ja sf/f-kriitikko Markku Soikkeli.

Osallistumismaksu on 10 euroa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien jäseniltä ja 20 euroa muilta. Pajaan otetaan kahdeksan osallistujaa.

Samana iltana on mahdollisuus osallistua Kosmoskynä-lehden 100:n numeron kunniaksi järjestettävään juhlaan.

Lisätietoja ja ilmoittautumiset:

Saara Henriksson

sahenr (a) utu.fi

ARVOSTELU Laura Gustafsson: Huorasatu

Huorasatu on taitavan kirjoittajan riskejä kaihtamaton esikoisromaani. Kirjan ideaa on vaikea selittää lyhyesti. Johanna Tukiaisen oloinen Afrodite seikkailee Suomessa, Thaimaassa ja manalassa. Milla ja Kalla törmäilevät vuokra- ja seksityön, rakkauden ja raskauden, raiskauksien ja eläinten hyväksikäytön maailmassa. Huorasatu ei saarnaa, se huutaa. Samalla se onnistuu olemaan hauska ja viihdyttävä. Huorasadun maailmasta ei puutu vähäpukeisia supersankarinaisia, railakasta juhlimista tai yliampuvia mustasukkaisuusdraamoja.

Olen kasvanut niin konservatiivisten tyttökirjojen parissa että minusta on virkistävää, kun samat tytöt sikailevat ja käyttäytyvät älyttömällä tavalla - niin, että kohellus on vapauttavaa eikä vain ahdistavaa. Seksiä kirjassa ei kuvata nimeksikään, populaarikulttuurin idioottimaisia asetelmia kyllä. Kun Milla tapaa ensimmäisen asiakkaansa prostituoituna, tämä osoittautuu Richard Gereksi, tietenkin. Gere puhuu Millalle "isällisen kujeilevasti mutta kuitenkin vakavamielisesti". Milla ei innostu yhtään ja hoitaisi mieluummin homman pois alta, vaikka mies tarjoutuu soittamaan pianoa ja hieromaan hartioita. Huorasatu pysyy tyylilajissaan alusta loppuun saakka. Realismin puolelle ei horjahdeta vahingossa.

Huorasatu ei ole ehkä ihan kaikille lukijoille. Huumorintajusta riippuu, onko kirja sikahauska vai pelkkää kohellusta. Huorasadussa on nostettu rohkeasti panoksia vielä sittenkin, kun jo valmiiksi menee aika lujaa. Dialogi on luontevaa, parhaimmillaan hersyvää. Ainoat tylsät kohdat ovat mustalle taustalle painetut välinäytökset ihmiskunnan historiasta, joista osa on toki osuvia mutta osa silkkaa täytettä.

Harvoin törmään kirjoihin, jotka ovat hauskoja ja kantaaottavia samalla kertaa. Huorasatu on raikas lisäys tähän pieneen joukkoon.

Laura Gustafsson: Huorasatu (Into Kustannus 2011)

Kirjallisuuden todellisuudesta

Hesari on mielipidepalstallaan nyt parin viikon ajan pyytänyt kirjoituksia siitä, miten nykykirjallisuus kuvaa arkea. Ovatko kirjailijamme ajan tasalla yhteiskunnan todellisuuden kuvaajina, kuka kirjailijamme on viime aikoina onnistunut parhaiten kuvaamaan tätä päivää? En viitsi aloittaa suomalaisesta vahvasta realismin perinteestä, jossa paras kirja kuvaa asiat juuri niin kuin ne ovat. Mitään turhaa lisäämättä, mitään tärkeää pois jättämättä.

Jos minä kuvaisin omaa arkeani, kirjoittaisin naisesta, joka kököttää kerrostaloasunnossa tietokoneen ääressä ja juo välillä teetä. Kukaan ei pitkällä tikulla koskisi tähän tylsään, banaaliin kirjaan. Onneksi en kirjoita omasta elämästäni, herra paratkoon, vaan keksin henkilöitä ja tapahtumia omasta päästäni. Käytän mielikuvitustani, sehän on meille syystä suotu.

Suomalainen arki perustuu itsepetokselle ja suuruudenhullulle fantasialle, jonka mukaan meidän jälkeemme tulee vedenpaisumus - mitä väliä? Elämme kuplassa, jossa luonnonvarat riittävät loputtomiin ja perheeseen voidaan hankkia vielä neljäskin auto, juuri täysi-ikäiseksi ehtineelle teinille. Jossa eläinten tehotuotanto on siivottu näkymättömiin, jotta lihansyöjille ei tulisi paha mieli. Itserakkaassa kuvitelmassa, jonka mukaan maailman köyhyys on köyhien oma vika eikä "meillä" ole mitään osuutta siihen. Jonkun muun ongelma. Joku muu poimii kadulta meidän pudottamamme roskat.

Kirjan maailma voi olla tosi ja tunnistettava, vaikka se ei sijoittuisi tähän todellisuuteen. Todempi, tunnistettavampi. Mieluummin nielen lavuaarin hajulukon sisällön kuin kuvaan keskiluokkaisen lapsiperheiden tyhjänpäiväistä arkea. Koko kirjoittamisen idea on minulle siinä, että luon oman todellisuuteni. Tutkin niitä asioita tästä yhteisestä maailmasta, jotka itse koen tärkeäksi. Sillä ei ole realismin kanssa mitään tekemistä, eikä fantasian. Ei sellainen kirja kuvaa todenmukaisesti arkea, tunteita tai ajatuksia ehkä, mutta ei arkea.

Voihan sanoa, että on sitä muutakin kuin keskiluokka. En silti matkusta bussissa Hervantaan Ahvenisjärven pusikkoihin istumaan ja juomaan kaljaa sormet kohmeessa lapsensa päiväkotiin raahanneiden pitkäaikaistyöttömien kanssa ja kirjoita sitten heidän elämästään. Ajatuskin tällaisesta tekopyhästä eleestä vituttaa. "Kirjailija jalkautuu kansan pariin." Sitten kirjailija menee kotiin ja avaa MacBookin ja juo puolison keittämän Parisienne-kahvin lämmitetyn maidon kanssa ja kuvaa suomalaista arkea niin raadollisesti että.

En tiedä mistä tämäkin vuodastus vaiheeksi tuli, ärsyttää vain. Ja Hesari on paskalehti mutta luen sitä silti kun vaihtoehtoakaan ei ole, paitsi vielä paskempi Aamulehti. Voisin heittää kysymyksen takaisin, onko Hesari onnistunut kuvaamaan suomalaisen yhteiskunnan arkea ja todellisuutta viime aikoina? Jos suomalainen arki olisi yhtä kuin Hesari-todellisuus, tässä maassa ei olisi elämää Helsingin ulkopuolella, pari pikkupaikkakuntaa ympärillä ja loput eksoottista tundraa.

Ehkä jokainen valitsee oman todellisuutensa.

Turussa ihan yhtenään

Graduseminaari on vierähtänyt käyntiin ja sen myötä reissaan Turussa lähes viikottain. Seminaarin lisäksi Turussa on lähiaikoina muitakin attraktioita: nimittäin Turun kansainväliset kirjamessut 30.9.-2.10. Lauantaina messuille vetää etenkin Valasiltapäivä asiantuntijoineen (kokoushuoneessa 3) sekä Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion tuottajaporukka (scifiseurojen osastolla). Itse olen ohjelmassa lauantaina Pinella-lavalla klo 12.40 Laura Gustafssonin kanssa haastateltavana sekä Turun Kirjakahvilan osastolla lukemassa otteita Moby Dollista klo 14.

Myös Turun Kirjakahvilan esikoiskirjalukupiiri kokoontuu 4.10. klo 18. Luennassa on juurikin allekirjoittaneen Moby Doll. Tervetuloa mukaan keskustelemaan! Turun Kirjakahvila sijaitsee osoitteessa Vanha suurtori 3 eli Brinkkalan sisäpihalla.

Mutta ennen kaikkia mukavia kirjallisia kohtaamisia ohjelmassa on tentti, syventävien opintojen viimeinen sellainen. Monta sataa sivua vielä luettavana...

Voiko kirjallisuudella muuttaa maailmaa?

Michael Svanwickilta kerran kysyttiin seuraavaa: jos pystyisimme kehittämään tekoälyn, joka tekisi meistä parempia ihmisiä (pystyvämpiä, laaja-alaisempia, fiksumpia), pitäisikö sellainen teknologia ottaa käyttöön vai olisiko se eettisesti väärin. Svanwick oli miettinyt hetken vastausta ja sanonut sitten: pitäisi ottaa käyttöön, ja meillä on se teknologia jo. Nimittäin kirjat.

Toisen todellisuuden scifissä ja fantasiassa voisi muotoilla vaikkapa näin: scifi käsittelee sitä mitä voisi olla esimerkiksi tulevaisuudessa, mutta ei (vielä) ole. Fantasia puolestaan voisi olla sitä mitä ei voi olla mutta olisi kiva jos olisi. Kirjallisuudessa voi kuvitella, millainen maailma voisi olla. Science fiction ja utopiakirjallisuus ovat hyviä esimerkkejä, mutta itse ajattelen asiaa henkilökohtaisemmin. Kirjailija poimii todellisuudesta esiin ja korostaa niitä asioita jotka ovat hänelle itselleen merkityksellisiä. Kirjat voivat antaa toivoa siitä, että on muitakin, jotka ajattelevat tällä tavalla. Tai sitten ne voivat avata uusia horisontteja: tätä en olisi osannut tulla ajatelleeksi.

Moby Dollissa tutkiskelen valaan todellisuutta. Valaat elävät monessa suhteessa ihmisten kanssa käänteisessä todellisuudess: ne ovat lämminverisiä, happea hengittäviä nisäkkäitä, jotka synnyttävät poikasensa hyytävän kylmään veteen. Ne pyytävät saalista tuhannen metrin syvyydessä oloissa joissa ihminen ei koskaan voisi elää. Olen Moby Dollissa myös halunnut tarkastella valaan ja ihmisen suhdetta. Mereen liittyvät aiheet viime aikoina olleet kirjallisuudessa pinnalla muutekin, mikä heijastaa myös tämänhetkistä ekologista huolta.

En tiedä yhtään kirjailijaa, joka kirjoittaisi ohjelmallisesti. Risto Isomäki tulee ehkä lähimmäs, mutta hän kirjoittaa vain siitä mikä on hänelle juuri sillä hetkellä kiinnostavinta. Isomäki on visionääri, tutkii visioiden mahdollisuuksia teksteissään. Hänen tuore Con rit -romaaninsa käsittelee merikäärmeen etsimistä. Poliittista ohjelmaa käytetympi keino scifissä ja esim. dekkarissa on tuoda epäkohtia esille. Johanna Sinisalon novelli Baby Doll esittää tilanteen, jossa hyvin nuorten tyttöjen ylierotisointi mainoskuvastossa johtaa järkyttäviin seurauksiin.

Ekologiset teemat tulevat nykykirjallisuuteen uudella tavalla myös henkilöhahmojen kautta. Downshiftaajat ja ekohipit ovat hyvin edustettuina nykykirjallisuudessa, kuten Alexandra Salmelan 27 eli Kuolema tekee taiteilijan - ja Niina Hakalahden Aavasaksa -romaaneissa. Aktivistit ovat kirjallisuudesssa usein karikatyyrimäisiä. Tämä kertoo siitä, että henkilöhahmoa on vaikea tehdä uskottavaksi pelkän ohjelman perusteella. Aktivisti päähenkilönä ei voisi olla täysin mustavalkoinen ajatusmaailmaltaan eikä siksi pysyisi aktivistiroolissa, vaan hänestä tulee väistämättä muutakin.

Kun tapaan ihailemani kirjailijan, kysyn häneltä, mikä kirja pitäisi lukea, että tulisi paremmiksi ihmisiksi. Olen idealisti ja ihmiskuvaltani turhankin valoisa (ja plaa plaa) mutta jos joku, vaikkapa Peter Hoeg on pystynyt kirjoittamaan niin syvällisesti ihmistä ymmärtävän teoksen kuin Rajatapaukset niin toivoa vielä on.