3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Vastuu (#3)

Tämän päivityksen voisi tiivistää sanomalla, että kirjoittajalla on vastuu omasta kehittymisestään. Se on kuitenkin ohjeena ankea eikä sitä paitsi edes toimi. Vastuun kanssa nimittäin käsi kädessä kulkee motivaatio, ja se onkin kinkkisempi juttu kuin vain päätösasia.

Joten lähden liikkeelle vähän kauempaa.

Nythän on niin, että ihminen ei välttämättä pyri eteenpäin sillä alueella, jolla hän on luontaisesti lahjakas, vaan sillä, jolla hän valitsee pyrkiä. Valintaan vaikuttaa useampi tekijä. Esimerkiksi minä olen varsinaisesti lahjakas ainoastaan musiikissa. Siis jos lahjakkuutena pidetään taipumuksia tai synnynnäisiä ominaisuuksia. Musiikki oli ainoa aine, joka minulla oli koulutodistuksissa kymppi alaluokilta lukioon. En kuitenkaan työskentele musiikin alalla enkä edes aina harrasta sitä aktiivisesti. Musiikki kulkee kuitenkin elämässäni mukana. Tästä lisää jäljempänä.

Musiikki on tyypillisesti ala, jonka opiskelu aloitetaan jo lapsena. Lapsi valitsee satunnaisesti (tai vanhemmat valitsevat hänelle) soittimen, esimerkiksi pianon, viulun tai kitaran, ja sen soittamista sitten harjoitellaan. Lapsen kehitys riippuu harjoittelusta. Nyt kun ajatellaan sanaa ”vastuu”, niin on sanomattakin selvää, kenellä on vastuu lapsen harjoittelusta. No vanhemmilla. Vanhemmilla on vastuu myös siitä, että lapsi saa ikä- ja kehitystasolle sopivaa ohjausta.

Lapsi ei harjoittele ilman motivaatiota. Tämän tietää joka ikinen vanhempi. Lapsen voi kehumalla lahjoa tai vanhemman auktoriteetilla pakottaa soittamaan, mutta siitä ei ole lopulta hyötyä. Edes ”tiikeriäiti” Amy Chua ei viime kädessä saanut nuorempaa tytärtään soittamaan viulua tällä metodilla, vaikka vanhemmasta tyttärestään pianistin saikin. Lasta motivoidaan leikin varjolla ja oikealla pedagogialla: lapsi itse ilahtuu omasta oppimisestaan ja taitojensa kehityksestä ja jaksaa jatkaa.

Sitten kirjoittajiin. Aikuinen ihminen kirjoittaa, aikuisen tietoisuudella pyrkii kehittymään kirjoittajana ja saavuttamaan kenties itselleen asettamiaan tavoitteita. Into on piukassa ja hyvin menee. Joillakin kaikki menee putkeen niin, että alkuinnostuksessa saa kirjoitettua oman ensimmäisen teoksen ja se pääsee myös julki. Useimmilla tämä kestää vähän kauemmin. Niin tai näin, jossain vaiheessa tulee väistämättä stoppi.

Pysähdys. Kyllästyminen. Palautteen mukaan ”vielä tässä on työtä”, vaikka työtä on tehty jo parhaassa tapauksessa vuosia. Kirjoittaja kompastuu julkaisukynnykseen kerta toisensa jälkeen tai muuten hakkaa päätään seinään. Pettymyksistä kirjoitan lisää ensi kerralla.

Motivaatio-ongelmia syntyy väistämättä ja juuri pidempään harrastaneille, lahjakkaille ja taitaville kirjoittajille. Eniten niiden kanssa kamppailevat yhden tai kaksi teosta julkaisseet kirjailijat. Harrastajan tapauksessa tämä on se vaikea kohta, jolloin ohjaajana näen, että jokin sammuu kirjoittajan katseessa. Toivo, odotukset. Tässä kohdassa eivät auta enää kirjoittajaohjaajan kikkakolmoset, koska kaikki vinkit on kokeiltu jo, käsikirjoitus kirjoitettu useampaan kertaan ja useita kustantajia lähestytty.

Nyt palaan nuoreen musiikinopiskelijaamme. Miten päästä jälleen siihen tilaan, jossa flow virtaa ja kehittyminen itsessään palkitsee? Kannattaa ajatella, että kirjoittajaminänne on leikkivä lapsi, ja itse olette aikuinen, joka kantaa vastuun ja ohjaa.

Näin se onnistuu: jokaisella luovan alan ammattilaisella pitäisi olla

1) alue, jolla hän pääsee loistamaan
2) alue, jolla hän voi kehittyä ja
3) alue, jolla lyödä läskiksi.

Mikään luovuus ei juokse pelkästä ruoskasta, eikä porkkanoilla tai herkuilla lahjominenkaan riitä pitkällä matkalla maaliin saakka. Vaihtelu ei vain virkistä vaan on välttämätöntä, sillä vain muuttamalla välillä suuntaa tai kokeilemalla jotain muuta kerta kaikkiaan saamme onnistumisen kokemuksia, jotka pystyvät viemään meidät ”päätyön” pitkän kuivan kauden yli.

Jatka kirjoittamista niin kuin tähänkin asti, tai pidä tauko, mutta älä luovuta. Hae vauhtia sivuraiteelta.

Kollega vietti yli puoli vuotta kirjoittamatta proosaa. Hetken mielijohteesta hän alkoi kirjoittaa ja julkaista runoja netissä, ilman tavoitteita tai pakkoa. Proosahanat aukesivat ja hän kirjoittaa nyt täyttä häkää aiemmin suunnittelemaansa teosta. Toinen kollega, prosaisti ja tietokirjailija, on vapaa-ajallaan galaksin valtias ja suunnittelee lautapelejä.

Monet julkaisevat kirjailijat myös maalaavat, piirtävät, harjoittavat kalligrafiaa, rakentavat miniatyyrihuonekaluja nukkekoteihin, harrastavat thai-nyrkkeilyä tai mitä ikinä tähän laajaan maailmaan mahtuukaan.

Omaa kutsumustaan voi olla vaikeaa tai mahdotonta lyödä läskiksi. Silti tunne vapaudesta ja leikistä pitäisi saada jostain. Se pitää hakea muualta. Minä laulan ainoastaan huvikseni ja kavereiden kiusaksi ryyppyjuhlissa. Balettitunneilla käyn, koska luokan huonoimpana pystyn sparraamaan muita vasten. Jos harjoittaisin tätä ainoastaan kirjoittamisessa, se olisi liian kuluttavaa. Kirjoitan ensin yksin niin hyvin kuin sillä hetkellä voin ja menen sitten treeneihin pysyäkseni juuri ja juuri muiden perässä. Minulla täytyy olla jokin alue, jolla olen ”hyvä” tarvitsematta kehittyä yhtään, ja jokin alue, jota rakastan, mutta jolla saan aina ponnistella.

Ei yhdeksänvuotiaalle pianistille sanota, että harjoittelet nyt sitä kolmisointua niin pääset Musiikkitaloon esiintymään 25-vuotiaana (tai sanotaan, mutta yhdeksänvuotias käsittää siitä yhtä vähän kuin siitä, mitä on olla 25-vuotias). Maali on kerta kaikkiaan liian kaukana, ilo omasta kehittymisestä on pakko saada pienemmistä voitoista. Kun olet harrastanut jotakin asiaa niin kauan, että seuraavan askelman saavuttaakseen olisi tehtävä mailin harppaus, ratkaisu on pulahtaa uimaan.

Kertoiko tämä nyt vastuusta, ehkä. Jos tiedätte muita keinoja saavuttaa kadonnut motivaatio, vinkit kommenttilaatikkoon, luen ne mielelläni.