Kirjoittajan maljapuhe

Magdalena Hai haastoi pitämään maljapuheen blogissani. Puheessa täytyy luetella viisi asiaa, joista olen kiitollinen. Jätän puheen ulkopuolelle tällä kertaa sen, miten kiitollinen olen perheestä, kodista ja ystävistä noin yleensä. Keskityn kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyviin asioihin. Olen vilpittömästi ja sydämeni pohjasta kiitollinen siitä, että

1. saan laatia itse omat sääntöni. Elän vapaassa maassa, jossa taiteen tekemisen ehdot ovat jokaisen itsensä määriteltävissä. Valtiovalta ei rajoita kirjailijoiden tai toimittajien itseilmaisua.
2. kirjoittaminen on minulle mahdollista myös taloudellisesti. Kunnat subventoivat päivähoitoa, jotta myös vähemmän tienaavan vanhemman on mahdollista työskennellä eikä hänen ole pakko jäädä kotiin hoitamaan lasta.
3. ympärilläni on kirjoittavia ihmisiä, jotka tukevat minua. Kriitinen palaute, vertaistuki ja yhdessä toimiminen ovat parasta kirjoittajayhteisöön kuulumisessa. Haluan antaa yhteisön toiminnalle myös oman panokseni ja siirtää saamiani lahjoja eteenpäin.
4. joku julkaisee teoksiani. Kirjailijaa ei ole ilman kustantajaa.
5. esikoisteokseni on löytänyt lukijoita ja herättänyt vastakaikua.

Kiitollisuudenaiheet eivät ole tärkeysjärjestyksessä. En tällä kertaa jaa meemiä eteenpäin kenellekään tietylle, mutta toivon, että bloggaavat lukijat tarttuvat siihen jos aihe houkuttelee kirjoittamaan.

Viikonloppu vierähti kirjallisessa seurassa Pirkkalaiskirjailijoiden vastaperustetulla Romaaniklubilla sekä Teetä ja tarinoita -illanvietossa Kotipehkun takkatulen ääressä. Tänään alkaa sf/f-kirjoittajakurssi Sampolassa. Mukavaa mennä ohjaamaan kirjoittajaryhmää kesätauon jälkeen. Ostin hilpeänvärisen munakellon, jotta voisin ajastaa kirjoitustehtäviä helpommin. Ajastinta voisi kokeilla kotonakin ja pakottaa itsensä keskittymään edes 25 minuutiksi yhteen asiaan, kuten romaanin kirjoittamiseen. Pring!

Mediapaasto

Lueskelin tässä elämäni ensimmäistä liikkeenjohdon opasta ja pohdin, miten paljon netistä ja ylipäätään lukemastani on ylipäätään oman ajattelutapani tai arvojeni affirmaatiota. Tässä nyt ei ole mitään uutta tai erilaista. Moni on huomannut saman. Kirja oli kuitenkin ihan hyvä muistutus siitä, miten vähän päivittäisessä mediadieetissäni on aidosti uutta tai toimintaani muuttavaa tietoa. Aivan hyvin pärjäisin ilman aamuista Hesaria ja sen mukanokkelia kolumneja tai uutisia, jotka eivät vaikuta elämääni mitenkään. Jos lukisin aamiaispöydässä lehden sijaan runokokoelmia, joita meillä on runsaasti ja melkein kaikki lukemattomia, voisin ryhtyä päivän töihin aivan yhtä hyvin ellen vielä paremmin.

Mietiskelin lukutottumuksiani senkin kannalta, että keväällä asettamani sadan kirjan haaste ei ole oikein edennyt. Asetin itselleni haasteen, että en osta uusia kirjoja ennen kuin olen lukenut hyllystä sata "vanhaa". Olen hidas lukija, koska minulla on niin paljon muita harrastuksia (mm. neulominen sulkee tehokkaasti pois lukemisen vaan ei television katselua). Suurimmaksi osaksi kuitenkin se, että kirjat jäävät hyllyyn pölyttymään, johtuu päivittäisestä netin lätkytyksestä. On varmaan ihmisiä jotka vain pistäytyvät netissä tarkistamassa sähköpostinsa, mutta minä en ole yksi heistä.

Tyhjänpäiväisten sanomalehtien, uutissivustojen, Facebookin ja keskustelufoorumien selaaminen vie aikaa kaunokirjallisuuden lukemiselta. Sanomattakin on selvää, että se vie aikaa myös kirjoittamiselta. Hyvään alkuun mediapaastossa pääsin kuitenkin sen ansiosta, että kymmenen vuotta käyttämäni yliopiston sähköpostiosoite jäi pois käytöstä. Sen myötä pääsin eroon lukuisista sähköpostilistoista, joihin olen tullut liittyneeksi. Tästä rohkaistuneena yritän vähittäin karsia myös muita aikaa vieviä oheistoimintoja. Romaanin alku, johon en ole koskenut viikkoon, odottaa jatkoa.

Perjantaina olin miehen kanssa kustantajan syyskauden avajaisissa. Oli kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkea Intolta ilmestyy tai on jo putkahtanut painokoneiden sisuksista. Ennen kaikkea oli mukava tavata kirjabloggareita tilaisuuden aluksi. Onnea viisivuotiaalle Intolle! Seuraavan kerran ihmisten ilmoilla Turun kirjamessuilla 7.10. klo 13.30.

Tunnustusta

Sain tällaisen hienon tunnustuksen J.S.Meresmaalta.

Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

En edellytä ketään jakamaan tunnustusta eteenpäin, mutta seuraavia bloggareita haluaisin kiittää hyvästä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvästä keskustelusta:

http://usvazine.wordpress.com/
http://sokeripala.blogspot.fi/
http://aaltopahvia.wordpress.com/
http://www.magdalenahai.com/
http://silenen.wordpress.com/

Päivän töihin on kuulunut pitkästä aikaa kirjoituskilpailutekstin viimeistelyä. Aiemmin lähetin kilpailutöitä ruskeissa kirjekuorissa enemmänkin. Nykyään postitan vain apurahahakemuksia. Se on harmillista. Jotakin perin viehättävää on siinä, kun saa tulostaa ja numeroida liuskat, keksiä nimimerkin ja työntää koko komeuden kuoreen. Kirjeen postittamisessa on konkretiaa, johon liitetiedostojen lähettäminen sähköpostilla ei yllä.

Saako vai ei saa?

(Tämän blogin nimeksi voisi vaihtaa Kirjailija lukee Hesaria. No joo.) Kulttuuriosaston esimies Jaakko Lyytinen kyselee loukkaantuneena sananvapauden perään, kun lehti on uskaltautunut herättelemään keskustelua "kirjailijoiden etiikasta." HS.fi:ssa on kuulemma syntynyt keskustelua, muttei juuri ydinasiasta eli siitä, saako kaunokirjailija laittaa lihoiksi lähipiirinsä kokemuksia. Koko jupakka siis syntyi siitä, kun kirjailija Riikka Ala-Harja kirjoitti uudessa teoksessaan mm. lapsesta, jolla on leukemia. Kirjailijan oman siskon lapsi sairasti myös leukemiaan.

Siirrän nyt hetkeksi sivuun kysymyksen siitä, miten tiedot on saatu ja palaan ihan perusasioihin. Kerrataanpa vielä:

Sitä Maihinnousu-kirjan lasta ei ole olemassakaan. Hänen leukemiaansa ei ollut olemassa. Se on fiktiota.

Kaunokirjallisuus on fiktiota, sepitettä. Kirjailija saa teokseensa vaikutteita ympäröivästä maailmasta, läheltä ja kauempaa. Kirja ei pyri osoittamaan faktoja vaan totuuden, oman totuutensa. Millaisia olisivat ne eettiset säännöt, jotka tätä teoksen sisäistä totuutta pitäisi perustaa säätelemään ja joista Lyytinen kuuluttaa keskustelua? Mistä pitäisi keskustella?

Mutta kun ihmiset ajattelevat, että se kertoo meidän perheestä, parahtaa tässä kirjailijan lähipiiri. On totta, että Suomessa kaunokirjallinen kulttuuri ja kulttuuri yleensä on niin nuori kerrostuma, että suurelle osalle yleisöstä ei ole kehittynyt taitoa lukea fiktiota. Jopa oma äitini, joka lukee paljon, arvailee mielellään mitkä osat romaanista ovat "totta" eli faktaa kirjailijan omasta elämästä.

Suomessa on tavattu romaania pitää sitä vaikuttavampana, mitä "todemmin" tai faktuaalisesti se kertoo maailmasta, yleensä vielä mieluiten lähihistorian sodista. Se ei kuitenkaan ole kaunokirjallisuuden tarkoitus. Jätän avainromaanin nyt sikseen. Maihinnousua ei selvästi sellaiseksi ole tarkoitettu.

Eikä se mitään, jos suuri osa yleisöstä samastaa kaunokirjallisen ja "todellisen maailman" totuuden. Mutta kun Hesarin kulttuuriosaston pomokin näyttää lankeavan tähän. Ihminen elää omaa elämäänsä ja kirjalliset henkilöt omaansa. Jos tämä blogikin Lyytisen huolta mukaillen kopioidaan jonkun kirjan sivuille, siitä vain, tätä kirjoitan minä ja hypoteettisessa teoksessa joku toinen.

Minun ei pitänyt käyttää tähän aikaa ollenkaan mutta tulipahan kirjoitettua. Lopuksi voisi vielä todeta, että science fictionia ja fantasiaa on Suomessa laajoissa piireissä pidetty aivottomana roskakirjallisuutena, koska se on täyttä satua, sepitettä. Kenelläkään kirjailijalla tai edes hänen lähipiirinsä jäsenellä ei ole kokemusta tähtienvälisestä matkustamisesta. Sf/f on Suomessa marginaalikirjallisuutta, vaikka se välttäisikin loukkaantuneiden omaisten ansan. En tiedä, miksi haluamme lukea "tositarinoita". Ehkä se on inhimillinen piirre. Kirjailijan vika se ei kuitenkaan ole.

Päivitys pornosta ja romaanin kirjoittamisesta

Enpäs kirjoitakaan tänään siitä, saako lähisukulaisen elämää hyödyntää romaanin aineistona, vaan märisen taas Hesarista. Sieltäpä näistä aiheista suurin osa taitaa tulla, ilmeisesti siksi, että en seuraa mitään muuta mediaa.

Mutta siis. Lauantaiessee ja Suvi Ahola kirjoittamassa ilmiöstä nimeltä Fifty Shades of Gray. Aholan mielestä tympäisevää on se, että Fifty Shadesia pidetään kirjallisena ilmiönä. Ahola kirjoittaa, miten tylsästä pehmopornoromaanista ei voi puhua edes samassa lausessa kansanperinteen väkevien eroottisten tarinoiden tai maailmankirjallisuuden kuuluisien seksikohtauksien kanssa. Tämän hän osoittaa lainaamalla kohtauksia kirjallisuuden historiasta sekä voimasanoja sisältäviä suomalaiskansallisia lausahduksia. Epäilemättä vanhan kansan eroottinen tarinaperinne on ollut värikästä ja rikasta. Mutta jos Fify Shadesilla ei ole mitään tekemistä todellisen seksin tai erotiikan kanssa, miksi Ahola sitten käsittelee näitä yhdessä?

Epäilenpä, että "oikea" kirjallisuus ja lukulaitteeseen ladattava pehmoporno eivät kilpaile keskenään, niitä kun käsittääkseni käytetään hieman eri tarpeisin. Pornoa kulutetaan, kirjallisuutta luetaan. Kun kerran Fifty Shades ei ole kirjallinen ilmiö, miksi tuhlata painomustetta ja palstamillimetrejä kulttuuriosastolta sen käsittelemiseen? Näkemystä aikamme "seksualisoituneesta" kulttuurista en edes kommentoi, niin vanha juttu "nykynuorison huonontuminen on". (Sivumennen sanoen, 1880-luvulla Helsingin väestöstä 1 prosentti oli prostituoituja. Samoihin lukuihin tuskin päästään nykyään, vaikka seksiä oletettavasti joka tuutista tulviikin.)

Sellaista.

Palasin maalta, reilun viikonlopun mittaiselta kirjoittajaleiriltä. Romaanin alku on hahmoteltu paperille, joten jotakin on mistä jatkaa. Olen huomannut, että romaanin mittaista tekstiä en pysty hahmottamaan kunnolla ennen kuin vasta paperilta. Ensimmäinen versio on sävytöntä ja latteaa kieltä, kohtaukset juostu lävitse ja henkilöt toimivat epäloogisesti, mutta vasta sen pohjalta pystyn syventämään tarinaa. Kuva ikäänkuin tarkentuu, pikselit häviävät näkyvistä. On varmaan toinenkin (ja vähemmän työläs) tapa kirjoittaa, mutta muuta en ole oppinut vajaassa kymmenessä vuodessa. Olen prosessikirjoittaja, aina ollut.

Toinen ilmiö on (kiitos alkuperäisestä huomiosta Jusa Peltoniemi), että romaanin kohdalla massa alkaa rakentaa muotoa. Kun on päässyt suunnilleen 80 sivun ohi näkee jo paremmin, millainen kokonaisuudesta on tulossa. Ennen ei. Siksi syyskuu onkin tarkoitus viettää tiukasti romaanin äärellä, jotta saan itselleni tarpeelliset karttamerkit tulevaan.

PS. Viihdyttävää romanttista ja eroottista spekulatiivista lukemista voi ladata täältä. Tuotanto by Osuuskumma.

Frankensteinista ja luomisesta

Kävin elokuvateatterissa katsomassa NT Live -sarjan uusinnan Danny Boylen ohjaamasta Frankenstein-näytelmästä. Oli katsomisen arvoinen, syistä jotka luettelen kohta. Teatteriarvostelua en osaa tehdä ja vaikeaa se olisikin videon perusteella. Live-esityksen tuntua taltiointiin ei tule, mutta kamera pystyy välittämään näyttämön tapahtumia myös sellaisista kulmista joita ei katsomosta näe, kuten suoraan ylhäältä.

Benedict Cumberbatch esitti tämäniltaisessa näytöksessä hirviötä. Televisiossa enemmän älykkörooleissa nähty näyttelijä suoriutui fyysisestä roolistaan älyttömän hyvin, mutta liikkumista vielä enemmän minuun teki vaikutuksen äänenkäyttö. Cumberbatch on yleensäkin todella hyvä karakteerirooleissa. Myös Johnny Lee Miller oli hyvä tohtori Frankenstein. Näytelmä itse eteni vähän hitaasti ja oli turhankin uskollinen alkuperäistekstille. Minusta parhaiten toimivat ne kohtaukset, joissa alkuperäisestä Shellyn tekstistä poikettiin. Varsinkin loppukohtaus oli koskettava.

Alkutekstinä Frankenstein on tietenkin kiitollinen materiaali, joka herättää ajatuksia niin tieteestä, luomisesta, taiteesta kuin science fictionistakin. Luin Frankensteinin viimeksi keväällä sf/f-kirjoittajakurssia varten ja ajattelin ottaa sen uudelleen esille tänä syksynä. Jos mahdollista, luetan sen oppilailla pakollisena tekstinä. Mary Shelley on myös hyvä esikuva nuorille kirjoittajille, hän oli kuitenkin vasta 18-vuotias kirjoittaessaan maailmankirjallisuuteen jääneen merkkiteoksensa.

Kaikki näyttelijät olivat hyviä, suorastaa epäilyttävän täydellisiä. Mutta niin kai ne Iso-Britannian kansallisteatterissa ovat, koulutettuja ja taitavia. Jäin miettimään myös sitä, jälleen kerran, että laskelmoiden on aivan turha yrittää tehdä yhtään mitään kun paljaalla vimmalla ja lahjakkuudella ihmiset pääsevät niin hurjiin tuloksiin. Alastomassa, kävelemään opettelevassa hirviössä on jotakin niin haavoittuvaista ettei roolin taakse pääse mitenkään piiloutumaan vaan näyttelijä on läsnä, luihin ja ytimiin saakka.

Siihen pyrimme.

Olen ollut huonosti sitoutunut tähän blogiin. Työtilanteesta johtuen joudun pitämään online-aikani minimissä. Palaan kuitenkin välillä tallentamaan ajatuksiani tänne varastoon. Uusia blogitekstejä odotellessa käykää lukemassa vaikka kirjoitukseni Benedict Cumberbatchin parhaista tv- ja elokuvarooleista.

Genre vai valtavirta?

Finnconin jälkeen tutut kirjoittajafoorumi Paperiarkin jäsenet ovat innostuneet pohtimaan niin spekulatiivisen fiktion harrastajakentän merkitystä kirjoittajille kuin genren merkitystä heille itselleen. Olen itsekin monta kertaa miettinyt omaa paikkaani scifi- ja fantasiakirjoittajien ja -harrastajien (kotoisasti sanottuna "fandomin") kentällä. Vaikka esikoisromaanissani fantasiaelementeillä on tärkeä rooli realistisen tarinalinjan ohella, harvoin Moby Dollia on kuitenkaan scifiksi tai fantasiaksi sanottu.

Nythän on niin, että kirjoittajana olen viihtynyt paremmin sf/f-puolella kuin esimerkiksi luovan kirjoittamisen opinahjojeni oppilasyhdistyksissä. Miksi näin? Ennen kaikkea siksi, että fandom-lukijat ovat avarakatseisia. Fandomin puolella raja-aita "ammatti-" ja "harrastaja"-kirjoittajan välillä on matala, ellei olematon. Monet taitavat kirjoittajat julkaisevat novelleja fandomin omissa lehdissä ja antologioissa, mutta eivät ole välttämättä julkaisseet omaa teosta. Tällä ei ole niin suurta merkitystä esimerkiksi tapahtumissa (kuten Finncon), tärkeämpää on kirjoittaminen ja se, että saa vaihtaa ajatuksia itselleen tärkeästä asiasta. Lasten ja nuorten sekä ja "aikuisten" kirjallisuuden välinen aita on sekin matalampi.

Fandomin arvostukset eivät ole niin tarkkarajaisia ja jakautuneita myöskään sen mukaan, onko kirjallisuus "viihdettä" vai "taidetta". Valtavirtapuolen kirjoittajaharrastajien keskuudessa tämä raja tuntuu joskus olevan henki ja elämä. Oma uskottavuus lunastetaan sillä, ettei vahingossakaan lueta jotain Kinsellaa tai "nuortenkirjaa". Varsinkin nuoret kirjoittajat tekevät tätä rajanvetoa. Itse luen eklektisesti niin valtavirtaa kuin genreäkin, "vakavaa" kirjallisuutta mutta myös kevyttä ja nokkelaa chic litiäkin.

Jotkut kirjoittajat ovat valitelleet, että kotimainen ei uppoa sf/f-lukijoihin niin hyvin. Kotimaiset tuotteet eivät myy. Totta on, että fandom on luonteeltaan konsumeristinen - yhdessä KULUTETAAN tuotteita joista tykätään, sen sijaan että pyrittäisiin itse tuottamaan niitä tai suosimaan erityisesti kotimaista. Kirjallisena yleisönä fandom on kuitenkin minusta keskimääräistä perehtyneempi kuin moni muu harrastajakunta - kirjoja ylipäätään luetaan enemmän ja niitä jopa ostetaan. Mikä sitten vastaa fandomin makua, ei välttämättä ole kotimainen spefi-kirjallisuus, mutta toisinaan luetaan sitäkin.

Suurin osa meistä tarvitsee jonkinlaisen yhteisön tai viiteryhmän, todella yksinäiset sudet ovat aika harvassa. Olen kiitollinen fandomille samanhenkisten ihmisten kohtaamisesta ja jatkuvasta sparraamisesta. Genren ja valtavirran rajakiistat jätän kuitenkin muiden käytäväksi.

Lopuksi: Keskisuomalainen listaa syksyn 2012 kaunokirjallisuuden. Linnunpaino mukana.