Synnytyskertomus

Natalia L:n innoittamana, tässä se tulee: aito, autenttinen ja värittämätön SYNNYTYSKERTOMUS. Joka ei kestä lukea, olkoon varoitettu ja poistukoon blogista.

Palmusunnuntai-aamuna heräsin puoli kahdeksan aikaan siihen, että vatsaa jomottaa. Olimme muuttaneet perjantaina uuteen asuntoon, ja äitini oli auttelemassa meitä purkamaan laatikoita. Toisin sanoen äiti ja M kokosivat huonekaluja ja kantoivat kirjoja, minä tein kevyempiä hommia eli järjestin vaatehuonetta. Raskausviikkoja oli tässä vaiheessa 39+3 neljästäkymmenestä. Alkuiltapäivästä M ja äiti lähtivät vielä siivoamaan edellistä asuntoa, ja minun piti mennä lepäämään. En kuitenkaan ehtinyt, lapsivesi meni yhtäkkiä, tulvimalla. Pyyhe lakojen väliin käärittynä soitin TAYSin synnytysvastaanotolle. Käskivät käymään siellä.

Ironista on, että vielä samana aamuna olin kysynyt epäilevänä äidiltä, onko hän koskaan kuullut kenestäkään jonka synnytys olisi käynnistynyt vesien menolla.

Soitin äidin ja M:n paikalle, ja kävimme äidin kyydillä näytillä TAYSissa. Pötkötin supistus- ja sydänäänikäyrässä puolisen tuntia. Supistuksista ei kuulunut merkkiäkään. Istuimme vastaanoton ankeassa käytävässä odottamassa lääkärintarkastusta. Minä mussutin virpojille tarkoitettuja pääsiäisrakeita ja join kokista, M luki kirjaa. Noin tunnin odottelun jälkeen lääkäri päästi meidät kotiin, sillä synnytys ei osoittanut merkkejä käynnistymisestä ja tulehdusarvot olivat hyvät. Evästyksenä oli, että jos supistukset eivät olisi muuten alkaneet, niin Cytotec-nimisellä lääkkeellä aloitettaisiin käynnistys seuraavana aamuna.

No, supistukset alkoivatkin itsestään kymmenen aikaan illalla, 24:n jälkeen. Yritin mennä nukkumaan, ja vaivuinkin aina supistusten välillä (5-10 minuuttia) jonkinlaiseen horteeseen. Olihan se aika sietämätöntä, mutta aamuun saakka pärjäilin suihkun ja apteekin kuumapakkauksen avulla. En ainakaan halunnut mennä liian aikaisin takaisin sairaalaan. Koko ajan vaaleanpunaista lapsivettä lorisi jalkojen väliin käärittyyn pyyhkeeseen, en tajua miten sitä voi tulla niin paljon vaikka lapsivesi kuulemma koko ajan uusiutuukin.

Käynnistys oli sovittu maanantaiaamuksi kello 8.30, joten siihen mennessä piti palata sairaalaan. Kätilö laittoi vastaanotolla taas käyrään ja tarkasti tilanteen, mutta synnytyskanava oli auki vasta yhden sentin, joten saimme vielä jäädä odottelemaan vastaanotolle. Supistukset kovenivat ja minulle tuli huono olo. Vastaanoton sängyllä lämmitetyn jyväpussin kanssa maatessani ja oksentaessani taisin sanoa M:lle, miten tämä saisi olla laitimmainen kerta, kun tullaan synnyttämään, ”mitään järkeä kärsiä täällä niin kuin eläin”.

Varsinaiset kovat supistukset alkoivat puolelta päivin, kun makasin taas vastaanoton käyrässä. Pääsin suihkuun, mutta sieltä en enää selvinnyt takaisin käytävälle odottelemaan. Supistuskipua ei oikeastaan voi kuvailla, koska se ei muistuta mitään muuta. Yritin pitää ääntä mennessäni, jotta olisin saanut leuan rennoksi, mutta ilmeisesti onnistuin siitä huolimatta puremaan hampaita niin kovaa yhteen että seuraavana päivänä leuat olivat kipeät.

Pääsimme 4:nteen kerrokseen synnytyssaliin. Ensin jouduimme odottelemaan hetkisen käytävällä KORITUOLEILLA, ne nähdessäni ähkäisin M:lle että noilla en kyllä ala istumaan, haluan mennä johonkin nurkkaan pyörimään ja älisemään. Salissa sain maskista ilokaasua ensiavuksi. Ilokaasu auttoi keskittymään hengitykseen ja ottamaan vastaan supistuksen kipeimmän huipun. Puoli kahden aikaan paikalle tuli anestesialääkäri, jolta sain epiduraalipuudutuksen.

Synnytysvalmennuksessa esitelty piikki oli hurjan näköinen, mutta puudutteen laittaminen ei tuntunut miltään. Puudute vaikutti nopeasti, ja kun kiristävä kipu oli poissa, pystyin tuntemaan, miten vauva painoi alaspäin.

Vauva painelikin alaspäin ilmeisesti liian nopeasti, koska supistuksen tullessa sen sydänäänet notkahtivat. Kätilö ja lääkäri (sattumalta sama nainen, joka edellisellä iltana oli päivystänyt vastaanotolla) säntäsivät huoneeseen ja kätilö alkoi herätellä vauvaa: vedin happea maskista kontillani samalla kun kätilö heilutteli mahaa edestakaisin.

Sydänäänet korjaantuivat onneksi, mutta synnytyksen kulku ei näyttänyt hyvältä, synnytyskanava oli hyvällä tahdollakin vain 3-4 senttiä auki ja vesien menostakin alkoi olla on yli vuorokausi. Sain tippakanyylin käteen ja siihen antibiootteja tulehduksen ehkäisemiseksi. Lääkäri otti mikroverinäytteen vauvan päästä tarkistaakseen, että veressä oli tarpeeksi happea. Näytettä ottaessaan hän nauroi, vauvalla oli kuulemma niin paljon tukkaa että sille piti tehdä jakaus.

Kätilö laittoi oksitosiinitipan edistääkseen avautumista. Supistukset kovenivat uudelleen, ja sain toisen annoksen epiduraalipuudutetta. Avautuminen vain ei edistynyt, ja vauvan sydänäänet notkahtivat supistuksissa toisen kerran. Jälleen sama homma, kätilö ja lääkäri paikalle jne. Jäimme odottelemaan. Puoli seitsemän aikaan illalla, kun synnytystä oli kestänyt 20 ja puoli tuntia, lääkäri vihdoin ehdotti keisarinleikkausta synnytyksen edistymättömyyden vuoksi. Suostuin ilman muuta, parempi oli mennä leikkaussaliin niin kauan kuin vauvalla oli vielä kaikki hyvin, mutta ilmeisesti keho osasi jännittää leikkausta koska aloin täristä kovasti.

Jäimme vielä puoleksi tunniksi saliin valmistautumaan sektioon. Leikkaus tuntui hyvältä vaihtoehdolta, itse olen tullut maailmaan vähän samalla kaavalla, edistymätön synnytys ja hätäsektio. Anestesialääkäri tuli takaisin ja saatteli meidät leikkaussaliin. Huoneessa oli hyvin kirkkaat valot ja se oli täynnä väkeä, lääkärien ja kätilön lisäksi pari-kolme anestesiahoitajaa vihreissä takeissaan. Yksi istui ja keinutteli leikkaussalin sivupöydällä ja kyseli kätilön selonteon jälkeen toisilta, miksi tämä sektio tehdään. Syytä sydänäänien notkahtamiseen kun ei tiedetty eikä saadakaan tietää.

Hoitaja pyysi nousemaan sängyltä leikkauspöydälle ja oli hämmästynyt, kun tottelin. Kätilökin kehui, miten tämä synnyttäjä pystyi vielä kiipeilemään. Katsoin happimaskin takaa sivulleni, ja M istui siinä samanlaisessa vihreässä takissa ja suikassa kuin hoitajat. Tuntui omituiselta. Hoitajat kääntelivät minua ja valmistelivat puudutusta.

Anestesialääkäri, kuten molemmat muutkin synnytykseen osallistuneet naislääkärit sekä kätilö, oli todella kiltti ja mukava. Anestesialääkärin iso rooli myös yllätti, hän paitsi laittoi spinaalipuudutuksen, myös istui pääpuolessa minun ja M:n seurana sekä kertoi toimivansa ”sijaisponnistajana”, eli kaksi lääkäriä leikkaisi ja anestesialääkäri työntäisi vauvan leikkaushaavasta ulos maailmaan. Spinaalipuudutus vei tunnon koko ruumiista rintakehästä alaspäin. Omituisen tuntuisen ronkkimisen ja kopeloinnin jälkeen maailmaan tuli vanhempien kyynelten saattelemana terve pieni tyttö…

…jota vilautettiin nopeasti minulle ja kiidätettiin sitten saman tien lastenlääkärin tarkastukseen. M pääsi pian perässä, minä jäin vielä kiinniommeltavaksi. Tajunnantilani ei ollut kovin hyvä, kyselin lääkäreiden nimiä ja hoitajilta, työskentelivätkö he aina synnytyssalin puolella vai tulivatko he vain tarvittaessa paikalle (näin muuten oli). Ompelun jälkeen anestesialääkäri antoi minulle jotakin opiaattijohdannaista sisältävän kipupumpun.
”Tämä on hyvä laite, älä luovu siitä liian aikaisin”, hän sanoi evästykseksi.

Kun kaikki oli ohi, pääsin tarkkaamoon, jossa M odotteli minua lapsi sylissään. Siellä lapsi sai nimen, sillä kun lääkäri otti sen pois mahasta se oli niin valmiin ja täydellisen näköinen, ettei sitä olisi voinut kutsua enää sen jälkeen viikkotolkulla millään työnimellä.

Lopuksi: Koko TAYSin henkilökunta vastaanotolla, synnytyssalissa ja osastolla oli todella mukavaa, asiallista ja ystävällistä väkeä. Jopa vastaanotolla tunnelma oli kiireetön ja rauhallinen, vaikka todellisuudessa tahti oli kova ja synnyttäjiä paljon. Erityiskiitoksen ansaitsevat anestesialääkäri, päivystävä lääkäri sekä kätilö, joiden nimiä en tässä kerro enkä varmaan saisikaan kertoa.

Onneksi en edes haaveillut mistään kovin pehmeästä, vaihtoehtoisesta tai ”luomu”-synnytyksestä. Puudutteita ja kipulääkkeitä sain varmasti koko arsenaalin mitä sairaalassa oli, ja vielä antibiootit päälle. Toisaalta aika kauan selvisin myös ilman, jos synnytys olisi mennyt normaalisti niin ehkä sitten. Mutta kuolemaani saakka olen kiitollinen että pyysin vielä sen toisenkin epiduraalin, olisi ollut älytöntä kitua vielä pari tuntia ennen keisarinleikkausta edistymättömässä synnytyksessä.

Sellainenkin tuli vastaanotolla odotellessa mieleen, että KAIKKIEN SYNNYTYSPELKOISTEN TULISI SAADA SEKTIO HALUTESSAAN. Synnytyspoltot tuntuivat sen verran sietämättömiltä ilmankin, että vielä paniikissa olisi joutunut pelkäämään oman tai vauvan hengen puolesta. Vaikka keisarinleikkauksessa on isot riskit, niin itsepähän kukin synnyttäjä saa ne kantaa.

Ja se tulehdusriski vesienmenon jälkeen oli muuten ihan todellinen, kohdun limakalvo tulehtui parin päivän päästä ja jouduin jäämään sairaalaan antibioottitippaan vielä pariksi päiväksi. Kaiken kaikkiaan synnytyksestä ja sairaalassaoloajalta jäi hyvät muistot, mutta kotiin olisi ollut ikävä jo aikaisemmin.

Chic Lit ja genre

Viidassa on ollut puhetta viihteen ja ’vakavan’ kirjallisuuden ja toisaalta nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välisistä raja-aidoista. Samoista aiheista kirjoittivat taannoin myös Hesari ja Ylioppilaslehti. Päätin huvikseni koota yhteen muutaman kriteerin hyvälle chic lit -kirjallisuudelle.

CL on genre, joka kuuluu viihdekirjallisuuden alle ja joka on suunnattu nuorille kaupunkilaisnaisille. Kirjojen päähenkilöt muistuttavat kirjojen kohderyhmää, he ovat 20-30-vuotiaita, työssäkäyviä suurkaupunkilaisia, joiden elämään kuuluvat leimallisesti kuluttaminen ja ihmissuhteet. CL-päähenkilöt ovat itsenäisiä ja vilkkaita. Jos Runotyttö-kirjojen päähenkilö Emilia oli taiteellinen haaveilija, uusissa CL-kirjoissa pääosaan on noussut hänen energinen ja intohimoinen ystävättärensä Ilse.

Chic lit -genren perustajana on pidettävä Jane Austenia. Hyvään CL-tyyliin kuuluu nokkela ironia ja psykologisesti terävä ihmiskuvaus, juuri Austenin tyyliin. Hyvät CL-kirjat ovat myös hauskoja. Naishuumori on etenkin Suomessa vähän harrastettu (ja vähän arvostettu) laji. Suurin osa kirjakauppojen CL-tarjonnasta on käännöskirjallisuutta, vaikka markkinoita kotimaisillekin tarinoille olisi. Ongelma ehkä on, että aidosti suurkaupunkimaista ympäristöä Suomesta ei löydy, eikä Etelä-Helsingin muutaman korttelin muodostama alue riitä kovin monen kirjan tapahtumapaikaksi. Kotimaisiakin lajityypin edustajia toki on, jäljempänä on listattu muutama ehdotus.

Chic litia ei pidetä yhteiskunnallisena kirjallisuutena, koska se käsittelee yksityisen sfäärin piiriin perinteisesti luettuja asioita. Kuitenkin naisten ja miesten välinen vallankäyttö ovat tavalla tai toisella aina mukana hyvässä chic lit -kirjassa. Lajityypin vahvuus on ihmiskuvaus, mutta kuitenkin niin, että huomio on päähenkilön syvien tuntojen sijaan ihmisten välisissä interaktioissa.

Hyväkään chic lit -kirja ei välttämättä ole kovin monitasoinen. Kirjoissa käsitellään vakavia asioita pilke silmäkulmassa, mutta ei välttämättä tuoda aiheiden käsittelyyn mitään uutta. Hyvän chic lit -kirjan pitää olla myös sujuvalukuinen, joten niissä ei myöskään tavallisesti käytetä kirjallisesti kovin uusia keinoja. Kirjalliselta ilmaisultaan ne ovat usein hyvin dialogipainotteisia. CL kirjaa voidaan kutsua myös hyvän(tai pahan)tahtoisesti hömpäksi.

Puhtaaksiviljeltyä chic lit -genrekirjaa tuskin on olemassakaan. Kuten kaikki genret nykyään, myös CL on kaatanut raja-aidat jo aikapäiviä sitten. Aidosti CL-genreen kuuluvat kirjat on kuitenkin helppo osoittaa tyylin, käsittelytavan ja aiheiden mukaan. Vaaleanpunainen kansi pehmeäkantisessa kirjassa ei riitä. Genren harrastajat tietävät mistä pitävät ja haluavat, että heidän odotuksiinsa vastataan, mutta toivottavat kuitenkin lajityyppiä rikkovat teokset tervetulleiksi, jos ne vain tarjoavat hyvän lukukokemuksen.

Chic lit liukuu sujuvasti myös nuorisokirjallisuuden puolelle. Käytän termiä ’nuorisokirja’ tarkoittamaan 20-30-vuotiaille suunnattuja, heidän omaa elämänpiiriään käsitteleviä teoksia, erotuksena varsinaisista nuortenkirjoista. Erityisen hämäriksi lajityyppien rajat käyvät, kun yritetään määritellä nuorisokirjan, tyttökirjan ja CL-kirjan välistä eroa. Tyttökirjaan, samoin kuin CL-kirjaan, kuuluu olennaisena osana päähenkilön kasvu, ehkä sillä erotuksella että tyttökirjan päähenkilö on usein nuorempi. Täsmällistä ikärajaa (päähenkilölle tai kirjan kohderyhmälle) on kuitenkin mahdoton osoittaa. Nuorisokirjaa CL lähenee, kun siinä käsitellään aiheita molempien sukupuolten näkökulmasta. Pääpaino on näissäkin tapauksissa kuitenkin ihmissuhteissa. Esimerkkinä voisi käyttää Jarkko Tontin romaania Luokkakokous - voisiko se olla jonkinlaista miesten chic litia?

Kuten missä tahansa genrekirjallisuudessa, scifi ja fantasia mukaanlukien, myös CL:ssa suurin osa on hyvin heikkolaatuista. Genrekirjoja tuotetaan jatkuvalla syötöllä, sillä se menee hyvin kaupaksi. Kirjalliset arvot ovat toissijaisia. CL:n heikko arvostus johtaa siihen, että harva kirjailija myöntää sitä kirjoittavansa. Näin varsinkin Suomessa, jossa on perinteisesti arvostettu vain ’vakavaa’ kirjallisuutta. Kirjailijat eivät yleensäkään halua leimautua mihinkään genreen, vaan haluavat teoksilleen mahdollisimman paljon erilaisia lukijoita.

CL-genren kulmakiviin kuuluu kuitenkin varsin hyviä romaaneja. Koko genreä ei pitäisi nollata vain sen vuoksi, että se käsittelee yleensä vain naisia kiinnostavia aiheita. Molempien sukupuolten harrastamat dekkarit ovat jo kokeneet arvonnousun, miksei myös chic lit? Tähän loppuun olen muutamia esimerkkejä lajityypistä. Osaa voin suositella, osaa en. Näistä esimerkeistä kotimaiset kirjat edustavat aiemmin mainitsemiani lajityyppien sekoituksia.

Ulkomaiset kertojat:
Candace Bushnel: Sinkkuelämää. Aito ja alkuperäinen, New Yorkin Manhattanille sijoittuva tarinakokoelma. Sisältää hyviä oivalluksia, mutta tyyli jättää kylmäksi, ja henkilöihin on mahdoton samastua.
Helen Fielding: Bridget Jonesin päiväkirja ja Bridget Jones -elämä jatkuu. Genren kulmakiviä.
Jane Green: Vauvakuume. Kolme erilaista naista yrittää sovittaa yhteen työn, perheen ja ihmissuhteet.

Vältä:
Plum Sykes: Manhattanin blondit ja Candace Bushnel: Reittä pitkin. Nämä ovat kai sitä lajityypin bulkkia.

Kotimaiset:
Laura Honkasalo: Tyttökerho. Sisustussuunnittelija ja hänen ystävänsä tekevät uraa ja perustavat perheitä Helsingissä. Kohtuullisen kiinnostava, mutta liian pitkä.
Niina Hakalahti: Hengenahdistusta. Työorientoituneen naisen ja hörhömiehen yhteiseloa Oulussa.
Katja Kallio: Tyypit. Tunnista oma lähipiirisi.
Juuli Niemi: Tule hyvä. Novelleja nuorille ja aikuisille.
Miina Supinen: Liha tottelee kuria. Tämä on pikemminkin outo perheromaani, mutta aiheidensa puolesta sopii hyvin CL:n ystävälle.

Vältä:
Tuula Välipakka: Härkätanssija. Miesystävällä on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Kata Kärkkäinen: Jumalasta seuraava. Sama kuin edellä.
Katja Kallio: Sooloilua. Tylsä kirja.

Ekologiaa ja kirjallisuustapahtuma

Viime aikoina minua ovat ilahduttaneet ihmisten avuliaisuus ja ennen kaikkea anteliaisuus. Viis siitä, että se johtuu vain vauvan tulosta, sillä nythän sitä apua on tarvittukin. Olen kiitollinen meille lahjoitetuista vauvanvaatteista ja erityisesti kestovaipoista (vai pitäisikö sanoa vaate- ja vaippavuorista?). Kestovaippoja tarvitaan monta paria, ja meillä alkaa olla niitä nyt tarpeeksi pikkuvauvalle, ja aika monta isommallekin.

Juttelin toisen ensimmäistään odottavan kaverin kanssa viikonloppuna kestovaipoista. Kummallakaan meistä ei ole niiden käytöstä kokemuksia, mutta pian nähdään, miten vaipparumba lähtee sujumaan. Monethan käyttävät esimerkiksi kestovaippaa päivällä ja kertakäyttövaippaa yöllä, mikä vain on helpointa, ja rahaa ja luonnonvaroja säästyy silti. Kaveri lisäsikin, että jos voi järkevästi toteuttaa ekologisia juttuja niin hyvä, mutta liian ehdoton ei pidä olla.

Jäin miettimään tuota lausetta. Olen kuullut eri yhteyksissä sen monta kertaa aiemminkin: ekologisuus on hyvä juttu, mutta se ei saa maksaa/siitä ei saa olla liikaa vaivaa (vaikka ystäväni tuskin sitä tässä keskustelussa tarkoittikaan). Taloudelliset perustelut ovat OK, mutta valintojen perusteleminen ensisijaisesti ekologialla on ehdotonta, vouhotusta, äärimmäistä käytöstä.

Kaikkein suurinta huutoa järkevä ekologisuus tuntuu tällä hetkellä olevan ilmastokeskustelussa. Paavo Lipponen vasta pääsi julistamasta, että Suomen ei kannata lähteä ilmastosankariksi, kun muutkaan maat eivät siinä näytä kunnostautuvan. Järkevä ekologisuus on sitä, mikä ei maksa tai minkä vuoksi kenenkään ei tarvitse muuttaa elämäntapaansa yhtään miksikään. Kirjoittivatpa sanomalehdet ilmastonmuutoksesta miten paljon tahansa, on sosiaalisesti hyväksyttävämpää painaa kaasua.

Kuka tahansa tajuaa, että kestovaipoista on vaivaa. Jos kestovaippojen käyttö olisi niin helppoa ja hauskaa kuin kaikkein harrastuneimmat vakuuttavat, kaikki käyttäisivät niitä jo nyt. Kuka tahansa tajuaa myös, että pidemmän päälle kestovaipat tulevat ylivoimaisesti halvemmiksi. Pelkkä raha ei kuitenkaan riitä korvaamaan vaivannäköä. Ekologia on arvo, joka vaatii sitä, että näkee vähän vaivaa.

Ja arvoissa on se hassu juttu, että jos niitä ei toteuta omassa elämässään tai ennen kaikkea yritä välittää omalle jälkikasvulleen, ne eivät ole arvoja ollenkaan, vaan paskanjauhantaa. Aina välillä kuulee, miten neuvolantäti/sukulaiset/tutut ovat kauhuissaan kasvissyöjävanhemmista, jotka pitävät kelvottomalla ruokavaliolla vielä lapsiaankin. Valinta muuttuu kyseenalaiseksi, kun siihen sotketaan lapset mukaan, vaikka juuri lapset ja arvojen siirtäminen heille ovat koko homman pointti.

Kestovaipat tai kasvissyönti eivät tietenkään riitä kuittaamaan sitä, millainen pieni ekokatastrofi uuden länsimaisen hyvinvointikansalaisen tuottaminen tänne maapallolle on, mutta toisaalta... ei kukaan itselleen tätä planeettaa kai yritäkään säilyttää.

---

Viikonloppu Tampereella osoitti, että kirjallisuuden ympärillä voi myös täällä tapahtua jotain. Se osoitti myös, että tapahtumisen ansiosta kirjallisuudesta ja sen harjoittamisesta voi käydä kiinnostavia ja innostavia keskusteluja. Syntyy siis kirjallisuustapahtuma. En tarkoita Henki ja Elämä -messuja, vaan Tiiliskivi-klubia ja Boriksen matineaa. Yleensä kirjallisuustapahtuma on aika pelkistetty, lukija ja hyvä kirja kahdestaan. Nyt tapahtuminen oli sosiaalista, nautin siitä. Pitäisikö sanoa messuhenkisesti, että koin elämyksen? Postauksen lopuksi vielä kiitokset kaikille kanssani hetken kirjaa ja tekstiä pohdiskelleille äänille. On se vaan parasta.

Lapsen hankkimisesta, osa II

Kirjoitin edellisessä postauksessani kandiksi valmistumisesta. Minullahan on jo yksi tutkinto, mutta yliopistolla on vierähtänyt kuitenkin sen verran aikaa, että alempi tutkinto olisi tarjolla kohtuullisen ajan sisällä. Huvittavaa on, että pari kolmekymppistä miespuolista ystävää, jotka eivät vauvan tulosta ole niinkään onnitelleet tai "kirjoittamisharrastustani" kommentoineet, ovat kiirehtineet sanomaan, että olisihan se hyvä kandinpaperit saada käteen. Kyseiset kaverit eivät tosin seurustele itse, joten kertonee vain siitä, mitä pitävät omassa elämänvaiheessaan tärkeänä.

Itseni ikäisistä toimittajamiehistä olen ainakin huomannut, että he ajattelevat yleensä tässä vaiheessa lähinnä omaa uraansa tai harrastuksiaan, vaikka poikkeuksiakin toki löytyy. No M:kin ihmetteli viime kesänä, miksi haluan lapsen nyt, menee nuoruus pilalle. Luulen, että miehet ovat ihan tietoisia naisten lisääntymiseen liittyvistä biologisista realiteeteista, mutta koska heidän ei tarvitse niitä miettiä, niin naisen halu hankkia perhe ennen kolmeakymmentä tulee vähän jokaiselle yllätyksenä.

Minäkään en halunnut lapsia moneen vuoteen. Minulla oli siihen hyvät syytkin. Ärsytti, että lasten hankkiminen näyttäytyi pelkästään naisten projektina. Pääsin ärtymyksestäni yli, kun tajusin ylläolevan biologiapointin. Miehet eivät samalla tavalla sekoa vauvakuumeeseen, koska heillä ei ole siihen mitään tarvetta.

Toiseksi lasten hankkiminen näytti ansalta, johon naiset lankeavat yksitellen, hyvässä uskossa että voivat saada sekä perheen että uran, mutta joutuvatkin vain kantamaan suurimman vastuun lapsen hoidosta ja sitoutumaan kotiin vuosikausiksi. Oikeastaan ajattelen samalla tavalla nykyäänkin, sillä erotuksella, että esimerkiksi vuosi poissa töistä ei tunnu niin pitkältä ajalta. Parikymppisenä vuosi tuntui ikuisuudelta. Sitä paitsi tajuan hyvin, että olen suhdanneherkällä alalla, jossa on joskus paremmin töitä ja joskun huonommin. Ei kannata masentua, jos heti äitiysloman jälkeen ei löydy vakituista työpaikkaa.

Toisaalta uskomatonta sinisilmäisyyttäkin esiintyy, myös ja varsinkin akateemisten naisten keskuudesta, lapset tehdään heti valmistumisen jälkeen ilman oman alan työkokemusta. Parempi melkein olisi tehdä ne opiskeluaikana.

Ja tiedän, ei pitäisi puhua lasten hankkimisesta, niitä tehdä vaan saadaan. Toisaalta puhun nyt nuorista miehistä ja naisista, jotka ainakin minun lähipiirissäni näyttävät lisääntyvän suhteellisen helposti.

Laskiaistiistaina

Varsinainen laskiaistiistai kun en ole pistänyt nokkaani tänään ulos, olen lukenut tenttiin koko päivän. Ei laskiainen taida olla sellainen opiskelijoiden rieha muualla kuin Turussa, Tampereella ei ole oikein sellaista paikkaakaan mihin ne menisivät laskemaan mäkeä. Tentti on ensimmäinen melkein kahteen vuoteen. Vastaustekniikka saattaa olla vähän hukassa, toisaalta sain esseestäkin hyvän arvosanan vaikka en ollut kirjoittanut mitään vähänkään tieteellisempää tekstiä pitkään aikaan

Lähetin kuun vaihteessa kilpailutöitä, yhteensä kuusi novellia J.H.Erkon kilpailuun. En ole siinä aiemmin menestynyt, saa nähdä miten tänä vuonna. Sain kustantajalta hylsyn Syysnäytöksestä. Oikeastaan kahdelta kustantajalta, toinen oli vain valmiiksi painettu kirje, mutta toiseen oli huomaavaisesti liitetty paitsi pinkka takaisin, myös 2-sivuinen asiantuntijan lausunto. Lausunnon kirjoittaja vaikutti kyllä hyvin perehtyneeltä käsikirjoitukseen, joten en voi moittia.

Essee-kurssi sujuu hyvin, ensimmäinen versio tekstistäni on jo käsiteltykin. Lyriikan perusteet on sitten vähän toinen juttu. Ei kukaan pidä siitä, että pitää aloittaa ihan pohjalta. Toisaalta minulla on mahdollisuus oppia ehkä enemmän kuin sellaisista tekstilajeista, jotka jotenkin hallitsen. Ville Hytönen on sympaattinen opettaja, tuntuu että jos joku saa pystymetsästä tulleista kurssilaisista houkuteltua jotakin oman äänen tapaista esiin niin sitten hän. Ja Viita-akatemiassa on koko ajan mukavampaa, kun ryhmän kirjoittajiin tutustuu paremmin.

Julkaisin yhden viime syksyn harjoitustöistäni Kestävän kehityksen aikalaisvisioita -vihkosessa, kiva kun kelpasi. Ja Finnzineen on tulossa viimevuotinen scifi-novelli.

Romaanin editoimisessa on iskenyt laiskuus. Toiveissa siintää osallistuminen Atenan ja Parnasson kilpailuun toukokuun alkuun mennessä, mutta saapa nähdä. Asunto on myynnissä, ja kun M oli käymässä Budapestissa, käytin kirjoittamisen sijaan yhden viikon siihen että siivosin ja tapetoin kera siskoni ja Ollin. Ei mitään järkeä, 8. kuulla raskaana, mutta tuntui että puhtia riitti.

Nytpä en enää jaksaisikaan, baby nököttää edelleen raivotarjonnassa niin että jalat painaa alimpia kylkiluita ulospäin ja pää takoo kohdunkaulaa kun kävelen. Neljä viikkoa ainakin saisi vielä pysyä siellä missä on. En usko laskettuihin aikoihin, tulee kun on tullakseen. Maito vaanii rinnoissa, M väittää että olen kehittänyt siihen jonkun abjektin, mutta enköhän pääse siitä eroon. Neuvola on nyt kahden viikon välein, ja muutenkin koko odotusta on seurattu tarkasti. Rauhallinen olo on.

Ehdin jo alkuvuodesta haaveilla, että olisin saanut kandinpaperit pois ennen tutkintojärjestelmän lopullista vaihtumista heinäkuussa, mutta jäävät saamatta, sivuaineista on kiinni. Syksyllä vaatimukset muuttuvatkin niin, että sivuaineopintoja ei vaadita niin paljon, aineopintojen kirjatenttejä on sitten enemmän. Yritän suorittaa niitä esseillä sitten kun M on vanhempainvapaalla.

Kirjaan nyt näitä tavoitteita tänne, voi olla että jo parin kuukauden päästä naurattavat nämä suunnitelmat.

Vuodenvaihteessa

Sää on muuttunut eilisestä, nyt taivas on synkkä ja sataa lunta. Eilen lintsasin LadyFestin suunnittelukokouksesta ja kävin Markun kanssa pitkällä kävelyllä. Kävimme asuntoesittelyssä, tarjolla oli hyvin söpö paritalon puolikas naapurikaupunginosassa Kissanmaalla mutta se on vähän liian kallis. Yritän editoida työn alla olevaa käsikirjoitusta luvun päivässä, mutta joudun kyllä kiristämään tahtia, jotta saan siirrettyä muutokset koneelle ja tekstin luettavaksi eteenpäin. Tänään selvisi, että minun ei tarvitse osallistua englannin vapauttavaan kielikokeeseen, vaan voin hakea suoritusmerkinnän ylioppilastodistuksen perusteella. Ei siis Turkua huomenna.

Kävin lukemassa tehokkaan ystäväni Leo Straniuksen uudenvuodenblogia, se on listannut viime vuoden toimintansa jaoteltuna työhön, opiskeluun, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ym. ja henkilökohtaiseen elämään. Kuulostaa kolmenkympin kriisiltä, mutta on Leolle ihan normaalia. Ei silti, Oras on jo muutaman vuoden tehnyt vuosikertomuksen toiminnastaan kansanedustajana ja vähän muustakin. Se on tosin tehostanut myös toimintakertomuksen laatimisen siinä mielessä, että sen avustajat auttavat sen kasaamisessa. Minulle viime vuosi merkitsi valintoja, eivätkä ne olleet helppoja. Jos olisin jatkanut samassa työpaikassa, minun olisi pitänyt muuttaa Helsinkiin. Siinä tapauksessa en olisi lähtenyt Unkariin kahdeksi kuukaudeksi, tullut raskaaksi tai opiskellut luovaa kirjoittamista, saati kirjoittanut romaanikäsikirjoitusta. Toisensa pois sulkevat valinnat ovat aina vaikeita, mutta parempi näin.

Vauva on suunnilleen C-kirjainta muistuttavassa asennossa, jalat vasemmanpuoleisten kylkiluiden alapuolella, pylly oikealla ja pää jossain syvällä kohdun uumenissa. Vielä se kääntyilee, mutta ei enää pyöri samalla tavalla kohdussa kuin kuukausi sitten. Terveydenhoitajan mitta-asteikolla iso-keskikokoinen-pieni vauva on kuulemma vähän keskimääräistä pienempi, saa ollakin. Terkka ei antanut edes mitään aikarajaa, milloin pitää jättää reissut Turkuun, oman olon mukaan kuulemma. Ei se vielä vähään aikaan synny.

Pallona

Kävin tänään keskustassa etsimässä huoltoliikettä rikkinäiselle digipokkarilleni. Eipä löytynyt, ainakaan sellaista joka olisi ollut auki uuden vuoden aattona, joten palasin samalla bussilipulla kotiin. Bussipysäkiltä lähdin kävelemään mielestäni reippaasti ruokakauppaan. Hetkisen kuluttua samasta bussista noussut nainen pyyhälsi ohitseni. Reippaan kävelyn sijasta huomasin raahustavani eteenpäin lähinnä etanan vauhtia. Näin sitä herää todellisuuteen, aina silloin tällöin.

Olen pienikokoinen, ja tällä hetkellä suunnilleen yhtä leveä kuin pitkä. En näytä raskaana olevalta, näytän ainoastaan pallolta. Uudessa Tulvassa Hannele Harjunen kirjoittaa, miten feministit eivät edelleenkään näe lihavuutta yhtenä mahdollisena identiteetin perustana, vaan jonkinlaisena ohimenevänä tilana. Ymmärrän sen toisaalta ihan hyvin, suurin osa naisista on jossa elämänsä vaiheessa lihava ja suurella osalla se myös menee ohi. Lihavuus voitaisiin nähdä samanlaisena ’ruumiillistuneena’ eli ihmisen kehossa näkyvänä erona kuin sukupuoli tai ihonväri, mutta ihan samanlaisesta kategoriasta ei minun mielestäni kuitenkaan voi olla kysymys. Jos melkein kaikki ovat jossain vaiheessa kuitenkin lihavia, se ei ole riittävän suuri ero jotta sen varaan voisi rakentaa identiteettipolitiikkaa.

Tyhmä vartalonmuokkauspuhe feministien suusta on tietysti asia erikseen. Ja on enimmäkseen tarpeetonta syyllistää lihavia naisia terveysargumenteilla, aika harva on kuitenkaan niin lihava että sillä olisi merkittäviä terveysvaikutuksia, jos elämäntavat ovat kunnossa. Ymmärrän myös, että lihavien syrjintä työelämässä on todellinen ongelma, joka kaiken lisäksi kohdistuu usein naisiin. Opiskeluajoiltani muistan, miten lihava vuosikurssilainen ei päässyt harjoitteluun urheilutoimittajaksi, vaan hänen sijastaan toimitukseen otettiin miestoimittaja (joka käsittääkseni ei edes ollut yhtä suuri urheiluhullu kuin tämä nainen). Ja kyseessä oli kaiken lisäksi radiotoimitus, jossa toimittajan ulkonäöllä noin muuten ei luulisi olevan väliä.

En ole tutustunut uuteen Koolla on väliä! -kirjaan, pitäisi varmaan tutustua. Harjusen argumenteista tulee kuitenkin mieleeni väistämättä toinen keskustelu, jossa lihaviin kohdistuvaa syrjintää käytettiin esimerkkinä. Siinä keskustelussa argumentointi meni kuitenkin toisin päin. Naisparien hedelmöityshoitoja vastustettiin vuosi pari sitten mm. sillä perusteella, että lapsia voitaisiin kiusata koulussa. Lain kannattajat vastasivat, että niin voidaan kiusata lihaviakin lapsia. Tässä tapauksessa lihavien kiusaamista pidettiin itsestään selvänä asiana, johon kuitenkaan ei voida puuttua. Kiusaajat löytävät kuitenkin aina jonkin perusteen.

Niin löytävät.