Pallona

Kävin tänään keskustassa etsimässä huoltoliikettä rikkinäiselle digipokkarilleni. Eipä löytynyt, ainakaan sellaista joka olisi ollut auki uuden vuoden aattona, joten palasin samalla bussilipulla kotiin. Bussipysäkiltä lähdin kävelemään mielestäni reippaasti ruokakauppaan. Hetkisen kuluttua samasta bussista noussut nainen pyyhälsi ohitseni. Reippaan kävelyn sijasta huomasin raahustavani eteenpäin lähinnä etanan vauhtia. Näin sitä herää todellisuuteen, aina silloin tällöin.

Olen pienikokoinen, ja tällä hetkellä suunnilleen yhtä leveä kuin pitkä. En näytä raskaana olevalta, näytän ainoastaan pallolta. Uudessa Tulvassa Hannele Harjunen kirjoittaa, miten feministit eivät edelleenkään näe lihavuutta yhtenä mahdollisena identiteetin perustana, vaan jonkinlaisena ohimenevänä tilana. Ymmärrän sen toisaalta ihan hyvin, suurin osa naisista on jossa elämänsä vaiheessa lihava ja suurella osalla se myös menee ohi. Lihavuus voitaisiin nähdä samanlaisena ’ruumiillistuneena’ eli ihmisen kehossa näkyvänä erona kuin sukupuoli tai ihonväri, mutta ihan samanlaisesta kategoriasta ei minun mielestäni kuitenkaan voi olla kysymys. Jos melkein kaikki ovat jossain vaiheessa kuitenkin lihavia, se ei ole riittävän suuri ero jotta sen varaan voisi rakentaa identiteettipolitiikkaa.

Tyhmä vartalonmuokkauspuhe feministien suusta on tietysti asia erikseen. Ja on enimmäkseen tarpeetonta syyllistää lihavia naisia terveysargumenteilla, aika harva on kuitenkaan niin lihava että sillä olisi merkittäviä terveysvaikutuksia, jos elämäntavat ovat kunnossa. Ymmärrän myös, että lihavien syrjintä työelämässä on todellinen ongelma, joka kaiken lisäksi kohdistuu usein naisiin. Opiskeluajoiltani muistan, miten lihava vuosikurssilainen ei päässyt harjoitteluun urheilutoimittajaksi, vaan hänen sijastaan toimitukseen otettiin miestoimittaja (joka käsittääkseni ei edes ollut yhtä suuri urheiluhullu kuin tämä nainen). Ja kyseessä oli kaiken lisäksi radiotoimitus, jossa toimittajan ulkonäöllä noin muuten ei luulisi olevan väliä.

En ole tutustunut uuteen Koolla on väliä! -kirjaan, pitäisi varmaan tutustua. Harjusen argumenteista tulee kuitenkin mieleeni väistämättä toinen keskustelu, jossa lihaviin kohdistuvaa syrjintää käytettiin esimerkkinä. Siinä keskustelussa argumentointi meni kuitenkin toisin päin. Naisparien hedelmöityshoitoja vastustettiin vuosi pari sitten mm. sillä perusteella, että lapsia voitaisiin kiusata koulussa. Lain kannattajat vastasivat, että niin voidaan kiusata lihaviakin lapsia. Tässä tapauksessa lihavien kiusaamista pidettiin itsestään selvänä asiana, johon kuitenkaan ei voida puuttua. Kiusaajat löytävät kuitenkin aina jonkin perusteen.

Niin löytävät.

Isäblogit

Kun lapsiasiat eivät vielä itselleni olleet millään tavalla ajankohtaisia, ihmettelin usein, miksi miesbloggaajat, kolumnistit ym. kirjoittajat eivät pohtineet vauvoihin tai pikkulapsiin liittyviä asioita. Näin siinäkin tapauksessa, että tiesin heidät pienten lasten vanhemmiksi. Nyt kun olen päässyt tutustumaan pariin isäblogiin, vauva- ja naistenlehtien isäkolumneihin ja mm. Rosan ja Simon kirjaan, en enää ihmettele miksi. Niillä ei ole vanhemmuudesta mitään uutta sanottavaa. Eikä ole naisillakaan. Pikkulapsen nukuttamiset, syöttämiset tai korvatulehdukset toistuvat sen verran samanlaisina perheestä toiseen, että ei ole väliä, kirjoittaako niitä koskevia ajatuksiaan kahden lapsen freelancer-isä vai uraohjusäiti.

Blogin tai kolumnin kirjoittaminen omasta perhe-elämästään on oman yksityisen sfäärin avaamista julkisuuteen. Paljon kiinnostavampaa olisi, jos kirjoituksissa puututtaisiin oikeasti syvällä vaikuttaviin yhteiskunnan ja sukupuolijärjestelmän rakenteisiin. Pikkulasten vanhemmat eroavat usein, eikä mikään ihme, sillä pienen lapsen hoito on rankkaa samalla kun duunissa ihmisistä yritetään repiä irti kaikki mahdolliset tehot. Työn ja lastenhoidon yhteensovittaminen on ihan yhtä vaikeaa miehille kuin naisillekin silloin, kun molemmat haluaa tehdä hyvin. Tämän ristiriidan vaikutusta isän ja äidin parisuhteeseen ei vain usein käsitellä.

Jos tämä alue avattaisiin keskustelulle, Vauva-lehden isäblogisti voisi kertoa esimerkiksi, miten uusperhe muotoutuu tilanteessa, jossa ensimmäistä lasta ei uudelle puolisolle ole olemassakaan. Tai naistenlehden isäkolumnisti voisi kertoa, miten tasa-arvoisen ja hoivaavan isän läsnäolo turvataan lapselle erossa, jossa isä on löytänyt uuden rakkauden ydinperheen ulkopuolelta.

Ehkä naisten- ja perhelehdet ovat sen verran konservatiivisia, että tila tätä keskustelua varten pitäisi löytää muualta. Toisaalta pelkät revanssihenkiset isä-jää-heikoille-avioerossa -tyyliset vuodatukset eivät ole kiinnostavia, sillä nämä kirjoittajat eivät keskustelupalstojen perusteella ole lainkaan kiinnostuneita lapsista, tai ainakaan he eivät kirjoita juuri koskaan mitään lapsiin tai heidän kasvatukseensa liittyvää.

Naiskulttuuri ja pienkustantajat

Ostin tänään Tiitu Takalon piirtämiä ja toimittamia sarjakuvia tekijältä itseltään. Takalon oma Nurin-kokoelma maksoi viisi euroa ja hänen toimittamansa Irtoparta kolme euroa. Pidän omakustannesarjakuvasta, sitä on Tampereella hyvin saatavilla ja varsinkin naissarjakuva on viime aikoina käsitellyt tunnistettavia, arkisia ja monesti itseäni lähellä olevia asioita hauskasti. En oikeastaan osaa edes lukea sarjakuvaa, siis en osaa seurata tarinaa kuvista, luen vain tekstit. Mutta silti. Siksi onkin vähän sääli, että Irtoparran kahdeksas numero ilmoittaa olevansa viimeinen ainakin näiltä tekijöiltä.

Alalle tulevilla sarjakuvapiirtäjillä on hyvin erilainen tapa pyrkiä saamaan teoksiaan levitykseen kuin uusilla kirjoittajilla. Sarjakuvapiireissä on tavallista, että piirtäjät tekevät omakustanteita ja levittävät niitä itse, kirjoittajat taas välttävät omakustanteita viimeiseen saakka ja keskittyvät kolkuttelemaan isojen kustantamoiden ovia. Sarjakuvapiirtäjät eivät omakustanteillaan hanki elantoaan, mutta eivät hanki myöskään erikoiskirjailijat suurten kustantamojen leivissä. Jos tavoitteena kerran ei ole itsensä elättäminen, miksi kirjailijat eivät pyri levittämään teoksiaan samalla tavalla, omilla ehdoillaan?

No tapahtuuhan sitä, mutta yleensä pienkustantamojen siipien suojissa ennemmin kuin itse kustantamalla. Pienkustantajat uskaltavat parhaimmillaan julkaista epäkaupallista materiaalia, joka isojen kustantamojen ohjelmaan ei mahdu. Jäin kuitenkin miettimään Takalon sarjikset luettuani, onko tosiaan niin, että kirjalliset pienkustantajat ovat Suomessa useimmiten miehiä. Ne pienkustantamot, jotka tiedän, ovat ainakin nimenomaan yhdenmiehen firmoja.

En tiedä, lasketaanko Savukeidasta enää pienkustantamoksi, mutta sen perustajaporukka ainakin oli poikia. Sukupuoli näkyy kustannusohjelmassa, kustantamon 15 kirjailijasta kaksi on naisia. Muistaakseni se oli Ville Hytönen joka kerran Kirjan ja ruusun päivänä sanoi minulle, että ainakaan Karusellikyytiä-antologiaan ei tullut niin paljon hyviä tarjouksia naiskirjoittajilta. Hei haloo, miksi joku tyttö haluaisi tarjota hyvää tekstiä nimenomaan poikien kustantamoon?

Ehkä pienkustantaja-skene on miesvaltaista ihan sen vuoksi, että pienyrittäjissä nyt yleensäkin on vähemmän naisia, oli ala melkein mikä tahansa. Minusta Suomeen mahtuisi kuitenkin yksi räväkkä, poliittinen naiskustantaja. Kääntöpiiri julkaisi 90-luvun alkupuolelle saakka muistaakseni etenkin kolmannen maailman naisten kirjoja. Kustantamo siirtyi myöhemmin Likelle, mutta en tiedä, onko julkaisusarjaa jatkettu enää uuden omistajan Otavan aikana.

Tai ehkä Suomessa onkin joku pienkustantaja, jonka julkaisuohjelmaan mahtuu naisten alakulttuuria ja naisten kirjoittamia radikaaleja, poliittisia teoksia, en vain tiedä siitä. Jos joku tietää, niin voitteko ilmoittaa kommenttilaatikossa, kiitos.

Kirjoittajakoulutuksesta ja vapaudesta

Sokeripala ehdotti että bloggaisin lisää kirjoittajakoulutuksesta, jossa olen mukana. En ole ehtinyt pohtia koulutuksen hyötyä tai sen tavoitteita kovin syvällisesti, suurin osa ajasta menee itse työhön. Aamun Hesarissa 85-vuoden ikään ehtinyt sotakirjailija arveli, että nykyään kirjoittamista opetetaankin, ja että se on silkkaa sontaa. En minä koe, että Turun yliopistossa tai Viita-akatemiassa varsinaisesti opetettaisiin kirjoittamaan, tai ainakaan vielä sellaista oppia ei ole tullut että ’tee näin’. Kurssien hyöty on ollut tavoitteiden asettamisessa, toisten opiskelijoiden antamassa palautteessa (ja vertaistuessa!) ja siinä, että tulee kokeiltua erilaisia tekstilajeja. No, opettavat ne joitain muoto- ja tyyliseikkojakin, joista olen kovin kiitollinen.

Turussa opiskelu on intensiivisempää kuin harvakseltaan kokoontuvassa Viidassa. Opiskelijat ovat yllättävän motivoituneita. Melkein kaikki ovat aina paikalla, ja melkein kaikki ovat tähän mennessä palauttaneet kaikki tehtävät, mikä on hyvin sillä kokoontumisia on kaksi kertaa viikossa ja tekstitkin palautetaan aina kahta päivää ennen, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Sekä Turussa että Viidassa opiskelijat monistavat tekstinsä itse, mutta koulun laskuun.

Turussa opiskelijat ovat suurin piirtein saman ikäisiä, suurin osa vielä humanistisesta tiedekunnasta (en minä), kun taas Viidassa on enemmän hajontaa. Viidan kirjoittajat ovat myös kokeneempia kuin Turussa, se on varmaan väistämätöntä. Oli terveellistä huomata, että molemmissa ryhmissä on parempia kirjoittajia kuin minä! Luultavasti jossakin vaiheessa tekstit alkavat lähentyä toisiaan ryhmien sisällä niin, että muodostuu jonkinlaisia yhteisiä arvostuksia. Tekstien samankaltaistumien lienee väistämätöntä kaikenlaisessa ryhmätyöskentelyssä, sitä ottaa kuitenkin niin helposti mallia sellaisilta kirjoittajilta joista ajattelee, että he ovat onnistuneet jossakin asiassa paremmin kuin minä.

Viikonloppuna sain palautetta yhdestä keskeneräisestä novellista ja aloin kirjoittaa sitä heti sunnuntaina uusiksi. Muuten aika on mennyt Rikun antamissa harjoitustehtävissä ja National Novel Writing Month -tempauksessa, johon vaihteeksi osallistun tänä vuonna. Muista koulutehtävistä olen kirjoittanut ainoastaan yhtä naistutkimuksen perusopintojen esseetä, haaveenani on saada perusopinnot suoritettua jouluun mennessä. En usko, että jatkan aineopintoihin.

Olen myös joutunut huomaamaan, että vapaan kirjoittajan elämäntapa ei sovi minulle, ainakaan näin syksyllä kun ei pääse ulos lukemaan tai kirjoittamaan. Markku on nauttinut apurahavuodestaan, mutta minusta ei tunnu päivän päätteeksi että olisin saanut mitään aikaan, jos olen koko päivän saanut tehdä itse valitsemiani töitä omaan tahtiin. Ainakaan tutkijanura ei tästä päätellen sopisi minulle. Minä tarvitsen jonkun työpaikan kaltaisen lastentarhan, johon mennään aamulla ja josta tullaan pois illalla. Olen helpottunut, että maaliskuusta lähtien saan tehdä enimmäkseen fyysistä työtä suurimman osan vuorokaudesta, käsittääkseni imeväisikäisen hoito on juuri sellaista.

Lokakuu

Lokakuu on asvaltille liiskautuneita lehtiä, märkiä puunrunkoja ja raakaa ilmaa.
Lokakuu on keltaista sähkövaloa, jäätyneitä vesilätäköitä ja palelevia korvia.
Lokakuu on alkavaa kaamosväsymystä, kinastelua perheenjäsenten ja ystävien kanssa ja harmaita aamupäiviä. Ensilumen odotusta. Pakkasaamuja. Pyörät viedään vajaan, syksyn viimeisenä mökkiviikonloppuna nostetaan laituri ja vedetään vene rannalle. Työmoraali heikentyy: syyskuussa on reippaasti aloitettu monta kurssia, joiden tehtävät ovat nyt myöhässä ja kirjat kasaantuvat tietokoneen viereen pinoksi, joka ei liiku kahteen viikkoon. Flunssakausi alkaa. Aivastuttaa, nenä vuotaa. Ne, jotka oikeasti kärsivät kaamosmasennuksesta, alkavat näihin aikoihin kaivata kirkasvalolampun ja mäkikuisman tuomaa helpotusta.

Olen elänyt tässä maassa 26 vuotta ja minun pitäisi olla hyvin varustautunut kohtaamaan syksyn pimeys. Ei siitä kukaan pidä, täälläkään, en ole vielä tavannut ihmistä jonka lempikuukausi olisi lokakuu. Saati marraskuu, mutta marraskuun pimeys on niin liioiteltua, absoluuttista, että se ei herätä samanlaista ankeaa oloa kuin tällainen masentunut hämärä. Marraskuussa pimeyteen on jo tottunut, silloin haluaakin hidastua, polttaa illalla kynttilöitä, olla vain. Joku arveli lehtikirjoituksessa aikaa sitten, että enemmän kuin syksyn pimeys häntä ahdistaa keinovalon tunkeutuminen joka paikkaan, se, että ihminen ei osaa levätä kun luonto lepää.

Niin vain minäkin olen ihan yhtä yllättynyt kuin joka syksy ennen tätä, miten synkkä on taivas ja harmaita kaupungin talot ja kadut ja miten se vaikuttaa mielialaan. Kirjoittaminen kuitenkin sujuu kun sen pistää sujumaan, sytyttää lampun ja istuu koneen ääreen ja antaa mennä. Yleensä parin horjuvan lauseen jälkeen pääsee vauhtiin ja saa kirjoitettua koko tehtävän loppuun yhdellä kertaa. Olen tyytyväinen siitä, että saan vaihteeksi käyttää kolme arkipäivää viikossa aamupäivät kirjoittamiseen, aamupäivisin olen terävimmilläni, lounaan jälkeen taas aivot ovat pelkkää puuroa. Rikun tehtävät ovat vaikeita, periaatteessa, mutta eivät mahdottomia jos niille ottaa kunnolla aikaa ja keskittyy. Joskus joutuu palauttamaan vähän hutaisten tehtyjä tekstejä, sille ei voi mitään, tosin joskus nopeasti ja tiedostamatta kirjoitettu teksti saa parhaan palautteen.

Toinen kysymys on, mitä tehdä kaikilla näillä kurssilla syntyneillä teksteillä!

Parveilua

Blogin päivitysväli on harventunut viime keväästä, eikä tätä varmaan kukaan luekaan kun kaikki roikkuu vain facebookissa. Kalevassa on synkkää. Satakunta naakkaa on pysäköinyt vastapäisen talon katolle, toinen samankokoinen parvi kiertelee yläpuolella. Uskomatonta, että on jo lokakuu, tämän syksyn alku meni minulta näköjään kokonaan ohitse. Syksyn alku siis siinä mielessä, että on tunne siitä, että lukukausi on alkanut ja töitä jatketaan nyt jouluun saakka.

En viitsi postittaa harjoitustöitäni kursseilta tänne, niiden ansiosta tämä syksy tulee kuitenkin tallennettua edes jossakin kirjallisessa muodossa. Viita-akatemian toinen kokoontumiskerta oli tänään. Kävimme läpi puolet kurssilaisten ennakkotehtäviä, toinen puoli jäi huomiseksi. En viitsi postittaa ennakkotehtäväänikään tänne, mutta novellin nimi on Äiti ja susi ja se kertoo rutosta. Olen laiska kirjoittamaan novelleja, tänä vuonna olen kirjoittanut tasan kolme ja kaikki olen jo lähettänyt johonkin, ennakkotehtäväksi tai kilpailuun.

Nyt niitä naakkoja on katto mustanaan, niitä istuu piipuissa, antennissa ja katon harjalla kuin mustia shakkinappuloita. Välillä näyttää kuin tuuli lakaisisi naakat katolta, toisen puolen kattoa kokonaan tyhjäksi niin että toiselle reunalle jää vain rippeet. Välillä ne kaikki nousevat lentoon ja punainen tiilikatto taas kuin tyhjä taulu. Se on ihan uusi katto, tasainen ja tiilet suorissa riveissä.

Oli kiinnostavaa kuunnella toisten teksteistä annettua palautetta, vaikka ne käytiinkin aika rivakasti lävitse. Vähän yli puolet kirjoituksista oli proosatekstejä, vähän alle puolet lyriikkaa ja kaksi tekstiä oli draamaa. Tekstit olivat niin erilaisia, että missään vaiheessa ei kyllästyttänyt, vaikka niitä puitiin neljä tuntia putkeen.

Viita-akatemiaan saa tuoda omia tekstejä jaettavaksi ja kommentoitavaksi. Ne voi kopioda työväenopistossa, ja jotkut ovat jo tuoneet jotain. Minä olen taas vaihteeksi siinä vaiheessa, että kirjoitan irrallisia lauseita tyhjään tiedostoon, mitään ei voi viedä kommentoitavaksi vielä pitkään aikaan. Olen tehnyt salapoliisin työtä ja jäljittänyt vanhan draaman palasia. Minua nauratti lause: "Osaan tehdä itseni naurettavaksi ilman sinuakin. Sinun kanssasi se on vain hauskempaa."

Surullisempaa on se, että vanhoilla draamoilla ei lopultakaan ole mitään väliä. Vain sillä on väliä, että kun kaikki mahdollisuudet kommunikaatioon on kerran pilannut, niitä on hyvin vaikea saada enää takaisin.

Nyt ei näy enää kattoa eikä naakkoja, vain savupiippujen ääriviivat taivasta vasten. Menen lukemaan Niinan antamaa tekstiä huomiseksi.

Lukukauden alku

Hei, minä olen Hehku, 26, ja olen yli-ikäinen taideopiskelija. Siltä minusta ainakin tuntui eilen, kun aloitin luovan kirjoittamisen sivuaineopinnot. Jos ihan totta puhutaan, niin muut opiskelijat siellä olivat aika lailla saman ikäisiä, tai eivät ainakaan kovin paljon nuorempia. Ja ryhmässä on pari muutakin, joilla on aiempi tutkinto. Oli hauska yllätys, miten erilaisia kirjoittajia ryhmässä näyttäisi olevan. Toivottavasti koulutus on niin hyvä, että sitä varten kannattaa käydä Turussa joka maanantai ja perjantai.

Turun luovan kirjoittamisen koulutusohjelman valintakokeesta voisin sanoa sen verran, että ennakkotehtävä oli vaikea ja pääsykoetehtävä vielä vaikeampi. Olin aika varma pääsykokeiden jälkeen, että en pääse sisään, mutta toisin kävi. Hain aikoinaan puolen vuoden sisällä sekä yliopistoon että ammattikorkeaan, ja päätin sen jälkeen, että en enää ikinä pyri mihinkään. Samasta syystä en ole koskaan hakenut esimerkiksi Aamulehteen kesätoimittajaksi, niille kun järjestetään valintakokeet. Toisaalta haastava valintaprosessi motivoi opiskelemaan.

Hain ja pääsin myös Viita-akatemiaan täällä Tampereella. Sen ensimmäinen kokoontuminen oli viime viikonloppuna. Se kokoontuu vain kerran kuussa viikonloppuisin, ja tuntuu mukavan kotikutoiselta kirjoittajapajalta yliopisto-opintoihin verrattuna. Kun tulin valituksi Turkuun, ajattelin ensin luovuttaa paikkani Viidassa pois, mutta toisaalta haluan tutustua tamperelaisiin kirjoittajiin. Sitä paitsi Turun opinnot kestävät vain vuoden, ja Viita on kolmivuotinen.

Hyvä puoli taideopinnoissani on myös se, että sivuaine tyrkkää mukavasti eteenpäin levällään olevia yliopisto-opintojani. Minulta puuttuu yksi lyhyt sivuaine. Toimittajan töitä ajatellen kirjoittajakoulutus ei myöskään ole pahitteeksi. En ole niin hyvä journalisti, etteikö minulla olisi varaa laajentaa kirjallista ilmaisuani.

Tämän ohjelman mukaan mennään niin kauan kuin motivaatio ja jaksaminen riittävät. Toivottavasti riittävät. Vaikeinta on perustella itselleen, miksi "pelkän" proosan kirjoittamiseksi kannattaa ryhtyä töihin aamuisin. Toisaalta aikaraja auttaa. Jos hyvin käy, minulla on puoli vuotta aikaa syventyä pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä vaativiin asioihin. Sen jälkeen pitää vain selvitä jotenkin.