Bluffarin opas naisohjaajiin

Elokuvahan ei varsinaisesti ole minun alaani. Tämä New York Timesin artikkeli Hollywoodin naisohjaajista marraskuulta kiinnitti kuitenkin huomioni. Suosittelen artikkelia kaikille, en vähiten sen upean kuvituksen vuoksi. Palasin artikkeliin hiljattain, sillä olin miettinyt paljon ohjaaja Leslye Headlandin siinä heittämää haastetta: nimeä viisi naisohjaajaa, jotka ovat tehneet enemmän kuin kolme elokuvaa.

Kannattaa miettiä vastausta hetki ennen kuin jatkaa lukemista. Bloggauksen lopussa nimittäin tarjotaan ehdotuksia. Mutta asiaan: miksi vastauksen löytäminen on niin älyttömän vaikeaa?

Kirjallisuus on sangen tasa-arvoinen taiteenala. Joissakin genreissä naiskirjoittajat ovat enemmistönä, toisissa miehet. Elokuva-alan miesvaltaisuus sen sijaan tuntuu katsomosta nähtynä äkkiseltään ällistyttävältä. Äkkiseltään. Sillä on eroa elokuvalla ja Hollywoodilla. Mutta mennään siihen kohta.

Mykkäkaudella naisohjaajia ja muita elokuvantekijöitä oli yllin kyllin, samoin mustavalkoisen Hollywood-glamourin kulta-aikoina. Vasta 70-luvulla Tappajahai-elokuvien myötä Hollywoodin blockbusteri käynnisti toimintaelokuvan ja miesohjaajien valtakauden. Elokuvat tehdään noin 12-vuotiaiden mieskatsojien makuun. Ei ihme, että draamakerronta on viime vuosina karannut paljolti televisiosarjan puolelle.

Kun katsotaan sadan eniten lipputuloja tuottaneen elokuvan listaa, naisohjaajia oli 1,9 prosenttia. Kannattaa vilkaista artikkelista myös San Diego State Universityn luvut: 95 prosenttia kuvaajista, 89 prosenttia käsikirjoittajista ja 82 prosenttia leikkaajista oli miehiä vuonna 2004.

(Puhumattakaan siitä, että mustaihoisen naisnäyttelijän on edelleen vuonna 2016 mahdotonta päästä edes Nina Simonen rooliin.)

Mitä ihmeen väliä on jollain Hollywoodilla ja sen sukupuolijakaumalla? Tämä on asia, jota mietin ihan oikeasti.

Gal Gadot elokuvassa Wonder Woman (2017). Lähde: IMDB

Isot tuotantokoneistot eivät toimi niin, että ilkeät seksistimiehet istuvat hallituksissa ja päättävät, mitä ihmiset menevät katsomaan. Todellisuudessa niitä elokuvia tehdään 12-vuotiaille penskoille siksi, että ne edelleen kelpaavat myös naisille. Sukupuolten tasa-arvoon heränneelle, valveutuneelle nörttitytölle kelpaa Avengers, koska se on hauska ja koska siinä voi katsoa Robert Downey Juniorin naamaa. Sitä tehdään, mikä tuottaa rahaa.

Mitä supersankareihin tulee, alkuperäisissä Marvel-sarjakuvissa on järjestään enemmän naishahmoja kuin niistä tehdyissa elokuvissa. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että supersankarielokuvat ovat kuitenkin pohjimmiltaan melko perinteisiä toimintaelokuvia. Ryhmä X -sarjakuvissa on paljon Roguesta, Stormista ja Kitty Prydesta kertovia tarinoita, elokuvat keskittyvät Wolverinen ja miesten tarinoihin.

Yksi ratkaisu voisi olla, että katsoo kunnon elokuvia. Indie-elokuvafestivaaleilla Sundancesta Tampereen elokuvajuhlille esitetään yllin kyllin naisten ohjaamia pätkiä. Olkoonkin, että Tampereen filkkareilla pitkäelokuvasarjassa melkein kaikki ohjaajat tänä vuonna olivat miehiä. Voi katsoa monta lyhyttä. Voi jättää katsomatta sen typerän supersankarielokuvan.

Tai sitten voi mennä katsomaan Patty Jenkinsin Wonder Womanin ensi vuonna.

Toinen ratkaisu murtaa stereotypioita voikin olla se, että nostaa ja huomioi niitä elokuvia, joita naiset todella ovat tehneet. Kaikki elokuvat eivät tällaista nostamista edes tarvitse. Myös naisten ohjaamat elokuvat ovat tuottaneet viime vuosina käsittämättömiä summia rahaa. Jennifer Lee oli toinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Disneyn Frozen-elokuvassa, joka on ehtinyt jo kymmenen kaikkien aikojen eniten tuottaneen elokuvan listalle. Siis kaikkien elokuvien, ei animaatioiden. Catherine Hardwicke ohjasi ensimmäisen Twilight-elokuvan, joka tuotti hitokseen rahaa.

Toimintaelokuvaohjaaja Kathryn Bigelow on tehnyt elokuvia, joiden budjetti on pienen valtiontalouden kokoinen. Hän on myös toistaiseksi ainoa nainen, joka on voittanut parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon.

Hollywood-filmejä pääsevät tekemään sekä miehet että naiset, kun he ovat oikeaa sukua. Helppo tärppi elokuvavisoihin onkin muistaa vain ohjaajan sukunimi: Coppolan perheestä isä Francis Ford, poika Roman sekä tyttäret Sofia (mm. Marie Antoinette, Virgin Suicides) ja Gia (Palo Alto), Cassavetesin perheestä isä John, poika Nick sekä tytär Zoe R. (mm. Broken English). Siinä tulikin muuten ensimmäinen vihje, miten bluffata vastaus Headlandin kysymykseen.

Kannattaa olla myös rikas ja kuuluisa, kuten Angelina Jolie tai Madonna, sitten pääsee ohjaamaan oman elokuvan.

Kolmas ratkaisu voisi olla se, että tekee itse. Toki tämä on helpomin sanottu kuin tehty. Elokuvan tekeminen on raskasta ja raivostuttavaa ilman typeriä stereotypioitakin. Toisaalta, ohjaaja nyt joutuu kestämään ylipäätään kaikenlaista. Voi pyrkiä elokuvakouluun, kuvata lyhytfilmejä festareille ja toivoa parasta.

Suomalainen elokuvaohjaaja Jalmari Helander (Rare Exports, Big Game) sanoo suoraan Olivia-lehden haastattelussa: ”Minulla on edelleen hirveä pätemisentarve, ja se ajaa eteenpäin.” Luulisi kohtuuttomia yllytyshulluja olevan naisissakin. Olkoonkin, että miesten voi olla helpompi päästä urallaan nosteeseen, kuten New York Timesin artikkelissa kuvataan. Nostetta voi olla monenlaista. Helanderiakin kuvataan Olivian haastatteluissa sanoilla ”toinen jalka alkaa jo olla Hollywoodissa”.

Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni, joskus on vaikeaa muistaa elokuvan ohjaajaa ylipäätään, saati sitten oliko tämä mies vai nainen. Nämä viisi naisohjaajaa suomalaisen katsojan pitäisi tietää vaikka olisi miten juntti:

Nora Ephron on ohjannut etenkin romanttisia komedioita, mm. Uneton Settlessa, Sinulle on postia, Julie & Julia. Brittiläinen Sally Potter tunnetaan varsinkin Tilda Swintonin tähdittämästä Orlandosta. Myös: Ginger & Rosa. Amerikkalainen Gillian Armstrong on ohjannut ysärielokuvan, kolmen Oscarin ehdokkaan Pikku Naisia sekä paljon muitakin elokuvia. Jane Campion on ainoana naisena voittanut Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun (elokuvalla Piano). Ja sitten on tietenkin Sofia Coppola.

Nousussa olevista nuoremmista ohjaajista voisi Zoe Cassavetesin ja Gia Coppolan lisäksi mainita Lena Dunhamin (Girls-tv-sarja) ja Jill Solowayn (Transparent-tv-sarja, jonka on tuottanut Amazon).

Suomalaisista elokuva-ummikonkin pitäisi tunnistaa Saara Cantellin, joka julkaisee vissiin elokuvan vuodessa tätä nykyä, sekä Pirjo Honkasalon.

En yritäkään esiintyä elokuvatietäjänä, kunhan katselen filmejä ja seuraan näitä keskusteluja toisella silmällä. New York Timesin artikkelin lopussa kysytään, miksi naisohjaaja ei voisi ohjata Teräsmies-elokuvaa. En ole aivan varma, miksi kenenkään pitäisi ohjata saati katsoa Teräsmies-elokuvaa.

Mutta hyviä filmejä katson mielelläni, ja mielellään sellaisia, jotka on suunnattu muillekin kuin 12-vuotiaille.

Fantasia - naisten valtakunta?

Tänään taas tuli kaverin kanssa puhetta asiasta, josta minun on pitänyt blogata jo pitkään. Miespuolinen kaverini oli sitä mieltä, että fantasia Suomessa on naisistunut ja muuttunut poliittisesti korrektin romanssin areenaksi. Vahvoja naisfantastikkoja nousee esiin sieltä ja täältä ja steampunk-henkiset korsetit ja näyttävät asut luovat karnevalismia ennen niin hillittyihin kirjallisiin lukutilaisuuksiin.

Olen osittain samaa ja osittain eri mieltä. Käännösfantasiaa (tai ihan vain englanninkielistä fantasiaa) seuraava lukija ei ole varmasti huomannut tällaista ilmiötä. George R.R.Martin, Neil Gaiman ja Stephen King hallitsevat myyntilistoja J.K.Rowlingin ohella siinä kuin jo kymmenen vuotta sitten. (Poikkeuksena Amazonin Kindle-editiona myytävät vampyyriromanssit, mutta ei niistä sen enempää.)

Muutenkin havaintoni tukisivat sitä, että miehet kirjoittavat spekulatiivista fiktiota niin kuin ennenkin. Esimerkiksi omista kurssilaisistani scifin ja fantasian pajassa miehiä on ollut noin puolet. Kun alan lehtiä ja antologioita katsotaan, niin novelleja julkaisevat miehet siinä missä kuin naisetkin. Samoin kaupallisten kustantajien viime vuoden (harvojen) esikoiskirjailijoiden sukupuolijakauma oli noin puolet ja puolet.

Jos Jehrem ja Falac taistelis, kumpi voittais?

Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola innostui alkuvuodesta kirjoittamaan jokseenkin monitulkintaisesti, että superfeminismi saattaa olla nousussa kirjallisuudessa (kursivointi minun). Suvi Ahola poimii väitteensä tueksi ulkomailla kiitosta keränneitä suomalaisia spefikirjailijoita, kuten Johanna Sinisalo, Emmi Itäranta sekä Maria Turtschaninoff. Itse olisin lisännyt listaan Hannu Rajaniemen, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Ilkka Auerin. Mutta silloin alkuperäinen pointti olisi vesittynyt.

Aholan väitteessä on samoja ongelmia kuin siinä ajatuksessa, että Suomessa lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavat vain naiset. Eivät kirjoita. Kyllä sitä kirjoittavat myös miehet.

Tällaisessa kirjallisessa journalismissa on se vika, että kun otannat ovat liian pieniä, luotettavia yleistyksiä eri ilmiöistä ei voi tehdä. Ja spekulatiivisen fiktion, erityisesti fantasian julkaiseminen on niin pieni liiketoiminnan ala, että tilastollista analyysia siitä ei oikein saa aikaan. Joudumme pelaamaan mielikuvilla, ja tässä on ongelma.

Yleistykset nimittäin pyyhkivät näkymättömiin kirjoja, joita kirjoitetaan koko ajan, työtä, jota tehdään. Karo Hämäläinen, Tapani Bagge, Markku Karpio, Jyri Paretskoi ja muut lapsille ja nuorille kirjoittaneet miehet voivat vahvistaa tämän.

Mistä mielikuva sitten johtuu?

Kirjallisuus, se, mitä kirjoitetaan ja kustannetaan on eri asia kuin kirjallinen julkisuus. Kiinnostavaa olisikin pohtia, miksi kirjallinen julkisuus fantasian osalta on Suomessa melkein kokonaan naispuolista. Kun julkisuudessa puhutaan fantasiasta, joutuu miehiä etsimään täikammalla. Niin kuin nyt tuosta Hesarin jutusta.

Kaverini ja Suvi Ahola arvelevat, että feminismi on heilauttanut ennen niin miehisen kirjallisen norsunluutornin jalustaltaan. Minun teoriani on, että asetelman kääntymiselle on kaupalliset, eivät poliittiset syyt.

Avainsana on mielestäni viihde. Kun kritiikin tila on vähentynyt sanomalehdissä ja kulttuurilehtien elintila on kaventunut, kirjallinen julkisuus nykypäivänä on paljolti kirjallista viihdettä. Kirjallinen julkisuus on blogeja, naistenlehtihaastatteluja, kirjallisia neule- ja rupattelutuokioita. Myös kirjamessut ovat kirjallista viihdettä. Helsingin kirjamessut ovat naisten valtakunta siinä missä tavaratalot. Miehetkin ostavat päivittäistavaroita ja vaatteita, mutta Stockmannin aula tehdään houkuttelevaksi kosmetiikalla ja parfyymeilla. Siinä, missä perheenäidit tekevät useimmiten perheiden kulutuspäätökset, naiset myös ostavat miehiä enemmän kirjoja.

Ei feminismiä, vaan kapitalismia.

Mitä isommissa ja kaupallisemmissa ympäröissä edellä, sitä fantasian pienemmissä piireissä perässä. Ammattikirjailija ei kirjoita pöytälaatikkoon tai netin mustaan aukkoon. Hän kirjoittaa lukijoille. Parhaimmillaan, kauniina pakettina ja sopivalle (lue: nuorten aikuisten) kohderyhmälle julkaistuna fantasiakirja sopii naiskirjallisuuden muottiin paremmin kuin hyvin. Mikä voisi mennä pieleen?

Liian suurista odotuksista voi koitua myös ongelmia, nimittäin niille naisfantastikoille, jotka eivät ole menestyneet Hesarin kuvaamalla tavalla. Kultaisinta valokeilaa riittää vain kovin harvoille. Tällaisen aikana, kun kirjoja markkinoidaan paljon sosiaalisessa mediassa, vertailu muihin korostuu. Viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan Facebook-syötteeni feedi täyttyi päivityksistä, joissa ihmiset kertoivat, mitä mekkoja olivat laittamassa päälleen, millaisia korkokenkiä ja mitä ihania ystävättäriä he aikoivat tavata ja tapasivat. Jos fantasiakirjailija muuten sopisi kuvaan, mutta kirja ei pääsekään kiiltäväsivuisten lehtien palstoille, hän voi kokea jäävänsä muiden, menestyvämpien varjoon.

Jopa minä koen itseni ulkopuoliseksi mekkojutuissa. En koskaan keksinyt mitään sanottavaa niihin mekkopäivityksiin, enkä ole edes mies.

On vielä yksi huomio, jonka olen tehnyt fantasian sukupuolijaosta. Perjantaina kävin Kirotun maan ritari -teoksen (Erkka Leppänen ja Petri Hiltunen) julkistamistilaisuudessa Tulenkantajien kirjakaupassa. Viimeistään Petrin kertoessa Jaconian saagasta tajusin, että kyllähän miehet kirjoittavat ja julkaisevat fantasiaa, jopa miekka & magiaa, koko ajan. Ville Vuorela ja Erkka Leppänen, muiden muassa, ovat kirjoittaneet novelleja Hiltusen kehittämään Jaconia-maailmaan. Petri Hiltunen itse tekee praedoreista uutta sarjakuva-albumia. Mike Pohjola, Vuorela ja Miska Fredman julkaisevat roolipelejä. Fantasia on fantasiaa, vaikka se ei ilmestyisikään romaanimuodossa vaan sarjakuvana tai roolipelinä.

Veikkaan, että kortti- ja pöytäroolipelaajien, tietokonepelien sekä figuuripelien harrastajista edelleen suuri osa on miehiä. Hekin harrastavat fantasiaa, vaikka eivät lukisi niin paljon kirjoja.

Mitä väliä on sillä, kuka fantasiaa kirjoittaa? Minulle henkilökohtaisesti on sama, onko lukemani fantasiakirjan kirjoittanut mies, nainen vai örkki. Fantasiaa lukevat hyvin erilaiset lukijat ikään ja ulkomuotoon katsomatta. Jos jokin ryhmä aliedustettuna tekijöiden keskuudessa, herää kysymys, miksi.

Kaikkea kuitenkin löytyy, kun vain osaa katsoa.

Joskus menneinä vuosikymmeninä korkeakirjallinen norsunluutorni oli suhteellisen miehinen linnake. Nyt linnake on huonosti vartioitu, kun ihmiset lukevat yhä vähemmän ja ovat siirtyneet muiden viihteen muotojen pariin. Tv-sarjojen katsomisesta on tullut salonkikelpoista. Game of Thrones -sarjaa voivat seurata sellaisetkin, jotka omien sanojensa mukaan eivät ikinä koskisi fantasiakirjaan. Fantasiaan vaadittiin pitkään toiminnallisia naispäähenkilöitä, ja nyt heitä on saatu. Scifin ja fantasian kirjoittaminen ja julkaiseminen on monimuotoista ja vireää. On kaupallisia- ja pienkustantamoja, mies- ja naistekijöitä. Jos haluaa välttämättä nähdä epätasa-arvoisen taiteenalan, kannattaa vilkaista vaikka elokuvapuolelle.

Ehkä kaikki palautuu lopulta siihen, että toisille annetaan kauhalla, toisille lusikalla: huomiota, lehtiarvosteluja, kuvaustilaisuuksia. Niin se vaan on: toiset juovat sampanjaa VIP-alueella, toiset kaljaa festarialueen ulkopuolella. Pääasia, että on alkoholia hyvä meininki.

Kesken: David Bowie

Tällä viikolla olen sattuneesta syystä kuunnellut paljon David Bowien musiikkia.

Minulla on ollut kolme Bowie-kautta. Ensimmäinen alkoi, kun olin ehkä kahdeksanvuotias ja näin televisiosta Labyrintti-elokuvan. Rakastin elokuvan lauluja ja tarinaa, joka oli vähän pelottavakin. Siis juuri sopivan pelottava! Ja Sarahin huone oli suomalaisen 80-luvun kakaran näkökulmasta ihmeitä täynnä. Ei minulla ollut niin kauniita vaatteita tai kauniita tavaroita koskaan. Parhaat väristykset sain kuitenkin isotukkaisesta peikkokuninkaasta.

Meni pitkään ennen kuin opin muistamaan laulajan ulkomaalaisen nimen. Jostain syystä kuvittelin, että laulajan nimi on Bob Wilan. Vanhempani kuitenkin valistivat minua ja kertoivat, että laulaja on tunnettu muualtakin, itse asiassa maailmankuulu. Ja hänen nimensä oli David Bowie. Kirjoitin koululaiskalenterin englanninkielisen mallin mukaan Bowielle fanikirjeenkin, en tiedä, tuliko sitä koskaan lähetettyä. Minulle äänitettiin itse asiassa c-kasetti, jolla toisella puolella oli Ziggy Stardust ja toisella puolella Aladdin Sane, mutta en oppinut kuuntelemaan niitä vielä tuolloin, olivat liian aikuista musiikkia.

Ziggy Stardustin aika tuli vasta, kun olin muuttanut Turkuun opiskelemaan. Tätä kuunneltiin opiskelijaporukassa silloisessa vuokrakämpässämme ja oltiin niin kypsiä ja fiksuja ja epävarmoja alkavan aikuisuuden edessä. Oikeastaan kuuntelin Ziggyä tuolloin niin paljon etten palannut siihen vuosiin ennen tätä, paraskin albumi voi kulua puhki. Mutta yhä se kuulostaa täysin tuoreelta ja on musikaalisimpia Bowien levyjä. Starman ja Moonage Daydreamin huilu ja syntsat!

Kolmas kausi alkoi kaksi vuotta sitten yllättäen, kun tulin katsoneeksi Labyrintin uudelleen, tällä kertaa oman tyttären kanssa. Päätin alkaa kuunnella laulajan tuotantoa läpi. Ensimmäistä kertaa vaivauduin myös lukemaan jotakin, mitä herrasta on kirjoitettu, eli suomennetut (epäviralliset) elämäkerrat. Toinen niistä, David Buckleyn ”David Bowie” on muuten kirjailijan ja musiikkitoimittajan J.Pekka Mäkelän suomentama.

No keskenhän se tuotannon läpikuunteluhanke on. Tuotantoa on niin paljon. Toisaalta olen siitä kiitollinen. Bowie julkaisi 26 studioalbumia eläessään. Jos säännöstelen viisaasti, minulla on uutta kuunneltavaa edessä vielä monen vuoden ajan. Koska lisää ei varmaan juuri tule, ellei joku kaiva holveista raitoja postuumisti julkaistavaksi.

Seuraavaksi ajattelin ottaa kuvitteelliselle levylautaselle Buddha of Suburbian. Luin Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan vasta viime vuosina. ”Strangers When We Meet” -biisi on alkuperin ilmestynyt kirjasta tehdyn televisiosarjan soundtrackilla. Teoksen Englannin Bromleyssa asuville koulupojille David Bowie on juuri se esikuva, joka on asunut samassa lähiössä ja päässyt sieltä pois, maailmalle ja rokkitähdeksi saakka. Kaiken lisäksi musiikkityyli on sitä joka oli suosiossa oli silloin kun aloin itse ylipäätään enemmän kuunnella musiikkia.

Blackstarin jätän viimeiseksi. Tähän paljon kyyneleitä. Nyyh!

RIP beautiful Englishman. Photo: Masayoshi Sukita, David Bowie Heroes cover outtakes (1977)

Lopuksi tähänastisen projektini parhaat rankkaukset, täysin tämänhetkiseen fiilikseen pohjautuvassa järjestyksessä.

Parhaat biisit:

1. Moonage Daydream. Koska ”I’m an Alligator”.
2. Station to Station. Bowien versio Shakespearen Myrskystä ja monta muuta asiaa.
3. Ashes to Ashes. Kaikista Bowien sinkuista minusta tämä on ehkä kuitenkin paras. Surumielinen toki.
4. Absolute Beginners. Jokaisen luovan työn tekijän kansallislaulu. Ei osaamisessa piile mitään ihmettä, opettelussa ja ihmettelyssä on.
5. Strangers When We Meet.
6. Wild is the Wind. Tämä ei ole itse asiassa Bowie-biisi ollenkaan, vaan cover.
7. Loving the Alien. Nyt kun katson listaa, näyttää, että lempparini Bowien albumeista julkaistiin 70-luvulla, mutta lempparibiisini 80-luvulla. Näinkin se voi mennä.
8. Under Pressure - tietysti alkuperäinen versio Freddie Mercuryn kanssa, mutta myös myöhemmät versiot Annie Lennoxin (löytyy Youtubesta) ja Gail Ann Dorseyn kanssa
+
Space Oddity. Jollakin kummallisella tavalla tämä ei mielestäni ole paras David Bowie -biisi, mutta kaikkien maailman pop-kappaleiden joukossa se erottuu omaksi ilmiökseen ja ihmiskunnan saavutuksena se on uskomaton. Päähän ei mahdu, että joku osaa tehdä näin hienon teoksen vain parikymppisenä.

Albumit suosikkijärjestyksessä:

1. Scary Monsters and Super Creaps (1980)
2. Ziggy Stardust (1972)
3. Hunky Dory (1971)
4. Aladdin Sane (1973)
5. Outside (1995)
6. Station to Station (1976)
7. Next Day (2013)
8. Man Who Sold The World (1970)
9. Low (1977)
10. Diamond Dogs (1974)

Bowie-leffat:

1. The Man Who Fell to Earth (ohj, Nicolas Roeg, 1976, tulee muuten keskiviikkona telkusta!)
2. Labyrintti (Jim Henson, 1986. Ne, jotka ovat olleet kakaroita 80-luvulla, tajuavat.)
3. Verenjano (Tony Scott, 1983. Hei, tässä on Catherine Deneuve!)
4. The Prestige (Christopher Nolan, 2006. Bowie esittää sivuosassa karismaattista Nicola Teslaa, mikä taitaa olla vähän historian vääristelyä, mutta kuitenkin.)
5. Merry Christmas, Mr. Lawrence (Nagisa Oshima, 1983. En oikeastaan edes muista tästä muuta kuin teemabiisin.)

Kirjailijan jalanjäljissä: Oxford

Lontoon matkapäiväkirjan kirjoittaminen laahaa jäljessä, nyt ollaan jo kotona. Minulla oli pari matkakirjaa, paikan päältä hankittua, joista meinasin blogata. Sir Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin maisemista voisin myös kirjoittaa pari sanaa. Mutta ensin minun piti kirjoittaa retkestämme Oxfordissa.

Oxfordin historiallista keskustaa ympäröi kaunis kanava, jonka laitureihin on kiinnitetty pittoreskeja asuntoveneitä. Entisten kaupunginmuurien sisällä on linna ja saksilaistorni, mutta varsinainen nähtävyys tai antinähtävyys ovat Oxfordin yliopiston colleget. Nähtävyys siksi, että juuri keskiaikaisesta yliopistostaan Oxford on tunnettu ja collegerakennukset ovat ainakin ulkoapäin kuin mitä kauneimpia luostareita tai katedraaleja. Antinähtävyys siksi, että collegeihin ei useimmiten saa mennä sisään tutustumaan. Toki poikkeuksiakin on.

Kaksi puuta.

Oxfordiin lähdimme tieteinkin kirjailija J.R.R.Tolkienin jalanjäljissä. Hän opiskeli siellä Exeter-collegessa ja opetti Pembroken ja Mertonin collegeissa melkein kaksikymmentäviisi vuotta, samalla kun kirjoitti Hobitti- ja Taru Sormusten herrasta -teokset. Muita kaupungin kirjailijakuuluisuuksia ovat esimerkiksi Lewis Carrol ja C.S.Lewis.

Oxfordin luentosalit, kappelit ja suojaiset pihamaat ovat tuttuja elokuvista, ylipäätään koko kaupunkikeskusta kujineen, torneineen ja siltoineen on hyvin viehättävä. Harry Potter- elokuvien Tylypahkaa muistuttavaan Christchurchin katedraaliin olisi päässyt sisäänpääsymaksun maksamalla. Jätimme väliin, mutta ihailimme katedraalia ulkoapäin, vihreistä puistoista käsin.

Vrt.

Lähettäisikö lapsensa opiskelemaan velhokouluun? ... ai niin, se on vain tarinaa.

Sen sijaan Divinity Collegen ja Balliolin joihinkin tiloihin pääsi tutustumaan, muodollinen pääsymaksu oli punnan tai kaksi. Potentiaalisten tulevien opiskelijoiden vanhemmille iskettiin asiaankuuluvasti collegen esite käteen. Myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli avoinna vierailijoille.

Bodleian Libraryssa säilytetään paitsi tärkeimpiä keskiaikaisia englanninkielisiä käsikirjoituksia, myös J.R.R.Tolkienin alkuperäisiä käsikirjoituksia. Ne nähdäkseen pitäisi kuitenkin rekisteröityä kirjaston käyttäjäksi.

Tolkienin ja Lewisin ihailijat voivat pistäytyä myös oluella The Eagle & Child -pubissa, jota herrojen Inklings-kirjailijaryhmä kutsui Bird & Babyksi. Paikka on opiskelijakaupungille tyypillisesti mukava baari, ei mikään hienostelupaikka, tuoppi bitteriä maksoi alle neljä puntaa.

Myös junamatka Lontoon Paddingtonilta Oxfordiin on maisemiltaan mukava. Näimme vihreitä kukkuloita, lampaita, peltojen yläpuolella kaartelevia haukkoja sekä (tulva)jokia.

Joululoma oli ihmeisesti onnistunut, koska eilen oli täydellisen lomaltapalannut eli pihallaoleva olo, yhtään ajatusta ei liikkunut päässä eikä ainakaan mitään työasioita. Mutta nopeasti ne näköjään yhden päivän jälkeen palaavat, ajatukset työhön.

Sen ääreen, siis!

Hienot kuvat otti M.G.Soikkeli.

Kohti vuotta 2016

Margaret Pennyn muistikirja jatkaa kohti yhdeksättä ilmestymisvuottaan. Perustin blogin aikanaan raportoimaan Unkarin-oleskelustamme keväällä 2007, mutta sen jälkeen se on jatkunut kirjoittajan yleisenä varaventtiilinä ja ajatusvarastona. Tätä tarkoitusta varten summaan näin uudenvuodenaattona, mistä aiheista, paikoista ja tunnelmista kuluneen vuoden aikana on tullut kirjoitettua.

Hannu Peltosen kuvaamana Elävän Kirjallisuuden Festivaalilla helmikuussa 2015. 

Julkaisurintamalla minulla oli tänä vuonna hiljaista. Työstin edelleen Syyskuun jumalat -romaania, jotta se olisi valmis julkaistavaksi toivottavasti ensi syksynä. Romaanin tarina on osoittautunut sekä laajemmaksi että monimutkaisemmaksi kuin kaksi edellistä, joten kärsivällisyyttä tarvitaan. Aloitin myös uuden, omia rahoja käsittelevän tietokirjan kirjoittamisen Aino-Maija Leinosen kanssa. Edistin lisäksi tulevia romaaniprojekteja paremmalle mallille. Kirjoittajan ammatti muistuttaa monessa mielessä maanviljelyä: se on kausiluontoista, ja sato korjataan vasta myöhemmin. Vuoroviljelyä harrastin vaihtelemalla työstettävää tekstiä kauno- ja tietokirjallisuuden välillä.

Kesäkuussa ilmestyi minun ja Markku Soikkelin toimittama Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita -novellivalikoima Osuuskummalta. Teos on herättänyt runsaasti kiinnostusta kriitikoiden parissa ja se on saanut (aika ristiriitaisia) arvioita useissa julkaisuissa. Kustannustoimitin myös toisen teoksen Osuuskumma-kustannukselle. Kirjoittamisen ja toimittamisen lisäksi opetin luovaa kirjoittamista Tampereen työväenopistossa sekä vierailijana Oriveden opistossa.

Novelleja minulta ilmestyi neljä: Rigurin käärme teoksessa Käärmeenliekit (toim. Matilainen ja Leppänen, Osuuskumma 2015), Seafoam (kääntänyt Marianna Leikomaa, Usva International 2015), Jälkikuva (julkaistu nimellä Monique N, Ursula 1/2015) sekä Kristallikarahvi (nimellä Patricia Mal, teoksessa Kristallimeri, toim. Nupponen ja Thorel, Osuuskumma 2015).

Kirjoittamiani artikkeleita ilmestyi muun muassa Kosmoskynä- ja Kirjailija -lehdissä. Oman blogin lisäksi kirjoitin myös yhden vieraskynän, Olli-Poika Parviaisen blogiin keväällä. Luottamustehtävien puolella toimin Osuuskumman hallituksen jäsenenä. Osuuskumman näytteilleasettajana osallistuin muun muassa Elävän Kirjallisuuden Festivaaliin sekä Vihtorin kirjamessuille Tampereella, Archipelaconiin Maarianhaminassa, Helsingin kirjamessuille sekä Tracon Hitpointiin Tampereella.

Perhettämme kohtasi muutamakin elämänmuutos tänä vuonna: muutto (joskin saman kaupunginosan sisällä), lapsen koulun alku, puolison vanhempien kesämökistä luopuminen. Alkuvuoden lähinnä siivosin, pakkasin, remontoin ja kannoin tavaroita. Kesämökin tyhjennys oli parin kuukauden päästä siihen päälle. Voisinpa sanoa että ei koskaan enää mutta kitin kontit. Vain muutos on pysyvää.

Vuodesta 2015 muistan lumettoman talven ja sateisen kesän. Onneksi vuoden varrelle osui tavallista enemmän reissuja: hiihtolomalla Tukholmaan, kesäkuussa Maarianhaminaan Archipelaconiin, heinäkuussa lomalle siskon perheen kanssa Pärnuun, elokuussa jälleen opintomatkalle Tukholmaan tutustumaan ruotsalaiseen kirjallisuuselämään ja syyslomalla Malmöön sukulaisia tapaamaan. Vuoden vaihtuessa olemme jälleen matkoilla, siitä lisää myöhemmin.

Päättyvään vuoteen mahtui myös muun muassa vierailu Erkylän kartanossa Sini-tuotteen vieraana Aino-Maijan kanssa (siivouskirjan tiimoilta), teatteria (Täällä Pohjantähden alla Ypäjän musiikkiteatterissa, Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia Tukkateatterissa, Mestaritontun seikkailut Tampereen työväen teatterissa), hyviä lukukokemuksia, elokuvia, kaksi kirjoittajaleiriä (molemmat Ristiinassa), museoita, piipahdukset Tallinnassa ja Kööpenhaminassa muiden reissujen yhteydessä, mökkeilyä sukulaisten kesämökillä Kuopiossa sekä paljon muuta työhön liittyvää ja liittymätöntä.

Enimmäkseen istuin kuitenkin tekstien parissa kotona (ja mökillä). Työni tukemisesta kiitän kirjastoapurahalautakuntaa, Pirkanmaan taidetoimikuntaa sekä Suomen Tietokirjailijat ry:tä. Uuden kannettavan tietokoneen hankinnan tukemisesta kiitän Kirjallisuuden edistämiskeskusta sekä yksityisen kopioinnin hyvitysmaksuvaroja. Kiitos myös Sanastolle lainauskorvauksista.

Vuoden 2016 lupauksena aion herätellä pitkään horroksessa viettänyttä musiikkiharrastustani. Pianoa tai laulua, klasaria tai poppia, ihan sama. Mutta jotain pitää taas tehdä, nyt tuntuu siltä. Suomessa kulttuuri, sivistys ja lukeminen ovat parhaillaan vastatuulessa. Ajattelen, että paras tapa panna kampoihin tälle kehitykselle on tuottaa kulttuuria ja nauttia kulttuurista, lukea ja kirjoittaa, oppia muilta. 

Hyvää ja riemukasta uuttavuotta kaikille Margaret Pennyn lukijoille!

Näistä kirjoitin 2015:

Pienkustantaminen, sanavapaus, Archipelacon, populismi, Salaiset kansiot, Patrick O'Brianin merisotakirjat, koulutus, motivaatio ja itsekuri, fantasian poetiikka

Näistä en kirjoittanut:

Tampereella oli syksyllä 2015 tasokkaita kirjallisuustapahtumia, joista en ehtinyt tai muistanut blogata. Syyskuussa olin kuuntelemassa Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaita Tampereen yliopistolla. Kerrankin vähän eri naamoja kuin tavallisesti kirjallisuustapahtumissa, esimerkiksi grönlantilainen ja saamenkielinen kirjailija. Lokakuussa osallistuin Tampereen proosaklubille eli Roosalupille haastattelemalla Alexandra Salmelaa yleisön edessä Tammerissa. Marraskuussa Adam Roberts luennoi niin ikään Tampereen yliopistolla nuorisodystopiasta ja sen suosiosta. Tampere saattaa tuntua provinssilta ja peräkylältä, mutta kyllä sekin osaa yllättää.

Jatkoa viime numerosta

Jatkan vähän viime päivitykseni pohdintoja. Vierailin tosiaan lauantaina Orivedellä opettamassa vähän samanlaisessa koulutuksessa kuin olen itse käynyt aikanaan. Tuo koulutus oli monimuoto-opetusta eli kerran kuussa kokoonnuimme lähiopetusviikonloppuun, lopun aikaa kirjoitimme omaa kässäriämme. Kurssi oli harvinaisen satoisa, ainakin neljä meistä on myöhemmin julkaissut käsikirjoituksensa.

Kokopäiväinen kirjailijuus oli minulle viime vuosikymmenellä vielä kaukainen haave. Ajattelin, että se koittaa sitten, kun olen todistanut itselleni ja muille olevani olevani sen arvoinen ja olen saavuttanut riittävästi menestystä kirjailijana. Huomatkaa ristiriita: kirjailijaksi voi kutsua itseään vain, jos on saavuttanut riittävästi menestystä… kirjailijana.

Joten päätin hypätä välivaiheen yli suoraan lopputulokseen. Kirjoittamisessa parasta on, että voi mennä suoraan asiaan. Kun kirjoitan, olen kirjoittaja.

Kirjailijaselfie tabletti kädessä. Huomaa suklaapatukan kääre. Kuva: Saara Henriksson

Minussahan on vain kaksi asetusta: hyperaktiivinen tai kooma. Pyrin saamaan mahdollisimman paljon aikaan aktiivisina kausinani, muuten keskityn makaamaan sohvalla. Sen voi huomata tämän blogin päivitystahdistakin. En oikein taivu tasaiseen, järjestelmälliseen työskentelyyn. Siksikin viime päivityksessä kuvaamani freenlancerius sopii minulle.

En ole kirjailija siksi, että minulla olisi poikkeuksellinen sanankäytön lahja, vaan siksi, että haluan. Voisin kutsua itseäni myös toimittajaksi ja keskittyä lehtityöhön. Onnistuessaan siitä ainakin maksettaisiin paremmin. Mutta nyt mennään näillä. Jos minulla on jokin kirjoittamista edesauttava ominaisuus, niin se, että unohdan pettymykset nopeasti. Sitä sanotaan myös resilienssiksi.

Muutenkin on hyvä tiedostaa, että on pelattava niillä korteilla, jotka on sattunut käteensä saamaan. Ne voi pelata hyvin tai huonosti. Tai sitten voi viskoa kortit lattialle, valella ne bensalla ja sytyttää tuleen, ja pomppia niiden päällä. Luovat ihmiset tekevät sitäkin!

Joskus sanottiin, että miehet kuvaavat urapolkuaan päämäärätietoisena etenemisenä ja naiset kuvaavat ajelehtivansa. Tosiasiassa kenekään kirjailijan ura ei ole suoraviivainen. Ylipäätään jokainen vaihtaa suunnitelmaa, jos parempi vaihtoehto tulee tarjolle, tai ainakin siihen olisi syytä. Toisin sanoen kaikki ajelehtivat sattuman varassa.

Kaikkea ei voi toteuttaa yhtä aikaa, joudun sanomaan itselleni yhä uudelleen ja uudelleen. Totean tämän vähän katkerana, koska en taaskaan pärjännyt Portti Science Fiction -kilpailussa. Mutta kaikki julkaisukanavat eivät ole kaikille. Ei ole pakko tehdä sitä mitä kaikki ”muut” tekevät.

Minulle menestys on sitä, että pystyn tekemään työtä ja kirjoittamaan, jopa elämään sillä. Auttaa, jos ei ota itseään liian vakavasti. On myös hyvä jos kirjoittaminen ei ole ainoa tärkeä asia elämässä.

Kirjailijan työ on sellaista, että sitä tehdään joka tapauksessa, olosuhteista huolimatta. En osaa sitä oikein muutenkaan kuvailla.

Oriveden opistolla oli hauskaa käydä pitkästä aikaa. Puhuin romaanin rakenteesta ja henkilöhahmojen välisistä yhteyksistä. On hyvä, että kirjoittamiselle varataan erityinen aika ja tila. Luultavasti jokainen kirjoittaja tarvitsee elämässään jaksoja, jotka on varattu vain kirjoittamiselle. Osa minusta haluaisi jäädä lopullisesti johonkin tuon kaltaiseen residenssiin. Mutta ei minusta oikein olisi siihenkään, enää. Maailma tapahtuu muualla.

Leppoisaa joulunalusaikaa kaikille kirjoittajille!

Pää pystyyn, kulttuurin tekijä

Tänään tunnen syvästi puhetyöläisen eli opettajan tai esiintyjän osan kehossani. Tarkemmin sanottuna kurkussani. Flunssaa on jatkunut pari viikkoa ja toivon, että ääni kestää. Kävin eilen palauttamassa viimeiset päiväkirjat ja jatkolistat työväenopiston toimistoon. Lauantaina opetan koko päivän Orivedellä. Tammikuussa alkavat uudet työväenopiston ja kesäyliopiston kurssit.

Valittelin kollegoille palkkiotason vaihtelua sekä ohjauskeikoilla että lehtien avustajana. Yleensä maksetaan mieluummin vähemmän kuin enemmän. Ystäväni totesi, että maksajat ovat huomanneet, että tekijöitä on tarjolla myös ilmaiseksi. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, mikä on seuraava ansaintalogiikka esimerkiksi kirjailijantyössä. Muuttuuko kirjallisuus kokonaan apurahataiteeksi, vai muuttuvatko kirjailijat jonkinlaisiksi kouluttajiksi tai hyvinvointikonsulteiksi?

Myös Saska Saarikoski (HS 10.12.) tuntee syvästi kulttuurialan ahdingon, niin syvästi, että on jopa peloissaan. Kauhun vallassa ei ole kiva kieriskellä. Huolipuheesta hän pyrkiikin löytämään tien voimaantumiseen ja rohkeisiin irtiottoihin. Entäpä jos tsemppaisimme yhdessä?

Sitä paitsi, mikä loppujen lopuksi on vialla? Kirjailijat eivät tunne halpatyöntekijöiden ahdinkoa, koska he eivät kuitenkaan tee mitään oikeita töitä. Kirjailijat inisevät pikkuasioista, kuten siitä, että muuta työtä tekevien kirjailijoiden osuus (52 % kyselyn mukaan) muutetaan aamu-Hesarin pääkirjoitukseen 16 % prosentiksi. Kaikki (Hesarissa) tietävät, mikä totuus on. Että ne kulttuurin tekijät kieriskelevät pelosta, koska eivät ole tarpeeksi lahjakkaita tai hyviä, ja lopun aikaa juovat kahvia ja polttelevat röökiä ja valittavat, miten kurjaa niiden elämä on.

Vain vakituisessa työsuhteessa (kuten Hesarin toimittajana) tehty työ on oikeaa työtä. Paitsi se halpatyö, jota sitäkään ei tätä nykyä taideta tehdä juuri vakisopimuksilla, mutta sitä Saarikoski ei taida muistaa. Muistaapa mainita Arto Salmisen, vaikka uskallan veikata, että lähimpänä taksikuskin työtä helsinkiläinen toimittaja on ollut takapenkillä istuessaan.

Mutta asiaan. Pelottaako minua? Ei pelota, koska ei ole aikaa. Pitää tehdä töitä. Kirjoitan, kustannustoimitan, ohjaan ryhmiä, teen lehtityötä. On kaksi eri asiaa vakuutella itselleen "you can do it" ja olla samalla huolissaan kehityksestä, joka leikkaa mahdollisuuksia muilta.

Jos nyt unohdetaan hetkeksi yleistykset ja tarkastellaan kulttuurin tekijän ansaintapalettia ihan oikeasti, huomataan, että se on monipuolinen mutta samalla ohut. Käytännössä työtä joutuu sekä lehtiavustaja että tuntiopettaja tekemään enemmän, kun samalla palkkiotasoa pyritään laskemaan.

Kirja-alan perinteiset kivijalat ovat murtuneet kymmenessä vuodessa. Hesarin kulttuurisivut, kritiikit, kirjakauppojen näytevarastot, vanhat käytännöt jotka tukivat kirjan näkyvyttä ovat menettäneet merkitystään. Kaverini totesi, että hän törmää toistuvasti Katja Ketun kasvoihin, hiuksiin ja vartaloon, muttei ole juuri nähnyt esimerkiksi kritiikkejä Yöperhonen-kirjasta. Kirjallinen viihde, joihin Finlandia-palkinnon jakaminen ja kirjamessutkin oikeastaan lukeutuvat, ovat pönkittyneet ja saaneet lisää merkitystä. Mutta näillä viihdeareenoilla juhlivat oikeastaan vain suurimmat nimet.

Kun kirjan myyntitulot eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, tienesti on saatava jostain muualta. Tuntuu vähän oudolta, että kirjailija olisi puhetyöläinen tai esiintyjä. Kuitenkin on jo pitkään ollut niin, että kirjailijoiden tulot voivat koostua suurelta osalta erilaisista vierailuista. Kun kirjan julkisuus muuttuu, maksajien keskuudessa tuntuu olevan iso epäselvyys siitä, onko kirjailijan esiintyminen mainosta omalle tuotannolle (tyyliin omalle ”yritystoiminnalle”) vai onko se ammattilaisen antamaa opetusta tai koulutusta. Tai esiintymistä, esiintymisestäkin maksetaan niille jotka yrittävät elää, no, esiintymällä.

Periaatteessa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Eihän konsulttiakaan kutsuta kouluttamaan ja sanota, että sinähän saat tästä keikasta yrityksellesi mainosta.

Sen sijaan esimerkiksi kirjamessuilla kaikki esiintyvät ilmaiseksi (”mainosta”). Eikä asia ole näinkään yksinkertainen. Marginaaliselle kirjallisuudenlajille on ylipäätään elintärkeää, että syntyy yhteys lukijoihin ja saman asian äärellä liikkuviin. Ei silloin istuta kotona ja odoteta että palkataan esiintymään, vaan mennään ja tehdään. Kirjallisuudessa nyt kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys kommunikaatiosta ja kohtaamisesta.

Ylen uutisessa Runeberg-kirjaraati valittelee, että kirja on vaikeampi saada lukijan tietoisuuteen kuin koskaan. Mutta asian ei ole pakko olla näin.

Kollega esitti muutaman huomion: nettikaupat ja sähkökirja periaatteessa mahdollistavat kirjan leviämisen laajemmalle kuin koskaan. Kustantamot ovat suureksi osaksi luopuneet ”keskikaartin” kirjailijoiden mainostamisesta, vaikka mainostus on perinteisesti ollut tapa saattaa lukijat ja kirjat yhteen. Myös myyntitoimien tehokkuudesta on kirjailijoilla ja kustantamoilla (tai agenteilla) eriäviä käsityksiä.

Mitä oikeastaan haluan sanoa? Haluaisin sanoa, että pää pystyyn, kirjailijat ja toimittajat.

Haastattelin taannoin kustannusalan vaikuttajaa, joka sanoi, että se on ihan läpikyllästynyt siihen, että alallamme ollaan ihan koko ajan niin kauhean huolissaan ihan kaikesta. Jatkuva valitus kirja-alan synkkyydestä ainakaan auta nostamaan sen arvostusta. Ja kyllä, huolipuhetta on liikaa verrattuna siihen, miten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa tapahtuu tälläkin hetkellä.

Kulttuurin tekijöiden pitäisi itse arvostaa itseään enemmän. Miten meitä voitaisiin arvostaa pääkirjoitussivuilla, jos emme tee sitä itse? Ei pidä vain kumartaa vain nöyränä sille, että voi voi, asiakas on oikeassa, pelaa mieluummin Angry Birdia puhelimella kuin lukee ja me ollaan huonoja kun kirjamyynti laskee, oma vika, ruoskitaan itseämme. Oi ja voi!

Ystäväni kutsuisi tätä rakenteelliseksi läheisriippuvuudeksi. Mieluummin seison omilla jaloillani kuin roikun vahingollisessa suhteessa.

Ajattelen myös, että Saska Saarikoski heijastaa omia pelkojaan kuvitteelliseen kulttuuriväkeen.

Meillä voi samaan aikaan olla kova kulttuurilehdistö, ammattitaitoisia kriitikoita ja hyviä kirjailijoita, monipuolisia kirjastoja ja viihtyisiä kirjakauppoja. Juuri tippui postilaatikosta laadukas kirjallisuuslehti Kosmoskynä. Ja osuuskuntia! Ja kustantamoissa on ammattitaitoa, ja mainitsinko jo kirjailijat?

Puhumattakaan lukijoista, jotka ovat arvokkaita joka ikinen.

Samaan aikaan meillä on kehitystä, jossa itsensä työllistävänä on entistä vaikeampi saada sosiaaliturvaa, mediayhtiöt ajavat palkkioita alas ja hallituksen politiikka kurjistaa köyhimpien oloja.

Sivistyksen ja kulttuurielämän olemassaolo ei oikeuta sitä, että toimittajat ja kirjailijat voisivat jäädä lepäämään laakereillaan.

Eikä siihen ole mahdollisuuttakaan. Joten työ jatkuu, ja työn iloa toivotan myös Sanomataloon. Sillä ilo ei vähene siitä, että arvostaa myös toisen työtä.