Archipelaconissa perjantaina

Kämpillä toisen conipäivän päätteeksi Alman ja kavereiden kanssa. Asunto on valtava, tänne olisi mahtunut enemmänkin porukkaa jos oltaisiin tajuttu. On sauna, terassi ym. Tampereen Finncon-komitea 2016 olisi järjestänyt juhlat con-hotellin allasalueella, mutta minulla oli lapsenvahtivuoro, toisin sanoen sohvalla lojumista osuuskummallisten naisten kanssa.

Tällaisena päivänä Maarianhamina on paratiisi: sininen taivas, tuuli kohtalainen, aurinkoa. Surupukin julkkarit pidettiin kummemmitta seremonioitta, saatiin kuvia ja kirjailijat olivat mielissään. Tarkoitus on, että Osuuskumma toteuttaisi samanlaisia eri maiden novelleja esitteleviä käännösprojekteja enemmänkin. Puhetta on ollut virolaisesta antologiasta ja tietysti haluamme kääntää/käännättää myös omia novellejamme ruotsiksi. Osuuskumma etsiikin suomi-ruotsi-kääntäjää tositarkoituksella!

Muuten päivä kului tavanomaisissa merkeissä. Ohjelmaa en ole juuri nähnyt (lue: ollenkaan). Alkaa näyttää, että otimme vähän liian vähän kirjoja mukaan. Jos aikoo vielä vierailla Osuuskumman tai Vaskikirjojen standilla kannattaa tehdä se pian, vähissä muut paitsi ihan uutuudet. Myös jotkut muut kustantajat lähettivät liian vähän kirjoja. Yhteispöydästä kaikki viisi Tieteiskirjallisuuden käsikirjaa oli myyty jo perjantai-iltapäivänä. 

Kaveri houkuttelee lähtemään Euroconiin Barcelonaan vuonna 2016. Tapahtuma järjestetään marraskuussa, joten ajatus on houkutteleva. Käännöksistä täällä puhutaan paljon, eri järjestölehdetkin ovat onnistuneet julkaisemaan englanninkielisen numeron. 

Tänään ohjelmassa Itämeren alueen kirjoittajien epämuodollinen tapaaminen yhdeltä. Toivottavasti paikalle tulee yhteistyöstä kiinnostuneita kirjoittajia. Anne on luvannut viedä huligaanijengin (lapset) retkelle Kastelmolman linnaan joten tänään on luvassa muutenkin vähän vapaampaa conittamista minun osaltani. Saatan jopa ehtiä George R.R.Martininin signeerausjonoon.

Archipelaconissa, aurinkoa ja tuulta

Ensimmäinen Archipelacon-päivä takana. Päivän suurimpana saavutuksena pidän sitä, että ehdimme lauttaan, joka lähti kammottavan aikaisin Turun satamasta. Toki auttoi, että yövyimme hyvän ystävän luona Yo-kylässä. Ajatella, että asuin viisi ja puoli vuotta Turussa enkä koskaan tajunnut, että sen keskellä sijaitsee viehättävä pyhän Katariinan kirkko. Muutenkin keli vierailla Turussa oli täydellinen: aurinkoista, lämmintä, lapset leikkivät koulun pihalla... Matkalla majapaikkaan satuimme vielä Turun keskiaikamarkkinoiden kenraaliharjoituksiin. Keskiaikainen Turku on kyllä aina... Turku!

Laivamatkan jälkeen kävimme majoittumassa ja siirryimme tapahtumapaikalle. Avajaisista kuulin lähinnä vain vaskiorkesterin esityksen käytävään. Mainittakoon, että olen käynyt kaikissa Finnconeissa vuodesta 2003 enkä ole nähnyt kuin kahdet avajaiset, molemmat sellaisia, joissa itse esiintymässä. Tosiasiassa kannoin pahvilaatikoita ja pystytin ständiä avajaisten aikaan. Osuuskummalla on yhteinen myyntipaikka Vaskikirjojen kanssa Alandicassa.

Päivän ainoa ohjelmanumero, jonka ehdin edes suurimmalta osalta istua läpi, oli Writers from different countries -paneeli. Emil Hjörvar Petersenin luotsamassa paneelikeskustelussa kirjailijat vaihtoivat kokemuksia teoksen julkaisemisesta, eri maiden fandom-kuvioista, kirjallisesta perinteestä ja kaikesta mahdollisesta, freelance-työstä kirjojen markkinointiin.

Oli siinä erilaisia kokemuksia: UK ja Venäjä nyt ovat pikkuisen erikokoisia kieli- ja markkina-alueita kuin Suomi, Ruotsi tai Latvia. Yhteistä kirjailijoille oli se, että kirjoittaminen ei ollut ainoa/pääasiallinen työ, vaan kirjallinen työskentely sovitetaan muuhun elämään taloudellisten mahdollisuuksien puitteissa.

Alandica on tilava ja hyvin varusteltu tapahtumapaikka konferenssin järjestämiseen. Kunniavieraita en ole juuri nähnyt, paitsi vilaukselta Karin Tidbeckin, joka on niin pitkä että hänet on helppo bongata väkijoukosta. Olen jo vähän ehtinyt jutella oman kerrokseni kustantajien ja kirjakauppiaiden kanssa. Tänään perjantaina lisää käytäväpuheita. Eilen jaettiin myös Tähtivaeltaja palkinto, joka poikkeuksellisesti myönnettiin elämäntyöpalkintona Terry Pratchetin FC Akateemiset -kiekkomaailmakirjalle.

Nyt tyttären kanssa kukkakaupan kautta kohti conia ja päivän julkkareita!

Matkakuumetta ja uusia julkaisuja

Jäsenyys, matkaliput, Airbnb-majoitus, laivahytti, esiintymisvaatteet, Osuuskumman kirjojen tekijänkappaleet, lapsen Aku Ankka…

Tänään lähtee juna kohti Turkua ja junan mukana allekirjoittanut & seuralainen, tavoitteena nousta huomenna aamulla Ahvenanmaan lauttaan. Maarianhaminassa, Alandica-konferenssikeskuksessa järjestetään torstaista sunnuntaihin Archipelacon, pohjoismainen tieteiskulttuuritapahtuma. Tapahtuman kunniavieraina ovat George R.R.Martin Yhdysvalloista, Johanna Sinisalo Suomesta ja Karin Tidbeck Ruotsista.

Emännöin lauantaina Itämeren alueen kirjoittajien vapaamuotoisen tapaamisen Hästholm-kokoushuoneessa klo 13. Varsinainen syy matkalle on kuitenkin Osuuskumma-kustannuksen edustaminen sekä uuden antologiamme, Surupukin julkistaminen.

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita on Christine Thorelin kääntämä ja minun ja M.G.Soikkelin toimittama kokoelma, joka tarjoaa pienen maistiaisen naapurimaamme novellitarjonnasta. Kokoelmaan on valittu novellit kuudelta ajankohtaiselta ruotsalaiskirjoittajalta. Erityisesti on mainittava Archipelaconin kunniavieraan Karin Tidbeckin novelli Olen laskenut suruni yllesi, tarina, jonka surullisen päähenkilön mukaan kokoelma on saanut nimensä.

Novellien lisäksi teoksen jälkisanoissa taustoitetaan ruotsalaisen sf/f-kirjoittajakentän kehitystä uudella vuosituhannella. Teos on myynnissä conissa ja sen voi ladata e-kirjana Elisa Kirja -palvelusta. Myöhemmin teos on saatavilla myös kustantajan verkkokaupasta sekä kirjakaupoista. Julkistaminen tapahtuu Fiskö-huoneessa perjantaina klo 13. Kaikki konferenssin osallistujat ovat tervetulleita tapahtumaan.

Niin, osallistujat. Konferenssi on loppuunmyyty, joten viikonlopun herkut ovat tarjolla vain 800 jäsenyytensä lunastaneelle osallistujalle. Omani hankin jo viime kesänä. Jäsenyyksiä kauppaavat konferenssit eivät ole Suomessa mitään uutta, mutta tavallisesti täällä on totuttu jokakesäiseen Finncon-tapahtumaan päiväkävijöineen ja ilmaisine sisäänpääsyineen. Jännittävää nähdä, millainen viikonlopusta muodostuu.

Kesän tieteiskulttuuritapahtumat ovat ystävien, uusien ja vanhojen kesken vietettyä laatuaikaa. Kansainvälisen kirjoittajakentän monet uudet julkaisut ajoitetaan tämän vuoksi usein kesälle, kun kustantamot tavallisesti lomailevat ja niiden työntekijät istuvat laiturinnokassa lukemassa.

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden sekä kansainvälisen lukijakunnan iloksi Usvazine-verkkolehti on julkaissut erikoisnumeron Usva International 2015. Numero esittelee seitsemän suomalaista kirjailijaa: Magdalena Hai, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Maija Haavisto, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila ja Anne Leinonen. Englanninkieliset novellit voi ladata ilmaiseksi luettavaksi täältä. Courtesy of fandom, you’re welcome!

Archpelaconissa on myynnissä myös Osuuskumman uusinta kotimaista antologiaa nimeltä Käärmeenliekit. Lohikäärmeaiheisten tarinoiden kokoelman on toimittanut Hanna Matilainen ja Erkka Leppänen ja siinä on peräti 17 tarinaa kotimaisilta kertojilta. Oma panokseni antologiaan on novelli Rigurin käärme, joka taitaa olla samalla ensimmäinen julkaistu fantasianovellini. Sain idean novelliin, kun kävin pari vuotta sitten Skånessa viikinkiaikaisella kivikehällä. Tällaisella:

Novellissa kivikehän luona tapaavat viimeisen kerran salaperäiset hahmot Maeridia ja Kasir. Heillä on yhteinen menneisyys, johon kuuluu kamppailu vallananastaja Riguria vastaan: verisiä vuosia, vainoa ja vielä jotakin pahempaa. Voiko menneet julmuudet sovittaa nykyisyydessä?

Sain juuri kesäkuun alussa ilmestyneen teoksen tekijänkappaleet käsiini ja odotan innolla, että pääsen laivalle sitä lukemaan. Teoksen voi hankkia kustantajan verkkokaupasta.

Mutta ennen kuin päästään coniin ja iloitsemaan kaikista näistä julkaisuista pitää silittää ja tiskata ja pakata. Kello on puoli kaksitoista ja hengailen vielä pyjamassa. Toisaalta, minulta on ilmestynyt tällä viikolla kolme novellia. Nyt levätään laakereillamme ja nautitaan siitä, mitä Archipelaconin ohjelmatoimikunta on saanut kasaan. Ship o’hoy, täältä tullaan!

…hitaasti mutta varmasti…

Ursula - spekulatiivinen, romanttinen lukemistolehti

Olipa kerran Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS-liike, joka halusi elvyttää pulp-seikkailuviihteen perinteen ja julkaista sitä uudessa muodossa. Olipa kerran myös romanttinen viihdelukemistolehti Regina. Oli, kunnes Kolmiokirja lakkasi julkaisemasta sitä vuonna 2012. Reginaa moni spefikirjoittaja tuskin luki, mutta sitä useampi on varmasti ainakin jossakin vaiheessa uraansa harjoitellut ammattimaista tekstin tuottamista kaavanovellin kautta.

Nyt tämä mahdollisuus oli kuitenkin mennyttä. URS-liikkeen liepeillä vaikuttavat kirjoittajat olivat sitä mieltä, että enemmän kuin koskaan kotimainen, romanttinen spefinovelli tarvitsisi oman julkaisukanavansa - ja lehden nimi olisi tietenkin URSula. Lehden julkaisijaksi ryhtyi Osuuskumma-kustannus.

Ursula perustettiin julkaisukanavaksi viihdyttäville, kevyille scifi- ja fantasiatarinoille, jotka olisivat joko romanttisia tai rempseän seksikkäitä. Novelleja ei ollut varsinaisesti suunnattu perinteisen romanttisen kaavanovellin ystäville, mutta ne eivät edustaneet myöskään scifiä tai fantasiaa ”puhtaassa” genremuodossaan. Ursula on matalan kynnyksen lehti kenelle hyvänsä kiinnostuneelle lukijalle.

Samalla lehti on ollut edelläkävijä myös sähköisessä muodossa ilmestyvien lukemistolehtien saralla. Kustantamon kotisivujen sekä Elisa Kirja -palvelun kautta ilmaiseksi levitettävä Ursula on ollut Osuuskumman luetuimpia julkaisuja - ellei luetuin.

Kolmen vuoden aikana Ursulassa on ilmestynyt nelisenkymmentä novellia sekä lyhytnovelleja ja ruokaohjeita(!). Nimimerkkien takana tarinoita ovat kirjoittaneet sekä Osuuskumman kirjailijat että vierailevat tähdet. Joukkoon on mahtunut niin Ursulassa ensinovellinsa julkaisseita kirjoittajia kuin kokeneita kirjailijoitakin, kuten Anne Leinonen ja Miina Supinen. Itse olen kirjoittanut lehteen yhteensä neljä novellia.

Ursula-lehden kaikki numerot voi ladata Osuuskumman sivuilta. Ensimmäistä numerosta otettiin myös rajoitettu paperipainos. Lehteä tehdään talkootyöllä - ei voittoa, ei palkkiota, vain paljon hauskuutta sekä tietenkin mainetta ja kunniaa.

Romanttinen ”paranormaali” fiktio tyyliin Twilight on pitkään ollut voittajagenre viihdemarkkinoilla. Suuntaus on (onneksi) menossa pikkuhiljaa ohitse. Koko ilmestymisensä ajan Ursula on tarjonnut oivaltavan yhdistelmän romanttista spefinovellia - ei pelkkää kimallusta ja rintalihaksia, vaan sopivassa määrin myös suolaa ja pippuria. Ennen kaikkea tarinat on kerrottu napakassa novellimuodossa - kaikki lukijat eivät kaipaa läskipokkareita viihtyäkseen.

Nyt Ursula jää tauolle, mutta lehdestä kuullaan vielä. Tekijöillä on kiinnostusta etsiä uusia lukijoita novelleille, sekä etsiä uusia tapoja tarjoilla lukukokemus. Ehkä uusia kanavia kuten Applen kauppa, mahdollinen uusi paperipainos - vain mielikuvitus on rajana.

Käykää tutustumassa, lukekaa ja antakaa palautetta - Ursula on olemassa lukijoitaan varten. Uusimman numeron voi ladata täältä.

Lukutaidon määritelmä

Jatkan hieman viimeviikkoista postaustani pienkustantamisen iloista ja suruista.

Taannoin vaihdoin ajatuksia erään pienkustantajan kanssa siitä, mitä itse kukin on parin vuoden aikana oppinut. On monia käytäntöjä, joista aikaisemmin on ihmetellyt, miksi kustantamot tekevät näin eikä noin. On syynsä siihen, miksi kaupalliset kustantamot eivät juuri marginaalia julkaise. Koska se ei myy.

Valitettavaa marginaalikirjallisuuden kirjoittajan kannalta, mutta mitä uutta auringon alla, ei mitään. Mikä siis ratkaisuksi kysynnän ja tarjonnan ongelmaan?

Kirjojahan siis ei ole liikaa. Tätä mieltä minä olen, kun olen lukenut kollegojen Pasi Ilmari Jääskeläinen sekä Juha-Pekka Koskinen ulostuloja. Veri punnitaan pitkässä juoksussa. Kirjailijat puskevat vähitellen suuren yleisön tietoisuuteen. Heidän perässään kärkkyy ehkä kymmenen tulokasta, mutta kuka heistä jaksaa koko pitkän matkan, jää nähtäväksi. Ensinnäkään kunnianhimoiset suunnitelmat ei niin vain muutu käsikirjoituksiksi. Jos jotain niin tämän olen Osuuskummassa oppinut: vain ihan muutama kirjoittaja pystyy tuottamaan teoksen vuodessa. Muuten käsikirjoituksista ei ole varsinaisesti ollut ylitarjontaa.

Jokaiselle kirjalle ei riitä huomiota. Merja Virolaisen ihan aiheellinen kysymys oli: pitääkö niitä julkaista? Voisin hahmotella tähän muutamaakin vastausta. Ensinnäkin: ei ole pakko. Toiseksi: ei se ole keneltäkään pois. Eihän kirja-alalta puutu kuin maksava asiakas. Huonompi homma, jos maineesta ja huomiosta lähtee kisaamaan. Tämä ei ole se kilpailu. Pitäisi juosta toisella stadionilla.

Oma lisänsä ovat ne innokkaat kirjoittajat, jotka lähtevät kehittämään kirjan konseptia (yleensä samoilla tavoin) uusiksi. Useat heistä myös arvelevat, etteivät nuo wanhat pierut varmaan ole tulleet ajatelleeksi, että tällaisellakin voisi hankkia rahaa. Sehän on markkinointikysymys! Ei heistä sen enempää.

Onko sitten niin, että kirjoittajia riittää, lukijoita ei? Jonkin määritelmän mukaan lukutaito on myös sitä, että tuottaa itse tekstiä. Itse olen seurannut pari vuotta lapsen luku- ja kirjoitustaidon kehitystä. Nämä kulkevat käsi kädessä. Veikkaan, että maailmanhistoriassa se pieni lukutaitoisten joukko on myös itse kirjoittanut aika lailla. Entisaikojen aatelismies ei ollut mies eikä mikään, jos hän ei osannut laatia taidokkaita kirjeitä tai kirjoittaa sonettia.

Sen sijaan lukija, joka ei itse kirjoita vaan syventyy vain nojatuolissaan uusimpiin luku- ja taideromaaneihin, on tuoreempi ilmiö. Spefiharrastajissa* voi jopa olla enemmän niitä, jotka paitsi lukevat, myös itse kirjoittavat. Spefi on perinteisesti ollut luku- ja kirjoitusharrastukseen kannustava genre.

Vakavissa kirjallisuusympyröissä tekijät usein valittavat, että he eivät saa arvostusta taiteelleen. Todellisuudessa heitä harmittaa, että he eivät saa huomiota mediassa. Tämä koskee niin runoilijoita, esseistejä, romaanikirjailijoita kuin kaikkia muitakin.

Kirjoittaa, lukea, siinä syyt julkaista kirjallisuutta niin kirjoittajalle kuin kustantajallekin. Kaikkein huonoin syy on "olla" kirjailija, tai se, että joku "pääsee" olemaan kirjailija. Kun seisoo pöydän takana myymässä osuuskunnan kirjoja, on ainoastaan vaivaannuttavaa, jos pinoja kohteliaasti selaileva asiakas aloittaa keskustelun: minäkin olen muuten kirjailija. Sitten hän esittelee toimittamatonta numerologian tms. rajatiedon omakustannetta suoraan povarista.

Parempi olisi vain sanoa rehellisesti: osta tästä kirja. Antaa asiakkaan päättää, onko sen tekijä kirjailija vai ei.

*spefi=scifi, fantasia, kauhu, jne.

Kansallinen sivistys populistien romukopassa

Olin jossain vaiheessa aikeissa ottaa tämän blogin alas, kun sitä tulee päivitettyä niin epäsäännöllisesti. Hyvä, etten kuitenkaan tehnyt sitä. Näköjään varaventtiilille on aina tarvetta.

Parhaillaan käydään hallitusneuvotteluja perusporvaripuolueiden kesken, ja kansa jännittää, millaiset leikkaukset julkiseen sektoriin kohdistuvat. Esimerkiksi perussuomalaisten Juho Eerola oli valmis lakkauttamaan valtion maksamat kirjailijoiden, kääntäjien ja taiteilijoiden apurahat. Siis ne, joihin kiinni päästäkseen pitää olla aikaisempia näyttöjä, vakuuttava työsuunnitelma ja joiden suuruus on korkeintaan 1 670 euroa kuukaudessa.

Satumme elämään yhteiskunnassa, johon aikaisemmat sukupolvet ovat työllä ja vaivalla luoneet kansallisen sivistyksen. Suomessa jokaisella on mahdollisuus marssia kirjastoon lainaamaan kirjoja. Ehkä siinä samalla voi helposti unohtua, että kulttuuria ei voi kuitenkaan tuottaa ilmaiseksi. Myös kirjailijan - ja hänen lapsensa - on syötävä. Itse en olisi heittämässä ensimmäisenä romukoppaan 1920- ja 30-luvuilla eläneiden luomaa perintöä tai sitä, että kulttuurista voivat nauttia muutkin kuin varakkaat. Kansallinen kulttuuri on ihan perusteltua rinnastaa julkishyödykkeisiin ja siksi sitä kannattaa myös julkisen sektorin tukea.

Nettikeskustelussa joku kaipasi rahoja vanhustenhoitoon, pois taiteilijoilta ja runoilijoilta. Ajattelin 89-vuotiasta isotätiäni, joka yhä lukee romaaneja sekä suomeksi että ruotsiksi. Mietin, mitä nyt varttuvat sukupolvet lukevat sen ikäisinä, jos mitään. Onneksi molemmat isoisäni (toinen pakinoitsija ja kirjailija, toinen kuvataiteilija) ovat haudassa. Heidän ei tarvitse nähdä tätä aikaa, jossa he eivät ole niitä "oikeita" ihmisiä. Runoilijat ja taiteilijat ovat rakentaneet tämän maan siinä missä maatalonemännät ja putkimiehetkin.

Isoisäni eivät jättäneet rikkauksia, mutta jättivätpähän kirjat ja taulut, pakinat ja shakkipelin, sodanaikaisen iskelmän päähän soimaan. Ja tietynlaisen avoimen asenteen, jota ehkä sivistykseksikin kutsutaan.

Kun nyt kerran on niin muodikasta kantaa niitä KIITOS-paitoja, niin sanon minäkin että kiitos veteraani Olavi Henriksson, jonka perintönä lapsenlapsesi ovat saaneet terveen, kriittisen mielenlaadun ja välineet torjua populistisimmat heitot. Kiitos 1920- ja 30-luvuilla syntyneet, Suomen Kulttuurirahastoon markkoja keränneet koululaiset, kiitos kiitos. Taiteelliset ammatit ovat suvussamme tavanneet hypätä sukupolven yli, mutta huolimatta siitä, minkä ammatin oma penskani valitsee, tulen pitämään huolta, että hän saa laajan humanistisen sivistyksen hinnalla millä hyvänsä. Kun pidetään huolta kansallisesta sivistyksestä, tähän on mahdollisuus myös muilla kuin kulttuurisukujen kakaroilla.

Ja on sinänsä hyvä, että takavuosikymmeninä kulttuuria enemmänkin vaivanneesta elitismistä ollaan päästy aika lailla eroon, kun populaarikulttuurikin nykyään enimmäkseen tunnustetaan kulttuuriksi. Mutta niin muodikkaalta junttiudelta ei ole kulttuuriväkikään suojassa. Kustannustoimittajaksi aikova kollega julistaa, ettei ymmärrä nykytanssia, eikä aio katsoa sitä sekuntiakaan. Kustantajat raportoivat, että nuoret runoilijat kyllä vuodattavat sielunsa paperille, mutta eivät itse lue lainkaan tämänhetkistä runoutta. Näytelmäkirjailija ei käy teatterissa. Pahimmillaan häpeillään sitä, että ollaan lukeneita, kartetaan sivistyssanoja.

Haistattaisin persuille ja heidän kannattajilleen pitkät paskat, mutta minun ei tarvitse. Riittää, että saavat mitä tilaavat. Tästä eteenpäin voimme "suomalaisena kulttuurina" nauttia Putouksesta, lähibaarin karaokesta ja kissavideoiden kommenteista somessa. Ehkä joskus katsoa nettipalvelusta elokuvan, jonka tekstitykset ovat Googlen kääntämiä. Kansa on edustajansa valinnut.

No, saapa nähdä miten julkista sektoria todella leikataan, kun puolueilla on äänestäjänsäkin huomioitavana. Julkisessa sektorissa on se jännä puoli, että talousoikeistolaisen ajattelun mukaan julkisen sektorin työntekijöiden palkat ovat pelkkä menoerä, eli ne eivät palautuisi takaisin paikalliseen kulutukseen. Mene ja tiedä.

En nyt edes aloittanut työväen sivistysliikkeestä ja sen merkityksestä kansansivistykselle, siitä ehkä toisen kerran.

Kun nyt perintöä mietin, niin on sieltä saattanut tulla vähän omanarvontuntoakin. Se ei ole suomalaiselle huono asia. Kuten kustantaja Ville Hytönen on sanonut, jos haluamme tukea sitä mikä on suomalaista, tuemme kulttuuria. Viinaa osataan juoda muuallakin.

Huolehditaan siitä, että omaa arvoa riittää tulevillekin sukupolville.

Olivian ongelma

Lemppari-naistenlehteni Olivian omistajayhtiö Aller ilmoitti yt-neuvotteluista viime viikolla. Kolmen printtilehden, näiden joukossa Olivia, lakkauttamista suunnitellaan. Allerille jää Suomi24 ja Seiska. Kehitys on ihan ymmärrettävä, mainosrahat ovat tiukassa ja lukijoiden ajasta kilpailevat muut ajanviettotavat, etenkin sosiaalinen media. Monilla lukijoilla ei sitä paitsi vain ole varaa ostaa mitään ylimääräistä.

Uutinen iski yllättävän kipeästi. Minulla on kaksijakoinen suhde Oliviaan samoin kuin muutamaan muuhun saman genren lehteen. Toisaalta ostan niitä innokkaasti, toisaalta joudun usein pettymään. Sitten unohdan pettymykseni ja ostan uudelleen.

Mikä naistelehdissä on hyvää

Monesti juuri Oliviassa on juuri minun hermooni iskeviä, ajankohtaisia ja hyvin toimitettuja juttuja. On niitä silloin tällöin Trendissäkin, ei siinä mitään, mutta jälkimmäisestä tulee väkisin mielikuva, että se on vähän nuoremmille tarkoitettu.

Toukokuun Olivia tarttui esimerkiksi aiheeseen, josta en ole nähnyt isommin kirjoitettavan missään muualla: kuudessa vuodessa työmarkkinoiden ulkopuolelle on häipynyt 20 000 kolmekymppistä, siis parhaassa työiässä olevaa naista. Siis ei työttömäksi työnhakijaksi, vaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Mitä he siellä tekevät, mikä työmarkkinoissa on vikana, kun nämä naiset eivät ole pyrkimässä sinne?

Muitakin hyviä, "vakavia" juttuja oli, kuten ihan tarpeellinen muistutus roolileikkien ja palkkaeron välisestä yhdeydestä, ja juttua ruandalaisesta sotapakolaisesta jota en vielä edes lukenut.

Ostan irtonumeroita, koska joka kuukausi otsikot eivät puhuttele. Tämä on väistämätöntä, jos lehti haluaa käsitellä monipuolisesti eri aiheita niin ne eivät iske kaikkiin lukijoihin. Sain Imagen lahjatilauksen (kyllä, Image on naistenlehti) joitakin vuosia sitten ja siinä vaiheesta viimeistään huomasi, että joka kuukausi ei todellakaan löytynyt luettavaa.

Irtonumero-ostaja poimii naistenlehdet tarjouksesta.

Mikä niissä on huonoa

Naistelehdessä on ilmeisesti oltava muoti- ja kauneusjuttuja, muuten se ei olisi naistenlehti. Selaan ne läpi, kun luen lehdestä artikkeleita. En ole 33-vuotisen naisenelämäni aikana onnistunut kiinnostumaan muodista muuten kuin satunnaisesti akateemisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa miettiä, miten muoti kuvastaa esimerkiksi naisen asemaa yhteiskunnassa eri aikoina. Tavallisesti suhtaudunkin muotiin ja vaatteisiin neutraalisti. Näillä leveysastella ihmisen nyt on pakko pukea jotain ylleen ja tulee siinä sivussa viestineeksi samalla itsestään ja persoonastaan.

Kauneussivujen lukeminen sen sijaan saa minut raivon valtaan. Olen lukenut Anna Perhon kirjasta, että kosmetiikka antaa mielihyväimpulsseja. Yrityksistä huolimatta en ole onnistunut sisäistämään tätäkään oppia. Kun luen lehdestä, että "poskipunan paikka on vaihtunut aurinkopuuterin perinteiselle paikalle", minun tekee mieli repiä koko poskiluut irti päästä. Kun luen, että "mitä hienojakoisempi puna, sen trendikkäämpi jälki", tekee mieli työntää koko naissukupuoli ikkunasta ulos ja hypätä itse perässä. Miesasiamiehet valittavat, että feministien mielestä pitäisi tuntea syyllisyyttä koko sukupuolen törttöilyistä. Kyllä sitä tuntevat naisetkin.

Miksi minä ostan tätä typerää roskaa? Miksi haluan ostaa kiiltäväsivuisen naistenlehden kaupan telineestä? Koska haluan. Koska se on minun omaa aikaani. Oma valinta.

Mutta usein jätän myös ostamatta. Haluaisin ajankohtaiset artikkelit, mutta en jaksa muotia. Vähän samasta syystä en pysty myöskään siirtämään blogia täältä kämäisestä Bloggerista esimerkiksi Lilyn trendikkäälle alustalle. Ei vaan pysty.

Enkä nyt edes ota tarkasteluun naistenlehtiä, joita ei ole (vissiin) suunnattu minulle. Paitsi että Sanomalta tekisi mieli kysyä, miten Gloria voi porskuttaa vuosikymmenestä toiseen. Siinä ei ole koskaan mitään luettavaa.

Kinkkinen printtimedia

Olen tällä hetkellä lähimmistä kavereistani varmaan ainoa, joka tilaa seitsenpäiväistä sanomalehteä. Se maksaa vähän yli euron päivässä ja painettu kaadetuille metsille, mutta elämä nyt vain olisi niin pirun köyhää ja ankeaa ilman sanomalehteä aamiaispöydässä. Jopa seitsenvuotias penskani lukee sitä joka aamu, nimittäin sarjakuvat.

Voisihan sitä toki jättäytyä Facebookin uutisvirran kaveripulan valikoimien uutislinkkien varaan. Tarkemmin ajateltuna ehkä kuitenkaan ei.

Kauneussivuista puheen ollen, onhan toki niinkin, että sanomalehdessä on urheilusivut joita en niitäkään koskaan lue.

On myös se näkökulma olemassa, että alkuperäiseltä ammatiltani olen toimittaja, joskin tätä nykyä muistan sen lähinnä ammattiyhdistyksen maksuja maksellessa. Voi ajatella, että toimittajan asiana on lukea eri lehtiä. Tällä hetkellä meille tulee Hesari, minkä lisäksi minulle tulee Journalisti, Meidän Perhe, Maailman Kuvalehti ja lahjatilauksena Suomen Luonto, miehelle Kansan uutisten Viikkolehti, Sight & Sound, Kulttuurivihkot, Tähtivaeltaja ja Portti. Penskalle tulee Aku Ankan lahjatilaus.

En ole vapaan toimittajuuteni aikana kirjoittanut naistenlehteen, paitsi kerran Kotilieteen. Mutta soisin, omien ja kollegojen työmahdollisuuksien vuoksikin, että lukijat eivät unohtaisi printtimediaa. Kymmenekään Lilyn blogia ei korvaa hyvin toimitettua lehteä.

Toivottavasti Olivia jatkaa. Naistenlehtiä tarvitaan. Koska se nyt vain on vähän kuivaa sulkeutua kesämökillä lukemaan pelkkiä vanhoja Parnassoja.