Pää kiinni, köyhä kirjailija

Viime talvena kollega kirjoitti köyhyydestä kulttuurialan julkisena salaisuutena. Kirjailijan tekemä havainto oli tiivistettynä tämä: taiteilijuuteen tai kirjailijuuteen liitetään julkisessa keskustelussa jokin hohto, johon rahattomuus tai köyhyys eivät sovi. Kirjoituksesta seurasi luonnollisesti keskustelua eri taiteenalojen ihmisten keskuudessa, monet havainnot olivat yhteisiä. Mieleeni on jäänyt myös se, kun käsikirjoittaja kertoi osallistuneensa ensi-iltaan viimeisillä rahoilla ostetussa mekossa, jotta kukaan ei pääsisi luulemaan häntä häviäjäksi tai epäonnistuneeksi.

Kun ihminen tulee esiin luovan työnsä kautta, siihen ei haluta liittää köyhyyden stigmaa, sillä se halventaisi itse työtä. Vaikka näillä kahdella asialla ei olisi mitään tekemistä toistensa kautta.

Sitten ovat internetin keskustelupalstat ja Facebook. Taannoin törmäsi kollegan kirjoituksen herättämään keskusteluun uudelleen. Nyt valitettiin, että kultturialan ihmiset katsovat oikeudekseen saada toimeentuloa, vaikka kukaan ei ole kiinnostunut ostamaan heidän työtään. Oikeastaan ei sanottu edes näin, vaan kirjailijoita verrattiin suoraan elätteihin ja loisiin.

Keskustelussa otettiin annettuna, että kirjailija pyrkisi elämään työstään saamillaan tekijänpalkkioilla. (Viimeisen kerran: myyntituloja saa kustantaja, joka maksaa kirjailijalle tekijänoikeuskorvauksia, joihin siis rojaltit lukeutuvat.) Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Suomessa on vain muutama kirjailija, joka elää kirjojensa tekijänoikeustuloilla. Tuntemieni kirjailijoiden ammatteja ovat mm. kustannustoimittaja, varastopäällikkö, koulupsykologi, vapaa toimittaja, kotiäiti, työtön.

Hetkinen. Työtön kirjailija? Mikä sellainen kuvittelee olevansa? Tämä hampuusi luulee olevansa kirjailija ja taiteilija, vaikka vastaanottaa tukea yhteiskunnan varoista? Pois sellainen.

Eli toinen asia, mitä keskustelussa ei hahmoteta on, että kirjailijoita on meillä kaikista tuloluokista, siis ihan kaikista. On köyhiä, keskiluokkaisia ja muutamia rikkaitakin. Ongelma on, että kaikilla muilla on lupa ja oikeus tehdä luovaa työtä ja julkaista ajatuksiaan paperilla. Vain köyhällä tai työttömällä ei, koska siis kamoon kirjailijuus, sehän on jotain hienoa ja keskiluokkaista, ei sitä ole tarkoitettu rahvaalle.

Mutta leikitäänpä hetkeksi keskustelussa esiintyneen ajatuksen mukana. Meillä on keskustelija A, kutsukaamme häntä vaikka Stadin Viherliljaksi ilmaistaksemme hänen todennäköisen asuinpaikkakuntansa, ammattistatuksensa, liberaalin ajatusmaailmansa sekä ikäluokkansa. Hän argumentoi seuraavaa: jos kirjailija saa kuukauden tulon vuoden työstä, miksi vaivautua?

Miksi lukijoidenkaan pitäisi vaivautua? Kuukauden mediaanitulo 2000 euroa on nimittäin se summa, jonka kirjailija tällä hetkellä saa nimenomaan tekijänoikeuskorvauksista. Tämän verran on siis keskimäärin maksettu kirjoista, jotka ovat kirjaston hyllyillä, kirjakaupoissa, ihan tavallisten ja tunnettujenkin kotimaisten kirjailijoiden nimikkeistä. Vain aivan harvat teokset yltävät huomattavaan myyntiin.

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, koska suurin osa kirjalijoistamme todella työskentee myös muissa ammateissa. Totuus on (ja tässä puhuu keskustelija B eli minä!) että tällä hetkellä parhaat edellytykset kirjailijan ammatissa toimimiseen on sellaisella ihmisellä, jonka lapset ovat jo aika isoja, jolla on keskiluokkainen ammatti josta hän saa kuukausipalkkaa ja josta hän voi tarvittaessa jäädä palkattomalle vapaalle apurahan osuessa kohdalle. Toiseksi parhaat edellytykset ovat ammattitaitonsa ja asiakassuhteensa vakiinnuttaneilla freelancereilla. Ja niin edelleen.

Keskustelija B on siis kirjailija siinä missä häntä enemmän tai vähemmän luetut kollegansakin. Hän tulee tällä hetkellä työllään toimeen. Kun puhutaan rahasta, hänellä on enemmän tilaa ja puheoikeutta kuin alkuperäisen köyhyyskirjoituksen kirjoittajalla. Sillä jos ei mikään muu niin ainakin tämä pointti tulee keskustelussa alleviivatuksi, moneen kertaan: köyhän taiteilijan on vastedeskin pysyttävä piilossa, nöyränä ja hiljaa, jotta hän ei joutuisi kuulemaan ilkkuvia mitäsläksit- ja vittuilukommentteja. (Mistä tämä viha ja katkeruus taiteilijoita kohtaan muuten edes kumpuaa? Onko se suomalainen erityispiirre?)

Mutta palatkaamme aiheeseen. Keskustelijamme Viherlilja siis ehdottaa, että nämä kaikki kirjailijat jotka eivät täytä edellytyksiä elättää itsensä työllään, kirjallisuuteen liittyen tai muulla työllä, saisivat lätkäistä hanskat tiskiin. Palaamme aivan ensimmäiseen argumenttiin: mikä oikeus on ihmisellä saada toimeentuloa, jos hän ei tee työtä.

Nythän on niin, että on lama. Sanomalehdestä saamme lukea, miten työkkäri "koventaa" asennettaan työnhakijoihin. Työpaikkoja on määrätyn ajan jälkeen löydyttävä, niitä on työnhakijan taiottava ilmasta, tai hänen on ilmoittauduttava työvoimapoliittiseen koulutukseen, tai opiskelijaksi. Jäljelle jäävät, ne jotka eivät täytä ehtoja tai jotka syystä tai toisesta pysyttelevät työmarkkinoiden ulkopuolella. He ovat yleensä köyhiä.

Eli näin meillä on keskustelija C, pienituloinen kirjailija maakunnasta, jolla on historiassaan työttömyyttä sekä vakavia terveysongelmia. Hänen tulonsa vaihtelevat pienistä naurettaviin. Hänellä voi olla perhettä tai muita hoidettavia. Ei auta, että moni kirjailija (myös maakuntakirjailijat B ja C) yrittää elättää itsensä freelancerina tai toimittajana. Tämäkin ala on vaikeutunut avustajasopimusehtojen huonontumisen, kilpailun ja media-alan kurjistumisen myötä.

Tosin Viherliljallamme on tähänkin ratkaisu: hankkikaa työtä, josta maksetaan. Tietysti. Nuorena ihmisenä on vaikea hahmottaa tätä vaikeutta, että varmankin keskiluokkaisen työpaikan voivat yt:t, alan murros tai vaikka sote-uudistus viedä alta, sitä ei ihminen (työntekijä, kirjailija, taiteilija) itse voi valita. Kaikki ei aina mene niin kuin opiskeluaikana kuvittelisi, tai vaikka kuinka uskoisi, ettei itse koskaan esimerkiksi sairastu. (Tai hanki lapsia, jotka voivat sairastua, sekin voi olla kaukana nuoren horisontista.)

Joka tapauksessa olemme päässeet ajatusleikissämme siihen kohtaan, jossa keskustelija C on siivottu pois paitsi keskustelusta, myös kirjallisuuden piiristä. Tiukennamme vielä ehtoja ja toteamme, että vain ne jotka onnistuvat tekemään taidetta ruikuttamatta edes ajoittain tilanteensa vaikeudesta saisivat luopua leikistä. Nyt alkaa karsinta: lähtevät väsyneet, työn ja perheen välissä taiteilivat isät, alkoholisoituneet sinkkunaiset, ylityöllistetyt työpaikkojensa vastuunkantajat, provisiopalkalla työskentelevät puhelinmyyjät ja vuorotyöläiset ihan muuten vain. Ja niin edelleen.

Keitä meille jää? Millainen on suomalainen kirjallinen kenttä, jossa keskiluokkainen kirjailija saa puhua, mutta köyhän on pidettävä päänsä kiinni? Millaisista ihmisistä kirjoitetaan, millaiset elämänpiirit tallentuvat kirjallisuuteen? Meille jäävät Riikka Pulkkisen keskiluokkaisten henkilöiden ihmissuhteista kertovat romaanit, Sofi Oksasen lähihistoriaan sijoittuvat romaanit sekä joitakin dekkareita ja historiallisia romaaneja. Ei lyriikkaa, ei lyhytproosaa. Nykypäivään sijoittuvista kertomuksista putoavat pois vähäväkisten ja köyhien tarinat, sillä paitsi että niitä ei haluta kuulla ei ole myöskään ketään niitä kirjoittamassa, koska ääni ja sananvapaus kuuluvat vain keskiluokalle ja voittajille.

Ja tämä on minulle, keskustelijalle B joka edes jollakin tavalla kokee suomalaisen kirjallisuuden omaksi asiakseen, se kaikkein tärkein havainto. Myös Suomeen mahtuu monenlaisissa elämänpiireissä asuvia ihmisiä. Meitä on paljon enemmän ja erilaisissa elämäntilanteissa eläviä kuin monen helsinkiläisen liberaalivihreän media-alan "nuoren ammattilaisen" horisontista ehkä hahmotetaankaan. Terveisiä Kehä III:n sisäpuolelle: ei ole häpeä eikä vamma olla köyhä. Asia on yhteinen, kansallinen ja Euroopan laajuinen.

Sillä nyt ovat käynnissä kaiken kukkuraksi Euroopan parlamentin vaalit. Olen lauantaina lähdössä kymmeneksi päiväksi Unkariin, maahan, jossa köyhiä ja pettyneitä riittää, jossa Viherliljan kaltaiset itsevarmat ammattilaiset nauretaan paskaisenkyynisesti katuun. Maahan, jossa tästä huolimatta arvostetaan kieltä, kulttuuria, kääntämistä ja ennen kaikkea kirjallisuutta. Ennen matkaa pitäisi käydä äänestämässä, jos meinaa mennä. Arvatkaapa, miten paljon tällä hetkellä huvittaa?

Haistakaa paska vihreät, oikeisto ja vasemmisto ja kaikki muutkin puolueet. Kirjailijana, suomalaisena ja eurooppalaisena en voi olla tekemättä muutakaan johtopäätöstä: köyhää ei halua kuunnella kukaan.

Ammattikirjailijoiden aika on ohi?

Tänään julkistettiin Pentinkulman päivien E80-esikoiskirjailijaseminaarin osallistujalista. Hurraa! Pentinkulman päivät on maamme kirjallisuustapahtumista vakiintuneimpia ja parhaimmin järjestettyjä, ja seminaarista on minulle korvaamatonta apua. Osallistuin ko. seminaariin vuonna 2011. Puolet meistä seminaarin osallistujista on julkaissut toisen teoksen tämän jälkeen. Toisen teoksen vastaanotto on melkein kaikilla jäänyt vaisummaksi kuin ensimmäisen, kun esikoiskirjaan sisältyvä uutuusarvo on käytetty, mutta kirjailijoiden tulevaisuus näyttää hyvältä: teoksia kypsyy, ja silloin tällöin kuullaan hyviä julkaisu-uutisiakin.

Kun koko ympäröivä yhteiskunta rummuttaa tehokkuutta ja tuottavuutta, tältä mentaliteetilta on vaikea pysytellä kirjailijanakaan suojassa. Jokainen teos vaatii kuitenkin omanlaisensa kypsyttelyajan. Silti mietin, kuinka moni nykyisistä kolmekymppisistä, aloittelevista kirjailijoista pääsee samaan julkaisutahtiin kuin maamme säännöllisesti julkaisevat, keskipolven kirjailijanimet. Anna-Leena Härkönen on hyvä esimerkki. Vaikka hän toisaalta aloitti niin aikaisin että sitä voidaan pitää varaslähtönä, 35-vuotiaana hän oli julkaissut kuitenkin jo kahdeksan teosta. Anja Snellman (Kauranen) oli julkaissut samanikäisenä viisi teosta, Jari Tervokin neljän runokokoelman lisäksi kaksi romaania.

Kirjailijan arvoa ei tietenkään mitata tuotteliaisuuudella, kaikkea muuta. Sen sijaan epäilen, että Kaari Utrion, Laila Hirvisaaren, Anja Snellmanin tai Antti Tuurin (yhdeksän teosta ennen 35 vuoden ikää) tavoin säännöllisesti julkaisevaksi kirjailijaksi pääsee yhä harvempi, ainakaan yhtä aikaisin "urallaan". Edes "nimet" tai kustantamoiden tähdet eivät nykyään pysty tähän, sillä he ovat tyypillisesti aloittaneet vanhempina, muutamaa poikkeusta kuten Katja Kettua lukuunottamatta. Enkä nyt laske mukaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä näissä kirjallisuudenlajeissa julkaisuvauhti on jo odotusarvoisesti vähän toisenlainen. Jostain syystä säännöllisesti julkaiseva kirjailija näyttää harvinaistuvan.

Mitä väliä sillä sitten on, ilmestyykö kirjoja säännöllisesti, kunhan ne ovat hyviä? Tulkitsen, että pidempi hiljaisuus teosten välillä johtuu kuitenkin kirjailijan työskentelyolosuhteiden muutoksesta. Kirjailijanammatti on pitkäjänteistä toimintaa ja tuotanto rakennetaan teos kerrallaan. Monet kustantamot eivät talousvaikeuksien puristuksessa ehkä halua sitoutua tuntemattoman nuoren kirjailijan teosten julkaisemiseen koko tämän kaaren aikana, jonka kehitys vaatisi. Eikä kirjailijaa ole ilman kustantantajaa. Monet aiemmin julkaisseet kirjailijat ovat huomanneet joutuvansa etsimään uuden kustantajan, kun kustantaja ei ole enää innostunut julkaisemaan seuraavia teoksia.

Antti Tuuri julkaisee nykyäänkin säännöllisesti, joskaan ei välttämättä enää yhden teoksen vuosivauhdilla. Hänen kustantajansa on Otava. Nuoremman polven tuotteliaat kirjailijat kuten Juha-Pekka Koskinen julkaisevat usean kustantajan kautta. Kun kirjailija jää ilman kustantajaa, hän vaikenee.

Kokonaan toinen juttu on, että tuotteliainkaan kirjailija ei usein pysty elämään saamillaan tekijänoikeustuloilla (en mielelläni puhu myyntituloista, koska niitä saa tosiasiallisesti kustantaja) eikä riittävän pitkiä apurahoja riitä monille pitkäjänteisen työskentelyn turvaamiseksi, vaikka kustantaja mielellään julkaisisikin.

Toivotan onnea ja pitkäjänteisyyttä tuleville seminaarilaisille, ja toivon pitkäjänteistä ajattelua myös heidän kustantajiltaan.

Kotimainen spefiteos etsii lukijaa

Olen pitkästä aikaa seurannut Risingshadow -foorumin keskustelua scifi- ja fantasiakirjoista, eli tuttavallisemmin spefikirjallisuudesta (=spekulatiivinen fiktio, realistisesta kerronnasta poikkeava fiktio). Kirjoittajan kannalta näiden keskustelujen seuraaminen on opettavasta: mitkä teokset nousevat keskustelunaiheiksi?

Grant Wood: American gothic. Löytyisikö Pohjanmaalle sijoittuvista tarinoista kotimainen spefivastine amerikkalaiselle genrelle?

Kysymys palautuu mielenkiintoisella tavalla siihen, miten teos yleensä löytää lukijansa. Kotimaisen scifin, fantasian tai kauhun tapauksessa mahdollisia yleisöjä on hahmotettavissa neljä, jotka luettelen seuraavassa pienimmästä suurimpaan.

Ensin tulee kirjoittajan luonnollinen yleisö, eli toiset kirjoittajat tai spefiharrastajat eli fandom. Tämä on pieni porukka, joka toisaalta ostaa paljon kirjoja, mutta ei nykypäivänä välttämättä ehdi lukea kaikkea mitä julkaistaan, vaikka sen kuuliaisesti ostaisikin. Fandom-yleisö on maultaan kehittynyttä ja vaativaa. Lukijat etsivät uusia ideoita, eivät välttämättä niinkään hyviä tarinoita, koska niitähän kerrotaan muissakin genreissä. Tämä yleisö lukee usein paljon, myös muuta kaunokirjallisuutta kuin spefiä. Pienet kustantajat kuten Kuoriaiskirjat tai Vaskikirjat julkaisevat periaatteessa tälle yleisölle, toki välillä joukossa voi olla laajempaa yleisöä kiinnostavia hittejäkin.

Seuraava laajempi piiri ovat spefin lukijat ylipäätään: vampyyrisarjojen ystävät, nuortendystopian suurkuluttajat, Alistair Reynoldsinsa pokkareina lentokentiltä ostavat insinöörit. Ja niin edelleen. Joukkoon mahtuu myös perinteisestä roolipelifantasiasta innostunutta nuorta ja vanhempaakin väkeä.

Näitä yleisöjä hätyyttelevät kotimaiset sarjat kuten J.S.Meresmaan Mifonki-sarja sekä Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja. Viimeksimainitut edustavat YA-fantasiaa ja steampunkia ja toisin kuin kotimaisissa sarjoissa usein aiemmin, niissä ei ole leimallisesti suomalaiskansallisia piirteitä. Tällaisen spefin kirjoittajan kannalta ongelma on, miten erottua käännöskirjallisuuden joukossa. Lukijalle, joka on kiinnostunut nimenomaan vampyyreista tai nuorista sankareista synkässä tulevaisuudessa ei kotimaisuus ole kovin tärkeä suositusperuste siinä kohdassa, kun hän valitsee luettavaa.

Joskus kirjoittajat nurisevat, että nuoremmat lukijat voivat jopa suhtautua ennakkoluuloisesti kotimaiseen kirjaan. Ongelma lienee kuitenkin ennemmin se, että nuortenkirjallisuus ylipäätään ei menesty, jos sen kyljessä ei ole elokuvaa tai muuta herättämässä huomiota. Ainakin tällaista viestiä kerrotaan kaupallisten kustantajien taholta toukokuun Image-lehdessä.

Jos kirjoittaja haluaa omalta osaltaan kehittää spefiä genrenä, tällaiselle yleisölle kirjoittaminen ei välttämättä tarjoa mitään uutta. Houkutus-genren tai Nälkäpelin lukijat ehkä etsivät yleensä romanssia tai seikkailua eivätkä spefiä spefin vuoksi. Lisäksi vaikka tämä lukijaporukka on paljon laajempi, se ei ostovoimallaan pysty pitämään kovin monta kirjailijaa leivässä Suomen kokoisessa maassa.

Sitten on valtavirtayleisö. Satunnaisia kotimaisia viihdehittejä lukuunottamatta lukeva yleisö suosii kaunokirjallisesti korkeatasoisia teoksia, jotka ovat pääsääntöisesti ison kustantajan julkaisemia ja Helsingin Sanomien kriitikoiden kiittämiä. Tänään Hesarissa oli pieni uutinen Kirjakauppaliiton huhtikuun myydyimmistä kirjoista. Myydyin teos, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys voi olla vaikka miten hieno kirja, mutta spefikirjoittajan kannalta on lohdutonta, että hittikirjaksi nousee aina vain hienovarainen kertomus sodan polttaman pohjoisen pienistä ihmisistä, tai kertomus lestadiolaisäidin raskaasta elämästä, tai muu vastaava perusrealistinen teos.

Toki spefiteoskin voi nousta suuren yleisön suosikiksi, ilman muuta. Esimerkiksi Mikael NiemenPopulaarimusiikkia Vittulajänkältä on käännösstatuksestaan huolimatta nimenomaan suomalainen teos, jossa (kotikriitikon mukaan) yliluonnolliset tapahtumat sopivat hyvin yhteen persoonallisen kertojanäänen kanssa. Tällaisen teoksen pitää kuitenkin todella, no, erottua. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä sisältää myös ajankuvaa sekä eksoottisen ympäristön.

Sitten ovat vielä ulkomaat. En edes aloita siitä, miten vaikeaa spefikirjoittajan (niin kuin kenen tahansa muunkin kirjoittajan) on lyödä itsensä läpi käännösmarkkinoilla. Ulkomaisten lukijoiden kannalta suomalaiskansallinen eksotiikka voi olla bonusta, kun taas täällä spefilujat ovat saaneet lukea sitä jo sen verran kauan, että siihen voidaan viitata värttinä- tai tuohifantasiana.

Miten sitten erottautua, löytää teokselle uusia lukijoita pienen piirin ulkopuolelta?

Lukijoiden löytäminen kotimaiselle proosalle voi olla valtavirtapuolellla ihan yhtä vaikeaa kuin spefipuolellakin. Uusia, erilaisia ilmiöitä nousee pintaan harvakseltaan. Tässä mielessä steampunk voi olla pieni pelastus spefikirjallisuudelle. Uuskumma ja sen jälkeläinen Suomi-kumma ehkä lopulta kiinnostivat jälleen vain liian pientä yleisöä.

Eri mediat myös kierrättävät ideoita ja tarinoita keskenään entistä nopeammalla tahdilla. Yhdysvalloissa hyvin suosituksi nousseessa tv-sarjassa True Detective mysteeri ja selittämätön ovat kiinteä osa kerrontaa. Amerikassa tälle genrelle on nimikin, "southern gothic". Ehkä tulevaisuudessa parhaiten menestyvät teokset, jotka pystyvät hyödyntämään arvoituksellista elementtiä tunnelman kautta, tätä arvoituksellisuutta tai sen mahdollisia tulkintoja mitenkään selittämättä.

Väärässä järjestyksessä

Kevät on jo pitkällä ja koulujen päättäjäisten lähestymisen tuntee, sen melkein haistaa ilmassa.Kupliva vapaus, kun voi vaihtaa talvitakin huppariin ja kengät lenkkareihin, ilman nuoruuteen liittynyttä epävarmuutta jota en haluaisi elää enää läpi edes huikeiden onnenhetkien vuoksi. Olin nuorena usein, enimmäkseen, suurimman osan aikaa hyvin Huolestunut. Paitsi maailman tilasta, myös omasta tulevaisuudestani. Välittömästä lähitulevaisuudesta, rahatilanteestani sekä siitä, rakastaako kukaan minua koskaan.

Nykyään yksi lempipäiväunistani on suunnitella, mistä aiheesta pitäisin TED-puheen, jos minut joskus pyydettäisiin sellaista pitämään. TEDin ideana on nähdäkseni se, että sinne pyydetään ihminen puhumaan asiasta, joka on ollut hänen vaikein läksynsä, tai josta hän on innostunut eniten maailmassa, tai joka on tarjonnut hänelle suurimman oivalluksen.

Toukokuun 1. Pohjois-Savossa.

Vietimme vappuviikon mökillä. Joka aamu satoi lunta, juuri sitä mitä keskellä talvea kaivattiin. Tämä kevät on tullut poukkoillen, aloittanut varhain ja päättänyt välillä kääntyä takatalveksi. Minun paras oivallukseni on ollut, että asioita ei tarvitse tehdä "oikeassa" järjestyksessä.

Nuorena tätä on kaikkein vaikein ymmärtää, toisaalta nuorena on helppo tehdä myös oikeita päätöksiä: fiiliksen, intuition varassa. Opetushallinnon ja vanhempien taholta meille tolkutetaan nuoresta pitäen, että tulevaisuus on hyvä olla huolellisesti mietittynä, paperit vetämässä koulutukseen mielellään työllistävälle alalle ja CV:ssä ei kannata pitää turhanpäiväisiä aukkoja. Moni läheinen ihminen hakee tällä hetkellä töitä ja viesti työvoimaviranomaisilta ja koulutuksista on samankaltainen.

Mutta kaikkien polut eivät kulje ulkoaohjatun loogisesti, määrättyjen etappien kautta: yksi, opiskelupaikka, kaksi, ammatti, kolme, uralla eteneminen. Kirjailijan ei ainakaan. Kirjailijan "ura" ei etene vaan se on maisema joka kasvaa ja muokkautuu, vihertää ja kukkii, hiipuu syksyyn ja hiljaisuuteen vain kokeakseen uuden kukoistuksen hiljaisuuden jälkeen. Se kokee mullistuksia, rankasateita ja pakkasta. Se on, no, elämä. On varhain alkuun ponnistaneita taimia ja versoja. On vakaasti kohoavia runkoja, niitä, jotka puhkeavat kukkaan myöhään.

Kauan sitten pidin välivuoden kesken lukion, Kelan maksamassa työharjoittelupaikassa, koska lukio-opiskelu ei sujunut ja koska löysin harrastukseen liittyvän paikan. Harjoittelin "työelämää" varten Hämeen luontopiirin sihteerinä 17-vuotiaana. Työelämään valmistautuminen ei todellakaan ollut tuolloin lukiosta pudottautumisen pointtina, vaan se, että halusin keskittyä tekemään sitä mikä minua tuolloin kiinnosti eniten, eli toimimaan luonto- ja ympäristöaiheiden parissa. Tämä ei lukio-opetussuunnitelman mukaan ollut todellakaan mahdollista (tulee mieleen näin jälkeenpäin: miksi ei ollut?), siksi hyppäsin pois.

Kirjailija nuorena, "maailman rumin ja kamalin teini"

Ei muuten ollut helppoa aloittaa lukiota uudelleen kahta vuotta nuorempien kanssa. Mutta ei se ollut kamalan vaikeaakaan. Olin kypsynyt "hukattuna" aikana juuri sen verran että pystyin suorittamaan lukion kurssit kahdessa ja puolessa vuodessa ja kirjoitin ihan hyvät ylioppilasarvosanatkin. Ei tarvinne edes sanoa, että olin kaksikymmentä ennen kuin lopulta sain ylioppilaslakin.

Episodi ei ollut kovin kummoinen, mutta opetti minulle yhden asian: asioita ei tarvitse tehdä samassa tahdissa kuin muut. "Väärän järjestyksen" vuoksi en ole osallistunut juuri mihinkään ikäkausirituaaleihin: en vanhojen tansseihin, en penkkareihin, en maisteripromootioon. Arvatkaa kuinka paljon harmittaa? Ei sitten yhtään.

Yliopistosta valmistuin yksitoista vuotta myöhemmin ja kuvio oli vähän samanlainen. Asuin uudessa kaupungissa, oli perhettä ja esikoisromaani ilmestynyt. Väliin olin tehnyt ammattikorkeakoulussa medianomitutkinnon. Alkuvaiheessa olin opiskellut yliopistossa myös kesät, se vaati jälleen pientä kikkailua Kelan kanssa, mutta kannatti. Proseminaarin jälkeen olin aloittanut jo ensimmäisessä oman alani työpaikassa, tuolloin journalismin parissa. Promootio jäi väliin. Opiskelu jatkuu koko ajan lukemalla ja kirjoittamalla.

Kirjailijana olen myös huomannut, että tarvitsen kaikkea hankkimaani kokemusta, koko ajan. Kokemusta moottoriveneellä ajamisesta ja pannukahvin keittämisestä, järjestöasioista ja ihmissuhteista, lehden tai radiokanavan toimituksessa työskentelystä, myyjäntyöstä, anarkisteista ja baletinopettajista, päiväkotilapsista sekä verkkosivujen näpertelystä. Sekä journalistien että kirjailijan työkenttänä on maailma ja sen ilmiöt. Siksi olisi mahdoton ajatuskin, että vaikkapa journalistina työkokemus voisi olla jotenkin poukkoilevaa tai että se ei olisi johdonmukaista.

Sama päätee kutsumukseen tai itselle "sopivimpaan" työhön. On virhe ajatella, että pitäisi oppia tuntemaan se ihminen, joka sisimmässään on. Kirjailija on aina monta, hänellä on monen monta ihmisistä sisällään. Kun tämän hyväksyy, ei tarvitse kuluttaa turhauttavia tunteja itsetutkiskeluun ja navankaiveluun.

Pari viikkoa sitten tapasin nuoren ihmisen, joka hakee viidettä kertaa teatterikorkeakouluun. Kysyin häneltä, mikä on hänen motivaationsa hakea vuosi toisensa perään samaan koulutukseen. Hän vastasi, että vakiintunut näyttelijäkoulutus on käytännössä ainoa väylä ammattimaiseen teatterityöhön Suomessa. Monet lahjakkuudet noukitaan jo suoraan lukiosta. Tähän verrattuna kirjailijan ammatti tuntuu armolliselta. Voi olla vaikka kotiäitinä kymmenen vuotta ja kirjoittaa sitten kirjan, ja jos se menee läpi kustantajalla, on kirjailija.

Useinkaan asiat eivät mene toivotulla tavalla. Kustantamosta tulee hylsy tai opiskelupaikasta kieltävä päätös. En puhu nyt muiden puolesta, mutta taiteellisella alalla pettymykset ovat osa kasvamista. Niitä ei voi pitää pelkkänä takaiskuna. Olisi hauska kuulla joskus muiden alan taiteilijoiden kokemuksia, ovatko ne samankaltaisia.

Eikä kenenkään polku ole lopulta suora. Elämä yllättää ja runnoo, jopa sen ensimmäistä vuotta kauppakorkeakoulun penkkiä kuluttavan isänmaan toivonkin. Varsinkin taantuman aikana ihmiset valitsevat opiskelun tai hoitovapaan epävarman työnhaun sijaan. Johdonmukaisuus on sitä paitsi aina mahdollista nähdä jälkeenpäin.

Siksi luovuuskonsulttien tai uraorientoituneiden kirjoittamisen ohjaajien neuvoja viisivuotissuunnitelman tekemisestä, osatavoitteista ja strategiasta ei kannata ottaa liian vakavasti. Kirjailijan viisivuotissuunnitelma sisältää kuitenkin saman toimintaohjeen jokaiselle työpäivälle: luen ja kirjoitan.

Ja unelmoimista ei pidä hylätä. Pitää päiväuneksia, vaikka puheen pitämisestä. Jos ei omissa valmistujaisissaan niin joidenkin toisten.

Sisäoppilaitoksen populaari lumo

Tätä ette koskaan uskoneet näkevänne, mutta se on täällä: Margaret Pennyn muistikirja -blogin 300. päivitys! Blogi aloitti taipaleensa Unkarin-matkapäiväkirjana vuonna 2006 ja sen jälkeen se on kasvanut käsittelemään kirjoittamista, kirjallisuutta, kulttuuria ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita, aina allekirjoittaneen lahjomattoman subjektiivisesta näkökulmasta. Blogissa on seurattu vuosien niin esikoisromaanin valmistumista kuin ihmisesikoisen ilmestymistä. Myös arvosteluja kirjoista ja elokuvista on kertynyt jonkin verran.

Olen päätynyt säilyttämään Margaret Pennyn muistikirjan julkisena ajatusvarastona. Mielipiteet ovat muuttuneet monta kertaa, samoin blogin tarkoitus, mutta vastoin nykypäivän brändäämisohjeita tai trendikkäitä muodonmuutosvinkkejä olen antanut blogin olla sellainen kuin se on: henkilökohtaisen ja julkisen ristisiitos, rosoinen, poukkoileva ja epäsäännöllisesti päivittyvä. Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa tähän saakka.

Kolmensadan rajapyykin juhlistamiseksi julkaisen erikois-spesiaalipäivityksen, populaarikulttuurissa esiintyviä sisäoppilaitoksia käsittelevän kirjoituksen, joka sekin on kokenut esiasteensa Kosmospenaali-lehden sivuilla.

Klassinen yliopistokoulutus ja sisäoppilaitokset ovat menettäneet merkitystään todellisessa maailmassa, mutta fiktiossa ne pitävät edelleen pintansa. Tässä kirjoituksessa käsittelen todellisia ja kuviteltuja kuviteltuja sisäoppilaitoksia tv-sarjoissa Sherlock ja Doctor Who, Harry Potter -kirjasarjassa sekä viimeiseksi X-Men – First Class -elokuvassa. Kaikki sisäoppilaitostarinoiden, tunkkaisen brittiläisyyden ja seikkailujen ystävät, olkaa hyvä!

Todellisuuden sisäoppilaitokset

Sisäoppilaitos on kautta lastenkirjallisuuden historian ollut hedelmällinen tapahtumapaikka seikkailulle. Rakastin pienenä Susan Coolidgen Katy- ja Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja (mm. Setä Pitkäsääri sekä St.Ursula -koulun tytöt). Narnia-kirjojen lapset kävivät sisäoppilaitosta, vaikka seikkailut tapahtuivatkin koulun loma-aikoina. Kirjat muokkasivat syvästi käsitystäni yksityisestä koulutuksesta ja olisinkin pienenä halunnut sisäoppilaitokseen. Pettymys oli suuri, kun minulle kerrottiin, että aivan vastaavia ei Suomessa ole. Mutta onneksi on kirjallisuus.

Myöhemmin opin, ettei elämä sisäoppilaitoksessa ollut pelkkää keppostelua suklaarasian jakamista kuiskuttelevien toverie kesken. George Orwell kirjoittaa esseekokoelmassaan Books vs. Cigarettes sapekkaasti brittiläisestä vuosisadan alun koululaitoksesta. Hänen nuoruudessaan perheet, joilla oli varaa, laittoivat lapsensa sisäoppilaitoksiin. Näissä kouluissa kuitenkin pyrittiin säästämään kustannuksissa ja lapset hoidettiin huonosti. Nuorimmat lapset olivat kahdeksanvuotiaita, ”pysyvästi kylmissään olevia ja likaisia olentoja”, Orwell kirjoitti.

Varakkaat brittiperheet lähettävät lapsiaan sisäoppilaitoksiin edelleen. Briteissä ”public school” tarkoittaa yksityisin varoin ylläpidettyä sisäoppilaitosta. ”Yleinen koulu” on vanha termi, joka viittaa siihen, ettei koululla ole yhteyttä tiettyyn uskontokuntaan. Termi on omiaan hämmentämään amerikkalaisia, joille ”public school” tarkoittaa julkisin varoin ylläpidettyä koulua. Suomalaisittain brittien koulujärjestelmä on sekava ja oppimistulokset heikkoja. Saarivaltiossa kuitenkin uskotaan yleisesti yksityiskoulujen paremmuuteen. Jopa liberaali englantilaisintellektuelli Tom Hodginson suosittelee kasvatusta käsittelevässä teoksessaan lasten lähettämistä Etoniin.

Suomessa sisäoppilaitokset ovat olleet suhteellisen tuntematon käsite. Maamme ainoa varsinainen sisäoppilaitos, kotitalouspainotteinen Anna Tapion koulu, toimii noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Tampereelta.

Holmesin tuntemattomat nuoruusvuodet Periodielokuvissa luokkaerojen kuvaaminen on helppoa. Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla on frakit, silinterit ja viitat. Nykypäivän kontekstissa luokkaeroa luodaan myös vaatteilla, mutta erot ovat hienovaraisempia eivätkä kaikki tunnista niitä. Miten ilmaista henkilöhahmon luokkatausta nykypäivään sijoittuvassa fiktiossa, kun silinterihatut ovat kadonneet, design-vaatteita voi väärentää tai ostaa käytettynä ja pokeriammattilaiset rikastuvat yhdessä yössä? Yksi tapa on koulutus.

BBC:n tuottamassa tv-sarjassa Sherlock viitataan päähenkilön taustaan muutaman kerran. ”Public school” on erityisesti miehistä käytetty luonnehdinta, joka tarkoittaa kallissa yksityiskoulussa koulutuksensa saanutta henkilöä. Sherlock-sarjan oheisblogissa John Watson kirjaa ensivaikutelmansa Holmesista ”he's clearly a bit public school”: salapoliisi on hyvin pukeutunut, arrogantti ja hieman snobi. Jaksossa Scandal in Belgravia Holmes puolestaan päättelee Buckinhamin palatsissa tapaamansa asiakkaan ammatin tämän koulutustaustasta, joka puolestaan paljastuu miehen näennäisen nukkavierusta mutta huolitellusta ulkonäöstä.

The Blind Banker-jaksossa pankkiiri Sebastian mainitsee murhatun kollegansa koulutustaustan (”Harrow, Cambridge”) osoittaakseen, miten kaiken olisi pitänyt olla kunnossa loistavaa uraa ajatellen. Harrow on Etonin ohella kuuluisa poikakoulu, jossa brittiläistä yläluokkaa on kasvatettu. Sebastian mainitsee, että hän ja Holmes olivat opiskelutovereita. Puhuttaessa tapahtumista yhteisessä ruokasalista tiedämme, että he ovat käyneet sisäoppilaitosta. Toisen kauden päätösjaksossa The Reichenbach Fall Moriartyn punoma verkko kiristyy Sherlockin ympärillä ja tämä saa tehtäväkseen muun muassa löytää kaksi sisäoppilaitoksesta siepattua lasta.

Miksi Sherlock Holmes ei pidä naisista? Mahdollista on, että hän ei ole tottunut toimimaan naisten kanssa. Samansukupuolisen (hienot sisäoppilaitokset Iso-Britanniassa ovat tyttö- tai poikakouluja) koulutuksen ongelman sanotaan olevan, että naiset ja miehet eivät opi toimimaan yhdessä. Jos pojat koulutetaan kahdeksasta kahdeksantoistavuotiaaksi pelkästään miehisessä ympäristössä, ei ole ihme, että he hakeutuvat ennemmin toistensa seuraan esimerkiksi politiikassa tai taloudessa. John Watson puolestaan on toisen maskuliinisen instituution, sotaväen muokkaama. Holmes on vannoutunut poikamies, joka nauttii lähinnä Watsonin seurasta.

Myös salapoliisin suhtautuminen rahaan sekä hänen pukeutumisensa kielivät varakkaasta taustasta. Sekä Holmesin että hänen arkkivihollisensa Moriartyn paidat ja puvut ovat design-laatua, Dolce&Gabbanaa ja Westwoodia. Hahmoja erotteleva tekijä on myös puhetapa. Harrowissa koulutettu näyttelijä Benedict Cumberbatch ääntää Holmesin vokaalit virheettömän yläluokkaisesti. Kontrastina toimii Watson, Martin Freemanin esittämä jokamies.

Se nuorekkaampi Doctor Who

Käsikirjoittaja Steven Moffatia on kritisoitu siitä, että Sherlock Holmesin nykypäivään sijoitettu hahmo muistuttaa niin paljon toista hänen käsikirjoittamaansa sankaria, Dr Whota. Kymmenes Tohtori on lajityypillinen eksentrinen skotti. Hän muistuttaa habitukseltaan Sherlockia pitkää päällystakkia myöten. Hänen oppiarvoon viittaava nimensä ”Tohtori” kertoo välittömästi hätääntyneille sivuhenkilöille, että homma (avaruusolentojen hyökkäys tms.) on hallussa: ”Luottakaa minuun, olen tohtori.”

Kaikkien pienten poikien on kuunneltava nyt erityisen kiltisti, muuten tulee keppiä Tohtorilta.

Dr Who -sarjan jaksoissa Human Nature ja Family of Blood kymmenes Tohtori on piiloutunut 1910-luvulle poikien sisäoppilaitokseen luonnontieteiden opettajaksi. Koulussa poikia valmennetaan paitsi akateemisiin suorituksiin, myös sodankäyntiin. Tohtori solahtaa rooliinsa hyvin, toisin kuin hänen kumppaninsa, tummaihoinen Martha. Tämä joutuu sisäkkönä ylimielisten teinipoikien vähättelyn kohteeksi. Jaksossa sivutaan myös englantilaisen sisäoppilaitoksen perinteisiin kuulunutta vanhempien poikien harjoittamaa sortoa nuorempia kohtaan.

Yläluokkaisuus Sherlock- ja Dr Who -sarjoissa on siis akateemista, snobbailevaa ja miehistä. Perinteiset arvot, kuten uskollisuus imperiumille ja kruunulle ovat kuitenkin korvautuneet kosmopoliittisilla ja boheemeilla arvoilla. Yläluokkaisuuden ilmaisusta uusilla tavoilla kielii ehkä parhaiten kymmenennen Tohtorin pukeutumis”virhe”: puvun ja pitkän päällystakin kanssa hän käyttää Conversen tennareita.

Taianomainen sisäoppilaitos

J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjat ovat lisänneet sisäoppilaitosten suosiota heti ensimmäisen kirjan ilmestymisestä 1997. Kymmenen vuoden alamäen jälkeen brittiläisten ja englantilaisten sisäoppilaitosten oppilasmäärät kasvoivat, kun lapset pyysivät päästä samanlaiseen kouluun kuin Harry Potter. Samalla kasvoi niiden oppilaiden osuus, joiden omat vanhemmat eivät olleet käyneet sisäoppilaitosta.

Tylypahka ei ole oikeastaan yksityiskoulu, vaikka oppilaat asuvatkin siellä kuin sisäoppilaitoksessa. Joidenkin mielestä Tylypahka on oikeastaan valtion yhtenäiskoulu. Oppilaiden sisäänotto ei perustu heidän varallisuuteensa eikä pääsykoetta ole. Tylypahka on myös yhteiskoulu, kun yksityiset sisäoppilaitokset ovat yleensä poika- tai tyttökouluja. Tylypahka on koko velhoyhteisön käytössä. Harryn kasvattiveli Dudley Dursley puolestaan opiskelee Jalostamossa, maksullisessa yksityiskoulussa, jota myös hänen isänsä on käynyt.

Harry Potterin maagista maailmaa on tulkittu brittiläisen luokkakeskustelun läpi yllin kyllin. Oppilaat ovat valikoituneet taikavoimien perusteella, ulkopuolelle jäävät "tavikset" eli jästit. Kotitontut ovat taikavoimainen mutta ruumiillisissa töissä työskentelevä alaluokka. Harry Potterin tupien pohjalta on tehty jopa seuraava luokkajako: Puuskupuh = työläiset, Rohkelikko = alempi keskiluokka, Korpinkynsi = ylempi keskiluokka, Luihuinen = aatelisto. Tosin tuvat voi rinnastaa moneen muuhunkin järjestelmään, kuten Intian kastijärjestelmään tai Platonin valtion sosiaaliluokkiin.

Luokkaa käsitellään kirjoissa peribrittiläiseen tapaan, korostamalla sitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Tarinoissa on läsnä snobismia ja köyhyyttä. Kaikki oppilaat eivät ole sosiaalisesti tasa-arvoisia, kuten eivät heidän vanhempansakaan. Potterin päävastustajan Draco Malfoyn isän sanoin: "Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset, Potter." Kulttuurintutkija Andrew Blaken mukaan tarinan pahisten nimet Voldemort ja Malfoy juontavat normannien maihinnoususta, jolloin englantilaiset saivat niskoilleen ranskalaisen aristokratian.

Lajitteluhattu ei kuitenkaan tee valintaansa yksinkertaisen luokkajaon mukaan. Jokaisessa tuvassa on hyviä ja huonoja oppilaita, rikkaita ja köyhiä, hylkiöitä ja suosittuja.

Pikanttia brittiläisyyttä

Tänä keväänä jatkuva X-Men reboot-elokuvien sarja on ottanut reilusti vapauksia alkuperäiseen Marvelin supersankarisarjakuvaan nähden ja tehnyt useita muutoksia sankarimutanttiemme maailmaan. Yksi näistä muutoksista on mutanttien koulun Charles Xavierin tausta. Kuvittelen, miten sarjan tuottajat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja keksineet: hei, tehdäänpä Xavierista britti.

Olkoonkin, että Matthew Vaughnin ohjaaman elokuvan alussa kuvattu kartano esitellään nimellä ”Westchester, New York”. Tämä on Ryhmä X:n maailman kuvitteellinen kartano, jossa sijaitsevat Xavierin perustama sisäoppilaitos ja mutanttien tukikohta. Todellisuudessa kartano on tietenkin Englefield House Berkshiressa ja koko elokuva on filmattu suureksi osaksi Britannian maaperällä. Vaikutelma viimeistellään palkkaamalla nuoren Charlesin esittäjäksi valloittava skotti, James McAvoy.

Midsomerin murhat, Hercole Poirot... ja Chesterfieldin kartano New Yorkin osavaltiossa. Kunnianarvoisasta Englefieldin kartanosta on moneksi.

Charles on vilpittömän yläluokkainen hahmo, jonka lapsuutta varjostavat kuitenkin vanhempien poissaolo ja välinpitämättömyys. Telepaatin kyvyillä varustetusta Charlesista kasvaa loogisesti(?) miellyttävä ja empaatinen nuorimies. Hän päätyy väittelemään tohtoriksi Oxfordin yliopistosta, koska perinteikäs humanistiyliopistohan on loogisempi paikka opiskella perinnöllisyystiedettä kuin vaikkapa MIT tai Cambridge Yhdysvalloissa, josta Charlesin piti olla kotoisin alunperinkin. Mutta Oxfordissa nyt vain on pikantteja vanhoja kirkkoja, luostarimaisia rakennuksia, tunnelmallisia kuvia ja muuta, joka sopii Charlesin hahmoon. Vastakkainasettelu Charlesin ja keskitysleiriltä selvinneen Magneto-Erikin välillä on voimakas, samoin Charlesin ja adoptoidun Ravenin välillä. Jälkimmäinen saa tyytyä tarjoilemaan, kun Xavier opiskelee Oxfordissa.

Onko tässä mitään järkeä? Ehkä ei, mutta toisaalta, elokuva kertoo superkyvyillä varustetuista mutantti-ihmisistä. Joka tapauksessa odotan, että toukokuussa ensi-iltansa saava X-Men: Days of the Future Past -elokuvassa Charles Xavier on saanut Westchester/Englefieldinsä toimintaan ja saamme nauttia sisäoppilaitosympyröissä tapahtuvista teinimutanttidraamoista... tai sitten emme. Ennakkomarkkinoinnissa on luvattu, että elokuva keskittyy enemmän sarjan aikuisiin henkilöhahmoihin.

Jäämme odottamaan.

Tähän päättyy erikoispäivitys! Kommenttilaatikossa saa mielellään jakaa kokemuksia sisäoppilaitostarinoista, niin kirjoista kuin elokuvistakin.

Kasarin parhaat: Scifi ja fantasia musiikkivideoissa, osa 2

Hyvää pitkäperjantaita! Täältä pesee kirjoituksen toinen osa, kuten luvattu.

David Bowie MTV-aikakauden ikonina

Avaruusolentoja ja seksikkäitä vampyyreja

On ongelmallista nostaa esiin vain yhtä vuosikymmentä artistilta, jolla on niin pitkä ura ja laaja tuotanto kuin David Bowiella. Scifiartistina David Bowie on parhaiten tunnettu 1970-luvun tieteiseepoksistaan Ziggy Stardust ja Diamond Dogs. Sanoittajana Bowie otti vaikutteita mm. William Burroughsilta, Robert Heinleinilta ja George Orwellilta. Hänen kappaleidensa maailmaa on myös verrattu Michael Moorcockin ja Philip K. Dickin tieteiskuvitelmiin.

Bowien ura scifi-elokuvissa oli alkanut jo 1970-luvun puolella, kun Mies toisesta maailmasta sai ensi-iltansa vuonna 1976. Kapeakasvoinen laulaja sopi hyvin kotiplaneettansa tuhoa pakenevan alienin rooliin. Elokuva voitti mm. Hugo-palkinnon seuraavana vuonna. Kahdeksankymmentäluvulla Bowien elokuvauran nousut ja laskut vuorottelivat hänen muusikonuransa nousujen ja laskujen kanssa.

Seitsemänkymmentäluvulla ahkerasti levyttänyt Bowie julkaisi kahdeksankymmenluvun aikana vain neljä studioalbumia. Bowie oli kuitenkin yksi tärkeimmistä 1980-luvun musiikkivideoaikakauden artisteista. Scifi- ja fantasiateemat ovat Bowien sanoitusten ja musiikkivideoiden valtavirtaa myös 1980-luvulla. Ashes to Ashes -kappaleen (albumilta Scary Monsters, 1980) technicolorvideolla laulaja vuoroin heiluu vieraalla planeetalla jonkinlaisessa Kermit-sammakon klowninpuvussa, vuoroin hapuilee pehmustetun sellin seiniä. Kappaleessa esiintyy jo Bowien ehkä kuuluisimmassa kappaleessa Space Oddityssa tutuksi tullut majuri Tom, tuo poloinen astronautti, joka on tuomittu kiertämään maailmankaikkeutta avaruusaluksellaan.

Saako ajatus seksikkäistä vampyyreista Houkutus-genreen kyllästyneen nykykatsojan jo irvistämään? Syytä ei ole, sillä Verenjano (Hunger, ohj. Tony Scott, 1983) on oikeasti tyylikäs elokuva, jossa kolmesataavuotias vampyyri David Blaylock tulee luojansa (Catherine Deneuve) hylkäämäksi. Hän kertoo tarinansa lääkärille (Susan Sarandon), joka tulee vedetyksi mukaan vuosisatoja kestäneeseen valtapeliin. Mukana Bowien hienosti toteutettu vanhenemiskohtaus sekä Deneuven ja Sarandonin välinen lesboseksikohtaus!

Kappaleen "Loving the Alien" (albumilta Tonight, 1884) video ei ole varsinaisesti scifistinen, mutta surrealistinen se on. Vakavasti aliarvostetun kappaleen muuntosoinnut vievät kuuntelijansa toiseen maailmaan vielä tänäkin päivänä. Virallisen musiikkivideon lisäksi kannattaa tsekata Youtubesta Glass Spider -kiertueen live-esitys hupsuine taustatanssijoineen ja hämähäkkilavasteineen. Kahdeksankymmentäluvusta harva jos yksikään artisti selvisi tyylikkäästi. Kiertue oli yleisömenestys, mutta kriitikot naureskelivat lavashowlle. Kuuleman mukaan Bowie oli itsekin kiertueen lopussa niin kyllästynyt hämähäkkiin että poltti sen jossain niityllä.

Peikkojen kuningas

Elokuvassa Labyrintti (The Labyrinth, ohj. Jim Henson, 1986) Nuori Sarah (Jennifer Connelly) joutuu vahtimaan vauvaikäistä velipuoltaan, kun vanhemmat lähtevät ulos. Vauva huutaa ja Sarah lausuu ääneen toiveen, että peikot tulisivat viemään se pois. Salama iskee ja toive toteutuu: kun tyttö seuraavan kerran tulee katsomaan lastenhuoneeseen, veli on poissa ja huone vilisee peikkoja. Kun Sarah vaatii palauttamaan vauvan, peikkojen kuningas (David Bowie) ilmestyy kertomaan tytölle, että tämän on itse ansaittava vauva takaisin. Sarahin täytyy löytää tiensä labyrintin läpi peikkojen kaupunkiin, jotta hän voi vapauttaa veljensä.

Muistan, miten lapsena ihailin Sarahin huonetta. Kahdeksankymmentäluvun suomalaisessa lastenhuoneessa ei todellakaan ollut niin paljon kauniita tavaroita, leluja, peilejä saati lapsilla koruja. Peikkojen kuninkaana Bowie on kasaripop-tähden arkkityyppi villiä kampausta, silmämeikkiä ja tiukkoja sukkahousuja myöten. Sarahin perhe ja kuningas ovat ainoat ihmisnäyttelijät, peikot on toteutettu Jim Henson -studion nukeilla. Muuttuvan labyrintin kulissit ovat joissakin kohtauksissa hieman kepoisen olosia, välillä herää kysymys, miksei Sarah vain kaada seiniä ja painele menemään.

Labyrintti-elokuva on noussut perheessämme uuden sukupolven suosioon, kun lapsi halusi nähdä sen. Elokuva kestää yllättävän hyvin katsomisen kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen aikuisen silmin. David Bowien alkuperäiset laulut eivät ole "oikeiden" Bowie-laulujen veroisia mutta tempaavat yhä mukaansa aikakaudelle tyypillisine syntikkasoundeineen. Labyrintti osoittautui aikanaan kaupalliseksi pettymykseksi, mutta toisaalta elokuva on saanut vuosikymmenien aikana jonkinlaisen kulttistatuksen. Lisäksi se täyttää edelleen tehtävänsä houkutella nuoria tyttöjä David Bowien musiikin faneiksi.

Kirjallisuutta:

Loving the Alien: David Bowie's History of Science Fiction Film By Genevieve Valentine, 22. April 2013

Kasarin parhaat: Scifi ja fantasia musiikkivideoissa, osa 1

Harva tuntee Kosmospenaalin, tuon maamme pienilevikkisimmän fanzinen. Mutta minäpä tunnen, koska se on kotitaloutemme oma julkaisu. Kosmospenaalia on julkaistu ja sitä on levitetty Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Kupittaan aka Kalevan aka Hallilan osaston olohuoneconeissa. Pääsiäisen kunniaksi kaivan arkistojen kätköistä lehdykkään aiemmin kirjoittamiani tekstejä ja ripustan tänne kaiken kansan nautittavaksi. Ensimmäisenä käsittelyvuorossa ovat kahdeksankymmentäluvun musiikkivideoiden scifi- ja fantasiakuvatukset. Olkaapa hyvä!

Maailmanloppu syntikan tahdissa

- Scifi ja kauhu 80-luvun musiikkielokuvissa

Kaksiosaisessa juttusarjassa käsittelen 1980-luvun musiikkivideoiden ja samalla vuosikymmenellä tuotettujen musiikkielokuvien scifi-vaikutteita. 1980-luvulla musiikkivideoon satsattiin ensimmäistä kertaa tavalla, joka muutti sen taideteollisuudeksi ja kehitti myös taidemuotoa eteenpäin. Kolmekymppinen sukupolveni kasvoi katsellen näitä videoita, joista monet ovat piirtäneet lähtemättömän jäljen yhteiseen muistiimme, hyvässä ja pahassa.

1980-luvulle tultaessa mm. Alien ja Star Wars olivat saaneet ensi-iltansa ja niiden ikoniset hirviöt ja sankarit olivat muokanneet scifin ja kauhun kuvaston uudelleen. Viimeistään 1980-luvun suurin elokuvamenestys, Steven Spielbergin E.T. toi scifin uudelle vuosikymmenelle. Näiden elokuvien kuvastoa ja teemoja hyödynsivät musiikkivideoissaan myös aikansa pop-tähdet.

Supertähtien vuosikymmen

1980-luku oli viimeinen aikakausi, jolloin Madonnan, Michael Jacksonin ja Princen kaltaiset supertähdet saattoivat nousta kaikkien muiden yläpuolelle. Nykypäivän musiikkiyleisö on pirstaloituneempi ja segmentoituneempi, tarjonta moninkertaistunut ja fanijoukot pienemmät ja erikoistuneemmat. Tarjolla on Lady Gagan, Beyoncén ja Shakiran kaltaisia tähtiä, mutta kukaan heitä ei yksiselitteisesti peittoa toista levymyynnissä. Vielä 1982 oli kuitenkin vielä mahdollista, että yksi levy nousi kertaheitolla maailman suurimmaksi hitiksi. Puhun tietenkin Michael Jacksonin Thriller-albumista, ja siihen liittyneestä musiikkivideosta.

Sananen vielä tähän väliin ajan tallennuslaitteista. Kun nettiä ja Youtubea ei ollut, piti kaksi viikkoa odottaa nöyrästi sormi videonauhurin REC-nappulalla, jos vaikka television ainoassa musiikkiohjelmassa olisi sattunut tulemaan Michael Jacksonin musiikkivideo. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että uudet musiikkivideot, kun ne lopulta esitettiin Suomessa, olivat suuria tapauksia. Osa ei saapunut koskaan. Sensuuri oli voimissaan, kauhuelokuvista leikattiin pelottavimmat kohdat pois. K18-kamaa voinut televisiossa näyttää. Näin kävi myös Thrillerille.

Tuolloin maailman kallein musikkivideo Thriller nojaa aiemman vuosikymmenen vahvaan b-kauhun perinteeseen. Tarinan ohjasi John Landis. Erikoisefektit, ihmissuden muodonmuutos sekä lavalla hetkuvat zombiet olivat aikansa huippua. Päätähden ambivalentilla, ei-uhkaavalla seksuaalisuudella leikittelevä käsikirjoitus viimeistään teki Thriller-videosta itsetietoisen teoksen, ei pelkästään massojen rahastamiseen suunnatun oheistuotteen.

Videon tarinassa on kaksi tasoa, tapahtumat elokuvakankaalla ja kotimatkalla elokuvateatterista. Viattomat söpöläiset Michael Jackson ja nimetön tyttö ovat treffeillä, jonka kulkua hautausmaalta nousevat zombiet kampittavat. Treffien onnistumista ei helpota se, että kuunvalo kutsuu pojusta esiin outoja puolia. Koreografiana Thrillerin zombie-kulkue on maailman tunnetuimpia. Uhkaavana taustaäänenä profetoi Wincent Price.

Kapteeni EO

Disney-studio tuotti Captain EO -3D-elokuvan huvipuistojensa elokuvateattereihin. Tämänkin pätkä löytyy Youtubesta. Tyylilajiltaan elokuva on eräänlainen Star Wars goes Disco. Borgien kuningatar -tyylistä pahista esittää johdoissa roikkuva Angelica Houston, rakkauden sanomaa galaksiin tuovaa sankaria Michael Jackson. Kapteeni EO noudattelee tuttua scifi-parodian kaavaa: joukko ääliöitä tunaroi galaksissa. Ensin lennetään avaruussukkulalla, ja lennetäänkin vähän huonosti. Viholliset hyökkäävät, seuraa takaa-ajokohtaus planeetan ilmakehässä suoraan Star Warsista ja lopuksi rysähtää.

Retkue, johon kuuluu kapteenin lisäksi joukko Jim Henson -henkisiä käsinukkeja, saapuu Pahan Planeetan pääpaikkaan. Tässä vaiheessa voi paljastaa, että Michael Jackson näyttelee luvattoman huonosti. Mutta, nostalgian vuoksi, katsomme kun bändi esittää pari biisiä (joista toinen Jacksonin Bad-albumin aloitusbiisin puolikas) ja musiikin voima sekä kapteenin hansikkaista lähtevä erikoissäde muuttavat pahat hyviksi. Kapteeni EO ryhmineen jättää nyt harmonisen planeetan ja lähtee suorittamaan seuraavaa tehtäväänsä.

Tämä tekele pyöri Disneyn huvipuistoissa 1989-1994. Michael Jacksonin kuoleman jälkeen Disney otti sen takaisin ohjelmistoon.

Moonwalker

Bad-albumin musiikkiin liittyvä seuraava elokuva, Moonwalker, on tarinaltaan astetta vinksahtaneempi tapaus. Kolme lasta seuraa, miten 80-luvun huumeparonin konesarjatuli jahtaa Michael Jacksonia pitkin pseudo-30-lukulaisen kaupungin katuja. Takaumassa Michael Jackson pelaa lasten ja koiran kanssa onnellisesti palloa aurinkoisella niityllä (lähtemätön mielikuva, jonka yrität kaikin keinoin karistaa pois). Sattumalta he löytävät huumeparonin luolan, jossa tämä punoo ilkeitä juoniaan maailman valloittamiseksi. Loppukohtauksessa Michael Jackson kokee jälleen muodonmuutoksen, ensin autoksi, sitten avaruusalukseksi. Välillä tanssitaan yökerhossa, parasta tanssia ja koreografiaa mitä musiikkivideon vuosikymmeniin yleensä mahtuu. Taustalla soi Bad-albumin kappale Smooth Criminal. Campin tekeleen ohjasi Francis Ford Coppola.

Kaikkien kolmen elokuvan tuottajat (sillä elokuvista on tämän mittakaavan teoksista pakko puhua) ovat ilmeisesti ajatelleet, että tarinassa ei tarvitse olla paljon järkeä, kunhan se vain on siistiä. Kun mukaan saadaan vähän viittauksia Tähtien sotaan ja Kummisetään, on kaupallinen menestys taattu. Michael Jacksonin tunnistettavan tyylin muodosti se, että siinä ei ollut mitään aitoa tai omaperäistä. Sen sijaan hän tuotti loputtomasti keinotekoisia kopioita itsestään, kunnes lopulta oli mahdoton sanoa, mikä oli alkuperäistä. Michael Jackson oli ehdottomasti postmoderni taiteilija, vielä enemmän kuin Madonna. Naiivin viattomat tarinat, muovinen visuaalisuus ja kaiken kattava yliampuvuus ärsyttävät ja vieraannuttavat, mutta tekevät videoista myös mahdottomat ohittaa olankohautuksella. Efektiä lisäsi tähden kyseenalainen julkisuuskuva.

Lopuksi

Onko näihin 1980-luvun kuviin syytä palata, vai olisiko ne haudattava syvälle muistin perukoille ja olla ikinä kaivamatta niitä sieltä esiin? En tiedä, mutta jatkan vastauksen etsimistä sarjan seuraavassa osassa, jossa käsittelyvuorossa on David Bowie.