Vastoin järkeä

Marraskuu on hyvää aikaa pohtia maailmankuvaeroja, kun ulkona on sysipimeää ja märkää eikä tosiaan huvittaisi astua jalallaan ovesta ulos, saati mennä opettamaan tai balettitreeneihin. Ihan tavallisiin asioihin niin kuin ruoanlaittoon tai lapsen hakemiseen päiväkodista joutuu keräämään voimia erikseen. Ei tosiaan huvittaisi mennä, ei pätkän vertaa innosta vetää sadetakkia niskaan ja pyöräillä työväenopistolle tai treeneihin.

Vaan niinpä kirjoittajakurssilla ovat kaikki oppilaat paikalla, joka ikinen, kommentoimassa toistensa tekstejä. Ja minua hävettää oma motivaation puutteeni. Vedän tunnin ja harjoituksen ja lähden oman harrastukseni pariin, joka oli ennen kakkosharrastukseni mutta nyt ykkösharrastus, koska kirjoittaminen ei ole enää harrastus vaan ammatti. Vääntäydyn sitten pukuhuoneeseen ja syön mandariinin, suupielet aukeavat haavoille joka päivä syön mitä tahansa, olen kalpea ja väsyneen näköinen.

Niin mikä maailmankuvaero, no se, että miksi vaivautua ylipäänsä, ihmisillä on aika erilaisia syitä siihen. Joitakin varmaan nappaa joka kerran, hyvä heille, aina yhtä innokkaana työn ääressä tai harrastuksen parissa. Ei sellainen ihminen ymmärrä eikä voi ymmärtää, miksi muut laahustavat apeina tai jäävät kotiin. Palkinnon pitäisi olla työssä itsessään ja plaa plaa. No ei se ole, minulle, useimmiten ei mene kahta päivää että olisin samassa vireystilassa tai että edes mieliala pysyisi samana. Minun strategiani on enemmän se, että teen, vaikka ottaa päähän.

Eikä tällä ole mitään tekemistä positiivisen ajattelun kanssa. Positiivinen ajattelu ei pelasta mitään, ei tee kenestäkään lahjakkaampaa kirjailijaa tai tanssijaa tai menestyneempää toimittajaa. Lahjoja jaetaan epädemokraattisesti ja sillä on pakko mennä, mitä on annettu. Ei elämässä ole järkeä tai oikeudenmukaisuutta. Ei sellaisia mittareita vain ole olemassa. Siksi on sama purra hammasta ja nostaa jalkaa sivulle relevé lent -sarjassa. Koska on se verrattomasti parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin mussuttamaan.

Sama pätee kirjoittamiseen, tai journalismiin, tai mihin vain sellaiseen ammattiin jossa joutuu itse näyttämään kyntensä, että pysyisi edes alan syrjässä kiinni. Oma valinta, eivät maailma tai ihmiset siinä ole mitään velkaa meille. Ehkä se on syy, miksi tunsin epämääräistä ärtymystä vanhemman naiskirjailijan kirjoituksesta Kirjailija-lehden viime numerossa. Miksi Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahasto ei ollut myöntänyt hänelle apurahaa. No kun eivät apurahat ole mitään taattua tuloa. Ei niitä ole pakko myöntää yhtään kenellekään eikä kenelläkään ole niihin subjektiivista oikeutta, joten miksi vaivautua valittamaan.

(Itse en edes ole hakenut pidempiä apurahoja. Olisi henkisesti liian raskasta olla vuosikin alusta loppuun naimisissa romaanin kanssa ilman, että tekisin syrjähyppyjä muualle. Hyvä kun jaksan yhden kuukauden kerrallaan kirjoittaa.)

Tarvitseeko kirjailijan elättää itsensä ja perheensä kirjojensa myynnillä, no ei tarvitse. Tai sopii yrittää, mutta ei kannata itkeä jos ei onnistu. Yritteliäimmätkin kirjailijat joutuvat yleensä hakemaan apurahoja. Toisin kuin jotkut, minä en näe siinä mitään ongelmaa. Porvarillisessa ihmiskuvassa hyvää on ihmisen luottamus itseensä, että kaikki selviää, että pystyn huolehtimaan itsestäni ja lapsistani ja voin vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Vasemmistolaisessa ihmiskuvassa puolestaan on hyvää, että tunnustetaan se, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet saavuttaa samat asiat kuin kohdassa yksi. Vaikkapa kirjailijalla Suomen ilmastossa (tai kielialueella).

Tavoitteiden saavuttamisen kannalta poliittisella suuntautumisella ei ole kuitenkaan mitään merkitystä. Minun tavoitteeni tällä hetkellä olisi pystyä olemaan ja elämään kutakuinkin ihmisiksi. Marraskuun olot huomioon ottaen se on ihan sopivan kokoinen tavoite.

Kirjailija vaikeuksissa

Tamperelainen kirjailija ja kustannustoimittaja Pjotr Silajev on Espanjassa matkustuskiellossa. Häntä uhkaa luovutus Venäjälle, vaikka hänellä on turvapaikka Suomessa eikä Espanjalla pitäisi olla mitään oikeutta karkottaa häntä. Venäläiset viranomaiset ovat antaneet hänestä pidätysmääräyksen hänen osallistuttuaan moottoritien vastaiseen mielenosoitukseen vuonna 2012.

Silajevin esikoisromaani (kirjailijanimellä DJ Stalingrad) Eksodus ilmestyi keväällä 2012 suomeksi Intolta, joka on myös oma kustantajani. Tapasin hänet tuolloin kustantajan libristitilaisuudessa. Hän on mukava nuori mies ja puhuu hyvin englantia. Hän asuu ja työskentelee Tampereen Pispalassa. Hän on antropologian kandidaatti ja tehnyt myös kustannustoimittajan töitä Venäjällä.

Free Pit -koalitio kerää suomalaisten kansalaisjärjestöjen allekirjoituksia englanninkieliseen vetoomukseen, joka on osoitettu Espanjan viranomaisille. Jos toimit järjestössä joka haluaisi liittyä vetoomukseen, tai haluaisit muuten osallistua kampanjaan, ota yhteyttä osoitteeseen freepit3(a)gmail.com. Olen myös kerännyt suomalaisilta kirjailijoilta allekirjoituksia samaan vetoomukseen. Jos olet kirjailija ja haluat osallistua, lähetä sähköpostia osoitteesee saara.henriksson(a)gmail.com.

Ylen uutinen pidätyksestä

Ville Ropposen arvostelu Eksoduksesta Kiiltomadossa

Kirjoittamisen tarkoitus

Marraskuu on kirjoituskuukausi. Eläköön nanowrimo! Minulla on myös onni olla osa Paperiarkki-kirjoittajayhteisöä, jossa monet jäsenet listaavat julkisesti kirjoitamiseen liittyviä tavoitteitaan, pyrkivät toteuttamaan ne sekä reflektoivat, mikä oli hyödyllistä ja mikä meni pieleen. Ensimmäistä kertaa pitkää proosaa kirjoittaessa tämä urakan pilkkominen pienempiin palasiin on hyödyllistä. Työ ei näytä niin mahdottomalta toteuttaa.

Päivittäisten sanamäärien listaaminen on helpompaa kuin sisällöllisten tavoitteiden. Silti niitäkin joutuu välillä pohtimaan. On vaikeampi tietää, miten niissä on onnistunut, koska esteettisille kriteereille ei ole mitään yhteisesti sovittua mittaria. Arvostelut ja lukijapalaute ovat yksi, mutta eivät mikään kiistaton arvoasteikko. Jos sadasta lukijasta vaikka 99 vihaa kirjaa ja yksi rakastaa sitä niin paljon, että se muuttaa hänen elämänsä, eikö vaikutus ole saavutettu? Kirjailija itse voi varmaan kokea joissakin tapauksissa, onko onnistunut vai ei, mutta itse olen ainakin omalle tekstilleni niin sokea siinä vaiheessa kun kirja ilmestyy, etten osaa sanoa siitä oikein mitään.

Enemmän kuin määrää tai laatua olen vaihteeksi miettinyt kirjoittamisen tarkoitusta ylipäätään. Minä halusin aina olla kirjailija, mutta se ei vielä kerro kauheasti mitään. Jos tavoite on vain julkaista kirjoja, voisin kirjoittaa mitä tahansa lajia, vaikka nuortenkirjoja tai tietokirjoja. Kirjoitan pitkää proosaa, tai romaaneja, varmaan lähinnä siksi että se on kuitenkin tutumpi ja läheisempi laji minulle kuin vaikkapa novelli. Kirjoitan itseäni liikuttavista aiheista, kuvittelen maailman, jossa nämä asiat painottuvat. Musiikki, rytmi, äänen väri. Ihmiset (tai ainakin päähenkilö) havaitsevat ja aistivat herkästi. Niin kuin itsekin haluaisin. He ovat jollakin tavalla kosketuksissa omaan todellisuuteensa, joka poikkeaa heidän ympärillään olevien ihmisten todellisuudesta. Mutta onko siinä riittävästi syytä kirjoittaa ja nähdä kaikki tämä vaiva, ehkä on, minulle, en tiedä.

En minä ole oikeastaan huolissani siitä, onko minulla sanottavaa. Jotkut huolehtivat siitäkin. Sanottavaa on aina ja hyviä aiheita maailma täynnä. Kuka niitä kirjoja sitten lukee, tai löytää kaikkien julkaistavien kirjojen joukosta, on toinen asia. Lukijoiden löytämiseksi kustantajat (ja yhä enemmän itse kirjailijat) pyrkivät löytämään uusia keinoja. Ihmisten vapaa-ajasta kilpailevat niin monet ajanvietteet, tv-sarjat nyt esimerkiksi. Kalliitakin kirjat ovat (onneksi niitä saa kirjastoista). Mediahuomio on taas helpommin mitattava asia kuin vaikka kirjallisuuden laatu. Lehtihaastatteluja tai esiintymisiä voi laskea. Itsekin kuulen usein nalkuttavan äänen mielessäni, joka kehottaa olemaan enemmän läsnä, Facebookissa, Twitterissä, blogissa tai missä vain. Se on ääni, joka helposti kiilaa myös kirjoittamisen ja minun väliin ja vie kirjoittamiselta tarvittavaa keskittymistä. Sitä paitsi jos tavoite olisi olla esillä mediassa tai messuilla, pieleen menisi. Huomiota ei riitä kuitenkaan kerrallaan kuin pienelle osalle kirjailijoista, ja meitä on niin paljon...

Olen aina ajatellut, että kirjoittamisen, vaikka romaanin tai pitkän proosan kirjoittamisen mieli pitää olla tekemisessä itsessään, siinä, että vain kirjoittaa. Mutta ei se ole ihan niinkään. Koska silloinhan voisin kirjoittaa yhtä onnellisena pöytälaatikkoon enkä kiikuttaa töitäni millekään kustantajalle. Ehkä sanan työ kuitenkin tulee valmiiksi vasta siinä kohdassa, kun teksti kohtaa lukijan. Kirjoittaa ja ja tulla luetuksi, siinä sen mielekkyys. Luoda jotain omaa ja välittää se lukijan korvien väliin niin, että siitä muodostuu yhteinen kuva, josta keskustella ja jonka avulla kanavoida ja herättää uusia ajatuksia taas eteenpäin vietäväksi.

Kansien väliin sidottu romaani on yksi tapa tämän toteuttamiseksi.

Satukilpailu ratkesi

Terveisiä aurinkoisesta Toulousesta! Lokakuun vaihduttua marraskuuksi blogin satukilpailu ratkesi. Voittajaksi valikoitui Elma Ilonan ehdotus Pieni merenneito (joka ei oikeastaan ole klassinen, vaan H.C.Anderssonin satu, mutta ei haittaa). Perustelu kuului: "Jos rupeaa muuksi kuin mitä on toisen tähden, niin menettää itsensä -ja ilman itseä ei voi olla parisuhdetta, siihen kun tarvitaan kahta."

Arpaonni suosi puolestaan Juliaa. Onnettarena toimi Veera Henriksson. Kiitos kaikille vastanneille, oli tosi hyviä perusteluja, ja onnea voittajille! Laittakaanhan osoitetta minulle saara.henriksson(a)gmail.com, niin postitan kirjat kun tulen kotiin täältä. Voittajathan saavat oman Linnunpainon palkinnoksi.

Sananvapaudesta

Iraninsuomalainen ohjaaja Hamy Ramezan valitteli Facebookissa, että hänen dokumenttiprojektiinsa, Doxwise Nordicin Suomen-osioon kuulunut pätkä ”Welcome to Finland” oli poistettu palvelusta. Videon oli kuvannut suomalainen päihdeongelmainen mies. Mies kavereineen dokaa eduskuntatalon edustalla, häiritsee nälkälakossa olevaa afgaanipakolaista ja mm. grillaa lihaa tämän nenän edessä.

Ramezan kirjoittaa: ” As a film director, I feel that I am acting as a mirror to society. I, myself, have once had to flee from war in Iran, live in a refugee camp and as a refugee in Finland. I have seen and experienced various treatment and behaviour, both in Finland and around the world. I see the ‘Welcome to Finland’ episode serving as a kind of mirror to today’s society.”

Videolla esiintyneestä Joonaksesta ei voi muuta sanoa kuin että morjens, ettei menisi vammaisten pilkkaamiseksi. Kaveri ei ansaitse kuin sääliä, ellei sitten seuraamuksia rasistisesta kiihottamisesta. Mutta hyvää tarkoittavat, ”punavihreät”, liberaalit kaverini Facebookissa sen sijaan: mikä ihmeen reaktio asiaan on kirjelmöidä Suomen elokuvasäätiölle siitä, miksi projektille on annettu rahoitus? Kyseessä on siis projekti, jossa nuoret(?) kuvaavat omaa elämäänsä ja ammattilaiset koostavat niistä dokumentteja.

Kyllähän säätiötä voi kritisoida siitä, miksi joku urpo saa rahaa ja toinen ei, mutta hei kamoon – ei tämä ole mikään rahat takaisin –demokratia, jossa kaiken maailman Joonasten ajatteluun voidaan vaikuttaa ottamalla niiltä rahat pois. Rasismi on iljettävä ilmiö, josta vuosikymmenten puheesta ja lässytyksestä huolimatta ei päästä eroon. Koko ajan löytyy ihmisiä yhä huonommasta asemasta potkimaan vieläkin huonompiosaisia. Ei sitä muuta miksikään se, että ilmiantaa epäilyttävää sisältöä esittävän videon yhteisöpalvelusta.

(Palveluntarjoajan kannan ymmärrän sinänsä. Ei mikään palvelu halua pitää alustallaan rasistista uhoa sisältävää materiaalia, koska FB:ssa mikään ei estä myöskään naureskelemasta yhdessä paskiaisten kanssa. Facebookissa kukaan ei ymmärrä kontekstiasi, ja dokumenttien levittäjä olisi voinut valita muunkin kuin kaupallisen alustan, jota ei itse pysty hallinnoimaan.)

Minusta tapaus todistaa sen, miten punavihreät toverini, jotka toisaalla sanovat puolustavansa sananvapautta, eivät ymmärrä paskankaan vertaa mitä puolustavat. Ei se ole mitään sananvapautta, jos rumia ja vastenmielisiä tai ristiriitaisia asioita ei saa käsitellä tekijöiden parhaaksi katsomalla tavalla. Oli tämä harkinta sitten hyvää tai huonoa. Rahoittaja ei saa siihen puuttua.

Tässäpä näppärä sananvapausohje ihan kenelle tahansa, voi kopioida ja liimata talteen: Dokumentin, kirjan tai minkä tahansa teoksen käsittelytapa on tekijän itsensä valittavissa, eikä kenenkään muun. Ei Suomen elokuvasäätiön, Perussuomalaisten, ei Vapaa liikkuvuus –verkoston.

Ramezan lopettaa kirjoituksensa: ”Doxwise offers us all an unique opportunity to peek into the zeitgeist and life of today’s youth. I am surprised, that people are pointing a critical finger at those who have enabled this work, instead of discussing the phenomena at the heart of it.”

Kiihkoilen tästä asiasta, koska olen kirjailija ja ilman sananvapautta minulla ei ole ammattia, ei yhtään mitään. Sey:lle kirjelmöiminen ei rasismiin auta, ihmisten herääminen rumaan todellisuuteen ehkä auttaakin. Videon alla olleet yli sata kommenttia (siinä vaiheessa kun mina katsoin) ja se herättämä tyrmistys ylipäätään oli yksi hyvä alku. Nyt se sitten tyssäsi.

Hajahuomioita

Ensimmäinen arvio Linnunpainosta ehti ilmestyä Sinisen linnan kirjastossa jo reilu viikko sitten, mutta huomasin sen vasta nyt. Olen ilahtunut siitä, että bloggarit ovat panneet merkille kirjani. L.M.Montgomeryn Sininen linna oli muuten yksi niistä teoksista, jotka luin referenssinä Linnunpainoa varten.

Mietin vielä Knausgårdia. Miten hänen kirjoissaan ihmiset tekevät asioita, tapaavat toisiaan ja laittavat ruokaa ja keskustelevat sen sijaan että katsovat televisiota tai lätkyttävät nettiä. Taisteluni-kaltaista kirjaa ei pystyisi kirjoittamaan, jos istuisi vain tietokoneen ääressä. Ei Kanusgård kirjoita juuri siitä, mitä päähenkilön mielessä liikkuu, vaan hän kirjoittaa päähenkilön ympäristöstä, havainnoista, kokemuksista ja aistimuksista, oman mielen ulkopuolelta. Ehkä myös sen vuoksi kirjat ovat niin virkistävää luettavaa. Vaikka ne kertovat suunnilleen yhdestä henkilöstä, tuo henkilö on häivytetty lukijan ja tapahtumien välistä, hänellä ei ikään kuin ole väliä. Silti hän piirtyy yhtä tarkasti kuin kuvaamansa läheiset ihmiset, vaimo, ystävä Geir ja vanhemmat.

Puin lapsen päiväkotiin suunnilleen ydintalvea varten, vaikka ei tuolla ole nyt niin kylmä, asteet nollassa. Ulkona on kirkasta. Luin uudelleen alkua siitä mitä olen kirjoittanut ja ihmettelin, miksi lukujen alussa ja lopussa mainitsen, miten hiljainen talo päähenkilön ympärillä on. Hän on hereillä sellaiseen vuorokaudenaikaan, että liikenteen melu on vaimentunut, kukaan ei laske vettä putkista, remonttireiskojen vasarat ovat vaienneet eikä kukaan nouse portaita ja läimäytä roskalaatikon kantta kiinni. Miten kaikki alkaa hiljaisuudesta ja palaa hiljaisuuteen, vaikka sitä ei tavallisesti koskaan huomaisi.

Mietin, pitäisinkö National Novel Writing Monthin kunniaksi autobiografisen marraskuun, eli kirjoittaisin nettipäiväkirjaa tänne blogiin kuukauden ajan. NaNoWriMon idea on, että se kirjoitetaan työn ja muun elämän ohessa, joten pääprojekti ei kelpaa. Marraskuu on joka tapauksessa kirjoituskuukausi.

Knausgårdin lukemisesta

Mainitsin Annelle lukevani Karl Ove Knausgårdia. Kuulostaa tyhmältä, kun sanoo lukevansa jotain kirjailijaa, niin kuin Hoegia tai Sandemosea. Koska kirjojahan niitä luetaan, ei kirjailijaa. Anne sanoo, ettei niinkään lue kirjoja kirjailijan perusteella, vaan teoksina, lajinsa tai aiheensa perusteella. Minä sanon kuitenkin lukevani Knausgårdia, jos en muuten niin siksi, että hänen omaelämäkerrallinen romaanisarjansa on nimeltään Taisteluni I, Taisteluni II ja niin edelleen eikä kukaan nuija sano lukevansa Taisteluni-nimistä kirjaa. Ensinnäkään nimi ei kerro kirjojen sisällöstä mitään ja toisekseen siitä tulee mieleen lähinnä Hitlerin Mein Kampf.

Tästä puhui ihana Helen Moster ravintolassa perjantaina, hän kääntää saksasta suomeksi ja kertoi, että Knausgårdin sarjan ensimmäinen kirja on ilmestynyt Saksassa mutta ihan muulla nimellä. Koska ikipäivänä ei saksalainen kustantaja julkaisisi Taisteluni-nimistä kirjaa. Saksassa Hitlerin teos on kuulemma kielletty, sitä ei saa omistaa. Jussi puolestaan kertoi myöhemmin baarissa, että Mein Kampfin oikeudet omistaa Baijerin osavaltio, mutta että oikeudet ovat lähivuosina raukeamassa.

Luetaan sitten Knausgårdia. Hänen kielensä ja suoruutensa tekevät minuun suuren vaikutuksen. Samoin hänen työmoraalinsa, jonka täytyy olla valtava, koska hän kerran on julkaissut kuusi romaania kolmessa vuodessa. Ensinnäkään en hetkeäkään usko, että Knausgård kuvaisi sen hetken subjektiivista todellisuuttaan sellaisenaan, koska kenelläkään ei voi olla noin hyvä muisti. Hän kirjoittaa siis kaunokirjallisuutta. Eikä kirjoissa ole niinkään kiinnostavaa mitä hän kertoo, vaan miten hän sen tekee.

Knausgård kirjoittaa tavattoman taitavasti, niin, että se tuntuu paljaalta ja konstailettomalta. Kirjojen (I ja II) tapahtumat hyppivät ajallisesti sinne tänne, silti kokonaisuus on ehjä ja harkittu. Eikä kirja ole tietenkään vielä valmis, tai siis lopussa minun osaltani, koska olen lukenut vasta kaksi osaa. Päähenkilö ja hänen ystävänsä keskustelevat kirjallisuudesta älykkäästi eivätkä keskustelut muutenkaan muistuta tosielämän keskusteluja, koska ne ovat kiinnostavia. Tai siis yleisesti kiinnostavia, kirjailijan kotimaassa Norjassa kirjan paljastukset yhä elävistä ihmisistä ovat nostattaneet debattia mutta Suomessa näitä henkilöitä ei tunne kukaan, joten se ja sama.

Universaalia voi lähestyä kirjoittamalla rehellisesti ja peittelemättä äärettömän yksityisestä, jopa triviaalista. Siltä se näyttää, kun Taisteluni-sarjaa lukee. Mutta romaanisarjan eetoksessa on muutakin, ehkä vaatimus merkittävyydestä tai merkitsevyydestä. Että kirjallisuus ei saa olla turhaa tai tyhjänpäiväistä. Että sitä pitää tehdä tosissaan, koska vähempi on itsensä huijaamista. Ja siinä valossa omat sepitelmätkin alkavat näyttää mitättömiltä tai ainakin siltä, että kannattaisi aloittaa alusta.Yrittää tehdä vähän paremmin seuraavalla kerralla. Ei totuuteen pyrkimisessä ole mitään vikaa, kun kirjailija pystyy pysymään uskollisena omalle totuudelleen.