Tieteis- ja fantasiakirjoittamisen lauantai
26.3.2011 klo 12.30-16
Pispalan kirjastotalolla Tampereella
Klo 12.30 – Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat esittäytyvät.
Klo 13. Ateljeekritiikki – mitä se on ja keneltä sitä saa? Kirjailija Anne Leinonen alustaa aiheesta. Tiukkaa kirjoittamisasiaa lajityypeistä riippumatta. Vapaata keskustelua kirjoittajia askarruttavista aiheista.
Klo 15. Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajien kevätkokous
Lisäksi mahdollisuus tutustua mittavaan scifi- ja fantasiakirjallisuuden
myyntinäyttelyyn ”Kadonnut planeetta”. Esillä noin tuhat kirjaa klassikoista nykykirjallisuuteen.
Pispalan kirjastotalo (Tahmelankatu 14)
p. 03 223 9654
ma-pe 14-20 la 12-17
Scifi- ja fantasiakirjallisuuden myyntinäyttely Kadonnut Planeetta 12.3.-31.3.
Paras yhteys Tkl bussi 21
Tervetuloa!
Järjestäjät: Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, Pispalan kirjastotalo
Wednesday, March 23, 2011
Sunday, March 13, 2011
Sanan työ - Bruce Holland Rogers
Usein parhaat neuvot tulevat ihmisiltä, jotka ovat itse joskus tarvinneet apua. Bruce Holland Rogers tarjoaa kättä pidempää meille, joiden on vaikea keskittyä. Kirjassaan Word Work. Surviving and Thriving as a Writer yhdysvaltalainen kirjailija kertoo omiin kokemuksiinsa nojaten, miten päästään alkuun ja edetään askel askeleelta. Rogers itse kertoo olevansa ADD-persoonallisuustyyppiä. Hän käsittelee sen mukanaan tuomia haasteita - sekä myös etuja - kirjoittamisen kannalta.
Rogersin metodin paras puoli on sen armollinen asenne. Jos tuntuu mahdottomalta päästä alkuun, hän kehottaa istumaan alas ja kirjoittamaan, vaikka vain vartin. Mihin tahansa pystyy keskittymään vartin verran. Usein käy niin, että kun kerran on päässyt alkuun, kirjoittajaa ei pysäytä mikään.
Kirjan testit on koottu kirjoittamista käsittelevistä kolumneista. Ote on maanläheinen ja helposti samastuttava. Rogers kirjoittaa hienosti kirjoittamisen merkityksestä tekijälle sekä kirjoittamista koskevista valinnoista. Itse olen saanut käytännön vinkkejä ja apua erityisesti kirjan neljännestä ja kuudennesta osiosta, joissa käsitellään kirjoittamista ihmissuhteiden sekä kirjoittajan lähiympäristön kannalta, mukaanlukien kirjoittajapiirejä ja -kursseja.
Olen kärsimätön luonne. Minusta kaikkein vaikein läksy kirjoittamisessa on ollut sen hyväksyminen, miten kauan tietyt prosessit kestävät. En voi nopeuttaa tarinan valmistumista paperille siinä muodossa kuin haluan, tekstin oman äänen muodostuminen ottaa oman aikansa. Rogersin mukaan tärkeitä on tunnistaa, millainen työtapa toimii kunkin tekstin kohdalla, sen lisäksi että tunnistaa oman ominaislaatunsa kirjoittajana: posessi, joka väistämättä on aika hidas.
Rogers on kirjoittanut mm. romaanin Thirteen Ways to Water sekä lyhytnovellikokoelman Keyhole Opera. Hän on myös innostava opettaja, joka on vieraillut myös Suomessa Jyväskylän yliopistossa sekä Oriveden opistolla.
Rogersin metodin paras puoli on sen armollinen asenne. Jos tuntuu mahdottomalta päästä alkuun, hän kehottaa istumaan alas ja kirjoittamaan, vaikka vain vartin. Mihin tahansa pystyy keskittymään vartin verran. Usein käy niin, että kun kerran on päässyt alkuun, kirjoittajaa ei pysäytä mikään.
Kirjan testit on koottu kirjoittamista käsittelevistä kolumneista. Ote on maanläheinen ja helposti samastuttava. Rogers kirjoittaa hienosti kirjoittamisen merkityksestä tekijälle sekä kirjoittamista koskevista valinnoista. Itse olen saanut käytännön vinkkejä ja apua erityisesti kirjan neljännestä ja kuudennesta osiosta, joissa käsitellään kirjoittamista ihmissuhteiden sekä kirjoittajan lähiympäristön kannalta, mukaanlukien kirjoittajapiirejä ja -kursseja.
Olen kärsimätön luonne. Minusta kaikkein vaikein läksy kirjoittamisessa on ollut sen hyväksyminen, miten kauan tietyt prosessit kestävät. En voi nopeuttaa tarinan valmistumista paperille siinä muodossa kuin haluan, tekstin oman äänen muodostuminen ottaa oman aikansa. Rogersin mukaan tärkeitä on tunnistaa, millainen työtapa toimii kunkin tekstin kohdalla, sen lisäksi että tunnistaa oman ominaislaatunsa kirjoittajana: posessi, joka väistämättä on aika hidas.
Rogers on kirjoittanut mm. romaanin Thirteen Ways to Water sekä lyhytnovellikokoelman Keyhole Opera. Hän on myös innostava opettaja, joka on vieraillut myös Suomessa Jyväskylän yliopistossa sekä Oriveden opistolla.
Thursday, March 10, 2011
Aiheeton
Kirjoitan, jännitän kirjoittaessani hartioita niin että veri lakkaa kiertämästä sormiin. Lämmittelen niitä hanan alla kuumassa vedessä. Viikko sitten otin esiin vanhan käsikirjoituksen, jonka olen lähettänyt aikoinaan kustantajalle ja saanut sen bumerangina takasin. Luin ensimmäiset kaksi sivua ja ajattelin, että saan tästä vielä jotakin. Aloitin käsittelyn ensimmäisestä luvusta ja totesin kolmannella sivulla, että tästä ei tule mitään. Jotta saisin ilmaistua sen minkä haluan koko kerronta on enemmän tai vähemmän muutettava toisenlaiseksi.
Nyt viikko on kulunut ja työskentelen yhä alun kimpussa. Alkaa näyttää, että tästä voi sittenkin tulla jotakin. Muutin käsikirjoituksen työnimen ja päähenkilön nimen. Oikeastaan minun pitäisi tehdä gradua, mutta tuskin kukaan Opetusministeriöstä lukee tätä blogia (jos tätä nyt yleensä kukaan lukee).
On erilaista työskennellä minä-kertojan kanssa edelliseen käsikirjoitukseen verrattuna. Vähän aikaa kesti, että löysin tyylin, jota tavoittelen. Siis tavoittelen, se ei vielä tarkoita että onnistun. Enemmän nyt-hetkeä, aisteja ja havaintoa, vähemmän analyysiä ja itsereflektiota. Raskasta ajatella, että edessä on sama prosessi kuin Moby Dollin kanssa (eli käytännössä koko tekstin kirjoittaminen uusiksi), mutta pieninä palasina, ei sitä muutenkaan voi tehdä.
Yritän pitää työhuoneen lämpötilan vähän matalampana, samalla pysyä itse virkeämpänä. Verryttelen välillä kylmiä sormia. Kirjoitan varastetulla ajalla, kirjoitan, kunnes jään kiinni.
Muuta tapahtunutta: Moby Doll meni painoon. Kolmen viikon odotus!
Nyt viikko on kulunut ja työskentelen yhä alun kimpussa. Alkaa näyttää, että tästä voi sittenkin tulla jotakin. Muutin käsikirjoituksen työnimen ja päähenkilön nimen. Oikeastaan minun pitäisi tehdä gradua, mutta tuskin kukaan Opetusministeriöstä lukee tätä blogia (jos tätä nyt yleensä kukaan lukee).
On erilaista työskennellä minä-kertojan kanssa edelliseen käsikirjoitukseen verrattuna. Vähän aikaa kesti, että löysin tyylin, jota tavoittelen. Siis tavoittelen, se ei vielä tarkoita että onnistun. Enemmän nyt-hetkeä, aisteja ja havaintoa, vähemmän analyysiä ja itsereflektiota. Raskasta ajatella, että edessä on sama prosessi kuin Moby Dollin kanssa (eli käytännössä koko tekstin kirjoittaminen uusiksi), mutta pieninä palasina, ei sitä muutenkaan voi tehdä.
Yritän pitää työhuoneen lämpötilan vähän matalampana, samalla pysyä itse virkeämpänä. Verryttelen välillä kylmiä sormia. Kirjoitan varastetulla ajalla, kirjoitan, kunnes jään kiinni.
Muuta tapahtunutta: Moby Doll meni painoon. Kolmen viikon odotus!
Tuesday, March 1, 2011
Ote Moby Dollista, luku 11
Nopea suihku, jokin vilahtaa aaltojen keskellä. Hope huutaa aluksen perästä, Jenny ei saa selvää. Kauempana pinnan alla näkyy jotakin valkoista, ei, vaaleanpunaista. Jennyn sydän pompahtaa ylimääräisen lyönnin hänen kurkussaan. Tumman veden alta syöksähtää näkyviin sileä valkoinen kallio. Lahtivalas nousee pintaan. Se on kaloja suuhunsa pyydystäessään pyörähtänyt ympäri ja paljastanut valkean vatsapuolensa. Sitten se katoaa yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin.
”Siinä! Ne ovat tulleet syömään”, sanoo Hope, joka on tullut seisomaan hänen viereensä.
Jenny kumartuu kaiteen yli ja tähyilee veteen. Lahtivalaita on joka puolella heidän ympärillään, mutta ne käyvät pinnalla vain nopeasti hengittämässä ja sukeltavat sitten taas. Paljon niistä ei näy, vähän selän kaarta ja evää, mutta se riittää Jennylle. Hän seisoo hiirenhiljaa, vaikka tajuaa toki, etteivät valaat välittäisi, vaikka hän huutaisi miten lujaa. Hän yrittää seurata katseellaan valaiden kulkua ja varoo häiritsemästä Hopea, joka on nyt ryhtynyt nauhoittamaan.
Hope viittaa hänet kannen toiselle puolelle. Hän antaa kuulokkeet Jennylle ja käy pyytämässä Märthalta, että tämä sammuttaisi hetkeksi aluksen moottorin. Jenny painaa kuulokkeet päähänsä. Aluksi hän ei kuule mitään, sitten hän on erottavinaan lyhyitä vihellyksiä ja vaimeaa, pulputtavaa ääntä.
Jenny sulkee silmänsä kuullakseen paremmin. Hän alkaa hyräillä itsekseen, ynistä epävireiseltä kuulostavia, falskeja nuotteja yrittäen samalla keskittyä kuuntelemaan heikkoja ääniä. Välillä äänet katoavat, välillä hän saa niistä selvän. Hän yrittää olla läpinäkyvä kuin vesi jonka halki äänet kantautuvat valtameren reunalta toiselle. Kuin yrittäisi simultaanitulkata kielestä, jota ei kunnolla hallitse. Hän ojentaa kuulokkeet Hopelle.
Ensin pelkkää harmaata vettä ja pilviä ja kaukaista rantaviivaa, sitten yhtäkkiä suuret, kummallisen muotoiset eläimet ilmestyvät kuin tyhjästä. Kuin harhakuvitelma, kangastus keskellä merta. Paitsi että valaat ovat todellisia, niiden suihkujen sihahdukset kuuluvat kannelle saakka. Vielä hetken valaiden kaarevat selkäevät kohoilevat vedestä siellä täällä, sitten ne ovat poissa.
”Siinä! Ne ovat tulleet syömään”, sanoo Hope, joka on tullut seisomaan hänen viereensä.
Jenny kumartuu kaiteen yli ja tähyilee veteen. Lahtivalaita on joka puolella heidän ympärillään, mutta ne käyvät pinnalla vain nopeasti hengittämässä ja sukeltavat sitten taas. Paljon niistä ei näy, vähän selän kaarta ja evää, mutta se riittää Jennylle. Hän seisoo hiirenhiljaa, vaikka tajuaa toki, etteivät valaat välittäisi, vaikka hän huutaisi miten lujaa. Hän yrittää seurata katseellaan valaiden kulkua ja varoo häiritsemästä Hopea, joka on nyt ryhtynyt nauhoittamaan.
Hope viittaa hänet kannen toiselle puolelle. Hän antaa kuulokkeet Jennylle ja käy pyytämässä Märthalta, että tämä sammuttaisi hetkeksi aluksen moottorin. Jenny painaa kuulokkeet päähänsä. Aluksi hän ei kuule mitään, sitten hän on erottavinaan lyhyitä vihellyksiä ja vaimeaa, pulputtavaa ääntä.
Jenny sulkee silmänsä kuullakseen paremmin. Hän alkaa hyräillä itsekseen, ynistä epävireiseltä kuulostavia, falskeja nuotteja yrittäen samalla keskittyä kuuntelemaan heikkoja ääniä. Välillä äänet katoavat, välillä hän saa niistä selvän. Hän yrittää olla läpinäkyvä kuin vesi jonka halki äänet kantautuvat valtameren reunalta toiselle. Kuin yrittäisi simultaanitulkata kielestä, jota ei kunnolla hallitse. Hän ojentaa kuulokkeet Hopelle.
Ensin pelkkää harmaata vettä ja pilviä ja kaukaista rantaviivaa, sitten yhtäkkiä suuret, kummallisen muotoiset eläimet ilmestyvät kuin tyhjästä. Kuin harhakuvitelma, kangastus keskellä merta. Paitsi että valaat ovat todellisia, niiden suihkujen sihahdukset kuuluvat kannelle saakka. Vielä hetken valaiden kaarevat selkäevät kohoilevat vedestä siellä täällä, sitten ne ovat poissa.
Tuesday, February 22, 2011
Älkää ampuko
Henna Helmi Heinonen on lopettanut suositun bloginsa. Sääli, vaikka olinkin monista asioista kirjoittajan kanssa eri mieltä. Minusta hän arvosteli liian kovin sanoin instituutiota, jota ei tuntenut tarpeeksi hyvin, ts. ottanut selvää kirjallisen maailman kiemuroista ennen kuin ryhtyi arvostelemaan sitä. Mutta blogi oli kuitenkin viihdyttävä ja asiapitoinen. Ennen kaikkea se päivittyi tiheästi, blogin tärkein ominaisuus.
Huomasin jo silloin, kun Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi väliaikaisesti oman bloginsa telakalle, että jotakin jäi puuttumaan verkon maisemasta. Blogit ovat tehneet kirjoittamisen, sanan työn läpinäkyvämmäksi. Kun en itse jaksa kirjoittaa, esimerkiksi kun makaan toista päivää sairaana kotona, on virkistävää lukea toisten ajatuksia kirjoittamisesta. Margaret Pennyn elvyttäminen olkoon oma vaatimaton panokseni tässä jalossa tarkoituksessa...lukijat haukottelevat ja kääntävät kylkeä...
Blogeissa on myös se ominaisuus, että ne tarjoavat kirjoittajansa maailmaan ikkunan, joka on väistämättä hyvin kapea. Niin kuin Facebookissa, kirjoittaja voi korostaa itselleen tärkeitä asioita ja luoda tällä tavoin ehkä itsestään kuvaa, joka ei vastaa todellisuuden koko kirjoa. Kirjailijan kohdalla tavoitteena lienee aina myös tehdä tunnetuksi omaa tuotantoaan. Henna Helmi Heinosen blogi oli ehkä paljaimmin valjastettu markkinoinnin palvelukseen, mutta muutkin kirjailijat bloggaavat, jotta voisivat olla yhteydessä lukijoihinsa kirjojen julkaisemisen välillä. Varsinkin, kun siinä yleensä kuluu niin pitkä aika.
Kokenut kirjoittajakollega totesi minulle vastikään, miten omat markkinointiyritykset kirjojen suhteet tuntuvat sitä turhemmilta, mitä kauemmin kuvioissa pyörii. Toisaalta Yhdysvalloista Suomeen rantautunut kirjojen markkinoimisen tapa painottaa entistä enemmän kirjailijan osuutta, kuten tässä New Yorkerin parodiassa.
Toinen ominaisuus, jota blogit sekä koko sosiaalinen media korostaa ovat sankaritarinat. Hennan Helmi Heinosenkin blogin kommenttilaatikossa joku kehaisi, miten on löytänyt aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen öisin imettäessaan kahta lasta yhtä aikaa. Kuulostaa vähän tamperelaiselta kirjailijalta, joka väitti, että kehitti aikoinaan imetystekniikkansa sellaiseksi, että pystyi kirjoittamaan samalla. Itse kehitin imetystekniikan sellaiseksi, että pystyin syöttämään vauvan sängyssä kylkeä kääntämättä.. krooh pyyh... Em. keskustelussa oli kyse siitä, miten kirjailija HHH ei tuntunut löytävän tarpeeksi aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen.
Ymmärsin, että osa HHH:n saamista negatiivisista kommenteista johtui naispuolisten kirjabloggareiden tuntemasta ärtymyksestä kirjoittajaa kohtaan. Ärtymystä en ihmettele, ainoastaan foorumia. Naiset voivat olla niin kovin kilpailunhaluisia, mitä kummallisemmissa yhteyksissä. Ei voi samaan aikaan päteä kirjallisella sivistyksellään ja riehua viihdekirjailijana pitämänsä kirjoittajan kommenttilaatikossa.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä huomiona kirjailijasta verkossa: jos odotetaan Jacques Eijkensin tavoin, että kirjailija on yhä enemmän läsnä blogosfäärissä, twitterissä ja facebookissa, jää itse kirjoittamiselle yhä vähemmän aikaa. Yhdysvalloissa, jossa kirjojen tarjonta on valtavaa ja kilpailu kovaa, tämä on jo todellisuutta. Vinkkejä selviytymiseen tarjoaa mm. Jeff WanderMeer kirjassaan Booklife. Todellisuus taitaa kuitenkin muistuttaa enemmän Bruce Holland Rogersin huokausta: "I work and work, and I’m still chronically behind".
Huomasin jo silloin, kun Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi väliaikaisesti oman bloginsa telakalle, että jotakin jäi puuttumaan verkon maisemasta. Blogit ovat tehneet kirjoittamisen, sanan työn läpinäkyvämmäksi. Kun en itse jaksa kirjoittaa, esimerkiksi kun makaan toista päivää sairaana kotona, on virkistävää lukea toisten ajatuksia kirjoittamisesta. Margaret Pennyn elvyttäminen olkoon oma vaatimaton panokseni tässä jalossa tarkoituksessa...lukijat haukottelevat ja kääntävät kylkeä...
Blogeissa on myös se ominaisuus, että ne tarjoavat kirjoittajansa maailmaan ikkunan, joka on väistämättä hyvin kapea. Niin kuin Facebookissa, kirjoittaja voi korostaa itselleen tärkeitä asioita ja luoda tällä tavoin ehkä itsestään kuvaa, joka ei vastaa todellisuuden koko kirjoa. Kirjailijan kohdalla tavoitteena lienee aina myös tehdä tunnetuksi omaa tuotantoaan. Henna Helmi Heinosen blogi oli ehkä paljaimmin valjastettu markkinoinnin palvelukseen, mutta muutkin kirjailijat bloggaavat, jotta voisivat olla yhteydessä lukijoihinsa kirjojen julkaisemisen välillä. Varsinkin, kun siinä yleensä kuluu niin pitkä aika.
Kokenut kirjoittajakollega totesi minulle vastikään, miten omat markkinointiyritykset kirjojen suhteet tuntuvat sitä turhemmilta, mitä kauemmin kuvioissa pyörii. Toisaalta Yhdysvalloista Suomeen rantautunut kirjojen markkinoimisen tapa painottaa entistä enemmän kirjailijan osuutta, kuten tässä New Yorkerin parodiassa.
Toinen ominaisuus, jota blogit sekä koko sosiaalinen media korostaa ovat sankaritarinat. Hennan Helmi Heinosenkin blogin kommenttilaatikossa joku kehaisi, miten on löytänyt aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen öisin imettäessaan kahta lasta yhtä aikaa. Kuulostaa vähän tamperelaiselta kirjailijalta, joka väitti, että kehitti aikoinaan imetystekniikkansa sellaiseksi, että pystyi kirjoittamaan samalla. Itse kehitin imetystekniikan sellaiseksi, että pystyin syöttämään vauvan sängyssä kylkeä kääntämättä.. krooh pyyh... Em. keskustelussa oli kyse siitä, miten kirjailija HHH ei tuntunut löytävän tarpeeksi aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen.
Ymmärsin, että osa HHH:n saamista negatiivisista kommenteista johtui naispuolisten kirjabloggareiden tuntemasta ärtymyksestä kirjoittajaa kohtaan. Ärtymystä en ihmettele, ainoastaan foorumia. Naiset voivat olla niin kovin kilpailunhaluisia, mitä kummallisemmissa yhteyksissä. Ei voi samaan aikaan päteä kirjallisella sivistyksellään ja riehua viihdekirjailijana pitämänsä kirjoittajan kommenttilaatikossa.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä huomiona kirjailijasta verkossa: jos odotetaan Jacques Eijkensin tavoin, että kirjailija on yhä enemmän läsnä blogosfäärissä, twitterissä ja facebookissa, jää itse kirjoittamiselle yhä vähemmän aikaa. Yhdysvalloissa, jossa kirjojen tarjonta on valtavaa ja kilpailu kovaa, tämä on jo todellisuutta. Vinkkejä selviytymiseen tarjoaa mm. Jeff WanderMeer kirjassaan Booklife. Todellisuus taitaa kuitenkin muistuttaa enemmän Bruce Holland Rogersin huokausta: "I work and work, and I’m still chronically behind".
Runoilijan ja prosaistin elämä ja kuolema
Luin John Keatsin kirjeitä, 99 viimeistä, jotka viime vuonna julkaistiin suomeksi. Keatsia on hyvä lukea sairasvuoteella, koska kirjailija itsekin makasi viimeisen elinvuotensa aikana useimmiten sairaana. Inspiraation tarttua kirjaan sain Romantics-elokuvasta, jossa lellityt keskiluokan kakarat kipuilevat vielä kolmekymppisinä college-aikaisten ihastustensa kanssa ja siteeravaat samalla englantilaisten romantikkojen runoutta. Keatsin viimeisestä elinvuodestahan ilmestyi viime vuonna myös elokuva, mutta Jane Campionin Yön kirkas tähti on minulla vielä katsomatta.
Suuri osa kirjeistä on osoitettu Fanny Brawnelle, naapurin tytölle ja rakkauden kohteelle. Keats ei varattomuutensa vuoksi voinut naida Fannya, mutta kirjoitti tälle englannin kirjallisuushistorian kuuluisimmat rakkauskirjeet. "Älä palauta enempää lainaamiani kirjoja. Minua ilahduttaa ajatus, että katselet niitä." Mustasukkainen Keats vaati, että tyttöystävä ei saanut osallistua tanssiaisiin tai käydä yksin kaupungilla. Hän tunnusti auliisti olevansa rakkaudessa itsekäs. Hänen itsensä piti kitua lemmensairaana tunkkaisessa huoneessa, joten Fannykaan ei saanut juoksennella ympäriinsä hymyilemässä muille. Jo Keatsin aikalaiset huomauttelivat, että tämän naiskäsitys oli hieman epärealistinen, naiset hänen teksteissään olivat kuin kukkia tai makeisia - tavoiteltavia koristeita, eivät itsenäisiä olentoja.
Olen monta kertaa aiemminkin pohtinut, miten runoilijat saavuttavat usein menestystä varsin nuorina prosaisteihin verrattuna. Hyvä, että näin on, sillä niin monet klassikot ovat myös kuolleet niin nuorena, että muuten heistä ei olisi jäänyt jälkeä kirjallisuuteen. John Keats oli kuollessaan vain 25-vuotias. Keatsin toveri Percy Bysshe Shelley kuoli 30-vuotiaana. Tuntuu julmalta, että he eivät saaneet kirjoittaa pidempään. Prosaisteina he eivät nykymittapuulla olisi kuitenkaan päässeet edes alkuun.
Yksittäisiä ihmelapsia (lue: Mika Waltari) lukuunottamatta mutu-tuntumani on, että suomalaiset romaanikirjoittajat debytoivat keskimäärin yli kolmekymppisinä, reilusti. Runoilijoista tulee heti mieleen monta huomattavasti nuorempaa: esimerkiksi Juuli Niemi julkaisi esikoisteoksensa 22-vuotiaana, Riina Katajavuori 23-vuotiaana. Onko niin, että proosan kypsyttelemiseen vain vaaditaan enemmän aikaa kuin lyriikan?
John Keats: Yön kirkas tähti. Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos.
Tuesday, February 15, 2011
Vapaa nainen törmää todellisuuteen
Tuulikki Pietilän ja Katriina Järvisen nykynaisista kertovan kirjan lähtökohta on kiinnostava. Nykyiset viisikymppiset ovat kasvaneet maailmaan, jossa liki kaikki tuntui olevan mahdollista: uralla eteneminen, seksuaalinen vapaus ja sosiaalinen nousu. Elämä on sittemmin osoittanut, että lupaukset eivät aivan pitäneet paikkaansa. Entä mikä on vapauden hinta, jos perhe on jäänyt perustamatta ja nainen tuntee itsensä yksinäiseksi?
Pietilä ja Järvinen osuvat nappiin todetessaan, että tasa-arvoistuva yhteiskunta ei ole luonut todellisia vaihtoehtoja parisuhteen ja ydinperheen lisäksi. Ei edes ympäristöliike, jolla sentään on vahva kanne kulutusorientoitunutta ydinperhe-elämäntapaa kohtaan. Mutta keihin Järvisen kritiikki tässä kohdistuu? Feministeihinpä hyvinkin.
On oikeutettua pohtia, seuraako lasikaton särkemisestä vain lisää haavoja, ja miksi edes tavoitella menestystä miehisen työelämän ehdoilla. Järvisen mielestä ”feministit” eivät kuitenkaan tunnu arvostavan kotiäitiyttä. Hän kertoo, miten yliopistolla opiskelijat ihmettelivät, kun hänen piti kiirehtiä seminaarista hakemaan lapsia. Mutta kuka vähän päälle parikymppinen opiskelija on kiinnostunut lapsista? En minä ainakaan ollut.
Järvisen kirjanpidossa feminismin tilille lankeavat niin lähiöiden ryyppääävät ja seksiä vapaasti harrastavat teinitytöt kuin ulkonäkökielteinen urputus meikkaamisesta yliopistolla. Järvisen varoitustarina, jossa työväenluokasta tullut opiskelijatyttö lankeaa keskiluokkaisen yliopisto-opettajan pauloihin muistuttaa moraaliteetteja, joita luin joskus äitini ikäpolvelle tarkoitetuista nuorten naisten opuksista.
Ikävää jos Järvisestä tuntuu, että feministit eivät arvosta hänen äitiyttään. Kyllä minä ainakin arvostan omaa äitiyttäni. Järvisen äitiydestä en sen tarkemmin tiedä, mutta tuntuu siltä, että aika on päässyt kultaamaan viittäkymppiä lähestyvän kahden teinin äidin muistot. Tuskin kukaan katuu hiekkalaatikolla lapsen kanssa viettämäänsä aikaa, mutta ei se miltään elämän kohokohdalta ainakaan sillä hetkellä tunnu. Hyvä, jos palkinto kuitenkin odottaa myöhemmin ja äitiyden kruunu alkaa kiiltää kun tarpeeksi kauas päästään.
Aivan täysin ei minulle myöskään selvinnyt, mitkä ovat ne ylilyönnit, joista Järvinen ”nuoria feministejä” kuten Rosa Meriläistä ja Anne Moilasta (molemmat tunnetusti perheenäitejä) syyttää. Järvinen kirjoittaa, miten yhä useammat naiset tavoittelevat hyvää palkkaa ja uraa. Missä tämä näkyy? Ei ainakaan kotimaisten yritysten johdossa. Suurella osalla ikäisiäni koulutettuja naisia ei ole edes vakituista työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Samoin kuin Järvisen valmistuessa laman aikaa, meillä ei ole työtä, tuloja saati varallisuutta. Tämä minusta sulkee enimmän urasuuntautuneisuuden pois.
Järvinen kritisoi - oikeutetusti - minäkeskeistä kulttuuria ja feminismiä, mutta hänen argumentaatiossaan on kuitenkin pohjimmiltaan kyse hänen meikistään/meikkaamattomuudestaan, hänen äitiydestään, hänen valinnoistaan. Omasta puolestani voin sanoa, että feminismi ei ole ”pelastanut” minua, mutta toisaalta en ole sitä odottanutkaan. Ehkä siinä on Katriina Järvisen ja minun välinen ero. Tai sitten maailma on luvannut minun sukupolveni naisille vähemmän.
Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään.
Pietilä ja Järvinen osuvat nappiin todetessaan, että tasa-arvoistuva yhteiskunta ei ole luonut todellisia vaihtoehtoja parisuhteen ja ydinperheen lisäksi. Ei edes ympäristöliike, jolla sentään on vahva kanne kulutusorientoitunutta ydinperhe-elämäntapaa kohtaan. Mutta keihin Järvisen kritiikki tässä kohdistuu? Feministeihinpä hyvinkin.
On oikeutettua pohtia, seuraako lasikaton särkemisestä vain lisää haavoja, ja miksi edes tavoitella menestystä miehisen työelämän ehdoilla. Järvisen mielestä ”feministit” eivät kuitenkaan tunnu arvostavan kotiäitiyttä. Hän kertoo, miten yliopistolla opiskelijat ihmettelivät, kun hänen piti kiirehtiä seminaarista hakemaan lapsia. Mutta kuka vähän päälle parikymppinen opiskelija on kiinnostunut lapsista? En minä ainakaan ollut.
Järvisen kirjanpidossa feminismin tilille lankeavat niin lähiöiden ryyppääävät ja seksiä vapaasti harrastavat teinitytöt kuin ulkonäkökielteinen urputus meikkaamisesta yliopistolla. Järvisen varoitustarina, jossa työväenluokasta tullut opiskelijatyttö lankeaa keskiluokkaisen yliopisto-opettajan pauloihin muistuttaa moraaliteetteja, joita luin joskus äitini ikäpolvelle tarkoitetuista nuorten naisten opuksista.
Ikävää jos Järvisestä tuntuu, että feministit eivät arvosta hänen äitiyttään. Kyllä minä ainakin arvostan omaa äitiyttäni. Järvisen äitiydestä en sen tarkemmin tiedä, mutta tuntuu siltä, että aika on päässyt kultaamaan viittäkymppiä lähestyvän kahden teinin äidin muistot. Tuskin kukaan katuu hiekkalaatikolla lapsen kanssa viettämäänsä aikaa, mutta ei se miltään elämän kohokohdalta ainakaan sillä hetkellä tunnu. Hyvä, jos palkinto kuitenkin odottaa myöhemmin ja äitiyden kruunu alkaa kiiltää kun tarpeeksi kauas päästään.
Aivan täysin ei minulle myöskään selvinnyt, mitkä ovat ne ylilyönnit, joista Järvinen ”nuoria feministejä” kuten Rosa Meriläistä ja Anne Moilasta (molemmat tunnetusti perheenäitejä) syyttää. Järvinen kirjoittaa, miten yhä useammat naiset tavoittelevat hyvää palkkaa ja uraa. Missä tämä näkyy? Ei ainakaan kotimaisten yritysten johdossa. Suurella osalla ikäisiäni koulutettuja naisia ei ole edes vakituista työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Samoin kuin Järvisen valmistuessa laman aikaa, meillä ei ole työtä, tuloja saati varallisuutta. Tämä minusta sulkee enimmän urasuuntautuneisuuden pois.
Järvinen kritisoi - oikeutetusti - minäkeskeistä kulttuuria ja feminismiä, mutta hänen argumentaatiossaan on kuitenkin pohjimmiltaan kyse hänen meikistään/meikkaamattomuudestaan, hänen äitiydestään, hänen valinnoistaan. Omasta puolestani voin sanoa, että feminismi ei ole ”pelastanut” minua, mutta toisaalta en ole sitä odottanutkaan. Ehkä siinä on Katriina Järvisen ja minun välinen ero. Tai sitten maailma on luvannut minun sukupolveni naisille vähemmän.
Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään.
Subscribe to:
Posts (Atom)