Tarvitaan enemmän lehtiä

Se on vappu juhlittu ja vaalit tulossa vuoden päästä, minkä juhlapuheistakin huomasi. Musiikkiesitysten, marssien ja poliittisten puheiden lisäksi sitä kaipaa vapputoriltaan kirjallisuutta, tässä tapauksessa lehtiä. Toukokuun puiden vihertäessä kiinnostaa perehtyä siihenkin, mitä siellä lehdistössä oikein kirjoitellaan.

Kun olisi niitä puolueiden lehtiä.

Vapputorilta poimin mukaan Kansan Uutiset. Sen pääkirjoituksessa entinen STT-kollegani Jussi Virkkunen tykkää, että velkajarru on huono juttu, veronkorotukset hyvä juttu. Kansijutussa viisi asiantuntijaa mietiskelee, mistä säästäisivät 10 miljardia. Lisäksi ostin torilta 2 eurolla yhden pienlehden.

Keväällä 2026 lehtiharavaan osunutta.

Onko puolueen tehtävä julkaista lehteä? Riippuu siitä, haluaako se edistää riippumatonta journalismia ja sananvapautta. Valtamedian toimittajia moititaan maakunnissa punavihreäksi sakiksi, mutta jos katsoo tämän porukan omia julkaisuja, niin ne ovat huvenneet viimeisen 15 vuoden aikana. Vihreä Lanka ilmestyi vuosina 1983–2019, parhaimmillaan sanomalehtenä noin 50 kertaa vuodessa. Olen itsekin ollut siellä kuukauden verran harjoittelijana opiskeluaikoinani, päätoimittaja Anna Tommolan vahtivuorolla.

Toisin kuin esimerkiksi SDP:n Demokraatti, Vihreä Lanka ei ollut puolueen pää-äänenkannattaja vaan itsenäinen julkaisu. Vihreän Langan tilalle perustettiin viestintätoimistomainen verkkomedia Verde. Kuinka moni on käynyt lukemassa?

Miksi puolueella pitäisi olla oma lehti

Tuskin kukaan valitsee äänestämäänsä puoluetta sen julkaiseman lehden perusteella. Mutta puolueen lehti nostaa asioita keskusteluun. Kun Lanka lopetettiin, vihreiden piti panostaa monikanavaiseen viestintään. Nyt esimerkiksi Meta, eli Facebook ja Instagram, pyrkii estämään poliittisen julkaisemisen. Verkkokeskustelut katoavat hyperlinkityksestä ja muistista, foorumit haipuvat bittiavaruuteen. Instagram on toiminnallisuuksiltaan mahdoton kanava paneutuneiden avausten julkaisemiseen ja keskustelun käymiseen.

Puolueen lehti kehystää isoja aiheita, ja sen pääkirjoituksia siteerataan muissa lehdissä. Vihreille se olisi erityisen tärkeää, koska vihreän puolueen omat aloitteet eivät pääse esiin oikein missään. Seuraan kyllä yksittäisiä poliitikkoja sosiaalisessa mediassa, ja vihreät poliitikot vastustavat voimakkaasti Orpo-Purran hallituksen tekemiä leikkauksia. Mutta Vihreiden omat ideat eivät pääse puskemaan algoritmin läpi.

Oma lehti tukee myös liikkeen sisäistä keskustelukulttuuria. Koska sitä Vihreät lopulta on, niin kuin Perussuomalaisetkin, yhden asian liike. Se ei estä sitä nousemasta isoksi puolueeksi, paitsi että ihan lähiaikoina se ei näytä tapahtuvan. Vihreät on vaihtoehtopuolue, joka ei ole katoamassa mihinkään, mutta ei myöskään nouse 10 prosentin kannatuksen tuntumasta. Erityisesti omat aktiivit harmittelevat, että puolueen sen suunta ja identiteetti ovat säännöllisesti haussa.

Oma lehti ei auta voittamaan vaaleja. Puolue – tai liike – tarvitsee lehteä omaa historiankirjoitustaan varten. Identiteetin muodostamiseen tarvitaan muistia, ja se pitäisi päästä tekemään itse, ei luottaa muiden määritelmiin. Kuten vasemmistoliiton historiasta kirjoittanut Sirpa Puhakka toteaa, asiakirjat eivät kerro ajatuksista ja tunteista. Oikeat puolueet ovat pitkän ajan kehityksen tulos, ja tätä kehitystä dokumentoivat puoluelehdet. SDP:n Demokraatti on perustettu Työmies-nimellä vuonna 1895. Vihreiden lehdelle tällaista historiaa ei synny, koska se on lakkautettu 36-vuotiaana.

Juha Honkonen muistuttaa ”muistokirjoituksessaan” Langassa, että vuonna 2011 Demokraatti ja Suomenmaa ilmestyivät joka arkipäivä. Sama väheneminen tai lakkauttaminen on koskenut koko lehtikenttää, maakuntalehdistä järjestölehtiin. Kannattaa muistaa, että vähän joka kerholla oli aikanaan ensisijaisen tiedotuksen välineenä oma pienlehti. Jopa omalla kuorollani, Kanerva-kuorolla, oli muinoin jäsenlehti Kontti.

Tietenkään painetut lehdet eivät ole, eivätkä tule olemaan, sitä mitä ennen. Painetun lehden kustantaminen on tosi kallista. Painokulujen lisäksi postikulut ovat taivaissa. Silti Kansan Uutiset ilmestyy painettuna kerran kuussa. Vertailun vuoksi, kokoomuksen Nykypäivä ilmestyy painettuna neljä kertaa vuodessa. SDP:n Demokraatti ja Arbetarbladet ilmestyvät digitaalisena, samoin keskustan Suomenmaa. Kansan Uutisissa julkaistaan jopa kirja-arvosteluita, keskustelua tuosta toisesta painetusta mediasta, josta oman maakuntani valtalehden päätoimittajan mukaan lukijat eivät ole kiinnostuneita.

Kannattaa muistaa, että virallisesti Vihreät ja Vasemmistoliitto on perustettu vain kahden vuoden päässä toisistaan.

Miksi puolueen kulttuurihistorialla on väliä

Eräs vihreiden paikallisaktiivi torui taannoin kirjafestareilla, kun totesin Kanerva-kuoron käyvän säännöllisesti demariyhdistysten tilaisuuksissa esiintymässä. Että SDP on kurja puolue. Mutta ohjelmallisten iltojen järjestäminen on happotesti siitä, onko puolueella ymmärrystä omasta historiasta, puhumattakaan siitä, että heillä on talkooväkeä tilaisuuksia järjestämään. SDP on puolue, jolla on yhdistyksiä, jotka tilaavat ohjelmaa.

Ja tietysti työväenliikkeellä on työväentalot, urheiluseurat, musiikin harrastajien yhdistykset, näyttämöt, työväenopistot, arkistot. Samoin ammattiyhdistysliike järjestää isot vapputapahtumat ainakin Helsingissä ja Tampereella. Myös vihreän liikkeen pitää miettiä, mikä tuo väen yhteen 30 vuoden päästä. Jos viestintää ajatellaan vain seuraaviin vaaleihin saakka, perinnettä ei synny.

Olen viime aikoina kamppaillut motivaation kanssa vähän kaikenlaisiin asioihin liittyen, esimerkiksi suhteessani työhön, harrastuksiin, aatteisiin ja sosiaaliseen mediaan. Samalla olen miettinyt aikoinaan itselleni todella tärkeitä, mutta nyt jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten arjestani poistuneita asioita. Olen muun muassa todennut, että journalismin, aktivismin tai tanssiharrastuksen pariin tuskin palaan enää koskaan.

Mutta identiteettini vanhin ja pysyvin osa on ”toimittaja”. Koko aikuisen ikäni olen ollut painetun sanan palveluksessa. Sanan- ja painovapaus ei ole minulle vain sössötystä vaan kivijalka, keskeinen ihmisoikeus, joka mahdollistaa elannon hankkimisen itselleni ja perheelleni ylipäätään. Oma liittoni (kustannustoimittajat kuuluvat Journalistiliittoon) on viime vuosina ponnistellut itsensätyöllistävien neuvotteluaseman parantamiseksi.

Eikä lehden tarvitse välttämättä olla painettu. Oman taiteilijajärjestöni Kirjailijaliiton lehti Kirjailija muuttui pari vuotta sitten kaikille avoimeksi verkkolehdeksi, ja on sitä kautta saanut paljon lisää lukijoita.

Jos puoluepolitiikkaan ei enää usko, niin uskotaan sitten edunvalvontaan.

Ja luetaan niitä lehtiä.

Novelleista vielä kerran

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on perustanut uuden kirjallisuuspalkinnon Suomeen Koneen Säätiön tuella, Maria Jotuni -novellipalkinnon. Kilpailussa on tarkoitus palkita paras vuosina 2024-2025 ilmestynyt novelli. Ehdotukset pitää tehdä kesäkuun 2026 puoliväliin mennessä, palkinto on 25 000 euroa. Kultakin tekijältä voidaan ehdottaa vain yksi novelli. Maria Jotuni -palkinnosta, ehdokasasettelusta ja tuomaristosta voi lukea lisää täältä.

Näen tässä pelkästään mahdollisuuksia, ja kannustan jokaista kynnelle kykenevää tarjoamaan mielestään parasta julkaisemaansa novellia kilpailuajalta. Jos ei muuta niin tuleepahan raatilaisten tietoon, ja parhaassa tapauksessa johonkin näkyville, miten monipuolista novellistiikka Suomessa kirjoitetaan. Uhosin jo toisaalla, että jos jokainen 2024-2025 julkaissut spekulatiivisen fiktion kirjoittaja lähettää parhaan novellinsa, jo on kumma, jos ei ala löytyä jotain joka päihittää Harry Salmenniemen. Tai sitten ei löydy, ja Harry Salmenniemi pesee meidät, ja kuivaa.

Noudatin omaa neuvoani ja menin minäkin tutkimaan käypänä ajanjaksona ilmestynyttä tuotantoani, tarkemmin sanoen Valaanpyytäjän vaimo -novellikokoelmaa (Osuuskumma 2024). Tämä kirvoitti kaksi ajatusta novellien kirjoittamisesta ylipäätään, ja omasta novellikirjoittamisesta erityisesti:

- Novellin pitää toimia myös itsenäisenä teoksena.
- Olisinpa hionut vielä.

Valitsin lähetettäväksi kilpailuun kokoelmassa ilmestyneen uuden novellin Cinemateekin. Se on kokoelman toiseksi paras novelli, paras on Valaanpyytäjän vaimo, mutta niminovelli on ilmestynyt aiemmin eräässä antologiassa. Kun luin Cinemateekin läpi Word-tiedostona, sitä teki mieli sormeilla, mutta se on myöhäistä. Novellin kertojaratkaisu tuntuu nyt kömpelöltä, se on ollut varmaan nopein kirjoittaa. Itsestä tuntuu että kertoja kuin polottaa novellin tapahtumat läpi.

Mutta edelleen rakastan alkuperäistä ideaa: ystävykset tekevät aikamatkoja elokuva-arkiston näytäntökalenterin avulla. Toivottavasti muutkin pitävät novellista kuin minä.

Novelli tekstimuotona vaatii siis paljon hiomista. Valaanpyytäjän vaimo -kokoelmaa varten kirjoitin käytännössä uusiksi monta aiemmin jo lehdissä tai kokoelmissa ilmestynyttä novellia. Ei riitä, että novelli on ilmestynyt jossain yksittäin julkaistuna aiemmin. Pienjulkaisujen toimitusresurssit kauniisti sanottuna vaihtelevat, eikä kukaan kirjoittaja voi nähdä omaa tekstiään lukijan silmin, kas se on meidän aivoistamme tullut emmekä sitä ulkopuolelta näe.

Mitä tulee novellin toimimiseen itsenäisenä tekstinä, niin missä tahansa kilpailussa menestyminen edellyttää sitä. Ihmiset myös lukevat novellikokoelmia siinä järjestyksessä kuin haluavat. Minä luen kannesta kanteen, mutta moni muu ei tee niin.

Kuvateksti: Kansitaiteilija Anu Korpinen lahjoitti minulle osana kannen suunnittelua käyttämänsä paperipainon.

Hyvää kirjan ja ruusun päivää tänään 23.4. kaikille, ja muistakaa lukea hyvää novellistiikkaa!

Viisi muuta hyvää novellia viime vuosilta:

Elina Loisa: Lemmen voima. Antologiassa Lemmen voima. Helmivyö 2025.
Jyrki Pitkä: Seitsemäs huone. Antologiassa Vieraslaji. Nysalor-kustannus 2025.
Anne Leinonen: On suuri sun rantojen autius ja ikäväkin on täällä tosiasia. Antologiassa Pahoittelut rikinkatkun johdosta. Osuuskumma 2025.
Toni Saarinen: Muodonmuutos I-15:n varrella. Usvazine 19.10.2025.
Anssi Vartiainen: Patinamorsian. Portti 4/2024.

Tervetuloa Kirjailijaliittoon, Henna Helmi Heinonen!

Kustantamoiden kevään 2026 katalogeissa ja äänikirjapalveluissa hyvän mielen kirjallisuus kukoistaa. Kirjojen niminä on usein sanapari kuten Pioneja ja peitetarinoita tai Proosaa ja piparkakkuja. Dekkareissa noirin paikalle on astunut cozy, tyyliin Teetä ja teräaseita.

Helsingin Sanomat puolestaan kirjoitti viikonloppuna romanssikirjallisuuden voittokulusta Ranskassa. Maahan on perustettu lukuisia kirjakauppoja, jotka erikoistuvat myymään koukuttavia tarinoita viehättävässä paketissa eli kauniilla kansilla. Myös Suomessa kirjoista käytävässä keskustelussa vilisee sanoja kuten troopit, ”spicy” ja romanssi, ja sitä käydään paljon Instagram-tarinoiden kautta.

Kirjallinen maisema on muuttunut – naisten kuluttama viihdekirjallisuus hallitsee kirjakauppojen esittelypöytiä ja sosiaalisen median maisemaa, etenkin englannin kielestä käännetty kirjallisuus. Ja mitä isot edellä, sitä pieni suomalainen kirjallisuus perässä.

Kirjailijasta tuli brändi

Kun nuorena aikuisena aloittelin kirjoittamisharrastusta vuosituhannen alusta, viihdekirjallisuutta julkaisivat omat kustantamonsa. Näitä olivat esimerkiksi pokkareita kustantanut Book Studio ja Kolmiokirja. Lukemistolehti Regina oli monelle kirjoittajalle ensimmäinen julkaisuareena, joka maksoi teksteistä. Nämä tarinat kirjoitettiin usein salanimellä. (Tämä ei ole muuttunut, äänikirjapalveluissa käytetään myös paljon kirjailijanimiä!) Varsinkin naisten romanttista viihdettä isot yleiskustantamot karsastivat, ellei se sitten ollut paketoitu häveliäästi ”lukuromaanin” muotoon.

Viimeistään 2010-luvun taitteessa vanhat asetelmat alkoivat murtua. Printtimedia oli kriisissä kautta mediamaiseman, ennen kaikkea sanomalehdet, mutta vähitellen myös aikakauslehdet. Kirjallisuus muun painetun median tavoin joutui löytämään uusia tapoja selviytyä digitaalisessa vallankumouksessa.

Samalla kirjailijan julkinen ammatti muuttui. Yksi esimerkki uudenlaisesta kirjallisesta julkisuudesta oli Henna Helmi Heinonen, joka bloggasi aktiivisesti esikoiskirjansa prosessista ja julisti kirjallista ohjelmaansa jo ennen esikoisromaanin (Veljen vaimo, Arktinen Banaani 2011) ilmestymistä. Sosiaalisen median alustat eivät olleet vielä yhtä hallitsevia kuin nykyään, joten kirjallinen verkkokeskustelu tapahtui usein blogien kommenttilaatikoissa. Sinne Henna Helmi Heinosen blogin lukijat sitten pullahtivat hämmästelemään, miten joku kehtaa.

Vaikka tästä on 15 vuotta, muistan sen hyvin, koska se oli myös oma esikoiskevääni. Sain hauskan tilaisuuden (joka kerrotaan myöhemmin) pysähtyä tarkastelemaan, miten paljon kustannusmaisema ja kirjallinen julkisuus ovat muuttuneet 15 vuodessa. Nykyään kirjailijalle Instagram-tilin pitäminen ja sinne itseä kiinnostavien aiheiden nostaminen sekä oman tuotannon markkinointi ovat peruskauraa. Myös sosiaalisen median tilin perustaminen kirjoittamisharrastukselle ennen julkaisua on ihan tavallista. Parhaimmassa tapauksessa kirjoittaja toivoo saavansa seuraajia, jotka aikanaan sitten ostavat kirjan.

Henna Helmi Heinosen esikoisromaania kuvattiin arvosteluissa kevyeksi ihmissuhderomaaniksi. Hänen ohjelmassaan oli myös ehkä nykypäivän amerikkalaiseen Amazon Kindle -indiekirjailijaan verrattava asenne, jossa tavoitteena oli pystyä toimimaan kirjailijana nimenomaan kirjojen myynnillä, mielellään ei apurahoilla. Kirjailijaliitosta Helminen tuumi, että ei ole koskaan haikaillut eliittikerhojen jäsenyyksiä, eikä kuunaan ole aikeissa hakea. Taustalla oli kritiikki sitä kohtaan, että kaikki kirjan julkaisseet eivät päässeet vapaasti mukaan.

En nosta tätä esiin sen vuoksi, että kirjailijan pitäisi seistä joidenkin 15 vuotta sitten kirjoittamiensa sanojen takana, itse en ainakaan seiso. Vaan muistutukseksi tulevaisuuden itselle, että minkä kerran nettiin julkaisee, se on siellä ikuisesti.

Instagram-kirjallisuus

Vuosia ja vuosikymmeniä viihteen kirjoittajat valittelivat arvostuksen puutetta. Eivät valita enää, niin paljon enemmän ja monipuolisemmin viihteellisiä kirjallisuudenlajeja nykyään julkaistaan, kun monen muun kirjallisuudenlajin tila on kutistunut.

Viihdekirjallisuuden nousulle on tietysti monia syitä. Noin vuosikymmenen jatkunut dystopiabuumi haudattiin lopultakin korona-aikana, ihmiset vähemmän yllättäen eivät halunneet vapaa-ajallaan lukea synkistä tulevaisuudenkuvista. Yleinen epävarmuus ja elinkustannusten nousu näkyy siinä, että kustantamoiden voittomarginaalit pienenevät, jolloin helposti luettava ja hyvin kauppansa tekevä viihde on entistä tärkeämpi osa yrityksen tulonmuodostusta. Kirjat ovat lopulta aika halpoja.

Hesarin jutussa esiintynyt dark romance puolestaan on käytännössä fanifiktiomaailmasta tuttua pornoa, joka on onnistuttu paketoimaan niin, että nuoret ja keski-ikäiset naiset kehtaavat mennä sitä ostamaan. Kansi on kaunis, mutta sisällä ilkeä haltijakuningas harrastaa rajua ja suostumuksen puolesta kyseenalaista seksiä jonkun hentoisen rimpulan kanssa, naisen tai miehen. Pornografialle on tyypillistä, että lajityyppi on vapaa, se oli sitä itse asiassa myös Reginan Naisen unelmien aikakaudella: harvinainen kaupallinen julkaisupaikka, johon sai kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, kunhan seksi noudatti tiettyä kaavaa.

En nyt mene syvemmin siihen, miksi myrkylliset suhteet ja hyväksikäyttö kiinnostavat eroottisessa kirjallisuudessa. Epstein-hyväksikäyttörinkien täyttäessä lehtien palstat on kuitenkin pakko vetää se johtopäätös, että kielletty kiinnostaa.

Seuraamieni kirjailijatilien perusteella näyttää myös, että tietyn sukupolven YA-kirjailijoiden lukijat on kasvaneet ulos nuortenkirjallisuudesta, ja samalla kirjailijat ovat siirtyneet kirjoittamaan heille spicy-kirjallisuutta. 10 vuotta sitten Annukka Salama kirjoitti Faunoidit-sarjaa. Hänen tulevan uutuuskirjansa titteli näkyy olevan Villinä viety.

Näen kosolti hyviä puolia esimerkiksi näkyvyyden tietynlaisessa demokratisoitumisessa verrattuna wanhaan, viidentoista vuoden takaiseen aikaan, jossa piti odottaa, että naistenlehdet kiinnostuvat ennen kuin tulee näkyvyyttä. ”Kirjagram” on myös parhaimmillaan kiva yhteisö. Yhteisöllisyys ja toisten kirjoittajien tsemppaaminen näkyvät postausten kommenteissa. Vähemmistöidentiteetit ovat näyttävämmin esillä kuin naistenlehtijulkisuudessa, joka oli kuitenkin pohjimmiltaan aika konservatiivista. Instagramissa glamouria tihkuvissa kuvissa esiintyvät myös piirteiltään arkisen näköiset kirjailijat, kun kiiltäväsivuisten lehtien aikakaudella tuntui, että ulkonäölle oli tiukempia vaatimuksia.

Instagram-julkisuuteen perustuvalla kirjallisella julkisuudella on tietysti myös negatiivisia puolia. En nyt edes tarkoita ylikansallisten alustojen tietojenkalastelua ja muita ongelmia. Visuaalisuuteen painottuva media on kulutuskeskeinen, kuvissa meikit ovat huoliteltuja ja sisustukset mietittyjä ja vaaleansävyisiä. Vähemmän näyttävien postausten tekijät eivät sitten kuitenkaan saa samalla tavalla suosiota ja seuraajia. Koskee myös kirjailijan ulkonäköä.

IG-julkisuus on myös voittopuolisesti naisten ja ei-miesten hallitsemaa aluetta, jossa väistämättä tietyt näkökulmat korostuvat, mikä ei ole omiaan edistämään yhteiskunnallista vuoropuhelua. Vaarana on, että jäädään jumiin käsitykseen, joissa valkoihoinen heteromies edustaa kirjallisuuden näkökulmien valtavirtaa. Ei edusta enää. Miehet lukijasegmenttinä eivät ole kaupallisesti niin kiinnostava. Kun kaikki paha ulkoistetaan ”toiseen”, oma valta-asema ja somen sisäinen nokkimisjärjestys jäävät havaitsematta.

Ja sitten on vielä ihan kuormittavuus, joka aiheutuu runsaasta sosiaalisen median käytöstä, ja joka vaikuttaa kirjailijan työtapoihin ja ajatusprosesseihin.

Vuotava paatti, yhteiset airot

Viihdekirjallisuuden voittokulku jatkuu, eikä loppua näy. Viihde ei ole enää väheksyttyä kioskikirjallisuutta, vaan valtavirtaa. Parhaimmillaan se kaataa raja-aitoja, pahimmillaan luo uusia. Suurin uhka on tietysti kirjallisuuden monimuotoisuuden köyhtyminen, kun kansainväliset suosikit valtaavat kirjakauppojen esittelypöydät ja kirjasomen.

Etenkin lasten- ja nuortenkirjailijoilta kuuluu viestiä, että käsikirjoituksia on vaikea saada läpi etenkään isoilta kustantamoilta. Ei ole toivottava kehitys, että pysyäkseen mukana kelkassa tai ajan hermoilla vakiintuneen kirjailijan pitäisi ryhtyä kirjoittamaan kaavaromanssia, kentaurierotiikasta puhumattakaan.

Jos tuntuu, että Satu Rämö Hildur-sarjoineen vie kaiken mediatilan, voi muistella (tai kuvitella, jos ei ole kyllin vanha muistaakseen) aikoja, jolloin dekkareita ei pidetty salonkikelpoisena kirjallisuutena lainkaan. Nykyisessä kirjallisessa keskustelussa ankealle elitismille on entistä vähemmän tilaa, pikemminkin kaikki miettivät, miten vuotavan paatin saisi pysymään pinnalla.

Paradoksaalisesti myös kirja esineenä, painotuotteena, voi kokea uuden nousun: kauniit kirjaesineet näyttävät hyvältä IG-postauksissa erilaisia taustoja vasten.

Eikä tämä ala ole helppo kenellekään. Pomppuisen alkutaipaleen jälkeen Henna Helmi Heinosesta tuli tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija. Sataprosenttinen kirjailijuus ei ehkä auennut, mutta ei monelle muullekaan meille samaan aikaan aloittaneelle, kirjallisuuden lajista riippumatta. Ahtaina aikoina kirjailijoiden oma rooli kirjallisuuden monimuotoisuuden vaaliminen korostuu. Samoin sen ymmärtäminen, että alustatalouteen kuten äänikirjapalveluihin perustuva julkaiseminen heikentää kaikkien tulonmuodostusta, jos se on ainoa kanava.

Kaipaan myös suhteellisuudentajua: kriittistä esseistiä ei kannata syytellä siitä, että ei innostu YA-romantiikasta tai arvostele sitä Parnassossa, ja vastaavasti älykkään ja taiteellisesti kunnianhimoisen helsinkiläiskirjailijan pitäisi kyetä näkemään, että hänen sektorinsa edustaa sekin vain kapeaa alaa kaikesta kirjallisesta mielikuvituksesta.

Yhteisen asian edistäminen vaatii vuoropuhelua molemmin puolin, ei vastakkainasettelua. Hyvä, jos siihen pystyvät osallistumaan toisiaan moittimatta niin viihdekirjailijat kuin taideprosaistit, nais- ja mieskirjailijat ja kaikki muut. Olikin hauska huomata tuoreesta jäsentiedotteesta, että Henna Helmi Heinonen on liittynyt Kirjailijaliiton jäseneksi. Ympyrä on sulkeutunut, myös minulle. Tervetuloa samaan veneeseen tänne muiden kanssa, täällä on tilaa, joskin vähän pieni järvi!

Vuosi Kerjäläiskuningattaren kanssa

Ensimmäinen vuosi historiallisen fiktion kirjoittajana sisälsi yllätyksiä pitkän linjan spefikirjoittajalle. Vaikka Kerjäläiskuningatar sisältää maagisia tapahtumia, kuten keskiajalle sijoittuvaan tarinaan sopii, se on kuitenkin pääpiirteissään tunnistettavissa ennemmin historialliseksi kuin spekulatiiviseksi fiktioksi. Historiallisen romaanin yleisö on kuitenkin osin eri joukkoa, ja laajempi. Kokoan tähän vuoden varrella tapahtunutta, toimikoon se esimerkkinä siitä, mitä kaikkea kirjailijan ammattiin kuuluu sen jälkeen kun varsinainen työ on tehty ja kirja on maailmalla.

Helsingin Akateemisessa Kirjakaupassa. Kuva: Hanne Heickell

Kirjan kanssa kivijalassa ja messuilla

Kirja meni painoon kesken hirmuisen työsuman aivan vuoden 2025 alussa. Sain tekijänkappaleet tammikuun loppuun mennessä, painava laatikko kovakantisia kirjoja! Iloa kirjan ilmestymisestä himmensi anoppini menehtyminen helmikuussa lyhyen sairauden jälkeen, ei ihan seitsemää viikkoa ehtinyt sairastaa diagnoosin saatuaan. Karsin suosiolla kevään menoja ja ajattelin, että kirjalle voi hyvin järjestää myöhemmin karonkan jos ei julkkareita kotikaupungissani Tampereella.

Maaliskuulle oli sovittu kourallinen esiintymisiä kirjakaupoissa, jotka olivatkin yllättäen kotoisia ja mukavia tapahtumia. Mukavinta oli tietysti se, että ystävät ja sukulaiset tulivat kuuntelemaan. Kävin Helsingissä esiintymässä kolmesti (Akateemisessa, Rosebudissa ja Suomalaisessa) sekä Tampereella kerran Akateemisessa Kirjakaupassa. Naistenpäivän haastattelu Rosebud Sivullisen lavalla on katsottavissa Youtubesta.

Kirjakauppaesiintymisiä. Kuvat: SKK, Taina Parviainen, Amos Soikkeli

Syksyllä kiersin puhumassa kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä lokakuussa sekä Tampereella marraskuussa. Kaksoisrooli kirjailijana ja Osuuskumman näytteilleasettajana asetti jonkin verran haasteita, en ollut aina siellä missä minun olisi pitänyt olla, ja päivät olivat pitkiä. Kanssaesiintyjistä on mainittava kärsivälliset Mikko Kamula, Artemis Kelosaari ja Samuli Antila, joiden kanssa istuimme syksyn mittaan useammassakin historiallisen fiktion kirjoittamista koskevassa haastattelussa ja paneelissa.

Arvostelut

Kirjan ehtivät arvioida melko tuoreeltaan Satakunnan Kansa, joka kiitti kirjailijan hallitsevan hyvin epookkikuvauksen ja historialliset vuoropuhelut, sekä Keskisuomalainen, joka vähän moitti sivuhenkilöistä, jotka jäivät kriitikon mielestä ohuiksi. Parasta oli kuitenkin, että Parnasso-lehdessä julkaistiin urani ensimmäinen arvio kirjastani. Parnasson kriitikon, kirjailija Jani Saxellin mukaan ”Henriksson sukeltaa uskottavasti yhtä hyvin kirkkolaulun, painomusteen valmistamisen kuin piirityssodan nyansseihin.” Kaveri vinkkasi pikaviestimessä arvostelusta, kun olin Markun kanssa laivamatkalla Tukholmaan tekemään taustatutkimusta seuraavia kirjoja varten. Juhlimme oikein kunnolla, miten nyt ruotsinlaivalla juhlitaan.

Tähtivaeltajan Sari Polvinen kirjoitti, että ”Henrikssonin vahvuus on aina ollut kuvailevuus, hän ilmiselvästi nauttii saadessaan ankkuroida tapahtumat ja ihmisten fyysiseen ympäristöön.” (Aleksi Salusjärvi sanoi muuten samaa Turun ja Helsingin kirjamessujen haastattelussa ja tykkäsi, että fyysinen maailmanrakennus yhdistää minun ja Mikko Kamulan kirjoja.) Hyviä Instagram-arvioita olen joitakin kerännyt profiilini Kohokohtiin, sen mitä ehdin näkemään. Huonoja en jakanut mihinkään, hahaa.

Kerjäläiskuningattaren äänikirjaversio ilmestyi kuukautta painettua kirjaa myöhemmin. Äänikirjan arviot palveluissa ovat aika maltilliset, 3,–3,2 tähteä 5:stä, näinkin mainioksi kirjaksi! Vaan olen kuullut sellaistakin palautetta, että kirjassa ei tahdo pysyä kärryillä. Äänikirjaksi Kerjäläiskuningatar on vähän haasteellinen, siinä on kolme näkökulmaa ja välillä hypätään ajassa monta sataa vuotta taaksepäin. Parhaimmillaan Kerjäläiskuningatar on painettuna kirjana.

Kirjailija ja kirjapino Turun kirjamessuilla. Kuva: Mikko-Oskari Koski

Kirjan julkisuus on työtä

Kirjailijan työ on paitsi julkisen sanan kirjoittamista, myös usein julkista esiintymistä. En ole somehirmu tai julkkis, joten minun ainoaksi valttikortikseni jää, että liikun paljon ihmisten ilmoilla. Ilmestyneen kirjan markkinointi tulee seuraavan kirjan viimeistelyn, sitä seuraavan kirjan suunnittelun ja taustatyön sekä tietysti oman ja osuuskunnan kustannustoimitustyön päälle. Kannattaa huomata, että tämä on kuitenkin vain ”tavallinen” kirja ilman palkintoehdokkuuksia tai radio- tai tv-esiintymisiä. Jos hyvin käy, työmäärä kirjan julkistamisen ympärillä voi olla vielä isompi!

Paneeli kummasta historiasta Helsingin Kirjamessuilla. Kuva: Kaisa Åberg

Vuosi oli suruista huolimatta hieno. Kiitos kaikille, jotka tulivat kuuntelemaan esiintymisiä ja osallistuivat tilaisuuksiin. Samoin olen kiitollinen kaikille haastattelijoilleni vuoden varrella eli kustantaja Satu Laatikaiselle, kustannustoimittaja Essi Tapaniselle, Aleksis Salusjärvelle, Artemikselle ja Samulille. Haastattelija tekee ison työn, kun perehtyy kirjaan ja laatii siitä kysymykset. Keskustelulle varattu aika on usein hyvin rajallinen, ja se vaatii kysymyksiltä tarkkuutta ja tiiviyttä. Kiitos myös Innon kivalle tiedottajalle Maria Rossille. Ennen kaikkea olen velkaa Hedwig Saksilaiselle, jonka henkilöä ja hahmoa lainasin kirjani tapahtumia kuljettamaan. Terveisiä sinne jonnekin historian hämäriin.

Toivon, että kirjani ilahduttaa, kauhistuttaa, huvittaa, herättää ajatuksia tai pitkästyttää vielä pitkään ilmestymisvuotensa jälkeenkin. Jos kirjan haluaa vielä ostaa omaksi tai vaikka joululahjaksi, niin koodilla Kerjäläiskuningatar saa alennusta -20 % Innon verkkokaupassa. Alennus on voimassa vuoden 2025 loppuun asti.

LINKIT

Videoita:
Haastattelu naistenpäivänä 8.3. Rosebud Sivullisessa: https://youtu.be/SGFQtt1WiUQ
Kirjan esittely Innon FB-sivulla, kuvattu Messukylän vanhalla kirkolla: http://facebook.com/reel/1200536208290384

Arvosteluja verkossa:
Risingshadow-sivusto
Kirjasähkökäyrä
Satakunnan Kansa (maksumuurin takana)
Keskisuomalainen (maksumuurin takana)

Syksyn 2025 kirjamessuesiintymiset

Esiintymisiä tulossa syksyn 2025 kirjamessuilla! Muut esiintyjät ja haastattelijat tarkentuvat vielä.

TURUN KIRJAMESSUT
pe 3.10. klo 11.40-12.00.
Turun seudun äidinkielenopettajien osasto, opiskelijoiden haastattelu Kerjäläiskuningattaresta

pe 3.10. klo 13.00-13.22 Asema-lava
Saara Henriksson ja Mikko Kamula
Kerjäläiskuningatar on romaani täynnä valtapelejä ja keskiaikaista mystiikkaa. Mikko Kamulan syrjäisestä savupirtistä liikkeelle lähteneessä romaanisarjassa on tultu keskiaikaiseen Turkuun.

HELSINGIN KIRJAMESSUT
25. lokakuuta 2025 10.30-11.00 Suomenlinna-sali
Euroopan kuviteltu historia. Samuli Antila, Saara Henriksson ja Artemis Kelosaari
Mitä menneisyyden kulissien takana todella tapahtui? Olisiko historia voinut kulkea toisin kuin sen tunnemme? Historiallinen fiktio alkaa siitä, mihin faktat loppuvat - mutta kuinka pitkälle mielikuvituksen siivillä voi lentää?

25. lokakuuta 2025 18.30-18.55 Suomenlinna-sali
Mikko Kamulan ja Saara Henrikssonin historiaa ja fantasiaa yhdistelevät romaanit Pohjolan neito ja Kerjäläiskuningatar.

TAMPEREEN KIRJAFESTARIT

La 29.11. klo 12.30 Sorsapuistosali, Sorsapuistolava
Voiko pieni olla suurta suurempi? – Pienkustantamot kustannuskentän voimatekijänä. Mukana Nokkahiiri, Kuukettu Kustannus ja Penelope-kustannus.

La 29.11. Sorsapuistosali, Sorsapuistolava
Klo 16.30-17.00
Todelliset henkilöt historiallisessa fiktiossa
Saara Henriksson: Kerjäläiskuningatar
Artemis Kelosaari: Kolme hurjaa miestä

Tervetuloa kuuntelemaan!

Kuva (C): Outi Puhakka

Suomalainen novellistiikka kukoistaa marginaaleissa

Kirjailija Helmi Kekkonen kirjoitti viikonloppuna (27.7.) HS-esseessään novellikirjallisuuden asemasta Suomessa romaaniin verrattuna. Luin Kekkosen esseeteoksen Näin minä sen kirjoitin mökkilomalla, ja osa ajatuksista oli hyvinkin tuttuja ja samastuttavia. Osasta tuli kuitenkin mieleen, että teoksen kirjallisuus- ja kirjailijakäsitys eivät edusta kovin laajaa kokemusta kotimaisen kirjoittamisen kentästä. Kekkonen viittaa teoksessaan toiseen kirjoittamista käsittelevään kirjaan, Stephen Kingin Kirjoittamisesta. Kekkosen siteeraama Stephen King aloitti uransa lehtinovellistina Yhdysvalloissa.

Viikonloppuna julkaistussa esseessä ”Novellia väheksytään, vaikka se sisältää maailman” Helmi Kekkonen tuo ansiokkaasti esiin novellin kirjoittamisen vaikeuden, mutta samalla rajaa novellin käsittämään vain psykologisen käsittelytavan. Ilmeisesti. Kekkonen kirjoittaa: ”Neljäntoista vuoden aikana olen kirjoittanut viisi romaania, yhden lastenkirjan ja yhden omakohtaisen, vanhemmuutta käsittelevän teoksen. Novelleja en ole kirjoittanut, en yhtä ainoaa. Eikä ole kovin moni muukaan. Kokoelmia ilmestyy muutamia vuodessa, mutta Marko Järvikallas tuntuu olevan tällä hetkellä ainoa oikeasti aktiivinen kotimainen novellisti.”

Kuva: Novellinautintoja Lapissa kesällä 2025.

Todellisuudessa Stephen Kinginkin edustaman spekulatiivisen fiktion novellistiikka elää ja voi hyvin Suomessa. Viime vuonna ilmestyi novellikokoelma paitsi itseltäni, myös muun muassa Tiina Raevaaralta Tulevaisuuden aaveet, Jenny Kangasvuolta Kaikessa lihassa on tahto, Juha Jyrkkäältä Tuonelan aurinko ja Tuukka Hämäläiseltä Ihmisen luonto, minkä lisäksi antologioita julkaistiin muun muassa Siri Kolun ja Salla Simukan kokoama Tästä Ihmemaahan. Nuorille ilmestyi esimerkiksi Tapani Baggelta Julma rakkaus ja Päivi Haanpään ja Marika Riikosen kokoama antologia Vajaa tusina. Yhteensä kokoelmissa sekä eri lehdissä ja antologioissa julkaisuja uusia novelleja ja satasanaisia raapaleita ilmoitettiin ehdokaskelpoisiksi vuotuiseen Atorox-palkintoon noin 200 tekstiä.*

Aloitin kirjoittajanurani kirjoituskilpailun kautta, kokoelmassa Novellit 2005. Olen 20-vuotisen urani aikana julkaissut eri yhteyksissä noin 35 novellia, joita osa on koottu kahteen novellikokoelmaani (Avaruusajan unelmia 2018 ja Valaanpyytäjän vaimo 2024). Novellejani on käännetty viidelle muulle kielelle. Olen ollut toimittamassa kuutta novelliantologiaa, joista kaksi ilmestyi englanniksi ja yksi ruotsiksi. Silti saan huomata vuodesta toiseen, että genrenovelli, tai nuorille lukijoille suunnattu novelli, ei tule otetuksi huomioon kaunokirjallisuutena.

Yhdyn Helmi Kekkosen esseen näkemykseen siitä, että novellikokoelmien ostajia on harmillisen vähän. Sen ovat saaneet pienkustantamotkin huomata. Mutta kirjoittamalla, että kovin moni suomalainen kirjailija ei kirjoita novelleja, tai mainitsemalla aktiivisena novellistina lähinnä Marko Järvikallas, pyyhitään näkymättömiin omien kollegojen kova työ ja vaivannäkö. Sellaisten kirjailijoiden kuten Magdalena Hai tai Reetta Vuokko-Syrjänen, jotka ovat olleet ehdolla tai voittaneet lukuisia kirjallisuuspalkintoja viime vuosilta.

En voi väittää olevani mitenkään kovin aktiivinen novellisti. Ja moni novellisteistamme on tunnetumpi romaanituotannostaan. Mutta novelliin keskittyneitäkin spefikirjailijoita meillä on, kuten Jussi Katajala. Samoin Artemis Kelosaari, Anni Kuu Nupponen, J.S. Meresmaa muutamia mainitakseni julkaisevat säännöllisesti novelleja. Uransa perustan loivat nimenomaan lehtinovelleja kirjoittamalla 1980- ja 1990-luvuilla kirjailijat kuten Johanna Sinisalo, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja M.G. Soikkeli.

Marginaali on marginaalia siksi, että se jää näkymättömiin valtamediassa, kuten Helsingin Sanomissa. Ymmärrän, että esseessä tärkeää on rajaus. Tällä kertaa rajatuksi ulkopuolelle tuli koko kotimaisen spekulatiivisen fiktion ja lasten- ja nuorten novellikirjallisuuden monimuotoinen kenttä.

Tässä vielä mielipidekirjoitus, jonka lähetimme kollegojen kanssa tänään 28.7. Helsingin Sanomiin:

Helmi Kekkonen kirjoittaa Helsingin Sanomien ansiokkaassa esseessään 27.7.2025 novellien tärkeydestä kirjallisuuden moninaisuudelle ja kirjailijan ammattitaidolle, mutta myös novellijulkaisujen vähyydestä. Marginaali jää usein näkemättä, jos ei ole alan harrastaja. Suomalaisissa tieteis- ja fantasiakulttuurilehdissä syntynyt lehtinovellijulkaisemisen perinne elää vahvasti, vaikka kulttuuritukien alasajo uhkaakin sitä. Jokavuotiseen Atorox-äänestykseen Suomen parhaasta tieteis- tai fantasianovellista kirjataan satoja julkaistuja uusia novelleja. Lisäksi vuosittain järjestetään Portti- ja Nova-kirjoituskilpailut, joissa kilpaillaan novellin kirjoittamisessa. Yksittäisten kirjailijoiden novellikokoelmia ja teema-antologioita ilmestyy vuosittain lukuisia.Tämän genrekirjallisuuden kentän kautta ovat töitään saaneet julki monet merkittävin kirjoituspalkinnoin palkitut kirjailijamme. Heistä esimerkiksi J.S. Meresmaa, Magdalena Hai ja Reetta Vuokko-Syrjänen kirjoittavat ja julkaisevat novelleja jatkuvasti. Se, että isot, kaupalliset kustantajat eivät näe potentiaalia novelleissa, ei ole lannistanut virkeää pienkustantamokenttää. Kirjoitamme genreä, mutta emme tingi laadusta.

Satu Piispa-Hakala, kirjailija, hallituksen puheenjohtaja, Osuuskumma-kustannus
Saara Henriksson, kirjailija
Anne Leinonen, kirjailija

Lisää aiheesta netissä:

- Helmi Kekkosen essee HS:ssa (maksumuuri): ”Novellia väheksytään, vaikka se sisältää maailman”

- Hanna Matilainen: Suomalaisen realismin taakka altistaa genresokeudelle

- Magdalena Hai: Näkymättömät novellit. Erityisesti tämä kohta: "Perinteiset kustantajat olivat jopa hiukan sitä mieltä, että nuorille suunnatut novellikokoelmat eivät myy. Onneksi Karistolla ajateltiin toisin, sillä Haiseva käsi on myynyt sittemmin viisi painosta loppuun."

- Kirjaruutu (video): Julkaistaanko Suomessa novelleja?

- Toni Saarinen: Ainoa oikeasti aktiivinen novelliskene

- Vesa Sisättö novellista ja kotimaisesta spefistä Facebookissa: ”Tulkaa spefin puolelle, meillä on novelleja!”

*Atorox on Turun Science Fiction Seuran jakama palkinto parhaalle edellisenä vuonna julkaistulle spefinovellille. https://terrakoti.net/tsfs/atorox/

Syksyn 2025 spefikirjoja

Helteellä työteho on kehno, joten rupesin lukemaan kustantamoiden syksyn katalogeja. Ihan valtavasti ilmestyy historiallista fiktiota eri kustantajilta, ja melkein kaikki sijoittuu 1800- tai 1700-luvulle. Ja Suomeen. Rikoskirjallisuuteen keskittyneitä kustantamoita lukuunottamatta murha-tappo-surmakirjoja oli nyt vähän vähemmän, feelgood-romantiikkaa sitäkin enemmän. Auschwitz-kirjoissa on vuorossa Auschwitzin viulisti ja Auschwitzin opettaja, muut ammatit oli jo käytetty.

Spekulatiivisen fiktion etsiminen kustantamoiden katalogeista on joskus kuin salapoliisintyötä. Marko Hautalan Samaelin kirjankin mainitaan olevan vain "mystinen". Selvimmin genrekirjallisuutta mainostetaan nuortenkirjallisuuden puolella. Romantasiaa tulee näköjään muiltakin kuin Otavalta, kuten Siri Kolun Varjoliitto. Romanttista käännösfantasiaa riittää sitäkin romantasiaan viehättyneille lukijoille.

Laadin tähän subjektiivisen listan kiinnostavimmista syksyn spefikirjoista. Lista on laadittu aikuista tai nuorta spefilukijaa ajatellen, joten selvästi lasten- ja varhaisnuorten kirjat jätin pois. Vielä toissavuosikymmenellä ilmestyi sellainen kuin Vuoden kirjat -pokkari, jossa oli kolmen sanan tiivistelmiä kirjojen sisällöstä. Katsotaan, miten itse onnistun.

KOTIMAINEN KIRJALLISUUS

Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu. Tekoäly tarkkailee lintuja lähitulevaisuudessa (Otava)
S. K. Rostedt: Mustan tulen laulu. Demoneja ja haltioita (romantasia, Otava)
Katri Kauppinen: Laulunpunojat. Jatkoa Aavan tarinalle (romantasia, Otava)
Briitta Hepo-oja: Viikatetytär. 17-vuotias valitaan uudeksi Kuolemaksi (YA, Otava)
Laura Gustafsson: Lihakirja. Jänis johdattaa lukijan Danten Helvettiin. (WSOY)

Anniina Mikama: Häkkilintu. Sirkuspoika viktoriaanisessa Irlannissa (YA, WSOY)
Heidi Nummi: Petovala. Ekologinen fantasiakertomus tytöstä ja ilveksestä (YA, WSOY)
Marko Hautala: Samaelin kirja. Hylkeenpyyntiä jäisellä merellä 1930-luvulla (Tammi)
Terhi Tarkiainen: Pidä mut. Yllätysraskaus ja polyamoriaa vampyyriromaanissa (Tammi)
Siri Kolu: Varjoliitto. Uusi Varjopäivä-sarja lupaa juonitteluja (romantasia, Tammi)

Emmi Itäranta: Lumenlaulu. Tarina myyttisestä menneisyydestä ja Louhen nuoruudesta (Teos)
Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori. Eutanasian kysymyksiä, meriensuojelua ja taidemaailmaa (Gummerus)
Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura. Androidi kirjoittaa muistonsa paperille (S&S)
Piia Leino: Hämärän laulu. Nainen lähtee Marsiin (S&S)
Risto Isomäki: Krakenin saari. Jatkoa Konritille Teneriffalla! (Into)

J.S. Meresmaa: Noidanlanka. Helmenkuiskaaja etsii parannuskeinoa mahtinoidalta (YA, Myllylahti)
Mirjami Sirén: Pirstaleiden melodia. Urbaani fantasia musiikista (YA, Myllylahti)
Katariina Heikkilä: Merenkirkas, nummenhämärä. Aatelistyttö ja piika ystävystyvät ja kohtaavat sodan (Osuuskumma)
Carita Forsgren: Iättömät. Sukutarina ikuisen elämän tavoittelusta ja sienirihmastoista (Osuuskumma)
Artemis Kelosaari: Kolme hurjaa miestä. Toisenlainen 30-vuotinen sota (Nysalor-kustannus)

KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS

Mariana Enriquez: Aurinkopaikka hämärille tyypeille. Kulttikirjailijan novellikokoelma (WSOY)
W. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä. Nainen elää ikuisesti, mutta kaikki unohtavat hänet (WSOY)
Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme. Zimbabwelaisen kirjailijan maagisrealistinen kertomus (YA, WSOY)
Robin Hobb: Kohtalon laiva. Mestarin uusin suomennos (Otava)

Jason Rekulak: Teddy. Kauhua Amerikassa (Otava)
R.F. Kuang: Katabasis. Odotan Babelin ja Yellowfacen kirjoittajan uutta suomennosta! (Teos)
Juan Jacinto Muñoz-Rengel: Königsbergin kyky rakastaa. Avaruusolennot mullistavat virkamiehen elämän (Moebius)
Viinipunk 1: Tynnyrisota. Antologia. Vaihtoehtohistoria Portugalin sisällissodassa, jossa molempien osapuolten polttoaineena toimii portviini!(Osuuskumma)

Ei voi muuta sanoa kuin että morjens, miten paljon on taas kaikkea. Käännösromantasiaa ei listalle päätynyt. Olen lukenut fantasiaa paljon, ja kaipaan lajityypiltä muutakin kuin haltiakikkeleitä. Muutakin yleisöä kiinnostavaa olisi ollut etenkin käännöskirjallisuuden puolella, kuten Adam Silveran BookTok-ilmiö Hetki ennen kuolemaa ja Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan kuudes kirja, mutta en viitsinyt luetella kaikkea vain velvollisuudesta. Disclaimer: Kirjoittaja on jäsen Osuuskumma-kustannuksessa.

Kirjoittajapolvet – kirjailijan uran muutoksesta

Debytoin kirjoittajana 20 vuotta sitten, Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton Novellit 2005 -antologiassa. Paljon olisi sanottavana näistä kahdestakymmenestä vuodesta, mutta keskityn tässä siihen, jonka parissa olen enimmän osan ajasta työskennellyt nämä vuodet, eli spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen ja julkaisemiseen. Kirjoittajan työ on tänä aikana muuttunut paljon, toimii hän sitten ison yleiskustantamon kirjailijana tai ruohonjuuritasolla.

Kävijöitä Finncon-tieteiskulttuuritapahtumassa Espoossa 2022. Kuva: Henry Söderlund

Silloin oli silloin

Harva muistaa, että vielä 2000-luvun alussa kirja oli alan ihmisten näkökulmasta "oikea" vain, jos sen oli kustantanut joku neljästä suuresta: WSOY, Otava, Tammi tai Gummerus. Karistoakin pidettiin tuolloin vähän viihdekustantamona. Like oli varteenotettava underground-haastaja. Ei samalla tavalla ollut pienkustantamoita kuin nykyään, eikä niiden kirjailijoita.

Kun minä tulin mukaan fandomiin vuonna 2003, ei aikuisten spefillä käytännössä päässyt julkaisukentälle. Suomalaisia scifikirjailijoita oli kolme: Erkki Ahonen, Risto Isomäki ja Kimmo Lehtonen. (Näin todettiin lauantai-iltana eräässäkin seurassa Turun Finnconissa elokuussa 2003.) Nuortenkin fantasiaa oli vain vähän. Kun katsoo BTJ:n kokoamaa Suomalaisia lasten ja nuortenkirjailijoita -teosta 2001, siellä on vain kolme varsinaista spefikirjailijaa: Anu Holopainen, Viivi Hyvönen ja Taru & Tarmo Väyrynen.

Kaikki kirjailijat joutuivat hakkaamaan päätä yleiskustantamoiden seinään, ja sisäänpääsy riippui lopulta pienen joukon mausta. Vaikutusvaltaisia kustannustoimittajia tai -päälliköitä, jotka ymmärsivät spefiä, olivat lähinnä Silja Hiidenheimo, Niko Aula ja Markku Jalava. Hyvin genrepiirteiset uutuudet olivat kuitenkin harvinaisia. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisteos Missä junat kääntyvät ilmestyi Portti-kirjoilta 2000 eli pienkustantamolta. Harva tietää senkin, että Marko Hautalan esikoisteos oli oikeastaan Kirottu maa, joka ilmestyi Porvoon Julmapainolta 2002. Muita harvinaisia tapauksia olivat Tero Niemen ja Anne Salmisen Nimbus ja tähdet (Atena) vuonna 2004, samoin J. Pekka Mäkelän 391 (Like).

Onneksi ruohonjuuritaso oli vireä. Ruohonjuuritasolla tarkoitan Portin kirjoituskilpailua, Nova-kilpailua, scifiseuroja, coneja, STk:ta ja sen kirjoittajakursseja sekä seurojen lehtiä. Vuonna 2005 olin opiskelija, tein lopputyötäni ammattikorkeakoulussa radiotyöstä ja suoritin kursseja Turun yliopistossa poliittisesta historiasta, johon olin päässyt sisään muutamaa vuotta aiemmin. Olin innokkaasti mukana Suomen tieteiskirjoittajien (nimenmuutoksen myötä sana "fantasia" tuli mukaan vasta myöhemmin) toiminnassa, istuin Terrakodilla ylioppilastason 2. kerroksessa, osallistuin Nanowrimoon ensimmäistä kertaa ja viimeistelin esikoisromaaniani, jota ei koskaan julkaistu.

Turku oli tähän maailmanaikaan fandom-aktiviteettien keskus, juuri kerhohuoneensa ansiosta. Turussa toimitettiin lehtiä, ja seuroilla oli kotipaikkansa siellä. Skeneen pääsi myös helposti sisään. Nykyään on aluskasvillisuutta, ennen oli vain yksi kasvusto. Kirjailijat kuten Sinisalot, Jääskeläiset, Tero Niemi ja Anne Salminen ynnä muut ovat silloin aikanaan nousseet siitä, suomalaisesta fandomista.

Vedenjakaja oli vuosi 2006, jolloin ilmestyivät Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, Jukka Halmeen toimittama Uuskummaa – modernin fantasian käännösantologia ja Jeff VanderMeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki. Suomen kielellä olikin yhtäkkiä paljon enemmän ja kaikkea. Kuitenkaan puhdasta genreä eivät isot kustantamot edelleenkään julkaisseet. Marko Hautalaa vuosia mainostettiin Tammella ”psykologisen trillerin” kirjoittajana, koska siellä ei rohjettu käyttää sanaa ”kauhu”.

Vielä silloin, kun minä sain ensimmäisen kirjani julki, tavallinen tapa spefikirjoittajalle saada kirja yleiskustantamon ohjelmaan oli salakuljettaa spefielementti mukaan yleisen kaunokirjan juoneen. Julkaisin esikoisteokseni Moby Doll vuonna 2011. Siinä nainen etsi lapsuutensa musiikillista kokemusta ja mies juoksi naisen perässä, mutta teoksen eräs näkökulmakertoja on myös puhuva valas. Kustantajakseni tuli Into Kustannus, joka oli tuolloin aivan pieni pulju ilman omia toimitiloja. Moby Doll oli ensimmäinen heidän kustantamansa romaani.

Nyt on nyt

Suomalaiset spefikirjoittajat alkoivat Johanna Sinisalon vanavedessä menestyä kansainvälisesti 2010-luvulla. Hannu Rajaniemi, Maria Turtschaninoff, Salla Simukka ja Emmi Itäranta avasivat uusia horisontteja Suomi-spefille. He julkaisivat suoraan kaupallisen kustantajan kautta, tai suoraan ulkomaille, niin sanotusti käymättä Portin kirjoituskilpailun kautta.

Samaan aikaan 2010-luvulla alkoi pienkustantamoiden esiinmarssi, joka monipuolisti huomattavasti suomalaista spefitarjontaa. Syntyivät osuuskuntamuotoinen, kirjailijoiden ja muiden tekijöiden pyörittämä Osuuskumma, yhden miehen kustantamo Kuoriaiskirjat ja vuosikymmenen edetessä monta muuta niiden jäljissä, julkaisumääriltään suurimpana ehkä Nysalor-kustannus.

Nyt elämme 2020-lukua. Kun kirjoittajia ja kirjoja on tullut enemmän, on syntynyt tavallaan kaksi kerrosta kirjailijoita. Lasten ja nuorten spefiä julkaisevat edelleen isot kustantamot Otava ja WSOY. Aikuisille spefiä julkaisevat puolestaan keskisuuret kustantamot, kuten S&S, Gummerus, Like, Karisto, Into ja Aula&Co. Samaan aikaan fandomilla on omat kirjoittajasuosikkinsa, jotka eivät välttämättä millään tavalla heijastele sitä, millaista spefiä kustantamoissa suositaan.

Käytän esimerkkinä kahta kirjailijaa, Artemis Kelosaarta ja Reetta Vuokko-Syrjästä. He molemmat toimivat esimerkkinä kirjailijanurasta, joka ei olisi ollut mahdollinen vielä toissavuosikymmenellä. Heidän kustantamojaan – Salakirjoja ja Enostonea lukuunottamatta – ei ollut vielä olemassa.

Artemis Kelosaaren romaanit on julkaissut Helmivyö ja Osuuskumma, runokokoelmat Nysalor-kustannus ja Enostone. Artemis Kelosaarella on marginaalikirjailijaksi laaja lukija- ja fanikunta. Kelosaari esiintyy lavarunoilijana ja isännöi runoklubeja, kirjoittaa journalismia, kiertää laajasti eri tapahtumissa ja on jo julkaissut monipuolisen listan kirjoja: romaaneja, tietokirjallisuutta, runokokoelmia. Hänen viimeisin romaaninsa on Etelän poika (Osuuskumma 2024).

Reetta Vuokko-Syrjänen on saanut parhaalle edellisenä vuonna ilmestyneelle spefinovellille myönnettävän Atorox-palkinnon kolmesti, hän on julkaissut kaksi teosta Osuuskumma-kustannukselta ja hänen esikoisromaaninsa Syntykeho käännetään vuonna 2027 portugaliksi. Vuonna 2025 häneltä ilmestyy Harhakoto-nuortenkirja Hertta Kustannukselta. Kirjailijuuden lisäksi Vuokko-Syrjänen toimii aktiivisesti luovan kirjoittamisen opettajana.

Kuluvalla vuosikymmenellä Atorox-palkinnot ovat menneet pienkustantamoiden kirjailijoille. En tarkoita vain sitä, että palkinnot ovat menneet pienkustantamoiden julkaisemille novelleille, vaan nimenomaan kirjailijoita. Vuoteen 2001 saakka listoja dominoivat Portti Science Fiction -lehden kirjoituskilpailun voittajat Johanna Sinisalo ja Pasi Ilmari Jääskeläinen, sen jälkeen molemmat palkinnot ovat toistuvasti voittaneet Anne Leinonen ja Jenny Kangasvuo sekä Tero Niemi ja Anne Salminen. Kaikki nämä kirjailijat julkaisivat esikoisromaaninsa tai – Niemen ja Salmisen tapauksessa – ensimmäisen oman pitkän teoksensa yleiskustantamon (Teos, Atena, WSOY) kautta.

Sen sijaan 2020-luvulla Atorox-voittajat ovat olleet joko kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta, tai pienkustantamoiden kirjailijoita, kuten juuri Reetta Vuokko-Syrjänen. On tietenkin myös mahdollista, että Vuokko-Syrjänen tai Artemis Kelosaari jatkavat myöhemmin uraansa isompien kustantajien kirjailijoina.

Kun minä aloittelin kirjailijanuraani, puhuttiin "spefigetosta", josta pyrittiin ulos. Nykyään lehtien tilalla ruohonjuuritasosta huolehtivat pienkustantamot. Voi kysyä, onko tilalle tullut pienkirjailijapelto, ja pääseekö siltä pois. Erilaisten kustannustapojen myötä on myös vaihtoehtona jäädä sinne aluskasvustoon pyörimään. Se voi olla hyväkin vaihtoehto. Fandomissa saa esimerkiksi enemmän palautetta teoksista. Portissa, Tähtivaeltajassa tai Kosmoskynässä julkaistaan skenen kirjailijoiden teoksista kritiikkejä, kun yleisen kirjallisuuden kirjailija voi joutua odottamaan puoli vuotta turhaan Hesarin arvostelua.

Toisaalta jo nyt on huomattavissa, että pienemmät kirjailijat kansoittavat Finnconin puheohjelmaa, kun taas tapahtuman kunniavieraana on yleensä aina joku kaupallisen kustantamon kautta julkaissut kirjailija. Kirjailijana tällaisille eronteoille on herkkä.

Miten tulevaisuudessa?

On useita mahdollisuuksia, miten kehitys kulkee tästä eteenpäin. Ensimmäinen ja huolestuttavin on se, että tulevaisuuden kustannusmaailmassa ei vain ole enää tilaa ja mahdollisuuksia samanlaisille kirjoittajanuralle kuin vaikka Tiina Raevaaralla tai Marko Hautalalla. Nekin kirjailijat, jotka aiemmin loivat uraa isommilla kustantajilla, ovat saattaneet tippua pois listoilta. Kustantaja Matti Järvinen on arvellut, että entistä harvempi kirjailija pystyy toimimaan kokopäiväisenä kirjailijana. Hänkin on osapäiväinen kustantaja. Huono puoli on, että jos taiteilija ei pääse keskittymään pitkäjaksoisesti tekemiseen, on vaikea luoda laadukasta taidetta. Samat sanat voi sanoa kustantamisesta.

Kustantamot voivat myös kasvaa. Pikkuruisena aloittaneen Innon liikevaihto viime vuonna oli yli 2 miljoonaa euroa, ja se julkaisee 60–70 kirjaa vuodessa. Minulla on tapana sanoa, että aloitin pienen kustantamon kirjailijana ja olen nyt keskisuuren kustantamon kirjailija. Ehkä uusi Hertta on seuraava kasvava spefikustantamo. Kustantamo tarvitsee menestyäkseen kuitenkin taiteellisten voittojen lisäksi kaupallisia voittoja tai jopa lievää opportunismia sen suhteen, mitä ohjelmaan kelpuutetaan

Voi olla, että myös kirjailijana on jatkossakin kirjoitettava monenlaista, jos haluaa julkaista säännöllisesti. Olen itsekin tasapainotellut urallani kaupallisuuden ja taiteellisten pyrintöjen välillä. Romaanini ja tietokirjani ovat ilmestyneet Innolta, kaksi novellikokoelmaa Osuuskummalta. Vuonna 2025 ilmestyi neljäs romaanini Kerjäläiskuningatar. Romaanejani voidaan luonnehtia maagiseksi realismiksi, vaikka itse en tee niin. Kuvittelen tapahtumia, jotka voisivat olla mahdollisia hieman toisenlaisessa todellisuudessa, ja puen ne sanoiksi. Tarina voi sijoittua nykypäivään tai historiaan.

Polarisaatio ei tietenkään koske vain spefiä. Markkinoinnin näkökulmasta kustantamoilla on sosiaalisessa mediassa kuten TikTokissa näkyviä "tähtiä", joilta toivotaan suurta kappalemääräistä myyntiä, kun taas osa kirjoittajista jää kokonaan ilman kustannussopimusta ja päätyy julkaisemaan teoksensa omakustanteena tai erilaisten hybridikustantamojen kautta.

Lopuksi: Kun mietin omia kirjoittajan vuosiani, tai vuosikymmeniäni, sosiaalinen media (Facebook, Instagram, entinen Twitter) on muuttanut kirjailijuutta perin pohjin. Ennen, jos halusi tietää, mitä kollegat tekevät, piti mennä Finnconiin tai kustantamon bileisiin. Tai sitten piti osallistua toimielimiin, jolla oli nimiä kuten "kirjailijayhdistysten neuvottelukunta". Nyt kirjailija näkee: tuo sai kustannussopimuksen, tuo sai lehtiarvostelun, tuo apurahan.

Kirjailijoita haluan kannustaa tekemään omaa juttua sivuilleen vilkuilematta. Se auttaa myös polarisaation tuomaan harmiin ja kateuteen. Kun katsoo palkittuja kirjailijoita kuten Saila Susiluoto ja Markku Pääskynen, niin eivät he somessa uraansa rakenna. Voi tehdä niin kuin kirjailija Juha Jyrkäs, joka on valinnut oman sarkansa länsisuomalaisen kansanrunouden parista ja sen tunnetuksi tekemisestä. Voi löytää oman yleisönsä yllättävästä paikasta! Varmaa on, että Suomessa kirjoitetaan kiinnostavaa spekulatiivista fiktiota jatkossakin.

Kerjäläiskuningatar maaliskuussa 2025

Kun kirjaa on kirjoittanut monta vuotta, niin mielellään siitä käy puhumassa eri paikoissa. Kirjakauppavierailuja on tulossa maaliskuussa monta, tervetuloa kuuntelemaan ja esittämään kysymyksiä!

5.3. Akateeminen Kirjakauppa, Helsingin kirjatalo klo 17. Haastattelija Satu Laatikainen.
8.3. Rosebud Sivullinen, Kaisatalo, Helsinki klo 14.30
15.3. Akateeminen Kirjakauppa, Hämeenkatu, Tampere klo 14
26.3. Suomalainen Kirjakauppa, Aleksi 15, Helsinki klo 17. Haastattelija Artemis Kelosaari.

Kirjan markkinoiminen ilman sosiaalista mediaa

Minulta kysytään usein oman kirjan markkinoimisesta. Yritykseni Proosakuiskaajan asiakkaina on säännöllisesti omakustantajia, ja moni heistä on sukupolvea, joka ei ole tottunut käyttämään sosiaalista mediaa, tai heillä ei ylipäätään ole tiliä missään palvelussa. Toisaalta myös yleiskustantamoissa pidetään siitä, että kirjailija osallistuu oman teoksen markkinointiin.

Kerjäläiskuningatar matkalla tekijältä lukijoille!

Sosiaalinen media on yhä tärkeämpi osa kaupallistenkin kustantamoiden viestintää. Miten muuten lukijat löytävät kirjojen luo? Tästä huolimatta muitakin markkinointikeinoja sentään vielä on. Listaan joitakin tuntemiani tähän blogikirjoitukseen, jota voivat lukea nekin, jotka eivät ole kirjautuneet mihinkään palveluun. Tavallaan blogitkin ovat tietysti sosiaalista mediaa, mutta ne ovat paljon hitaampi sosiaalinen media kuin viestipalvelut.

- Suosikkini: verkostoituminen. Tämä toimii parhaiten jo pidempään alalla olleilla, joille verkostot ovat muodostuneet. Kun kirjailija on aktiivinen kirjallisella kentällä, kollegat tuntevat tai tunnistavat, poimivat kirjan arvostelukappaleiden pinosta, jos sattuvat kirjoittamaan myös arvosteluja. Omien verkostojen kautta löytyy haastattelija kirjakauppakeikalle. Voidaan järjestää julkistamistilaisuus yhdessä toisen kirjailijan kanssa, jolloin toisen kirjailijan yleisö saa kuulla kirjasta.

- Etenkin pienkustantamon kirjailijoille: tapahtumamyynti. Lukijat pitävät siitä, kun saavat ostaa kirjan itse kirjailijalta ja saada vielä päälle päätteeksi signeerauksen kirjaan. Useimmiten tapahtumissa myyntipöydät ja esiintymiset kulkevat käsi kädessä, eli kun kustantamo ottaa pöytäpaikan tai osaston, se tarjoaa kirjailijoita ohjelmaan. Tapahtumat myös mainostavat esiintyjiä käsiohjelmassaan ja mahdollisesti sanomalehdissä. Hyvä markkinamyyjä myy omakustanteena ilmestynyttä runokirjaansa helposti saman verran kuin isompi kustantamo suhteellisen tuntemattoman runoilijan kirjaa.

- Jos haluaa hyvän näkyvyyden kirjalle kokonaan ilman omaa aktiivisuutta sosiaalissa mediassa, pitäisi löytää julkaisijaksi iso kustantamo, jolla on resurssit toteuttaa markkinointiyhteistyötä kirjakauppaketjujen kanssa. Samassa konsernissa voidaan julkaista aikakauslehtiä ja niissä mainoksia. Kuitenkin myös isot kustantamot rohkaisevat kirjailijoitaan somemarkkinointiin.

- Naistenlehtijulkisuus. Naistenlehtiin tehdään haastatteluita vahvasti henkilö edellä, jopa niin, että juuri ilmestynyttä kirjaa ei edes mainita. Silloin se on enemmän kirjailijan, ei kirjan markkinointia. Valmistaudu kertomaan sukusi salaisuudesta, tai esittelemään lapsesi perhehaastattelussa, jos olet perheellinen. Jos sen sijaan haluaa päästä päivälehteen tai aamutelevisioon, kannattaa kirjoittaa tietokirja ajankohtaisesta aiheesta, ei välttämättä kaunokirjallisuutta ollenkaan.

- Kirjavinkkaus. Sitä tehdään kirjastoissa, erityisesti lapsille ja nuorille. Äidinkielenopettajat eivät välttämättä seuraa vain sosiaalista mediaa, vaan myös kustantamoiden tiedotusta kuten katalogeja, ja asioivat kirjastossa. Kouluvierailut ovat tapa levittää tietoa kirjasta etenkin lasten- ja nuortenkirjailijoille.

- Vähenevässä määrin: kritiikit. Lehtikritiikkiä sentään vielä jonkin verran julkaistaan, varteenotettava tapa päästä (pienenevän) kulttuurilehdistön tietoisuuteen on kirjoittaa arvioita myös itse.

Somemarkkinointi oma persoona edellä ei ylipäätään ole kaikille. Ensinnäkin kirjasome on erittäin sukupuolittunutta. Kirjagramissa ja Booktokissa, ainakin suomenkielisissä, suurin osa niin aktiivisista kirjailijoista kuin lukijoista on naisia. Jos on olemassa miesten some, siellä ei ehkä niin kirjoiteta kirjoista. Toiseksi käyttäjät siellä ovat vähemmän yllättäen niin sanotusti työikäisiä, eli nuorimmat z-sukupolvea edustavat ja heidän lisäkseen yli kuusikymppiset puuttuvat. Vaikka lajeja on esillä monipuolisesti, esimerkiksi runoutta, dekkaria ja fantasiaa, vähemmän on ehkä yleistä kaunokirjallisuutta, jolla voi olla vaikeampi erottua.

Kirjailija Iida Rauma on sanonut hyvin, että aika on rajallinen asia. Vaikka olemalla somessa kirjailija voi saada muutamia uusia lukijoita, hän voi saada niitä enemmän, kun keskittyy kirjoittamaan mahdollisimman hyvin.

Mitä muita kirjan markkinoimisen tapoja tiedät sosiaalisen median ulkopuolella? Saa paljastaa kommenttilaatikossa!

Vuosikatsaus 2024

Laiska töitään luettelee! Mutta kun kirjailijan ja kustannustoimittajan päivät seuraavat toisiaan ulkoisesti kovin samanlaisina, vuodenvaihteen saranakohta tarjoaa oivan tilaisuuden tarkastella mennyttä ja tulevaa. Sitä paitsi maailman ja Suomen tilanne on uutisissa sikäli synkkä, että pitää erikseen muistuttaa itseä juhlan aiheista.

Vuosi oli henkilökohtaisesti minulle hieno sikäli, että työrintamalla tapahtui paljon ja kaikenlaista, mutta välillä tuntui, että ammatilliset saavutukset tienattiin melko korkealla hinnalla. Oli aikoja, jolloin oli yksinkertaisesti liian kiire. Ensi vuoden tavoitteeksi olenkin asettanut turhan ja ylimääräisen kiireen tunnun poistamisen tai edes vähentämisen.

Kirjat: Tänä vuonna minulta ilmestyi yksi oma kirja. Oma kirja oli tietenkin novellikokoelma Valaanpyytäjän vaimo, alaotsikkona Historiallisia fantasioita. Kokoelman on kustantanut Osuuskumma. Kirjasta on tullut mukavasti palautetta ja kritiikkejä, joista muutamaa siteeraan tänne:

”Tamperelaiskirjailija osaa kuvitella monessa ajassa liikkuvia, kompleksisia tapahtumasarjoja sekä mielikuvituksellisia miljöitä sekä sitoa niitä todennettuihin historiallisiin tapahtumasarjoihin.” – Jari Olavi Hiltunen Satakunnan Kansassa

”Novellit ovat kuin kauniita pienoismaailmoita, kuin lumisadepalloja, joiden sisällä aukeaa lyhyessä mitassa hahmoteltua eloisaa ajankuvaa." – Elli Leppä Tähtivaeltajassa 4/2024

"Valaanpyytäjän vaimo on fiktiota, joka ei luo pelkästään omaa maailmaansa, vaan myös omaa kielioppiaan ja kerronnan rytmiään(...)" – Pasi Luhtaniemi Kirjamaa.fi-sivustolla

"Kokoelman parhaat kertomukset hakevat mausteensa menneistä ajoista (...) Antologian alaotsikosta Historiallisia fantasioita tekisikin mieli painottaa ensimmäistä sanaa. Kyse ei niinkään ole faktoista vaan tunnelmasta, jonka kirjoittaja parhaimmillaan kykenee luomaan." – Erkki Widenius Portissa 3/2024

Kiitän Osuuskumma-kustannuksen Samuli Antilaa, Anne Leinosta ja Minttu Carolea kirjan painovalmiiksi saattamisesta, sekä erityisesti Anu Korpista hienosta kansikuvasta. Kirjan voi lainata kirjastosta, tai sen voi hankkia täältä.

Vuonna 2024 viimeistelin myös helmikuussa Into Kustannukselta ilmestyvää romaaniani Kerjäläiskuningatar. Luvassa on historiallisia henkilöitä, tapahtumia ja spekulatiivista fiktiota yhdistelevä, ei-niin-perinteinen historiallinen romaani. Kirja on jo ennakkotilattavana täältä. Kirjoitin myös työparini Aino-Maija Leinosen kanssa seuraavaa leikkimielistä opaskirjaa, josta kerron lisää myöhemmin vuonna 2025.

Kolumneja minulta julkaistiin yksi, Kirjailija-lehdessä 10.6. otsikolla Kirja maksaa liikaa.

Toimitukset: Kustannustoimittamiani (painettuja) kirjoja ilmestyi neljä. Erityisen ylpeä olen professori Amos Pasternackin muistelmateoksesta (Jälkiä ihmisessä, SKS 2024). Muut kolme olivat niinkin erilaisia teoksia kuin Artemis Kelosaaren kirjoittama, maailman ensimmäinen itäsuomalainen nahkahomofantasia Etelän poika (Osuuskumma), E.L-Silvola-Carterin jännittävä ilmastonmuutostrilleri Sinilintujen kutsu (S&H Kustannus) ja Immo Salon käytännöllinen Luova tekoäly työn supervoimana -tietokirja (Helsingin seudun kauppakamari). Kustannustoimitettavia teoksia on lisää tekeytymässä ensi vuodeksi.

Opetus: Keväällä pidin viikonlopun mittaisen ”Oman kirjan julkaiseminen” -etäkoulutuksen työväenopistossa. Järjestimme myös Proosakuiskaajassa Lempeä sparraus kirjailijalle -nimisen verkkokurssin, joka kokoontui neljä kertaa. Syksyllä vedin luovan kirjoittamisen aineopintojen seminaaria Tampereen Kesäyliopistossa. Pidin myös työväenopistossa kahtena lauantaina tutustumiskurssin luovasta kirjoittamisesta kiinnostuneille oppilaille. Lisäksi annoin lausuntoja käsikirjoituksista Proosakuiskaajan kautta.

Harrastuspuolella lauloin kahdessa kuorossa, Tampereen Kanerva-kuorossa ja Sauriat-viihdekuorossa. Toisessa alttoa, toisessa kakkossopraanoa! Kuoroharrastus vaatii yllättävän paljon sitoutumista, on harjoituksia, stemmaharjoituksia, pienryhmälaulua, varainhankintaa, konsertit järjestelyineen. Tilauskeikkojakin oli paljon, varsinkin syyspuolella. Lisäksi toimin Kanerva-kuoron kannatusyhdistyksen puheenjohtajana. Kotona pelasimme myös viikottain lautapelejä joko kahdestaan puolison kanssa tai vaihtuvan peliporukan kanssa.

Reissut: Kävin hiihtolomalla Tallinnassa puolison kanssa, loppukesästä Saariselällä ja Norjan Finnmarkissa päivämatkalla yhtiökumppanin ja lasten kanssa, lokakuussa ammattiliiton mökillä Muoniossa puolison kanssa sekä marraskuun alussa Sweconissa Tukholmassa jälleen puolison kanssa. Kotimaassa reissasin kesällä ristiin rastiin, ks. päivitys täällä. Mökkeilimme myös Savossa.

Muuta kulttuuria kuin kirjallisuutta harrastan ajan puutteen vuoksi vähemmän kuin pitäisi, mutta tässä muutama kohokohta vuoden varrelta:

Taidenäyttely: Eero Järnefelt Ateneumissa
Teatteri: Taru Sormusten herrasta, Tampereen Teatteri ja Tampere Filharmonia
Musiikkiteatteri: Moulin Rouge Helsingin kaupunginteatterissa
Tanssiteatteri: Tamara Rasmussen – tanssitaide juhlii 100 Tanssin talossa
Museot: Inarin saamelaismuseo Siida. Myös: Tallinnan merimuseo
Keikka: Motelli Skronkle ja Kuusumun profeetta Tullikamarin Klubilla
Konsertti: Tampere Filharmonian Itsenäisyyspäivän konsertti

Ensi vuodelta odotan Kerjäläiskuningattaren ilmestymistä helmikuussa, Kanerva-kuoron 80-vuotisjuhlakonserttia huhtikuussa ja kahta tapahtumaa, Archipelaconia Maarianhaminassa kesäkuussa ja Lunconia Lundissa lokakuussa. Osuuskumman kansainvälisen toiminnan tiimoilta tulee uusi aluevaltaus, osuuskunta tiedottaa siitä pian kun vuosi vaihtuu.

Kiitän Taiteen edistämiskeskusta kirjallisen työni tukemisesta, sekä kaikkia kirjojeni ja tämän blogin lukijoita. Kiitos ja kumarrus! Ja oikein hyvää joulua ja menestystä uuteen vuoteen 2025.

Proosakuiskaajan kevään kursseille pääsee täältä: https://proosakuiskaaja.fi/kurssit/

Penelope-kustannuksen oppaat kirjoittajille täältä: https://holvi.com/shop/penelope-kustannus/section/kirjat/

Spefin julkaiseminen Suomessa 2: Lasten ja nuorten spekulatiivinen fiktio

Aimo osa kotimaisesta spefistä julkaistaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Näin on ollut koko sen ajan, kun olen toiminut ”kentällä”, eli melkein 20 vuotta. Ylipäätään spekulatiivinen fiktio on varsinkin vanhempien lukijoiden mielikuvissa helposti nuorisokirjallisuutta. Tämä johtuu paitsi klassikkoaseman saaneista käännöskirjoista, myös siitä, että nuorten spefiä tosiaan julkaistaan lukumäärällisesti paljon verrattuna aikuistenkirjallisuuteen.

Taustaa: lanu-spefin hurja nousu

Vielä 2000-luvun alussa Suomessa julkaistiin lasten tai nuorten fantasiaa verraten vähän, jos aivan lasten satufantasiaa ei lasketa. Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -hakuteoksessa (BTJ 2001) ainoastaan Anu Holopainen, Viivi Hyvönen sekä Taru ja Tarmo Väyrynen ovat varsinaisesti spefiä kirjoittavia nykykirjailijoita. Vuonna 2000 debytoivat Sari Peltoniemi sekä kirjailijakaksikko Anne Leinonen ja Eija Laitinen (myöh. Lappalainen). Kun vielä Otava alkoi julkaista Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjaa vuonna 2004, ammattimaisesti spefiä kirjoittavat olivat nimenomaan lanu-kirjailijoita. Muut spefistit pääsivät julkaisemaan lähinnä novelleja.

Myöhemmin asemansa vakiinnuttaneita, etenkin nuortenkirjailijoina aloittaneita spefikirjailijoita ovat muun muassa Maria Turtschaninoff, Helena Waris (mm. Pohjankontu-sarja), Siiri Enoranta, Magdalena Hai, J. S. Meresmaa (mm. Ursiini-trilogia), Elina Rouhiainen (mm. Susiraja- ja Väki-sarjat), Elina Pitkäkangas (mm. Kuura-trilogia) ja Sini Helminen (mm. Väkiveriset-sarja).

Tällä vuosikymmenellä Piki-haun löytämistä 205 fantasiakirjallisuudeksi luokitellusta teoksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi on luokiteltu 140. Ihan lastenkirjoja ei yleensä lueta fantasiaksi vaan saduiksi, joten pääpaino on nuorten ja varhaisnuorten kirjoilla. Kannattaa huomata, että joillakin teoksilla on kaksoisluokitus, eli ne toimivat sekä nuorille että aikuisille.

Olen tässä luetellut paljon naisten nimiä. Myös miehet kirjoittavat spefiä nuorille, mutta monet heistä kirjoittavat myös muita lajeja tai muille kohderyhmille, kuten Juha-Pekka Koskinen, Anders Wacklin ja Jarkko Tontti. Vähän kaikissa genrekirjallisuuden lajeissa (spefi, romanssi, YA ym.) kaupallisen kustantamon kautta julkaisevat naiskirjailijat saavat myös eniten näkyvyyttä.

Kustantajat: monipuolisuutta käännösbulkin vastapainoksi

Tämä päivänä julkaistava lasten ja nuorten spefi on monimuotoista ja runsasta. WSOY:n syksyn 2024 ohjelmassa on nuorille lukijoille muun muassa Salla Simukan ja Siri Kolun toimittama Tästä Ihmemaahan -antologia. Mikko Kalajoen Haudattu valhe on puolestaan luokiteltu toimintasarjaksi.

Aikuinen spefin lukija on oppinut kurkkaamaan katalogin Young Adult -puolelle, mikä ei välttämättä tee palvelusta spefille, eikä YA:lle. Otavan kirjaluettelossa syksyllä 2024 on oma osastonsa Fantasia, romantasia ja scifi, mutta yhdeksästä kirjasta viisi on käännösromantiikkaa tai sellaisena markkinoitua kirjallisuutta. Kotimaisia titteleitä on yksi, edellisessä postauksessa mainittu S. K. Rostedtin Kahden veren tytär. (Kolmen kirjan otsikossa muuten mainitaan veri. Hurmeinen syksy!)

On vaikea määritellä, onko Holly Black- tai Cassandra Clare -tyyppinen juonittelua ja romanssia sisältävä fantasia YA:ta vai ei. Keski-ikäisen lukijan näkökulmasta se on. Lasten ja nuorten puolella kotimaisia tekijöitä on enemmän, kuten J. S. Meresmaan ja kuvittaja Elina Äijälän Pimeänkynsi. Anne-Maija Aalto puolestaan päättelee nuorten tulevaisuussarjansa teoksella Unohdettujen kirja.

Tammelta ilmestyy varhaisnuorten Mantikoira-kauhuromaani Maria Turtschaninoffilta ja kuvittaja Peter Bergtingiltä. S&S julkaisee Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret ja Aula & Co Vehka Kurjenmiekan nuorten aikuisten Talventaittajan.

Myllylahti on erittäin vahva lasten ja nuorten spefikustantamo. Syksyn spefiuutuuksia on muun muassa Sini Helmisen dystooppinen säeromaani Kunnes kuolen.

Myös pienkustantamot julkaisevat nuorten spefiä, kuten Eve Lumerton nuorille aikuisille suunnattu Laulaja (Nysalor-kustannus). Myös Osuuskumman uutuuksista Maria Carolen Öidenvartijan kirjalla on kaksoisluokitus, eli se kiinnostanee myös nuoria lukijoita.

Menestyneitä kirjailijoita

Lasten ja nuorten kirjallisuus on käännetyin ja palkituin kotimaisen spekulatiivisen fiktion osa-alue tällä hetkellä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ovat kymmenen vuoden aikana saaneet nuorten aikuisten spefikirjoillaan Maria Turtschaninoff (Maresi. Punaisen luostarin kronikoita 2014), Siiri Enoranta (Tuhatkuolevan kirous 2018), Marisha Rasi-Koskinen (Auringon pimeä puoli, 2019), Anne-Maija Aalto (Mistä valo pääsee sisään, 2021) ja Magdalena Hai (Sarvijumala, 2023). Lasten ja nuorten spefi on vahvasti edustettuna myös fandomin omien palkintojen lyhytlistoilla ja voittajissa, kuten Kuvastaja-palkituissa kirjoissa. Viime vuonna palkinto myönnettiin Elina Pitkäkankaan teokselle Sang. Muut finalistit olivat Joanna Heinosen Veren väki (Robustos), Sini Helmisen Hurme (Myllylahti), Anniina Mikaman Myrrys (WSOY) ja Johanna Sinisalon Ukkoshuilu (Otava, se ainoa aikuistenkirja).

Käännetyimpiä kotimaisia spefikirjailijoita ovat Tove Janssonin jälkeen olleet Siri Kolu, Maria Turtschaninoff ja Magdalena Hai. (Tavallaan myös Salla Simukka, mutta hänen käännetyin kirjansa taitaa olla Lumikki-trilogia eli jännäri.)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden verraten reipas julkaisutahti heijastuu väistämättä myös kirjailijan tuloihin. Kirjailijaliiton edellisessä tulotutkimuksessa (2023) tienestejä kaunokirjallisesta työstä ei ole eritelty kirjallisuudenlajeittain, mutta Turun yliopiston toteuttamassa tutkimuksessa vuodelta 2017 yleisen kaunokirjallisuuden mediaanitulo oli 2 895 euroa, lanu-kirjallisuuden 5 965 euroa. (Runoilijoiden oli muuten 380 euroa.) Ero lanun ja muiden lajien välillä selittyi lainauskorvauksilla. Lasten ja nuorten spefin kirjoittajat ovat saaneet myös apurahoja, kuten Magdalena Hai viisivuotisen (2022–) ja J. S. Meresmaa kolmivuotisen (2024–) valtion taiteilija-apurahan.

Lasten- ja nuortenspefin kentän voi toisaalta nähdä myös polarisoituneen. Kirjailijoita ylipäätään on tarpeeksi paljon ja he ovat keskenään niin erilaisessa asemassa, jotta tällainen ilmiö on mahdollinen. ”Lanuun” verrattuna aikuisten genrepiirteinen spekulatiivinen fiktio on marginaalinen laji, mutta vastaavasti siihen ei ole kohdistunut samanlaista pudotuspeliä kuin etenkin nuortenkirjallisuuteen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on nähty, miten monet vakiintuneet nuortenkirjailijat ovat viisikymppisinä pudonneet yleiskustantamoiden listoilta yksi toisensa jälkeen. Monet heistä ovat siirtyneet kirjoittamaan pelkästään lapsille – tai aikuisille. Aikuistenkirjailijalla ei ole samanlaista ”parasta ennen” -päivämäärää.

Myös ilmestyvien lanu-kirjojen näkyvyys aikuisille on vähäisempää. Lasten- ja nuortenkirjakritiikeistä päivälehdissä voi vain haaveilla, aikuistenkirjoista niitä sentään edes silloin tällöin on. Tämä ärsyttää lanu-kirjailijoita, jotka viikosta toiseen saavat kuulla mediassa voivottelua lasten ja nuorten lukemisen heikkenemisestä. Aikuiset kuitenkin ostavat kirjat lapsille ja nuorille.

Kaiken kaikkiaan lanu-spefi on suomalaisen spekulatiivisen fiktion kruununjalokivi, ja siitä pitää puhua rinta rottingilla ja ylpeänä. Lopuksi vinkki lasten- ja nuorten spefikirjailijalle: Jos haluat saada Finlandia-palkinnon, kirjoita kuolemasta. Jos haluat kansainvälistä menestystä, kirjoita kauhua 8-vuotiaille. Jos haluat kiinnostuneita lukijoita myös aikuisista (naisista), kirjoita YA:ta jännittävällä ja romanttisella kierteellä!

Seuraavassa osassa puhutaan novellien julkaisemisesta!

Spefin julkaiseminen Suomessa – 10 vuotta myöhemmin

Syksyn myötä alkanut kirjoittamisen opetus sai minut palaamaan uudelleen joidenkin vanhojen kirjailijan työtä koskevien kirjoitusteni pariin. Olen kymmenen vuotta sitten julkaissut blogissani kaksiosaisen kirjoituksen, joka käsitteli spekulatiivisen fiktion – scifin, fantasian, yliluonnollisen kauhun – julkaisemista Suomessa. Päätin, että olisi hauskaa kirjoittaa uusi versio, joka toivottavasti palvelisi alalle aikovia, tai vaikka jo julkaisseita kollegoja, jotka haluavat kokeilla uutta lajia. Tai kenties palata vanhan rakkautensa pariin!

Tämä kirjoitukseni käsittelee aikuistenkirjallisuutta, seuraavat osat lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja novellien julkaisemista. Rajaan kauhun tarkastelun ulkopuolelle, kauhua saa nimittäin aikaan ilman spekulatiivista elementtiäkin, mutta lupaan palata kauhukirjallisuuteen jossakin tulevassa kirjoituksessa, sillä kuva ei ole täydellinen ilman sitä.

Fantasia ja scifi Suomessa – mitä kirjoitetaan, ja kuka kirjoittaa?

Pirkanmaan Piki-kirjastot löytää haulla 205 fantasiakirjallisuudeksi luokilteltua kotimaista teosta vuosilta 2020–2024. Kirjojen nimet lupaavat taruja, seikkailuja, miekkoja ja lohikäärmeitä, mutta myös omaan maailmaamme tai historiaan sijoittuvia fantastisia kertomuksia. Suomenkielinen fantasia on siis elinvoimainen kirjallisuudenlaji, ja sitä julkaistaan paljon. Ei tietenkään niin paljon kuin esimerkiksi rikoskirjallisuutta eli dekkaria, jota samalla aikavälillä julkaistiin 547 teosta.

Piki-kirjastot ei luokittele tekijää sukupuolen mukaan, mutta nopeasti etunimen perustella laskettuna miespuolisten tekijöiden kirjoja oli joukossa 45. Laskin miesten osuuden, koska se oli helpompaa, sillä heitä on vähemmän. Sekin kannattaa huomata, että moni kirjailija ilmoittaa lajin perinteiden mukaan vain etunimien alkukirjaimet, vrt. J. R. R. Tolkien. Tuotteliain fantasiakirjailija oli Elina Rouhiainen, jolta haku löysi tältä vuosikymmeneltä yhdeksän teosta, antologiat ja kuvakirjat mukaan luettuina.

Tieteiskirjallisuutta haku löytää vuosilta 2020–2024 nimikkeitä 101. Miestekijöiden kirjoiksi arvaan 40 teosta. Moni tieteiskirja on luokiteltu samaan aikaan myös fantasiakirjallisuudeksi. Kirjojen nimistä päätellen lajityyppi sisältää ainakin dystooppisia tulevaisuudenkuvia, avaruudenlaajuisia mittakaavoja ja yhteiskunnallista otetta. Haun perusteella voidaan päätellä, että scifikirjallisuuden harrastus Suomessa on fantasiaa pienempää, mutta kyllä tälläkin puolella kirjoittajia löytyy. Eniten julkaistu tieteiskirjailija tällä vuosikymmenellä oli Risto Isomäki viidellä teoksella, uusintapainosten ansiosta.

Miksi sitten kirjoittaa spefiä suomeksi? Eikö kaikki ole tehty jo moneen kertaan, ja aikapäiviä sitten? Tieteis- ja fantasiakirjallisuus eivät ole kuitenkaan vain vanhojen kliseiden kierrättämistä, vaan ne ammentavat uusista aiheista ja yhdistelevät uutta ja vanhaa yllättävillä tavoilla. Esimerkiksi Osuuskumma-kustannuksen – osuuskuntamuotoisen kustantamon, jossa myös itse olen jäsenenä – ohjelmassa erilaiset lajihybridit (kumma historia, steampunk, queer-kirjallisuus ym.) ovat jo ”lajipuhtaita” esimerkkejä yleisempiä.

Tarjonta on lisääntynyt ja monipuolistunut kymmenen vuoden aikana. Monet 2000-luvun alkupuolella aloittaneita ”reaalifantastikoista” (kuten Juha-Pekka Koskinen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Jani Saxell ja Anne Leinonen) julkaisevat aktiivisesti, minkä lisäksi kentälle on vakiintunut useita ikäisiäni ja nuorempia tekijöitä, kuten J. S. Meresmaa (mm. Mifonki-sarja), Anni Kuu Nupponen, Mia Myllymäki ja Mikko Kamula (Metsän kansa -sarja). Nuoremmasta polvesta mainittakoon esimerkiksi monipuolinen Artemis Kelosaari, ”vanhemmista” aktiivisesti julkaisevista Johanna Sinisalo, J. Pekka Mäkelä ja M. G. Soikkeli. (Sori, kaverit, mutta olette yli kuusikymppisiä.)

Suomalaiset kustantamot: mytologiaa, historian uudelleenkuvittelua ja tekoälyä

Kuten kaikkien kirjallisuudenlajien kohdalla, kirjailijan on etsiessään käsikirjoitukselle kotia tehtävä taustatutkimusta siitä, mitä mikäkin kustantamo julkaisee ja keneltä. Käännetään siis seuraavaksi katse kirjaston tietojärjestelmistä kustantamoiden värikkäisiin katalogeihin.

Syksyn kirjaluetteloiden perusteella kaksi suurta kustantamoamme, WSOY ja Otava, eivät juuri julkaise aikuisten spekulatiivista fiktiota. Otavan aikuisten uutuuksissa 1800-luvun Sortavalaan sijoittuva Miina Supisen Kultainen peura lupaa spefin ystäville itäistä tarustoa ja pimeyden voimia. S. K. Rostedtin esikoisromaani Kahden veren tytär edustaa kotimaista romantasiaa. Nuortenkirjallisuuden kohdalta spefiä löytyy enemmän. Aikuisten tieteis- tai fantasiakäsikirjoitukselle kustantamoa etsivän kannattaakin kääntyä pois isojen kustantamoiden kivitalojen ovilta ja etsiytyä keskisuurten kynnyksille. (Romantisoin tässä hieman. WSOY luopui yrityskaupan seurauksena Helsingin Bulevardin-kiinteistöstään aikapäiviä sitten.)

Gummerus on viime vuosina kunnostautunut spekulatiivisen fiktion keskisuurena kärkikustantamona. Kesän ja syksyn ohjelmasta löytyy Siiri Enorannan Keuhkopuiden unet (palkittu tuoreeltaan Anni Swan -mitalilla). Tammen nuorten aikuisten julkaisuohjelmassa ilmestyy Siri Kolun maailmanloppua käsittelevä Hohtavat.

Menneinä vuosikymmeninä vahvasti spefin saralla edustanut Karisto on julkaissut Anu Holopaisen Salomen, joka käsittelee ihmisen ja tekoälyrobotin suhdetta. Into (joka on myös omien kirjojeni kustantaja) puolestaan julkaisee Risto Isomäen Pimeää jäätä -avaruusromaanin. Maailmanloppua käsittelee myös S&S:n julkaisema Annastiina Stormin Kymmenen ja yksi Maddasia, Aula&Co:lta puolestaan ilmestyy Niklas Ahnbergin Daniel Dark -trilogin päättävä Poika joka nousi kuolleista.

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin, että Suomessa toimii monenkirjava ruohonjuuritaso pienkustantajia. Tämä pitää paikkansa edelleen, joskin kustantamot ovat osin toiset. Piki-haku ei aina löydä kirjaa kustantamon perusteella, mutta puutteellisenkin listauksen perusteella yleisimmät kustantajat ovat Nysalor-kustannus ja Books on Demand. Suuri osa suomenkielisestä spefistä julkaistaan siis omakustanteena tai pienkustantajan toimesta.

Syksyn pienkustantamoiden uutuuksia ovat muun muassa Satu Piispa-Hakalan Debytantti, Toni P. J. Saarisen Kuolleita kukkia Miasmalasta ja Maria Carolen Öidenvartijan kirja (Osuuskumma); Tiina Raevaaran Tulevaisuuden aaveet (Haamu) sekä Rimma Joonatan Erkon esikoisromaani Teräsjää (Nysalor-kustannus). Myös Vaskikirjat on julkaissut uuden Praedor-antologian.

Näkyvyys, eli näin saat suosiota ja seuraajia

Kaikkea siis on, ja paljon. Miten oma kirja pääsisi siis nousemaan esiin joukosta, kun kaikkea ei millään ihminen ehdi lukea, ei edes yhdessä syksyssä?

Kotimainen spefikirja voi saada näkyvyyttä pääasiassa kolmella tavalla. Nämä ovat tapahtumat ja esiintymiset, kirjallisuuspalkinnot ja sosiaalinen media. (En edes puhu tässä kirjamyynneistä. Kotimaista spefiä myydään aika vähän, ihan sama, onko kustantamo iso vai pieni.)

Arvokkaimmat palkinnot, kuten Finlandia-palkinto, ovat avoinna käytännössä isojen tai keskisuurten kustantamoiden kirjailijoille. Aikuisten spefillä on vähän määritelmästä riippuen voitettu Finlandia-palkinto vuosina 2014 ja 2015, nimittäin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanilla ja Laura Lindstedtin Oneironilla. Science fiction- ja fantasiaharrastajien yhteisö eli ”fandom” jakaa myös omia palkintojaan. Kotimainen spefiteos voi päästä Tähtivaeltaja- tai Tähtifantasia -ehdokkaaksi, mutta kilpailu suomennettuja kirjoja vastaan on kovaa. Toisaalta jo ehdokkuus on kovaa valuuttaa kirjailijan ansioluettelossa. Kuvastaja-palkinto parhaalle suomalaiselle, edellisenä vuonna ilmestyneelle fantasiakirjalle on puolestaan usein mennyt nuortenkirjalle.

Jos kirjailija pystyy tekemään jalkatyötä ja kiertämään kertomassa omasta kirjastaan, se lisää selvästi kirjan näkyvyyttä ja myyntiä. Lukijat pitävät siitä, että he saavat jonkin henkilökohtaisen kosketuksen kirjailijaan. Aikuistenkirjailijat eivät yleensä pääse kouluvierailuille, joten heidän esiintymisareenojaan ovat kirjakaupat, kirjastot ja erilaiset tapahtumat. Sekä tietenkin messut.

Turun Kirjamessut ovat ovella (4.–6.10.), mutta oikaisin ja tartuin Helsingin Kirjamessujen (24.–27.10.) ohjelmalehteen, joka tipahti postiluukusta parahiksi tätä kirjoittaessani. Laskin 35 spekulatiivista fiktiota käsittelevää tai sitä sisältävää suomenkielistä kirjallisuusohjelmaa, niistä 12 nuortenkirjaohjelmaa. (Suomenkielisestä nuortenkirjallisuudesta ohjelmannumeroja laskin kaikkiaan 30.) Tästä saa jo melko täyden ohjelmakattauksen neljälle päivälle – pelkkää spefiä! Mukana on myös Hannu Rajaniemi, joka on kyllä suomalainen tieteiskirjailija, mutta jonka uusi teos Varjomi on ilmestynyt alunperin englanniksi.

On kuitenkin niin, että kaikki kiinnostava kirjallisuus ei näy Helsingin kirjamessuilla. Kesän isot tapahtumat Finncon ja Ropecon esittelevät monipuolisesti kotimaista spekulatiivista fiktiota, roolipelejä ja sarjakuvaa. Nämä ovatkin ne parhaat tapahtumat spefikirjailijalle tavata lukijoita ja mukavia kollegoja.

Näkyvyys sosiaalisessa mediassa keskittyy usein Facebookiin tai Instagramiin, miksei myös Youtubeen, jos harrastuneisuutta riittää videoiden tekoon. Harvempi aikuisten spefikirjailija pärjää TikTokin nopeatempoisella areenalla. Aikuisten spefikirjailijalle sosiaalinen media ei välttämättä ole pakollinen rasti ollenkaan. Kuten somessa aina, samanhenkiset ja samoista asioista pitävät ihmiset tuppaavat joutua omiin kupliinsa, ja markkinoinnin kannalta siinä on se haittapuoli, että postauksen kirjasta näkevät aina samat ihmiset eli postaajan kaverit.

Johtopäätöksiä

Sellaista on aikuisten spefin julkaiseminen ja kirjailijana oleminen Suomessa nykyään! Spekulatiivisen fiktion kirjoittajien piirissä on ollut tapana marista, että aikuisten spefiä ei Suomessa julkaista eikä se näy missään. Kuitenkin aikuisten spefistä puhutaan, ja se näkyy. Se ei vain välttämättä ole juuri se genrepiirteisin kirja, josta puhutaan. Eikä se ole välttämättä yksikään näistä, joita olen tässä kirjoituksessa luetellut. Nimittäin Jari Tervon uuden romaanin voi senkin halutessaan laskea spefiksi, sijoittuuhan se lähitulevaisuuteen.

Jos katsotaan vielä kauemmas kuin kymmenen vuoden taakse, suomalaisen spekulatiivisen fiktion tilanne on kohentunut huomattavasti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Spefin kirjoittajat saavat apurahoja ja heitä otetaan Suomen Kirjailijaliiton jäseniksi, tulee palkintoja ja käännöksiä. Toisaalta sanomalehtikritiikki on vähentynyt miltei olemattomiin, vähän kaikissa kirjallisuudenlajeissa.

Vaikeinta Suomessa on saada julki aikuisille suunnattua high fantasya. Harrastajat kirjoittavat sitä, mutta se ei mene läpi kaupallisilla kustantajilla. Kaikki muu menee: Finnish weird, niin sanottu romantasia, jopa kauhu. Kustantamot sen sijaan valittelevat, että ”perinteisiä” fantasiaromaaneja lähetetään tolkuttomasti tarjolle.

Kymmenen vuoden aikana meille on muodostunut pienkustantamokenttä, toisaalta seuratoiminta on kärsinyt. Kuitenkin seuratoiminta oli se, joka on viime kädessä mahdollistanut nykyisen monipuolisuuden. Kirjoittajaporukka on nykyään iso, mutta heillä ei ole paljon julkaisukanavavia harrastajapuolella. Tästä puhutaan enemmän sarjan viimeisessä osassa.

Suomalaisen spekulatiivisen kirjoittamisen taso on erittäin korkea, ja siitä pitää olla ylpeä. On tehty uusia aluevaltauksia, kuten kymmenen vuoden aikana kasvanut Praedor -miekka&magia -julkaisujen kerho. Esikoisromaaneja ilmestyy, kuten aiemmin tänä vuonna Gummerukselta Niilo Seväsen Ikitalven polku 1 ja Linnea Kuuluvaisen Metsänpeitto. On tehty jopa kokoillan näytelmäelokuva, joka perustuu suomalaiseen scifikirjaan, Saara Saarelan Veden vartija (2022)! Tällaisesta vielä kymmenen vuotta sitten vasta unelmoitiin. Omakustannepuolella vain taivas on rajana, voi vaikka julkaista 27-osaisen avaruusoopperasarjan suoraan netissä!

Vaikka kirja-ala on suuressa murroksessa, ja vaikeuksia riittää, on myös rutkasti ilon aiheita. Osuuskummassa saan olla mukana julkaisemassa juuri sellaista kirjallisuutta kuin haluan lukea, minkä lisäksi omistan itse tai yrityksen kautta siivun myös kahdesta muusta kotimaisesta kustantamosta, Innosta ja Kulttuurivihkoista. Yhteistyöni Innon kanssa on jatkunut jo kohta 14 vuotta. Suurempaa etuoikeutta kuin tällainen näköalapaikka ei olekaan.

Jatkuu seuraavassa postauksessa!

Suomen paras maakunta

On se todettava, että Suomessa on paljon ja kaikenlaista.

Olen tänä kesänä matkustanut ristiin rastiin halki Suomen etelä–pohjoinen- sekä itä–länsi-suunnassa. Eteläisin paikka oli toukokuun alussa Maarianhamina, läntisin toukokuun lopussa Rauma, itäisin paikka kesäkuussa Lieksa ja pohjoisin heinä-elokuussa Inari. Melko lailla äärilaidoilla on tullut käytyä siis. Näistä paikoista vain Maarianhaminassa olin käynyt aiemmin. Se on tuttu kaupunki pohjoismaisista scifitapahtumista, jollaiseen osallistuimme nytkin. Matkalla olin puolison, lapsen ja tämän kaverin kanssa.

Länsirannikolla kävin päiväseltään Raumalla Suomen Työväen Musiikkiliiton Länsi-Suomen piirin 100-vuotisjuhlassa. Minulle hahmottui vasta viime vuonna, että Länsi-Suomi ylipäätään on asia. Vanha läänijako ehti olla niin vähän aikaa, että siitä ei jäänyt pysyvää muistijälkeä. Teknisesti asun nytkin Länsi-Suomessa, Tampereella. Läänien tilalle vain ovat tietenkin nykyään tulleet avit. Toukokuinen aurinkoinen lauantaipäivä kauniissa Vanhassa Raumassa oli erittäin hieno kokemus. Menin kuorokaverin kanssa junalla ja bussilla Porin kautta ja palasimme illalla Onnibussilla Tampereelle.

Juhannusviikolla ajoimme puolestaan perheen ja mummon kanssa itään Kolille, josta olikin hienot maisemat Pieliselle. Ajomatka mökiltä Nilsiästä ei ollut kauhean pitkä, joskaan ei lyhytkään, mutta se tuli todetuksi, miten tosiaan syrjäisiä paikkoja Pohjois-Karjalassa on. Toisaalta Lieksassakin asuu tuttuja, ja ylipäätään Itä-Suomen vetovoima on viime vuosina ollut voimakas ihan oman ikäisteni keskuudessa. Kuopiossa vietän tietysti paljon aikaa, koska siellä on niin anoppila kuin vapaa-ajan asuntokin, mutta suht keskeisenä kaupunkina Kuopiolla on minusta kyllä enemmän oma kuin yleisesti itäsuomalainen identiteetti.

Kesäloman kruunasi viikon oleskelu Pohjois-Suomessa, tukikohtana Saariselkä, tarkemmin sanottuna Journalistiliiton loma-asunto. Olin liikkeellä yhtiökumppanin ja yhteensä kolmen nuoren/lapsen kanssa. Koska yhtiökumppani oli autolla, pääsimme retkeilemään Tankavaarassa, Inarissa ja Norjan puolella Finnmarkissa. Tapasimme myös Ivaloon asettuneita tuttaviamme.

Suuret olivat siis erot kesän varrella maisemissa, kaupungeissa, paikallisissa murteissa. Tuleehan sitä mietittyä, millaista olisi elää keskenään niin erilaisissa paikoissa, ja millainen ihminen olisin, jos olisinkin kotoisin Pohjois-Karjalasta. Tai Nuorgamista.

Helsingissä syntyneelle tyypillisesti minulla ei ole alueellista tai maakunnallista identiteettiä. Molemmat vanhempanikin ovat syntyneet Helsingissä. Tampereella asun, koska se on kätevää, ei tarvitse miettiä mistä asunto, palvelut, tienesti. Helsingissä käyn perhe- ja työsyistä, en juuri matkusta sinne oma-aloitteisesti.

Hyvä puoli Helsingissä syntymisessä on ollut se, että pystyn tai joudun suhtautumaan koko muuhun Suomeen turistin uteliaisuudella ja kiinnostuneisuudella. Olenkin käynyt kaikissa Suomen nykyisissä maakunnissa, Keski-Pohjanmaata lukuunottamatta. Olen ulkopuolinen, joten voin ihastella maakuntien erityispiirteitä vierestä, ilman painolastia. Ulkomailla sama juttu, koska siellä olen puolestaan tietysti suomalainen. Sivusta seuraaminen ja tarkkaileminen ovat oivaa apetta kirjailijan mielikuvitukselle. Bonuksena olen vielä turisti entisessä kotikaupungissanikin! Koska olen asunut sieltä poissa niin kauan.

(Puoliso kysyi, enkö voisi seuraavaksi kirjoittaa Suomeen sijoittuvaa romaania. No kun en voi. Melkein kaikki suomalaiset kirjailijat kirjoittavat Suomeen sijoittuvaa proosaa, minun ei tarvitse.)

Juureton en ole. Kaikilla on juuret. Monet itseni ikäiset tuntuvat hahmottavan juurensa sen kautta, mistä heidän isovanhempansa ovat kotoisin. Minulla onkin toinen mummo kotoisin Savosta ja toinen Peräpohjolasta. Ensimmäiseksi mainittuun alueeseen minulla on pysyvä yhteys mökki- ja perhekuvion kautta. Jälkimmäinen on aktivoitunut vasta viime vuosina, kun olen oppinut käyttämään yöjunia. Peräpohjola on nykyään osa Lapin maakuntaa, mikä on hieman outoa, koska joku Tornio on niin kulttuurisesti kuin luonnonmaantieteellisestikin melko lailla eri asia kuin esimerkiksi Utsjoki. Mummoni puhui aina vain "pohjoisesta".

Koska kesäloma on lopuillaan ja arki alkamassa, listaan tähän Suomen parhaat maakunnat omien subjektiivisten kokemuksieni, vaikutelmieni ja mielikuvieni perusteella. Lista ei ole erityisessä järjestyksessä.

1. Etelä-Pohjanmaa. Kun Tampereelta lähtee ajamaan kolmostietä, maisema muuttuu pian Parkanon jälkeen. Tiet ovat leveämpiä, autot ovat uudempia, talot ovat komeampia. Ollaan Etelä-Pohjanmaalla, yritteliäinä ja ylpeinä tunnettujen ihmisten maakunnassa! Pikkuisia maatalousvaltaisia paikkakuntia on vieri vieressä, ja ihan pikkupaikkakunnillakin on oma kirjakauppa. Usein niiden yhteydessä on jokin muukin palvelu, kuten Alkon noutopiste tai Matkahuollon asiamiespalvelu. Kun lakeudelta nousee illan hämärtyessä usva, maisema on ihan erilainen kuin missään muualla Suomessa. Hauska yksityiskohta on, että muu Suomi ajattelee Etelä-Pohjanmaata kun sanoo Pohjanmaa, mutta tuntemani eteläpohjalaiset itse tarkoittavat Pohjanmaalla Vaasaa.

Usva nousee lakeudelta. Kuva: Alma Soikkeli.

2. Ahvenanmaa. Ei ole maakunta vaan itsehallintoalue. Tuntuu kuin olisi ulkomailla. Kaikki puhuvat ruotsia, mistä pidän. Suomen Monaco.

Maarianhamina on merellinen kaupunki.

3. Savo, Etelä- tai Pohjois-, ihan sama. Täällä on Suomen paras leipä. Vuosien jälkeenkään en ole päättänyt, onko se Marskin arinaruisleipä, Siiskosen kauraleipä vai jokin muu. Puolisoni on Savosta kotoisin, samoin yhtiökumppanini, joka myös sanoo kokevansa itsensä savolaiseksi. Täällä ollaan perinteisesti vieraanvaraisia ja joviaaleja. Hauska yksityiskohta on, että joillakin läheisillä kollegoillani kirja-alalla, osa länsisuomalaisia ja osa savolaisia, saattaa olla ihan oikeaa klapia kommunikaatiossa. Länsisuomalaiselta meinaa lähteä järki, kun savolaiselta ei saa selvää vastausta, kyllä tai ei.

Savolaiset markkinat.

4. Peräpohjola. Ei ole nykyisin maakunta. Meänkieltä puhuva, poronkäristystä syövä, vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvanut mummoni on täältä kotoisin, tarkemmin sanottuna Torniosta. Täällä on sitä kaunista luontoa ja se on riittävän kaukana Etelä-Suomesta. Läntisin osa Peräpohjolaa oli historiallisesti osa Ruotsin Länsipohjaa ja siis Suomea vasta autonomian ajalla. Luonnonmaantieteellisesti Muonio, jossa käyn vuosittain, on tietysti Lappia.

5. Finnmark. Ei ole maakunta eikä sijaitse edes Suomessa. Mutta siellä puhutaan suomea eli kveeniä ja siellä on valaita. En yhtään ihmettele, miksi Suomen isänmaalliset piirit sekosivat Jäämerestä. Ei ole toista samanlaista sinistä tai avaruuden tuntua. On kaukana Etelä-Suomesta. Lähden heti uudestaan, kun saan jonkun kuskiksi. Kansallisvaltioiden rajat – ne ovat sellaisia jälkeenpäin piirrettyjä.

Varanginvuono.

Mainittakoon lopuksi, että taloudessa asuva teini-ikäinen, joka on ollut useimmilla reissuilla mukana, ei näe eroja Suomen eri osien välillä. Kaikkialla kasvaa metsää, ihan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta, ja jokaisella vähänkin isommalla paikkakunnalla on samanlainen S-Market. Mikä tahansa maakunta näistä tai jokin muu voi olla Suomen paras maakunta.