Kirjailija altavastaajana

Helena Immosen blogikirjoitus Kärsivä kirjailija herätti monenlaisia ajatuksia. Hän kysyy, onko kirjailijapuheessa tilaa näkökulmille, jonka mukaan äänikirja onkin lisännyt monien, erityisesti naiskirjailijoiden tuloja. Immonen puhuu narratiivista, jonka mukaan kirjailijan on sallittu olla vain uhri. Toki Immosen edustama näkökulma on ollut hyvin esillä esim. WSOY:n toimitusjohtajan Timo Julkusen ulostuloissa.

Kuva: Äänikirjakeskustelu on kuin marraskuinen maisema, siinä on sävyjä.

Mutta olemmeko sorrettuja uhreja? Siinä mielessä emme tietenkään ole, että kukaan ei ole pakottanut meitä allekirjoittamaan kustannussopimusta tai esiintymään kirjamessuilla. Ja kieltämättä joskus tuntuu, että kirjailijat tungeksivat kuin juoksukilpailun osanottajat lähtöpaikalla, ja kun lupa tulee, ryntäävät innosta puhkuen kärsimään. On vain rajallinen määrä kärsimystä, jonka johdosta siistiä sisätyötä tekevä suomalainen kirjailija voi vaatia muilta myötätuntoa. Totta kai kirjailijoilla on vaikeuksia, mutta yleensä vaikeudet johtuvat elämästä, eivät kirjailijuudesta. Kaikki he kuitenkin ovat ylittäneet kustannuskynnyksen ja saavat antaa panoksensa julkiseen sanaan ihan silkalla teoksen olemassaololla.

Vähän samoja tuntemuksia nousi kirjailijoiden kateutta koskevasta keskustelusta Helsingin Kirjamessuihin liittyen. Välillä tuntuu, että äänessä ovat Otavan, WSOY:n ja isojen kustantamoiden kirjailijat, joita harmittaa, kun joku toinen saa enemmän markkinointia kuin toinen. Ja me muut sitten vierestä katsomme ja toteamme, että tällaista tänään. Tai keskustelussa messuesiintymisten palkattomuudesta. Minun konservatiivinen mielipiteeni on, että kirjailijan esiintymisen tehtävä kirjamessuilla on edistää hänen kirjansa myyntiä. Kyseisen kirjailijan oman kirjan, ei kenenkään muun. Ei ole pakko mennä edes Helsingin Kirjamessuille, vaan kirjamessuja järjestetään nykyään Lappia myöten. Pienemmillä messuilla pystyy erottautumaan paremmin.

Sitten taas: työn ja pääoman välisessä kamppailussa kannattaa ottaa selkeä asento. Kamppailu on järkevä lähtökohta, kun puhutaan taiteen ja taiteilijan aseman parantamisesta yhteiskunnassa. En sanoisi sitä uhriutumiseksi, kun puhutaan äänikirjapalveluiden haukkaamista palkkioista tai liian pienistä prosenteista, sanoisin sitä oman aseman tiedostamiseksi ja hyödylliseksi toiminnaksi.

Monet hyötyvät äänikirjoista, minäkin. Joku Tyttö sinä olet keski-ikäinen, jonka kirjoitin Aino-Maija Leinosen kanssa, toimii hyvin äänikirjana. Kannattaa myös muistaa, että osa kirjoista tehdään nyt jo suoraan äänikirjoiksi. Sitten taas jotkut Kerjäläiskuningattaren äänikirjana kuunnelleet ovat sanoneet, että siinä on hankala pysyä kärryillä. Se onkin varmasti parempi lukea painettuna kirjana. Järkevintä olisi erottaa painettu- ja äänikirja omiksi lajeikseen. Työntää helposti kuunneltava materiaali äänikirjapalveluihin ja pitää romaanin taide niistä erillään. Kannatan, että kirjailija ei tekisi uutuusteoksestaan automaattisesti kustantajan kanssa samalla äänikirjasopimusta. Varsinkaan, jos lopputuloksena on alkuperäistä heikompi tuotos.

Äänikirja-asiassa on monta monessa. Suurta osaa kirjailijoista se ei kosketa lainkaan. Esimerkiksi runokokoelmista tai pienten kustantamoiden kirjoista harvoin tehdään äänikirjoja. Kaikki kirjailijat eivät ole samassa veneessä, ei ehkä tarvitsekaan olla. Voi olla massojen viihdettä ja sitten sitä muuta.