Ajatelkaa lapsia

Ensimmäiseksi tulee ympäristöasiaa. Suosittelen kaikille kansanedustajiin vetoamista vahvan ilmastolain puolesta. Ilmastolakiin liittyvät selvitykset ja lakiesityksen tekeminen on kirjattu nykyisen hallituksen ohjelmaan ja nyt onkin hyvä aika yrittää vaikuttaa lain tavoitteisiin. Hyvä tapa on vierailla esimerkiksi Globbarien sivuilla. Vetoomus ilmastolain puolesta -kampanjassa on mahdollista tehdä hakuja kansanedustajista, jotka ovat ilmaisseet tukensa ilmastolaista tai jotka osallistuvat ministerityöryhmässä lain valmisteluun.

Toiseksi: Tänään julkistettiin uusi yhdistys, Ilmastovanhemmat. Ilmastovanhempien tavoitteena on ajaa Suomeen läpi kestävä ja oikeudenmukainen ilmastolaki. Hieno tavoite ja hyvin laaditut materiaalit verkkosivuilla. Miksi kuitenkin nikottelen tälle kampanjalle?

Haluan pitää vanhemmuuteni erossa politiikasta. Minusta on yksi ihmisen alhaisimpia tunteita, kun hän uskoo olevansa ehdottomasti oikeassa puolustaessaan lastaan leijonaemon tavoin. Rationaaliselle ajattelulle tai keskustelulle ei ole silloin tilaa, eikä koskaan tarvitse kuunnella toista. Omia lapsia puolustaessa tai sitä kuvitellessa on tehty mitä karmeimpia asioita.

En halua ottaa ilmastolakiin kantaa lasten tähden. "Joukko huolestuneita vanhempia" ei herätä minussa halua liittyä mukaan vaan juosta karkuun. Lastaan puolustava vanhempi on aina oikeassa, kun minä puolestani olen mieluummin väärässä.

Kolmanneksi: Ilmastolaki on kuitenkin tärkeä ja kannatettava hanke. Se, että jokin kampanja ei vetoa minuun millään tavalla, ei tarkoita sitä, etteikö tunteisiin vetoaminen voisi olla joskus hyvä asia, tai sopia joillekin. Joten olkaa yhteydessä kansanedustajiinne.

Korjaamon Kirjamarkkinat 9.-10.3.

Suuntaamme kohtapuoleen koko perhe yhdistetylle loma- ja työmatkalle Ruotsiin ja Unkariin. Palaamme parahiksi, kun Helsingissä Korjaamolla järjestetään uusi kirjallisuustapahtuma, Kirjamarkkinat maaliskuun 9-10. päivä. Ohjelma vaikuttaa kiinnostavalta ja mukana on monipuolisesti kirjailijoita ja kustantajia.

Olen itse haastateltavana Linnunpainon tiimoilta sunnuntaina 9.3. klo 13-13.20. Moderoin myös seuraavaa keskustelua klo 15.30-16.20:

Miten Scifistä tuli salonkikelpoista kirjallisuutta – vai tuliko siitä?
Keskustelemassa TIINA RAEVAARA (Hukkajoki Teos 2012, JARI KOPONEN (mm. Aivopeili, Avain 2011)  ja J. PEKKA MÄKELÄ (mm. Karsta, Like 2009)

Kannattaa tulla kuuntelemaan! Koko ohjelma täällä.

Äitikortti

Luin viikonloppuna Anu Silfverbergin kirjoituskokoelman Äitikortti. Se oli kaikin puolin nautinnollista luettavaa, hyvin kirjoitettu ja argumentoitu. Erityisesti pidin ensimmäisestä kirjoituksesta Ihmisen lisääntyminen. Siinä kuvataan koskettavalla tavalla sitä hämmennystä, joka syntyy ikäkausiodotusten ja ihmisen oman kokemuksen törmäämisestä.

"Ensimmäisen kerran lisääntymiseni mahdollisuus nousi esiin vuonna 1990. Sain silloin postissa kondomin, jonka oli lähettänyt yhteiskunta. Yhteiskunta oli selannut kalenteriaan ja havainnut, että olin saavuttanut tietyn iän. Sitten yhteiskunta oli ottanut laatikosta kondomin, jonka päällä oli nimeni (kuvainnollisesti, käytännössä se olisi tietysti ollut vähän omituista) ja lähettänyt sen minulle seksuaalisuuttani käsittelevän tietopaketin kera. Istuin sängylläni kondomi kädessä. Tuntui kuin spottivalo olisi kohdistettu päälakeeni. Tunsin lievää syyllisyyttä. En vastannut odotuksia: minulla ei ollut tälle kondomille mitään käyttöä. Ei niin mitään."

Kaikki kirjan pohdinnat eivät aivan osuneet omalle kohdalle, mutta olenkin saanut ainokaiseni yli kymmenen vuotta Silfverbergiä nuorempana. Ehkä Silfverberg olisi vielä enemmän voinut problematisoida lapsen saamisen halua yleensä. Kirjan poleemisinta antia ovat kirjoitukset Sänky ei ole sänky ja Kiintymättömyysvanhemmuus. Näistä asioista kiinnostuakseen tai keskustellakseen ei tarvitse olla vanhempi ollenkaan. Kulutustottumukset ja identiteetti kulminoituvat vanhemman valinnoissa ja puhuttavat (tai onnistuvat pöyristyttämään) nähdäkseni kaikkia. Lapset ovat herkkä ja tärkeä asia ja heidän ympärilleen saa melkoisen keskustelumyrskyn synnytetyksi.

Eniten tunteita herättävä luku on tietysti itse lapsen syntymä. En aikoinaan suunnitellut omaa synnytystäni millään tavalla. Minulla oli muuta ajateltavaa, koska kirjoitin esikoisromaaniani. Anu Silfverbeg kirjoittaa hieman pisteliäästi naisista, joille oma synnytyskokemus menee esimerkiksi vauvan infektioiden edelle. Terveydenhuollossa äidin ja lapsen hengissäpitäminen ylittää tarvehierarkiassa äidin "voinnin". Silfverbergin mukaan se on ikävää, niin kuin synnyttäminen valitettavasti usein on. Vaan eipä sille mitään voi. Toinen juttu, jos synnytyksen ajatuksenkin estää se, että ei pysty esimerkiksi omien kovien kokemusten vuoksi kipuamaan tutkimuspöydälle. Silloin tarvitaan pehmeämpiä keinoja.

Tuttavapiiriini mahtuu virkistävä kirjo niin luomusynnytyksen kuin suunnitellun sektionkin kannattajia ja kaikkea siitä välistä. Luomu- ja sektiosynnytyksen kannattajilla on eroa vain siinä, että jotkut luomusynnyttäjät haluavat muidenkin uskovan, että lapsella on jokin preferenssi sille, miten hän maailmaan tulee. Niin kuin joku doula viime kesänä kirjoitti Hesarin mielipide-palstalla, "emme esimerkiksi tiedä, mikä on synnytyskivun merkitys kiintymyssuhteen muodostumisessa". Tämä ajatus loukkaa jokaisen normaalijärjellä varustetun ihmisen älykkyyttä. Luomusynnytystä harrastetaan Suomen oloissa äidin vuoksi, mutta mitäpä tuosta. Normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen ei syyllisty synnytystavastaan, oli se mikä tahansa. ("Normaali" ei sisällä vastasynnyttäneitä äitejä, heidän tilaansa ei voida pitää lääketieteen näkökulmasta säännöllisenä. Heitä pitäisikin varjella tällaisilta idioottimaisuuksilta.)

Luen mielelläni vanhemmuutta käsitteleviä kirjoja, viime vuonna Amy Chuan Tiikeriäidin taitelulaulun ja Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébén. Kävin Raskassa viimeksi marraskuussa ja oma havaintoni oli, että ne lapset eivät käyttäydy sen kummempin kuin suomalaisetkaan, mutta ne mutsit olivat rennompia. Raskassa saa jopa röökata lasten seurassa ilman, että kukaan mulkoilee. Se onkin sivistysmaa. Myös Tom Hodginsonin Joutilaista vanhemmista pidin kovasti. Uskoisin, että on hyödyllistä vähän tutustua, miten muissa maissa ja kulttuureissa suhtaudutaan lapsenkasvatukseen. Muistan liikuttavan kommentin Vauva-palstalta, jossa joku äiti kauhisteli, miten kiinalaiset eivät ilmeisesti ole lukeneet psykologiaa, kun siellä isovanhemmat kasvattavat tavallisesti lapset.

Pidin äitikortista ja suosittelen sitä kaikille ihmisen lisääntymisestä kiinnostuneille. Äitikortin kunniaksi lisäilin tunnisteita omiin vanhoihin lisääntymistä käsitteleviin bloggauksiini. Ne muodostavat kertomuksen, joissa melko hyvin erottuu aika ennen lasta ja lapsen jälkeen. Tässä muutama suoraan linkattuna.

Naistenpäivän kirjoitus: Naisen työ
Kokopäivätyö vs. epämääräinen harrastelu
Vapaa nainen törmää todellisuuteen (arvostelu)
Synnytyskertomus (varoitus: vain hyvähermoisille!)
Isäblogit

Anu Silfverberg: Äitikortti. Teos 2013

Apurahaviidakkoa aloittelijoille versio 2.0

Toisaalla pyydettiin kertomaan, mitä olen oppinut apurahajärjestelmästä tähän saakka. Tietoa kirjailijoille apurahoja myöntävistä tahoista ja hakuajoista on aika hyvin ympäri nettiä, mm. Kirjailijaliiton ja Filin sivuilla. Olen myös kirjoittanut johdatuksen aiheeseen Kosmoskynän numerossa 1/2011. Tämä kirjoitus on pieni päivitys aikaisempaan.

Usein kysytään, voiko esikoisromaaniin saada apurahaa. Lyhyt vastaus on, että voi. Tuntemani kirjailija sai pienen apurahan jo ennen esikoisteoksen julkaisemista sen jälkeen, kun hän oli jo julkaissut useita novelleja antologioissa ja sijoittunut valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa. Paikallista tai maakunnallista apurahaa voi hakea sillä perusteella, että se liittyy jotenkin paikkakuntaan. Muutenkin apurahojen hakemiseen vaikuttaa se, missä asuu. Tästä lisää tuonnempana.

Apurahojen myöntäjät katsovat työsuunnitelmaa ja hankijan aiempia ansioita. Jos hakija on julkaissut romaanin, on uskottavaa, että hän pystyy työsuunnitelmansa mukaisesti kirjoittamaan myös toisen. Eli ansioluetteloon kannattaa laittaa kaikenlainen suunnitelmaa tukeva kokemus, kirjoittajaopinnot jos on, toimituskokemus, julkaisut ym. Suosituksilla voi olla enemmän painoa säätiöiden kuten Suomen Kulttuurirahaston kohdalla, läänin taidetoimikunnassa istunut ihminen ainakin sanoi minulle etteivät he niillä mitään tee, paitsi katsovat kuka on kenenkin kaveri. Itse en ole huomannut, että suosituksilla olisi ollut mitään vaikutusta.

Kovin todennäköistä suomenkielisellä puolella (suomenruotsalaisilla tilanne voi olla eri) apurahan saaminen ennen esikoisteoksen julkaisemista ei ole, eikä välttämättä vielä esikoisteoksen jälkeenkään. Itse kokeilin hakea paria apurahaa kun esikoisen julkaiseminen oli jo tiedossa, mutta en saanut mitään. Esikoiskirjailijaa puolestaan auttaa, jos kirja on julkaistu tunnetulta kustantantamolta ("laadun tae") tai hankemuksen liitteeksi on laittaa esim. arvostelu Helsingin Sanomissa. Yleensä Kordelinin säätiö on esikoiskirjan julkaisseen paras ystävä, se myöntää pieniä parin tonnin kannustusapurahoja mutta todella monelle. Itse sain sieltä ensimmäisen apurahani.

Apurahoja myöntävät yksityiset säätiöt eli yksityiset pääomat sekä julkinen puoli, eli valtio tai läänit tai kaupunkien taidetoimikunnat. Yksityisiä, kirjailijoille apurahoja myöntäviä säätiöitä ovat jo mainittu Suomen kulttuurirahasto, Kordelinin säätiö sekä Wihurin rahasto. Julkisen puolen apurahoja ovat alueellisen taidetoimikunnan (ent. läänin) taiteilija- ja kohdeapurahat (en ole koskaan saanut) sekä valtion kohde- ja taiteilija-apurahat (en ole myöskään koskaan saanut). Aloittelijan kannattaa stekata oman kunnan kulttuuritoimen myöntämät tuet, eli oman kaupungin nettisivuille ja sieltä kulttuurilautakunta tms! Nämä apurahat ovat pieniä.

Paras apuraha on kirjastoapuraha, jota voi hakea myös omakustanteen tai tarvepainatteen perusteella. Useamman kuukauden työskentely kirjastoapurahalla edellyttää ansiotyöstä luopumista siksi ajaksi. Kirjastoapurahaa myöntää Taiteen edistämiskeskus (entinen taiteen keskustoimikunta) ja sen hakuaika on tammikuu. Apurahaa varten täytetään työsuunnitelma ja raportoidaan vuoden päätteeksi. Tärkein myöntämisperuste tuntuu kuitenkin olevan, että on julkaissut edellisenä vuonna. Valtion taiteilija-apurahaa ei sen sijaan kannata hakea kuin ehkä kolmannen kirjan jälkeen.

Kokemukseni mukaan Suomen kulttuurirahaston maakuntarahastot ovat yhtä tyhjän kanssa, samoin kustantajien säätiöt (ellei satu olemaan sen kustantajan kirjailija, jolloin raha tipahtaa käytännössä automaattisesti). Alueelliset taidetoimikunnat ovat myös hankalia PAITSI, jos asuu läänissä jossa ei ole kovin paljon hakijoita. Lapissa tai Itä-Suomessa on verrattoman paljon vähemmän jakajia potille! Sen sijaan Uusimaa ja Pirkanmaa ovat aika toivottomia.

Lopuksi: Onnea matkaan! Eräs viisas henkilö on todennut, että apurahajärjestelmä on kuin pajatso, kun jaksaa vaan takoa niin kyllä sieltä lopulta tippuu! Hakemusten ja työsuunnitelmien tekemiseen sekä lausuntojen hankkimiseen menee kuitenkin aikaa, jonka voi käyttää myös rahan ansaitsemiseen muilla keinoin. Lisäksi kannattaa muistaa, että apurahat ovat tosiaankin pieniä, työskentelyapuraha korkeintaan vain noin 1 400 e kuukaudessa ja kohdeapurahat (jotka myönnetään siis könttänä tietylle hankkeelle) vielä pienempiä, jos ne jakaa työtunneille. Raha on toiseksi huonoin syy kirjoittaa (huonoin syy on "tulla kirjailijaksi").

Joidenkin kirjailijoiden keskuudessa on myös moneen kertaan todettu viisaus, että apurahakauden aikana ei saa aikaan yhtään sen enempää kuin muutenkaan. Ei sitä tekstiä välttämättä vain synny sen paremmin, vaikka olisi kahdeksan tuntia päivässä aikaa istua koneella. Sen sijaan apuraha vapauttaa tekemään verrattomasti paljon muuta, kuten kirjoittelemaan tällaisia ylipitkiä postauksia.

Apurahoista puhetta mm. täällä.

Haluatko todella kirjailijaksi?

Kirjailijaliitosta kävi kutsu jäsenseminaariin keskustelemaan kustannustoimittajan ja kirjailijan suhteesta. Kutsu kirvoitti pohdintoihin kustannusmaailman muutoksesta yleisemminkin. Pohdinnan tueksi kaivoin esille Jera ja Jyri Hännisen viime vuonna ilmestyneen oppaan Haluatko todella kirjailijaksi.

Opas on kevyttä ja tiedoiltaan nopeasti vanhenevaa luettavaa, hakuteos, joka keskittyy enempi kirja-alan juoruihin kuin tarjoamaan mahdollisimman kattavaa kuvausta alasta. Kirjan parasta antia on seikkaperäinen perehdytys apurahajärjestelmään, tämä on sellaista tietoa, jota en ole nähnyt näin käytännöllisesti esitettynä missään muualla. Oppaassa on tietoa myös kustantamoista, mutta kuten sanottu, kustannusala on tuulinen ja pomot vaihtuvat nopeasti.

Kirjan lopussa olevassa huoneentaulussa Sofi Oksanen sanoo, että kirjailija ei tarvitse kustantajaa. Kirjailija tarvitsee hyvän kustannustoimittajan, hyvän tiedottajan, hyvän agentin ja hyvän juristin.

Käsityksemme kirjailijan työstä perustuu paljolti siihen aikaan, kun kustannusala oli pääomavaltaista, kirjoja painoivat lähinnä vakavaraiset kustannustalot omissa kirjapainoissaan ja kirjailijoita oli vähän. Vieläkin kirjailijoiden julkisissa kannanotoissa vilahtelee kaipuu vanhaan systeemiin, jossa kirjailija vain kirjoitti ja kustantaja maksoi ennakot ja huolehti sen jälkeen kaikesta muusta. Vaihtoehtoja kuitenkin tarvitaan. Esimerkiksi, montako runoilijaa olisi Suomen maassa, jos vain suurten kustantamoiden runoilijat julkaisisivat? Pysyisikö runous tällä tavalla elinvoimaisena? Epäilen.

Omassa kustantamossani ei ole kotimaisen kaunokirjallisuuden osastoa, joten toimitustyö on ostettu ulkopuolelta. Huono puoli on, että lähin lukijani (molemmat kirjani toimittanut kustannustoimittaja) ei ole kuukausipalkkaisena töissä kustantamossa ja hän saattaa ajelehtia muualle kirjojen välillä. Toisaalta tilanne ei ole juuri parempi isossa kustannustalossa: moni kirjailija on kokenut jääneensä orvoksi, kun oma kustannustoimittaja on saanut edellisissä yt-neuvotteluissa kenkää tai vaihtoehtoisesti irtisanoitunut mahdottoman työmäärän vuoksi.

Kirjailijoiden järjestöissä Suomessa ja ulkomailla valitellaan pienten ja keskisuurten kustantamoiden kirjavaa sopimuskäytäntöä ja taattujen ennakoiden puuttumista. Myös kirjojen ulkoasu ja puutteellinen toimitustyö herättävät kritiikkiä. Tämä ei kuitenkaan johdu toimijan koosta, pienikin toimija voi tuottaa painoasultaan ja sisällöltään ensiluokkaisen teoksen. Myös kirjailijat (tai kirjailijanalut) saattavat jupista, että kun teos on vain tarpeeksi hyvä, sille löytyy myös kustantaja ja yleisöä. Jos ei löydy, maailma on paha.

Nythän on niin, että aina on vaihtoehtoja. Voi esimerkiksi istua kotona itkemässä, että kaupalliset kustantamot eivät julkaise jotakin kirjallisuudenlajia. Tai sitten voi tarttua toimeen. Painotekniikan kehitys on mahdollistanut sen, että julkaisutoiminnan voi aloittaa entistä pienemmällä pääomalla. Näin esimerkiksi Osuuskummassa, jossa vajaat 20 jäsentä ovat jäsenmaksuilla keränneet pääoman, joilla on aloitettu suomalaisen scifi- ja fantasianovellin julkaisutoiminta. Idea on tehdä juuri sellaista, mitä muut kustantamot eivät tee. Voitte vaikka huviksenne vilkaista, montako genrenovellikokoelmaa kaupalliset kustantajat Suomessa ovat julkaisseet viime vuosina.

Voidaan sanoa, että tällainen pienjulkaiseminen on enemmän harrastustoimintaa kuin varsinaista kustantamista. Kotimaiselle genrenovellille on olemassa vain pieni yleisö, mutta on se silti yleisö. Toiminnan ammattimaisuutta ei vähennä se, että kirjailijat eivät elätä sillä itseään. Sitä paitsi tällä argumentilla Suomessa olisi vain kourallinen ammattimaisia kirjailijoita. Jos kirjailijan työstään saama keskimääräinen tulo on 2000 euroa vuodessa, on selvää, ettei kukaan itseään elätä moisilla summilla.

Kirjailijalle on hyödyllistä kurkistaa myös pöydän toiselle puolelle, siihen, mitä kustantamisen todellisuus on. Osuuskummassa olen oppinut vuodessa todella kummallisia asioita: miten käännösoikeuksia ostetaan, miten kuolleen kirjoittajan tekijänoikeuksien haltijaa jäljitetään, mitä ovat ylikurssi, verokanta ja arvonlisäveron palautus. Kustantaminen on työtä, jota tehdään rakkaudesta, niin kuin kirjoittaminenkin.

En ole elänyt järjestöjen haikailemaa vanhaa aikaa. Jos olisin, tuskin haluaisinkaan sitä takaisin. Nykyään painokset ovat pieniä, mutta nimekkeitä on enemmän. Kotimainen kirjallisuus on elinvoimaista, sitä kirjoitetaan, luetaan, ostetaan, lainataan, siitä keskustellaan ja sen ympärille perustetaan ties mitä messuja ja blogeja ja härpäkkeitä.

Kaikki polut ovat avoinna suomalaiselle kirjailijalle, jos hän on vain valmis niitä kulkemaan. Sofi Oksasen huoneentaulu voi tuntua ylimieliseltä, mutta siinä on totuuden jyvä myös meille, jotka emme ole suuren yleisön tuntemia kirjailijoita. Jyvä on se, että Oksanen ei ehkä ole paras prosaistimme, mutta hän on paras esimerkki siitä, miten kirjailija voi pidellä prosessin joka vaihetta hyppysissään. Tulokset voivat olla merkittäviä.

Jera ja Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Helsinki-kirjat 2012.

Kadonnut romaani

Anja Snellmanin romaani Maru ei sitten ilmestynyt eikä ilmesty. Näin päättelin oheisen linkin kommenttilaatikosta. Romaani mainitaan edelleen mm. Wikipediassa kirjailijan teosluettelossa, mutta syystä tai toisesta se vedettiin kustannusohjelmasta pois. Snellmanin (ent. Kaurasen) kynänjäljen ihailijana se on tietysti sääli, mutta syy romaanin poisvetämiseen oli varmaankin hyvä.

Huomasin asian siitä syystä, että Hesari kertoi tänään Julkisen sanan neuvoston ratkaisusta, jonka mukaan Facebook-seinällä julkaistua päivitystä saa siteerata lehdistössä. Linjaukseen johti Snellmanin kantelu Iltalehden toiminnasta. Perustelu menee jotenkin niin, että päivityksiä saa siteerata Journalistin ohjeiden mukaisesti ilman lupaa, jos niiden julkaisu ei loukkaa kenenkään yksityisyyttä. Eli tietojen pitää olla yhteiskunnallisesti merkittäviä, ja jos ne ovat arkaluontoisia, silloin pitää kysyä lupa. Eikun.

Otetaanpa alusta. Siis mitä tässä oikein linjattiinkaan? Päätöksessä sanotaan, että poikkeustapauksissa. Eli journalistin ohjeita noudattaen myös yksityisten ihmisten Facebook-sivut ovat julkisia, jos aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä eikä kenenkään yksityisyyttä loukata. Ne, joiden mielestä pelkästään FB-kavereille kirjoitetun viestin julkaiseminen muulla on yksityisyyden loukkaamista, voivat siis jatkossa harkita entistä tarkemmin mitä julkaisevat.

Koko linjaus kuulostaa siltä, että harkinnan varassa ja tapauskohtaisesti edetään jatkossakin. Ymmärrän epämääräisen "linjauksen", koska tiedonhankintaa Facebookista ei ole mahdollista absoluuttisesti rajata millään järkevillä perusteilla. Yksityisasetukset voitaisiin ottaa lähtökohdaksi, mutta kun kaupallinen yhteisöpalvelu muuttaa asetuksiaan kuitenkin säännöllisin väliajoin, tähän ei voi nojata. Viisasta onkin suhtautua siihen Facebookiin kuin nettiin yleensäkin. Minkä sinne laitat, se on pahimmassa tapauksessa julkista riistaa.

Mutta alkuperäiseen aiheeseen. Oliko Snellmanin päivitys koskien ilmeisesti sisarensa kuoleman vuosipäivää yhteiskunnallisesti merkittävä? Snellmanin mielestä Iltalehti toimi kyseenalaisesti. JSN:n vastauksessa puolustettiin, että kirjailija oli itsekin kirjoittanut sisarensa kuolemasta mm. kolumnissaan ja aikoi tosiaan julkaista aiheesta myös romaanin. Viime syksynä myös toisen kirjailijan, Riikka Ala-Harjan, sisar oli puheenaiheena lehdistössä. Sisko syytti Ala-Harjaa omaisten kohtaloiden repostelusta kirjassaan.

Liekö päätökseen jättää Maru julkaisematta liittynyt samanlaisia seikkoja, emme tiedä. Kuvauksen perusteella Iltalehden juttu aiheesta oli melko tyhjänpäiväinen. Maru-romaanille olisi todennäköisesti löytynyt lukijoita. Sellaiset aiheet kuin avioero, läheisen kuolema sekä sairastuminen ovat niin yleisiä kokemuksia ihmisten elämässä, että kosketuspintaa kuvittelisi löytyvän - samalla kun luemme, voimme sitten moraalisesti muka paheksua että tässä taas paha kirjailija panee lihoiksi lähisuhteensa.

Jää nähtäväksi, mitä seurauksia JSN:n linjauksella on, jos mitään. Omasta puolestani olisin kuitenkin valmis linjaamaan, että jos ostaa iltapäivälehden lukeakseen tyhjänpäiväisiä julkkisjuoruja, vastuu siirtyy lukijalle.

Romaani puutteessa lohdutan itseäni lukemalla uudelleen Anja Snellmanin viime keväänä julkaiseman pamfletin Ivana B. Ihan siitä ilosta, että vasta Voiman jutun luettuani tajusin otsikon sanaleikin. Olen näin hidas. Maria Pääjärvi kysyi sinänsä ansiokkaassa Voiman jutussaan, miksi keski-ikäisten naisten autofiktion pitäisi kiinnostaa. Minua kiinnostaa siksi, että Snellman kirjoittaa paremmin, parempia lauseita kuin suurin osa muista suomalaisista kirjailijoista. Siksi. Ivana B:n pitäisi puolestaan lukea jokaisen, joka haluaa nykypäivänä kirjailijaksi.

Genreä vai ei?

Tunnustan, että luen usein kirjoja vähän vastakarvaan, vastoin tekijän intentioita. Tämä johtuu omista genremieltymyksistäni. Jos kirjassa on jokin vähänkin "outo" tai spekulatiivinen elementti, luen sen mielelläni genrekirjana vaikka sitä ei olisi sellaiseksi tarkoitettukaan. Jotkut kirjat, kuten Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle tai osa Katja Kaukosen novelleista ovat myös monimerkityksellisiä, flirttailevat magian kanssa ilman, että niiden merkitys tyhjenisi siihen.

Usein kirjoittajat haluavat koko genrestä eroon ja vain kirjoittaa, tekstiä, ilman genremääreitä tai rajoituksia. Luokittelu on kustantajaa ja kirjakauppiasta, genremäärittely kriitikkoa ja kirjallisuudentutkijaa varten. "Tekstin genrellä ei ole väliä, täytyy sen silti olla hyvä." Mutta mikä on hyvää kenellekin, kuka päättää, milloin teksti toimii, toteuttaa oman tarkoituksensa?

Kananlihalla-blogissa pohdittiin kritiikin konventioita. Pitäisikö teksti lukea vain tekstinä vai huomioida ennen arvostelemista, mihin genreen se on kirjoitettu? Tietysti tekstin sijoittaminen ja lukeminen osana genreä helpottaa kriitikon työtä, koska silloin tekijän intentio on helpompi arvata. Mutta tekstit eivät aukottomasti aina sijoitu mihinkään genreen, eivät edes "yleiseen kaunokirjallisuuteen." Anneli Kannon uusi Alzheimerin tautia käsittelevä romaani oli luokiteltu tietokirjojen puolelle, koska sieltä aiheesta kiinnostuneet lukijat sen osaavat löytää.

Ja kirjoittajille tulee myös selviä huteja. On mahdollista, että aikuisten romaanissa 12-vuotiaat päähenkilöt eksyvät metsään ja kokevat siellä seikkailun susien kanssa. Jos tekstin kirjoittaja on kuitenkin itse 13-vuotias ja kirjallinen ilmaisu hyvin epäsuoraa kerrontaa tyyliin "sitten he menivät sinne, ja sitten tapahtui sitä, ja he kirkaisivat", on epätodennäköistä että tekstiä luettaisiin aikuisten kirjana, vaikka kirjoittaja olisi sen sellaiseksi tarkoittanutkin. Tämä ei ole mitenkään vakavaa, ennemmin melkeinpä pakollinen vaihe tietyn kirjoittatyypin (lue=omani) uralla.

Kokemus auttaa kirjoittajaa myös siinä, että hän pystyy tunnistamaan paremmin oman intentionsa. Tavoittelenko tiheää, kerroksellista, minimerkityksellistä ilmaisua? Vai iskevää, mukaansatempaavaa, sujuvalukuista tekstiä? Jos kirjoittaja vastaa, että molempia, kannattaa miettiä vielä hetkisen. Kaikessa romaanimuotoisessa kerronnassa pitäisi olla jollakin tavalla jännite, mutta millä keinoin se luodaan? Yhdellä tekstillä ei voi olla kovin monta päämäärää. Nämä (tiedostamattoma?) valinnat vaikuttavat siihen, minkä genren tai tyylilajin osana kirjaa luetaan.

Romaanin aihe ei määrää tyyliä. Vakavasta aiheesta voi kirjoittaa kevyesti ja kevyestä aiheesta syväluotaavasti. Kirjoittaja voi tietää myös itsestään, tavoitteleeko hän enemmän sanataiteellista vaikutusta vai haluaako hän vain kertoa hyvän tarinan. Tai mitä milloinkin. Itse pyrin tällä hetkellä kielessä tarkkuuteen, jäljentämään tapahtuman paperille mahdollisimman suoraan, ilman selittävää kerrosta. Seuraavalla kerralla ehkä jotain muuta.

Jos tekstin vaikutus lukijaan on kovin erilainen kuin sen on itse tarkoittanut, on kaksi mahdollisuutta: vaihtaa näkökulmaa (tai genreä) siihen, jota on lukijan mielestä tullut kirjoittaneeksi, tai harjoitella, harjoitella kunnes teksti toimii sellaisena kuin sen on mielessään kuvitellut. Ratkaisu riippuu omasta motivaatiosta. Kannattaa olla myös rehellinen. Joskus vastaus löytyy omasta kirjahyllystä. Mitä kirjoittaja mieluiten lukee on ehkä lähempänä sitä mitä hän haluaa myös kirjoittaa, huolimatta siitä, onko laji arvostettu kriitikoiden keskuudessa vai ei.