Tämä kolumni on julkaistu alunperin Turun ylioppilaslehdessä keväällä 2006. Pistän sen tähän uudelleen, herättämään ajatuksia näin syksyn aluksi.
Siistit ja sottapytyt
Jokaisessa enemmän kuin yhden asukkaan taloudessa vallitsee joukko lausumattomia sopimuksia, joista kukin osapuoli uskoo toisen pitävän kiinni. Kotityöt ja erityisesti siivoamisen jakautuvat nykyisen tasa-arvoisen yhteiskuntakäsityksen mukaan tasapuolisesti kullekin solun, kommuunin tai kahden ihmisen talouden asukkaalle. Juuri tästä hellyttävästä uskostamme syntyvät yhteisasumisen usein pahimmat konfliktit.
Jostain syystä sota järjestyksen ja kaaoksen tasapainosta kärjistyy useimmiten tiskeihin. Armottomalle hutilukselle ne eivät huuda: tule ja tiskaa meidät. Tiskejä ei yksinkertaisesti ole hänelle olemassa, ennen kuin kaikki astiat ovat käytössä. Vasta silloin hutilus tarttuu harjaan. Tämä voi tapahtua viikon tai kuukauden kuluttua.
Siistiä asukasta yleinen kaaos ahdistaa. Kun hän illalla tulee väsyneenä kotiin, hän alkaa siivota. Hutilus asuintoveri tervehtii häntä iloisesti sohvan pohjalta ja jatkaa lukemista. Imuri odottaa hylättynä nurkassa, vaikka pölyä inhoava kämppis on usein huomauttanut sen käyttöönotosta. Hutilus on tarttunut toimeen pyydettäessä – mutta hän ei tee sitä uudelleen, ellei kämppis pyydä. Yhä uudelleen.
En jaksa joka kerta sanoa samasta asiasta, huokaa säntillinen asuja. Ja tarttuu harjaan. Kunnes eräänä päivänä kyllästyy, ja vuodattaa ahdistuksensa toverilleen.
Hutilus on nolona. Olisit sanonut, hän puolustautuu. Eivät ne tiskit minua häiritse, hän yrittää. Sekä hutilus että siisteysintoilija oppivat vähitellen karvaan läksyn. Ei riitä, että kotityöt jaetaan tasan. Hutiluksen on opittava asettumaan siisteysfriikin asemaan ja näkemään epäjärjestys ympärillään. Siisteysintoilijan on hyväksyttävä se, että hän joutuu jatkossakin nalkuttamaan.
Lopulta molemmat voittavat. Hutiluksesta kouliutuu siisteysintoilijan pyyteettömän kouluttamisen ansiosta sivistynyt ihminen, joka pyöräyttää harjaa vessanpytyssä ja vie haisevat roskat ulos. Itse säntillisyyskin samalla joutuu mukautumaan ja hyväksymään, että ei itse täysin hallitse ympäristöään. Mikä auttaa selviämään ilman mahahaavaa elämässä noin yleensäkin.
Wednesday, September 1, 2010
Friday, July 16, 2010
Jyväskylän Finnconissa: Perjantai
Täällä taas, Finnconissa siis. Tänä vuonna kirjallisuudentäytteiseen con-ohjelmaan lomittuu 2-vuotiaan nukuttamista ja syöttämistä hotellihuoneessa. Käytänkin tilaisuutta hyväkseni paitsi akkujen lataamiseen, myös raportoimiseen suoraan paikan päältä. Saavuimme Jyväskylään itse asiassa jo eilen, mutta varsinainen con alkoi vasta tänään. Eilen mies osallistui tutkijatapaamiseensa ja minulla oli ilo treffata pari tuttua kirjoittajaa, jotka osallistuivat Jyväskylän Kesän Kuultavia-ääninovellikilpailuun.
Päivä on ollut kuuma, Jyväskylässä oli tänään jo aamulla 23 astetta lämmintä. Finnconin järjestäjät ovat joutuneet kohtaamaan saman ongelman kuin monissa suomalaisissa kodeissa kesällä 2010: rakennukset on suunniteltu keräämään niin paljon lämpöä ja auringonvaloa kuin mahdollista, eikä koneellista ilmanvaihtoa juuri tunneta. Kuumin kesä 75 vuoteen on niittänyt uhreja con-vieraiden joukossa, ja ensiksi ratkaistavaksi asiaksi joka ohjelmanumeron kohdalla on muodostunut se, miten saada tapahtumavieraille tarjoiltua tarpeeksi vettä ja hengitysilmaa. Kirjailijatalon ohjelma siirrettiin suosiolla ulkotiloihin, johon talon puutarhan puoleinen terassi tarjosi oivalliset, joskin ahtaat puitteet.
Finncon-perjantai oli ohjelmaa täynnä. Tutkijatapaamisessa akateemisia papereita proseminaaritöistä väitöskirjan artikkeleihin kommentoivat Markku Soikkeli, Frans Mäyrä ja Liisa Rantalaiho. Kirjailijatalolla keskusteltiin Hugo-palkintoa vuonna 2010 tavoittelevista novelleista. Lisäksi ohjelmassa oli tutustumisretki hiukkaskiihdytinlaboratorioon.
Myös Suomen Tieteiskirjoittajien tapaaminen pidettiin Kirjailijatalon tiloissa. Nova-sijoittuneille kirjoittajille järjestettiin palauteseminaari, jossa osallistujat saivat kommentoida toistensa tekstejä. Kotimainen kunniavieras Sari Peltoniemi puhui otsikolla Kirjoittamiseni juuret (tämä ohjelmanumero meni minulta ohitse, sillä häärin tuolloin kirjailijatalon keittiössä). Ulkomaiset kunniavieraat Pat Cadigan ja Ellen Kushner jakoivat runsaslukuiselle yleisölle viisauttaan kirjoittamisen taidosta, allekirjoittaneen haastattelemina.
Keskusteltavaa riitti, sillä kirjailijavieraamme ovat työskentelytavoiltaan erilaisia: Ellen Kushner luottaa vertaistukeen, -kritiikkiin ja keskusteluun (hän kuulemma ajattelee parhaiten puhuessaan), kun taas Cadigan ei näytä tekstiä kenellekään ennen kuin se on valmis. Pulmatilanteessa hänen on itse löydettävä tiensä ulos, sillä kukaan toinen ei voi sitä hänen puolestaan tehdä kuitenkaan.
Pat Cadigan sanoi olevansa enemmän lyhyen proosan kirjoittaja, kun taas Ellen Kushner kertoi, miten hänen useat novellinsa ovat muistuttaneet enemmän romaanin lukuja. Yhtäläisyyksiäkin molempien uralta löytyy. Molemmat ovat olleet pitkään osa sf-fandomia ja luoneet sen kautta arvokkaita kontakteja. Kumpikin on kirjoittanut myös tilaustöitä, Kushner "luo oma seikkailusi" -kirjoja ja Cadigan elokuvien romaaniversioita sekä elokuvien maailmaan sijoittuvia tarinoita. (95 000 sanan tavoitteen täyttäminen kysyy muuten kekseliäisyyttä. Eräästä tällaisesta kirjastaan Cadigan totesi, että henkilöt olivat hyvin taipuvaisia introspektioon...)
Kirjoittaja ei työskentele tyhjiössä, vaan häntä auttavat monet ihmiset. Pat Cadigan muisti muiden muassa ystäväänsä ja mentoriaan Robert Heinleinia, Ellen Kushner puolestaan kiitteli pitkäaikaista toimittajaansa Ellen Datlowia (joka meillä oli kunnia saada Jyväskylään kunniavieraaksi kolme vuotta aikaisemmin). Kirjailijat kehottivat yleisössä istuvia tulevia kirjoittajia löytämään oman lajinsa ja ne keinot, jotka toimivat kunkin kirjoittajan kohdalla. Yleispäteviä sääntöjä tekstin tekemiseen ei ole. Tekstejä kannattaa lähettää pelottomasti eteenpäin, sillä hylkäämistä ei käytetä kirjoittajaa vastaan. Pitää vain yrittää uudelleen.
Iltapäivä päättyi Nova-palkintojenjakoon. Aloitteleville kirjoittajille suunnattu kilpailu järjestettiin tänä vuonna 11. kerran. Vuoden 2010 Nova-palkinnon voitti jyväskyläläinen kirjoittaja Tomi Jänkälä novellillaan "Uralin sininen". Toiseksi tuli porvoolainen Jaana Lehtiö novellillaan "Palautus" ja kolmanneksi espoolainen Anna Malinen novellillaan "Vihat". Kilpailuun osallistui 96 kirjoittajaa yhteensä 128 novellilla.
Tuomariston mukaan kisan kärki oli tällä kertaa tasainen, mutta kymmenen kärki nousi melko selkeästi erilleen. Kaikkien finalistinovellien tarinakaaret ovat eheämpiä kuin edellisinä vuosina, mutta ongelmia oli kuitenkin henkilöhahmojen syvyydessä. Suosittuja teemoja tänä vuonna olivat lisääntyminen, ekologia, eläinten oikeudet ja vuodesta toiseen kirjoittajia kiehtova aihe, elämän ja kuoleman välinen raja ja sen ylittäminen suuntaan tai toiseen.
Ohjelman lisäksi seurasimme perjantaina yhdistyksemme lehden Kosmoskynän vaiheita postin hukkaamana pakettina (puhelimen välityksellä), ihailimme kunniavieraiden viuhkoja, juoksimme lapsen perässä kirjailijatalon puutarhassa ja tapasimme viehättävän Ievan Latviasta. Huomenna jatketaan.
Päivä on ollut kuuma, Jyväskylässä oli tänään jo aamulla 23 astetta lämmintä. Finnconin järjestäjät ovat joutuneet kohtaamaan saman ongelman kuin monissa suomalaisissa kodeissa kesällä 2010: rakennukset on suunniteltu keräämään niin paljon lämpöä ja auringonvaloa kuin mahdollista, eikä koneellista ilmanvaihtoa juuri tunneta. Kuumin kesä 75 vuoteen on niittänyt uhreja con-vieraiden joukossa, ja ensiksi ratkaistavaksi asiaksi joka ohjelmanumeron kohdalla on muodostunut se, miten saada tapahtumavieraille tarjoiltua tarpeeksi vettä ja hengitysilmaa. Kirjailijatalon ohjelma siirrettiin suosiolla ulkotiloihin, johon talon puutarhan puoleinen terassi tarjosi oivalliset, joskin ahtaat puitteet.
Finncon-perjantai oli ohjelmaa täynnä. Tutkijatapaamisessa akateemisia papereita proseminaaritöistä väitöskirjan artikkeleihin kommentoivat Markku Soikkeli, Frans Mäyrä ja Liisa Rantalaiho. Kirjailijatalolla keskusteltiin Hugo-palkintoa vuonna 2010 tavoittelevista novelleista. Lisäksi ohjelmassa oli tutustumisretki hiukkaskiihdytinlaboratorioon.
Myös Suomen Tieteiskirjoittajien tapaaminen pidettiin Kirjailijatalon tiloissa. Nova-sijoittuneille kirjoittajille järjestettiin palauteseminaari, jossa osallistujat saivat kommentoida toistensa tekstejä. Kotimainen kunniavieras Sari Peltoniemi puhui otsikolla Kirjoittamiseni juuret (tämä ohjelmanumero meni minulta ohitse, sillä häärin tuolloin kirjailijatalon keittiössä). Ulkomaiset kunniavieraat Pat Cadigan ja Ellen Kushner jakoivat runsaslukuiselle yleisölle viisauttaan kirjoittamisen taidosta, allekirjoittaneen haastattelemina.
Keskusteltavaa riitti, sillä kirjailijavieraamme ovat työskentelytavoiltaan erilaisia: Ellen Kushner luottaa vertaistukeen, -kritiikkiin ja keskusteluun (hän kuulemma ajattelee parhaiten puhuessaan), kun taas Cadigan ei näytä tekstiä kenellekään ennen kuin se on valmis. Pulmatilanteessa hänen on itse löydettävä tiensä ulos, sillä kukaan toinen ei voi sitä hänen puolestaan tehdä kuitenkaan.
Pat Cadigan sanoi olevansa enemmän lyhyen proosan kirjoittaja, kun taas Ellen Kushner kertoi, miten hänen useat novellinsa ovat muistuttaneet enemmän romaanin lukuja. Yhtäläisyyksiäkin molempien uralta löytyy. Molemmat ovat olleet pitkään osa sf-fandomia ja luoneet sen kautta arvokkaita kontakteja. Kumpikin on kirjoittanut myös tilaustöitä, Kushner "luo oma seikkailusi" -kirjoja ja Cadigan elokuvien romaaniversioita sekä elokuvien maailmaan sijoittuvia tarinoita. (95 000 sanan tavoitteen täyttäminen kysyy muuten kekseliäisyyttä. Eräästä tällaisesta kirjastaan Cadigan totesi, että henkilöt olivat hyvin taipuvaisia introspektioon...)
Kirjoittaja ei työskentele tyhjiössä, vaan häntä auttavat monet ihmiset. Pat Cadigan muisti muiden muassa ystäväänsä ja mentoriaan Robert Heinleinia, Ellen Kushner puolestaan kiitteli pitkäaikaista toimittajaansa Ellen Datlowia (joka meillä oli kunnia saada Jyväskylään kunniavieraaksi kolme vuotta aikaisemmin). Kirjailijat kehottivat yleisössä istuvia tulevia kirjoittajia löytämään oman lajinsa ja ne keinot, jotka toimivat kunkin kirjoittajan kohdalla. Yleispäteviä sääntöjä tekstin tekemiseen ei ole. Tekstejä kannattaa lähettää pelottomasti eteenpäin, sillä hylkäämistä ei käytetä kirjoittajaa vastaan. Pitää vain yrittää uudelleen.
Iltapäivä päättyi Nova-palkintojenjakoon. Aloitteleville kirjoittajille suunnattu kilpailu järjestettiin tänä vuonna 11. kerran. Vuoden 2010 Nova-palkinnon voitti jyväskyläläinen kirjoittaja Tomi Jänkälä novellillaan "Uralin sininen". Toiseksi tuli porvoolainen Jaana Lehtiö novellillaan "Palautus" ja kolmanneksi espoolainen Anna Malinen novellillaan "Vihat". Kilpailuun osallistui 96 kirjoittajaa yhteensä 128 novellilla.
Tuomariston mukaan kisan kärki oli tällä kertaa tasainen, mutta kymmenen kärki nousi melko selkeästi erilleen. Kaikkien finalistinovellien tarinakaaret ovat eheämpiä kuin edellisinä vuosina, mutta ongelmia oli kuitenkin henkilöhahmojen syvyydessä. Suosittuja teemoja tänä vuonna olivat lisääntyminen, ekologia, eläinten oikeudet ja vuodesta toiseen kirjoittajia kiehtova aihe, elämän ja kuoleman välinen raja ja sen ylittäminen suuntaan tai toiseen.
Ohjelman lisäksi seurasimme perjantaina yhdistyksemme lehden Kosmoskynän vaiheita postin hukkaamana pakettina (puhelimen välityksellä), ihailimme kunniavieraiden viuhkoja, juoksimme lapsen perässä kirjailijatalon puutarhassa ja tapasimme viehättävän Ievan Latviasta. Huomenna jatketaan.
Tuesday, March 30, 2010
Perheroolissa
Kummitäti lähettää ulkomailta lapselle lahjan. Se saapuu valkoisessa kirjekuoressa ja nauhalla koristetussa paketissa, nauha kiinnitettu valkoiseen pakettipaperiin vihreä-puna-valkoisella kärpässienitarralla. Paketin sisältä paljastuu xylofoni ja puinen malletti, jolla sitä soitetaan.
Tunnen kaipuuta ja arvostusta kummitädin elämäntapaa kohtaan. On niitäkin, joiden ei tarvitse pyyhkiä matolta kakkaa ja lattialta pissaa, joilla sattuneesta syystä ei ole miestä tai lapsia. Heidän ei tarvitse ostaa asuntoa, vaikka keskiluokkaan kuuluisivatkin, sillä keskiluokan (ainakaan kaikkein tiukimmat) rajoitukset eivät koske heitä. He voivat säästää ansaitsemansa rahat ja muuttaa Italiaan kirjoittamaan runoja.
Aniharva tekee niin, paatuneinkin sinkku yleensä singahtaa naimisiin ja laittaa lapsia heti, kun tilaisuus tulee. Vapaat, lapsettomat naiset ja poikamiehet ovat vähemmistössä, siksi heidän on vaikeampi löytää omia tapoja elää elämänsä. Miehillä on ehkä enemmän esikuvia kuin naisilla. Keskiluokan odotukset ja ote pitää, se ei laske irti, vaikka me nuoret aikuiset olemme syntyneet vauraampina kuin yksikään edeltävä sukupolvi, ja kaikki reitit ovat olleet meille avoimia. Ne sulkeutuvat, kun ensimmäinen lapsi syntyy.
Sukupuoliroolit ovat ehkä ahtaat, mutta vielä ahtaampi on suomalainen käsitys siitä, millainen on oikeanlainen perhe. Suomen kokoisessa maassa on kerrallaan vain yksi totuus siitä, miten lapset on hoidettava oikein. Siihen verrattuna kotiäiti/uraäitikeskustelu on pieni vivahde-ero, samanlainen kuin kesto- vai kertakäyttövaippa-keskustelu tai Reimatec- versus Lassie-ulkohaalari.
Lapsiperheellisen, on hän sitten naimissa tai yksinhuoltaja, on asetuttava aloilleen, mieluiten hankittava oma asunto, oltava kunnollinen, työssäkäyvä, ahkera. On vältettävä kaikkea sopimatonta, nautittava alkoholia kohtuudella (tai pienen lapsen äitinä ei mieluiten ollenkaan, muuten katsotaan pitkään), pukeuduttava aikuismaisesti. On hankittava kanta-asiakaskortti, ja auto, jos suinkin on varaa. Liityttävä keskiluokkaan.
Rooliodotuksista on turha syyllistää vain niitä, joilla lapsia syystä tai toisesta tällä hetkellä on, he eivät niitä yksin ole keksineet. Se on vähän sama kuin syyllistäisi naisia siitä, että mitäs olette syntyneet naisiksi, kun niillä on kerran huonompi yhtiskunnallinen tai taloudellinen asema. Keskiluokan paineet koskevat melkein kaikkia, koska vain keskiluokkainen tapa kasvattaa ja hoitaa lapsia on oikea ja turvallinen, piste. Ja yleensä ihmiset kuitenkin jossain elämänsä vaiheessa haluavat lapsia (paitsi Lauri 22 v. on tietysti eri mieltä). Aikojen saatossa ei ole keksitty perhettä parempaakaan tapaa järjestää sosiaalisia suhteita niin, että ihmiset eivät lopulta jäisi yksin, etteivät he joutuisi kokemaan yksinäisyyttä.
Toki (melkein) kaikki kaipaavat läheisyyttä ja toisen ihmisen seuraa, mutta monet säilyvät siitä huolimatta, jos eivät itsenäisinä, niin riippumattomina: pystyvät olemaan ystäviä, pysymään ystävinä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Pitämään omat kiinnostuksen kohteensa, ystävänsä ja harrastuksensa.
Hetkinen. Eikös sen pitäisi olla mahdollista myös lapsiperheessä?
Tunnen kaipuuta ja arvostusta kummitädin elämäntapaa kohtaan. On niitäkin, joiden ei tarvitse pyyhkiä matolta kakkaa ja lattialta pissaa, joilla sattuneesta syystä ei ole miestä tai lapsia. Heidän ei tarvitse ostaa asuntoa, vaikka keskiluokkaan kuuluisivatkin, sillä keskiluokan (ainakaan kaikkein tiukimmat) rajoitukset eivät koske heitä. He voivat säästää ansaitsemansa rahat ja muuttaa Italiaan kirjoittamaan runoja.
Aniharva tekee niin, paatuneinkin sinkku yleensä singahtaa naimisiin ja laittaa lapsia heti, kun tilaisuus tulee. Vapaat, lapsettomat naiset ja poikamiehet ovat vähemmistössä, siksi heidän on vaikeampi löytää omia tapoja elää elämänsä. Miehillä on ehkä enemmän esikuvia kuin naisilla. Keskiluokan odotukset ja ote pitää, se ei laske irti, vaikka me nuoret aikuiset olemme syntyneet vauraampina kuin yksikään edeltävä sukupolvi, ja kaikki reitit ovat olleet meille avoimia. Ne sulkeutuvat, kun ensimmäinen lapsi syntyy.
Sukupuoliroolit ovat ehkä ahtaat, mutta vielä ahtaampi on suomalainen käsitys siitä, millainen on oikeanlainen perhe. Suomen kokoisessa maassa on kerrallaan vain yksi totuus siitä, miten lapset on hoidettava oikein. Siihen verrattuna kotiäiti/uraäitikeskustelu on pieni vivahde-ero, samanlainen kuin kesto- vai kertakäyttövaippa-keskustelu tai Reimatec- versus Lassie-ulkohaalari.
Lapsiperheellisen, on hän sitten naimissa tai yksinhuoltaja, on asetuttava aloilleen, mieluiten hankittava oma asunto, oltava kunnollinen, työssäkäyvä, ahkera. On vältettävä kaikkea sopimatonta, nautittava alkoholia kohtuudella (tai pienen lapsen äitinä ei mieluiten ollenkaan, muuten katsotaan pitkään), pukeuduttava aikuismaisesti. On hankittava kanta-asiakaskortti, ja auto, jos suinkin on varaa. Liityttävä keskiluokkaan.
Rooliodotuksista on turha syyllistää vain niitä, joilla lapsia syystä tai toisesta tällä hetkellä on, he eivät niitä yksin ole keksineet. Se on vähän sama kuin syyllistäisi naisia siitä, että mitäs olette syntyneet naisiksi, kun niillä on kerran huonompi yhtiskunnallinen tai taloudellinen asema. Keskiluokan paineet koskevat melkein kaikkia, koska vain keskiluokkainen tapa kasvattaa ja hoitaa lapsia on oikea ja turvallinen, piste. Ja yleensä ihmiset kuitenkin jossain elämänsä vaiheessa haluavat lapsia (paitsi Lauri 22 v. on tietysti eri mieltä). Aikojen saatossa ei ole keksitty perhettä parempaakaan tapaa järjestää sosiaalisia suhteita niin, että ihmiset eivät lopulta jäisi yksin, etteivät he joutuisi kokemaan yksinäisyyttä.
Toki (melkein) kaikki kaipaavat läheisyyttä ja toisen ihmisen seuraa, mutta monet säilyvät siitä huolimatta, jos eivät itsenäisinä, niin riippumattomina: pystyvät olemaan ystäviä, pysymään ystävinä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Pitämään omat kiinnostuksen kohteensa, ystävänsä ja harrastuksensa.
Hetkinen. Eikös sen pitäisi olla mahdollista myös lapsiperheessä?
Monday, March 29, 2010
Lasilähiö
Putkiremonttia paossa Arabianrannassa. Mies on töissä Tampereella, minä lapsen kanssa kolmatta viikkoa mummolassa. Tosin mummo puuttuu, se asustaa miesystävänsä luona. Meillä on mukavat oltavat, pieni saunallinen kolmio ihan itsellämme. Tosin viikot yksinhuoltajana tuntuvat käyvän vähän pitkiksi.
Arabianranta on kummallinen paikka. Tämä on uusi kaupunginosa, talot on rakennettu suht samaan aikaan, rakennuskanta ei ole kerrostunut pikkuhiljaa niin kuin kaupungin keskustassa. Suunnittelijat, arkkitehdit ja rakennuttajat ovat istuneet saman pöydän ääreen ja miettineet, mitä ihmiset haluavat uudenlaiselta kaupunkielämältä: keskustan läheisyys, luonto, luovuus, läheinen yliopistokampus, työpaikkoja, joskin niitä on kai syntynyt vähemmän. Lapsiperheitä on muuttanut alueelle paljon, niin kuin aina uusille asuinalueille, lapsia on kaksi kertaa niin paljon kuin Helsingin kaupunginosissa keskimäärin. Isot pihat, taiteeseen heti rakennustöiden alkuvaiheessa satsattu-2 prosenttia. Eri asumisperusteet kunniaan: yhteispihoja ympäröivät niin omistus- kuin vuokra-asunnotkin.
Lasitetut parvekkeet ovat hauskannäköisiä, kuin olohuoneita rottinkikalusteineen, kukkalaatikoineen ja lyhtyineen. Suurimman osan vuotta niillä ei oleile kukaan. Kun vaikka saunaporukka vilvoittelee parvekkeella, mekkalointi kuuluu kaikkiin asuntoihin, ja parvekkeen ovet vedetään kiinni. Vain silloin tällöin joku aamupäivävapaasta nauttiva nainen kattaa aamukahvin pienelle pöydälle niin, että ohikulkijat voivat sen nähdä. Parveke on siisti ja soma, pöydän päälle on levitetty liina, täydellinen paikka nauttia raikkaasta ilmasta ja säleikön läpi tunkeutuvasta auringonsäteestä. Lintuja täällä on ihmeen vähän, katujen vierille istutetut puut vasta lapsenkorkuisia taimia.
Toki täällä on helppoa olla lapsen kanssa, paljon helpompaa itse asiassa kuin kotona Kalevassa. Ei tarvitse ahtautua pieneen hissiin rattaiden kanssa, ja aina kun menee pihalle, siellä on leikkitovereita. En vain tiedä, viihtyisinkö täällä itse pidemmän aikaa. Täältä puuttuu kaikki kerroksellisuus, vuosikymmenten merkit ja ajan patina. Kaikki elämä on tänne tuotua, niin kuin kaupungin viheryksikön istutukset, kannettu laatikoissa ja lätkäisty paikoilleen. Vasta ajan kanssa näkee, menestyvätkö istutukset vai näivettyvätkö ne pois.
Arabianranta on kummallinen paikka. Tämä on uusi kaupunginosa, talot on rakennettu suht samaan aikaan, rakennuskanta ei ole kerrostunut pikkuhiljaa niin kuin kaupungin keskustassa. Suunnittelijat, arkkitehdit ja rakennuttajat ovat istuneet saman pöydän ääreen ja miettineet, mitä ihmiset haluavat uudenlaiselta kaupunkielämältä: keskustan läheisyys, luonto, luovuus, läheinen yliopistokampus, työpaikkoja, joskin niitä on kai syntynyt vähemmän. Lapsiperheitä on muuttanut alueelle paljon, niin kuin aina uusille asuinalueille, lapsia on kaksi kertaa niin paljon kuin Helsingin kaupunginosissa keskimäärin. Isot pihat, taiteeseen heti rakennustöiden alkuvaiheessa satsattu-2 prosenttia. Eri asumisperusteet kunniaan: yhteispihoja ympäröivät niin omistus- kuin vuokra-asunnotkin.
Lasitetut parvekkeet ovat hauskannäköisiä, kuin olohuoneita rottinkikalusteineen, kukkalaatikoineen ja lyhtyineen. Suurimman osan vuotta niillä ei oleile kukaan. Kun vaikka saunaporukka vilvoittelee parvekkeella, mekkalointi kuuluu kaikkiin asuntoihin, ja parvekkeen ovet vedetään kiinni. Vain silloin tällöin joku aamupäivävapaasta nauttiva nainen kattaa aamukahvin pienelle pöydälle niin, että ohikulkijat voivat sen nähdä. Parveke on siisti ja soma, pöydän päälle on levitetty liina, täydellinen paikka nauttia raikkaasta ilmasta ja säleikön läpi tunkeutuvasta auringonsäteestä. Lintuja täällä on ihmeen vähän, katujen vierille istutetut puut vasta lapsenkorkuisia taimia.
Toki täällä on helppoa olla lapsen kanssa, paljon helpompaa itse asiassa kuin kotona Kalevassa. Ei tarvitse ahtautua pieneen hissiin rattaiden kanssa, ja aina kun menee pihalle, siellä on leikkitovereita. En vain tiedä, viihtyisinkö täällä itse pidemmän aikaa. Täältä puuttuu kaikki kerroksellisuus, vuosikymmenten merkit ja ajan patina. Kaikki elämä on tänne tuotua, niin kuin kaupungin viheryksikön istutukset, kannettu laatikoissa ja lätkäisty paikoilleen. Vasta ajan kanssa näkee, menestyvätkö istutukset vai näivettyvätkö ne pois.
Saturday, December 26, 2009
Joulu vanhassa kodissa
Ensimmäinen ja viimeinen joulu vanhassa kodissa on nyt vietetty. Tapaninpäivän kunniaksi lähdemme vielä tänään kyläilemään naapuriin. Muutto on sovittu viikon päähän. Lumista metsämaisema tulee ikävä, omakotitaloja ja autoja ei.
Ensimmäistä kertaa jouduin itse kokkailemaan jouluruoat, onneksi meillä oli aattona mitä parhain jouluvieras, joka toi puolet tarjoiluista. Vähän yllätyin siitä, miten kolme päivää saa menemään kauhanvarressa. No siivoaminen jäikin sitten vähemmälle. Joulukoristeitakaan emme juuri ripustaneet. Joulukuun 1. päivä laitoin joululiinan pöydälle, ja kun Alma oli yrittänyt kiskoa sen (ja kukkaruukut) alas, otin sen pois ja päätin, että ehkä ensi jouluna. Sama koskee kynttilöitä.
Tänään vedin lasta pulkassa lumisella suolla ja heitin mielessäni hyvästejä lähiölle. Kunhan remontista selvitään, Kalevassa arkemme ainakin helpottuu. Tuntuu uskomattomalta muuttaa taas kaupunginosaan, jossa on esimerkiksi kirjastoja, kauppoja ja pankkiautomaatti! Kirjaan näitä tuntemuksia ylös tänne, jotta muistaisin, miksi ikinä ikinä ei pidä muuttaa lähiöön (unohdan sen kuitenkin puolessa vuodessa).
Olen perustanut muuton ja tulevan vuoden kunniaksi uuden blogin, joka toivottavasti kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Tervetuloa vierailulle: http://kotikirjasto.blogspot.com
Ensimmäistä kertaa jouduin itse kokkailemaan jouluruoat, onneksi meillä oli aattona mitä parhain jouluvieras, joka toi puolet tarjoiluista. Vähän yllätyin siitä, miten kolme päivää saa menemään kauhanvarressa. No siivoaminen jäikin sitten vähemmälle. Joulukoristeitakaan emme juuri ripustaneet. Joulukuun 1. päivä laitoin joululiinan pöydälle, ja kun Alma oli yrittänyt kiskoa sen (ja kukkaruukut) alas, otin sen pois ja päätin, että ehkä ensi jouluna. Sama koskee kynttilöitä.
Tänään vedin lasta pulkassa lumisella suolla ja heitin mielessäni hyvästejä lähiölle. Kunhan remontista selvitään, Kalevassa arkemme ainakin helpottuu. Tuntuu uskomattomalta muuttaa taas kaupunginosaan, jossa on esimerkiksi kirjastoja, kauppoja ja pankkiautomaatti! Kirjaan näitä tuntemuksia ylös tänne, jotta muistaisin, miksi ikinä ikinä ei pidä muuttaa lähiöön (unohdan sen kuitenkin puolessa vuodessa).
Olen perustanut muuton ja tulevan vuoden kunniaksi uuden blogin, joka toivottavasti kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Tervetuloa vierailulle: http://kotikirjasto.blogspot.com
Sunday, October 11, 2009
Muutoksia, muutoksia
Eräällä ystävälläni on taipumusta ahdistua suunnattomasti, jos joku tuttava vuosien takaa ottaa yhteyttä. Hän ehkä pelkää, että kanssakäyminen loittonemaan päässeen vanhan ystävän kanssa olisi jäykkää tai epäluontevaa. Vuosien kurominen umpeen keskustelussa taas vaatii aikaa ja voimia. Kiireisenä ihmisenä hän ei arkeensa tietenkään tällaisia kohtaamisia saa mahtumaan, joten ne on järjestettävä omalla, erikseen sovitulla ajallaan.
Minulla on täsmälleen päinvastainen asenne, koska tiedän, että oikeasti ihminen ei juuri muutu enää aikuisena. Elämäntilanteet saattavat olla erilaisia, mutta pohjimmiltaan ihminen on tismalleen samanlainen, riippumatta siviilisäädystä, asemasta ja lapsien lukumäärästä. Raskas vaihe perheessä tai vaikea tilanne duunissa tekee kenestä tahansa kireän ja hankalan, mutta sekin johtuu enemmän ulkoisista olosuhteista kuin ihmisestä itsestään.
Tämä kaikki vain johdatuksena siihen, että elämä tuntuu loputtoman samanlaiselta päivästä ja kuukaudesta toiseen. Vaikka on muutoksiakin tapahtunut, isojakin. Nopein muutos näkyy tietenkin lapsessa, joka puolessa vuodessa on muuttunut vauvanpylleröstä ketteräksi, hoikaksi, ilmeikkääksi pikkulapseksi. Muutokset lapsissa tapahtuvat niin nopeasti, että niitä harvemmin seuraamaan pääsevät aikuiset eivät millään pysy kyydissä. Ei kannata edes yrittää. Pari viikkoa sitten puhuttelin tuttavapariskunnan tytärtä, ja vasta kun hänen isosiskonsa saapui paikalle, tajusin, etten puhunutkaan sen siskoksen kanssa kuin luulin. Pienempi seisoi trampoliinin kalvolla ja näytteli irronneita etuhampaitaan, isompi oli ehtinyt jo kouluun...
Vaihdoin PC:n Macciin. Muutos sekin.
Ilmoittauduin kahdeksatta vuotta läsnäolevaksi opiskelijaksi Turun yliopistoon ja käyn nyt itsenäisesti sellaisia pakollisia kieliopintoja, jotka olisi kannattanut tehdä pois jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. Olen viittä vaille valmis kandi, kun nyt saisi jotkut paperit, niin voisi suunnitella jatkoa. Täyspäiväisestihän en ole koskaan yliopistossa opiskellut vaan ammattikorkeakoulu, duuni ja lapsi ovat olleet siinä välissä. Liittoon ilmoitin jatkavani hoitovapaalla vielä vuoden loppuun.
Suunnittelemme muuttoa lähiöstä takaisin keskikaupungille. Iloitsen jo etukäteen muutosta, saan käydä meidän kaikki tavaramme taas lävitse. Muutenkin elämä tuntuu seesteisemmältä, valoisammalta, järkevämmältä kuin vauvavuotena. Vauvan hoito ja imetys käyvät mielenterveydelle, en suosittele sitä kenellekään.
Olen jättämässä luottamustoimeni Suomen Tieteiskirjoittajien puheenjohtajana. Teen palveluksen omalle kirjoittamiselleni sillä tavalla. Toinen palvelus voisi olla tämän blogin säännöllisempi päivittäminen. Asioiden kirjaaminen näkyviin helpottaa ajattelua.
Minulla on täsmälleen päinvastainen asenne, koska tiedän, että oikeasti ihminen ei juuri muutu enää aikuisena. Elämäntilanteet saattavat olla erilaisia, mutta pohjimmiltaan ihminen on tismalleen samanlainen, riippumatta siviilisäädystä, asemasta ja lapsien lukumäärästä. Raskas vaihe perheessä tai vaikea tilanne duunissa tekee kenestä tahansa kireän ja hankalan, mutta sekin johtuu enemmän ulkoisista olosuhteista kuin ihmisestä itsestään.
Tämä kaikki vain johdatuksena siihen, että elämä tuntuu loputtoman samanlaiselta päivästä ja kuukaudesta toiseen. Vaikka on muutoksiakin tapahtunut, isojakin. Nopein muutos näkyy tietenkin lapsessa, joka puolessa vuodessa on muuttunut vauvanpylleröstä ketteräksi, hoikaksi, ilmeikkääksi pikkulapseksi. Muutokset lapsissa tapahtuvat niin nopeasti, että niitä harvemmin seuraamaan pääsevät aikuiset eivät millään pysy kyydissä. Ei kannata edes yrittää. Pari viikkoa sitten puhuttelin tuttavapariskunnan tytärtä, ja vasta kun hänen isosiskonsa saapui paikalle, tajusin, etten puhunutkaan sen siskoksen kanssa kuin luulin. Pienempi seisoi trampoliinin kalvolla ja näytteli irronneita etuhampaitaan, isompi oli ehtinyt jo kouluun...
Vaihdoin PC:n Macciin. Muutos sekin.
Ilmoittauduin kahdeksatta vuotta läsnäolevaksi opiskelijaksi Turun yliopistoon ja käyn nyt itsenäisesti sellaisia pakollisia kieliopintoja, jotka olisi kannattanut tehdä pois jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. Olen viittä vaille valmis kandi, kun nyt saisi jotkut paperit, niin voisi suunnitella jatkoa. Täyspäiväisestihän en ole koskaan yliopistossa opiskellut vaan ammattikorkeakoulu, duuni ja lapsi ovat olleet siinä välissä. Liittoon ilmoitin jatkavani hoitovapaalla vielä vuoden loppuun.
Suunnittelemme muuttoa lähiöstä takaisin keskikaupungille. Iloitsen jo etukäteen muutosta, saan käydä meidän kaikki tavaramme taas lävitse. Muutenkin elämä tuntuu seesteisemmältä, valoisammalta, järkevämmältä kuin vauvavuotena. Vauvan hoito ja imetys käyvät mielenterveydelle, en suosittele sitä kenellekään.
Olen jättämässä luottamustoimeni Suomen Tieteiskirjoittajien puheenjohtajana. Teen palveluksen omalle kirjoittamiselleni sillä tavalla. Toinen palvelus voisi olla tämän blogin säännöllisempi päivittäminen. Asioiden kirjaaminen näkyviin helpottaa ajattelua.
Friday, May 29, 2009
10 asiaa, joita en ole vielä kertonut (tässä blogissa)
Nata L haastoi meemiin:
Kymmenen asiaa, joita en ole vielä kertonut
1. Olen aloitteleva palstaviljelijä. Meiningillä, että syksyn lopussa katsotaan, mitkä kasvit pääsevät jatkoon (”sinä selvisit, sinä selvisit, sinä et”).
2. Väitän aina, että en ole kasvattajatyyppiä, mutta oikeasti luen lastenhoito-oppaita ja tilaan kaksplussaa.
3. Uskon, että ihmisen musiikkimaku muodostuu siinä 16-vuotiaana. Kuuntelen vieläkin samoja roskabändejä kuin silloin (Garbage!).
4. Olen puutaloasuja. Huomasin sen ensimmäisen kerran, kun asuin vuokrayksiössä puutalossa Turussa. On äärettömän miellyttävää, kun kämppä ei ole kesällä liian kuuma. Talo hengittää ympärillä.
5. En kestä ääniä. Sanottakoon rivariasumisesta mitä tahansa, niin pelkään, että en hevillä enää sopeutuisi kerrostaloon. Seinän takaa kuuluvat äänet häiritsisivät keskittymistä liikaa.
6. Olen säästäväinen. Selvisin opiskeluvuosien niukkuudessa tiukalla kuukausibudjetoinnilla. Nykyään pyrin säästämään kymmenen prosenttia tuloistani.
7. Luen rentoutuakseni Anni Sinnemäen runoja ja vaaleanpunakantisia chic lit -romaaneja.
8. Rakastan luovan kirjoittamisen oppaita ja ahmin niitä uskonpuutteeseen. Kun oma tekeminen on suureksi osaksi yksinäistä koneen ääressä istumista, oppaat ja kurssit auttavat tekemään siitä jotakin konkreettista. En ole vain kuvitellut koko juttua.
9. Haaveilen matkasta Venetsiaan.
10. Pidän deodorantin käyttöä turhana. Karvojen ajelu ja kainaloiden pesu saippualla riittävät minusta kaltaiselleni pienikokoiselle, vähän hikoilevalle naiselle.
Kymmenen asiaa, joita en ole vielä kertonut
1. Olen aloitteleva palstaviljelijä. Meiningillä, että syksyn lopussa katsotaan, mitkä kasvit pääsevät jatkoon (”sinä selvisit, sinä selvisit, sinä et”).
2. Väitän aina, että en ole kasvattajatyyppiä, mutta oikeasti luen lastenhoito-oppaita ja tilaan kaksplussaa.
3. Uskon, että ihmisen musiikkimaku muodostuu siinä 16-vuotiaana. Kuuntelen vieläkin samoja roskabändejä kuin silloin (Garbage!).
4. Olen puutaloasuja. Huomasin sen ensimmäisen kerran, kun asuin vuokrayksiössä puutalossa Turussa. On äärettömän miellyttävää, kun kämppä ei ole kesällä liian kuuma. Talo hengittää ympärillä.
5. En kestä ääniä. Sanottakoon rivariasumisesta mitä tahansa, niin pelkään, että en hevillä enää sopeutuisi kerrostaloon. Seinän takaa kuuluvat äänet häiritsisivät keskittymistä liikaa.
6. Olen säästäväinen. Selvisin opiskeluvuosien niukkuudessa tiukalla kuukausibudjetoinnilla. Nykyään pyrin säästämään kymmenen prosenttia tuloistani.
7. Luen rentoutuakseni Anni Sinnemäen runoja ja vaaleanpunakantisia chic lit -romaaneja.
8. Rakastan luovan kirjoittamisen oppaita ja ahmin niitä uskonpuutteeseen. Kun oma tekeminen on suureksi osaksi yksinäistä koneen ääressä istumista, oppaat ja kurssit auttavat tekemään siitä jotakin konkreettista. En ole vain kuvitellut koko juttua.
9. Haaveilen matkasta Venetsiaan.
10. Pidän deodorantin käyttöä turhana. Karvojen ajelu ja kainaloiden pesu saippualla riittävät minusta kaltaiselleni pienikokoiselle, vähän hikoilevalle naiselle.
Subscribe to:
Posts (Atom)