Lompakko löytyi

Muuttomies löysi Lönkalta taloyhtiön roskakatoksesta. Ei sieltä puuttunut kuin kela-kortti ja HKL:n bussikortti. Ehkä joku alaikäinen on löytänyt lompakon junasta ja huristellut Helsinkiin päästyään baariin.

Että kiitokset löytäjälle.

Viikonloppuna Mikkelissä Annen puutarhakutsuilla, eikun kirjoitusleirillä, korjasin siellä uutta novelliani vähän ja totesin, että paljon työtä tarvitaan vielä, joten hyötyäkin leiristä koitui. Novelli käsittelee kaikuluotausta ja se ei tapahdu maapallolla, hähää.

Nyt töissä. Uutispäivä olisi hiljainen ellei Ingmar Bergman olisi sattunut kuolemaan tänään. Ehkä katsomme Markun kanssa viikonloppuna 7 sinettiä, XX:n kerran.

Hukkasin lompakkoni

Alan pikkuhiljaa keräillä päätäni kasaan FinnConin ja helteiden jälkeen. Avajaisesitys meni hyvin ja muutenkin conissa oli hauskaa, mutta paluumatka meni vähän pieleen.

Pendolinomme, jonka piti matkata Jyväskylästä Jämsän kautta Tampereelle ja edelleen Helsinkiin, jämähtikin Jämsään. Tavarajunan veturi oli pudonnut raiteilta, odottelimme lisäohjeita tunnin verran ja bussikuljetustakin puoli tuntia. Bussimatka täpötäydessä linja-autossa sujui sinänsä rattoisasti J-P K:n ja Sarin kanssa, mutta kaikessa hässäkässä en huomannut, että minulla ei ollutkaan kaikkia tavaroita mukana.

En tiedä mihin lompakko jäi, mutta nyt tiedän, millainen prosedyyri on automaattikortin, pankkikortin, visa electron -kortin, kelakortin, pressikortin, firman taksikortin, kolmen kaupungin kirjastokortin, yhden yliopiston kirjastokortin, liikuntakeskuksen kortin, videovuokraamon kortin, nettipankkitunnuksien (joo joo, ei saa säilyttää lompakossa) ja kaupunginliikenteen kortin kuolettaminen ja uudelleen hankkiminen.

Markku torui minua sekä kaikkien korttin säilyttämisestä lompakossa että liian pienen, tavaroita pursuilevan laukun käytöstä. Onni onnettomuudessa oli, että opiskelijakortti oli työnnetty matkalipun kanssa kirjan (Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi) väliin enkä siis joutunut uusimaan sitä. Siinä kun on hieno valikoima lukuvuositarroja aina vuodelta 2002 asti konkreettisena muistutuksena, no, elämänmittaisesta opiskelusta.

Lompakko hävisi viikko sitten eikä suinkaan ole vielä tullut takaisin. Käteistä lompakossa ei ollut, vain yksi lounasseteli.

Eikä tässä koko tarinassa ole mitään pointtia. Tuskin muutan tapojani, tai kukaan muukaan tämän luettuaan, mutta näinkin voi käydä. Onneksi minulla ei ole tapana säilyttää valokuvia tai muita muistoja lompakossani, muuten voisi harmittaa oikeasti.

Jotain sukua

Vielä mökkitunnelmista: edellisessä postauksessani mainittu N-M pohti ajellessamme takaisin kohti etelää, miten vanhojen kulttuurisukujen kuten Krohnien perustajat ovat onnistuneet opettamaan aina seuraavalle sukupolvelle, miten kulttuurin tekemisellä tullaan taloudellisesti toimeen. Hyvä kysymys. Tosin esimerkiksi vuosikurssilaiseni kirjailijaisä patisti poikansa toimittajakouluun, jotta jokin oikea ammattikin olisi. Puhui varmaan kokemuksesta.

Kämppis totesi tässä eräänä päivänä hämmästyneenä, että hän puhuu aina rahasta. Vaikka hänen nimenomaan pitäisi olla ihminen, jolle rahan hankkiminen ei ole kovin tärkeää. Kuitenkin useimmat tuntemani taiteentekijät kirjailijoista tanssijoihin puhuvat aina rahasta. Se kutsumustaiteilijuudesta. Rehelliset käytännön ihmiset voivat sitten ihmetellä, mikä järki on keskittyä luomaan jotakin joka ei myy.

Puhe rahasta lakkaa turkulaisen koreografin sanoin silloin, kun sitä on tarpeeksi niin että siitä ei tarvitse enää puhua. Luin juuri vaikuttavan kirjoittajatoverin novellin siitä, mitä tapahtuu kun taiteen tekemiseen käytettävät resurssit keskitetään vain ja ainoastaan tulevien Shakespeare-tasoisten tekijöiden käyttöön, niin että massat eivät pääsisi luomaan tekeleitään. Kyllähän muiden töiden ohella kirjoittaa proosaa ja mielellään, kodin ulkopuolinen työ tarjoaa sitä paitsi sosiaalisia ym. virikkeitä kirjoittamiseen. Välillä kirjoittamiseen kuitenkin pitää pystyä keskittymään kunnolla, muuten ei tule hyvää jälkeä.

Sitä paitsi kirjoittamisella voi ansaita rahaa, varsinkin lehtijuttujen kirjoittamisella. Leipä ei ole kovin leveä, mutta jos suostuu elämään ilman nelivetoautoa, taulutelevisiota tai kaukomatkoja, sillä tulee toimeen.

Ansassa

Juhannuksena mökkivierailullaan meitä ilahduttivat Niko-Matti ja Emil. Ensiksi mainittu on Markun entinen opiskelija, joka kiersi kalareissulla ruotsalaisen vaihtarikaverinsa kanssa (ne eivät tosin saaneet mitään). Kaksi poikaa olivat menossa Tiinan (myöskin Markun ex-opiskelija) isän 50-vuotispäiville, ja N-M pohti, että oman sukunsa juhliin hän ei haluaisi mennä kaverinsa kanssa - sukujuhliin ilmestyminen seuralaisen kanssa kun tulkittaisiin välittömästi seurusteluksi.

Parisuhdenormia on hauska teoretisoida mökin takapihalla, auringon paisteessa, kirjosiepon pesätouhuja seuratessa. Kun se jäisikin vain teoretisoinniksi. Pikkuisen hymyilytti, kun pojat ja Tiina tulivat juhannuspäivänä vielä uudelleen käymään ja M:n äiti kysyi, kumman tyttöystävä Tiina on. Omalle äidilleni melkein räjähdin (tosin vain itsekseni), kun hän kysyi mökkivieraista kerrottuani "oliko ne joku homopari". Me ollaan kaikki parisuhdeansassa, siviilisäädystä huolimatta, eikä me päästä siitä pois.

Parisuhdenormeissa tai heteronormissakaan ei olisi yhtään mitään vikaa, jos suurin osa ihmisten välisistä, vapaaehtoisuuteen perustuvista, merkityksellisistä suhteita ei jäisi niiden varjoon tai jos ne eivät tulisi normin vuoksi vähätellyksi. Jokaisella parisuhteessa elävällä (kuten esimerkiksi minulla) on muitakin tärkeitä ihmissuhteita, vaikka näiden ihmisten kanssa ei seurustelisikaan. Elämäntavassa, johon kuuluu vain näitä muita-kuin-parisuhteita, ei tässä mielessä pitäisi olla mitään kummallista.

Odottelin esimerkiksi viime viikolla puoli tuntia pesiskentän laidalla kaveria, joka riiteli heterosuhdekumppanikseen merkityn ihmisen kanssa netissä. Vaikka suhde ystävään olisi parempi kuin poika- tai tyttöystävään (mitä tässä yhteydessä en edes väitä), odotetaan, että muut kaverit aina antavat tilaa tälle kaikkein merkityksellisemmäksi koetulle. Kaikin mokomin, jos tästä on jotain hyötyä näiden kahden ihmisen suhteen kannalta ja jos voi tällä tavalla osoittaa solidaarisuutta kaverilleen, mutta jos ei, niin miksi vaivautua?

Kirjosiepon etupihalla pohdimme myös sitä, miten arkipuheessa on tavallista viitata kumppaniin omistussuhteeseen tai statukseen viittaavalla nimellä, ei ihmisten välisiä tunnesiteitä kuvaavilla nimityksillä. (Keskustelu alkoi muuten Anna-lehden Kirsten Dunst -haastattelusta. Vetäkää omat johtopäätöksenne.) Neiti Dunst nimitti kumppaniaan "rakkaakseen", mikä ei ole tavallinen nimitys poikaystävästä, ainakaan minun työpaikallani, tai minun kokemuspiirissäni muutenkaan.

Keskustelun päätteeksi jäin haikailemaan teiniaikoja, jolloin puhuttiin vain yleisesti "ihmissuhteista" kavereihin ja potentiaalisiin ihastuksiin. Kukaan ei vielä seurustellut "vakavasti", joten eriytyneempiä nimityksiä ei tarvittu. Epäkypsyyden merkki?

Jatulintarha on kirjoittanut parisuhdenormin kummallisuuksista melkein kaiken mitä osaan tulla ajatelleeksi, joten en jatka tästä sen enempää (Jatulintarhassa oli mm. N-M:n pohdintaa vastaava huomio siitä, että sukujuhliin ilmestyminen yksin tulkitaan välittömästi sinkkuudeksi). Seuraavissa postauksissa voin palata taas tuttuun marinaani ihmisten työkeskeisyydestä ja luovan työn ja rahan hankkimisen ristiriidasta.

Lapsiluku

Diiva kirjoitti ylioppilaaksi tänä keväänä, ja sitä juhlittiin muutama viikko sitten Helsingissä. Ylioppilasjuhlissa ensimmäistä kertaa kuulin, että joku oli aikanaan ihmetellyt, miten meille tuli niin monta lasta: äitini velipuoli oli käymässä viiden lapsensa kanssa, ja äiti sanoi vain, että te sitten panitte vielä paremmaksi. Kun kerroin tästä Pyylle ja Marialle, molemmat sanoivat ihmetelleensä samaa. Neljä on monta.

En ole ikinä ajatellut asiaa sen kummemmin kuin että on hauskaa, että on sisaruksia. Se valkolakki jonka Diiva painoi päähänsä oli sitä ennen ollut minun ja Syskan kutreilla (miksi ostaa uutta lakkia kun sitä käytetään vain kerran!!!!). Lapsena meillä ei ikinä ollut uusia vaatteita, edes minulla joka olen vanhin, ehkä juuri sitä kommentoidakseen tai perheen arvostuksien eteenpäin siirtymisen merkiksi siskot halusivat käyttää samaa lakkia. No, Desimaalille voidaan sitten ostaa uusi.

Toisaalta olen kuullut monilta, että yksi lapsi on sukulaisten mielestä liian vähän. Ainokaiset ovat pilalle hemmoteltuja, ja pitäähän perheen murulle pikkuveikka tai sisko hankkia. Jos yksi on liian vähän ja neljä paljon, normiksi jää kaksi-kolme lasta. Se on aika ahdas luku, normiksi. Tunnen monta sosiaalista ja fiksua, perheessään ainoana lapsena kasvanutta aikuista. Monet heistä ovat toivoneet itselleen sisaruksia, mutta olemme mekin varmasti toivoneet useamman kerran, että musta aukko nielaisisi ärsyttävät sisarukset niin että niistä ei enää koskaan kuultaisi mitään.

Varsinkin koulutetut vanhemmat hankkivat nykyään lapsensa joka tapauksessa niin myöhään, että lapsiluku pysyy väkisinkin pienenä. Suomalaisen lapsiperheen elämäntapa tuhlaa keskimäärin niin paljon luonnonvaroja, että se ei varmaankaan ole huono asia.

Vapaus

Moitin taannoin Veloenaa siitä, että on naiselle helppo vaihtoehto hypätä pois oravanpyörästä ja jäädä vaikkapa harrastamaan ympäristöfilosofiaa akateemisten hanttihommien varaan. Moni akateemisesti koulutettu nainen tekee saman siinä vaiheessa, kun on mahdollista jäädä hoitovapaalle. Siis siinä tapauksessa, jos hänellä on vakituinen työpaikka. (Milloinkohan miehet hoksaavat saman mahdollisuuden?)

Olen potenut pientä päätöskrapulaa, yliminäni saarnaa että petän liberaalifeministisen aatteeni jos "jään kotiin", olkoonkin että jään kirjoittamaan enkä hoitamaan lapsia. Krapulasta selviää sillä, kun muistaa, että se on vain liian hyvin sisäistettyä ammattikuntani hysteriaa oman ja muiden markkina-arvon jatkuvasta määrittämisestä alan sisällä.

Opin tämän jo koulussa: tunsin itseni väkisinkin huonommaksi kuin ylellä jo ekoina opiskeluvuosina tuuraavat kaverini, täysin riippumatta siitä, että hakkasin ekoja romaaniyritelmiä ja novelleja koneelle iltaisin ja kunnianhimoni suuntautui ensisijaisesti sille puolelle. Ja vähän balettiinkin. Ammattikorkeakoulussa arvostettiin yhdenmukaisuutta, meidät koulutettiin tavoittelemaan samoja asioita. Tai sitten vika on minussa, opiskelukaverini ovat kuitenkin menneet hyvin erilaisiin paikkoihin töihin, naistenlehtiin tai tiedottajiksi tai iltapäivälehteen tai opettamaan.

Tämä asia ei selvästi ole ongelma kenellekään muulle kuin itselleni, ei työkavereilleni, ei ystävilleni, ei kenellekään. Pientä sukurasitetta tosin voi olla takana. Jenny Kangasvuo kirjoitti vähän aikaa sitten, miten sukujuhlissa ihastellaan kihlautumisia ja lapsia ja perheelliset sisarukset nousevat vanhempien sukulaisten silmissä arvoasteikossa ylemmäs. Meillä puhutaan perhejuhlissa todistuksista, tutkinnoista, työpaikoista. No puhutaan meilläkin lapsista nyt kun yhdellä meistä sisaruksista on sellainen.

En pohtisi näitä asioita, jos kirjoittaminen ei olisi menestyksestä riippumatta henkisesti aina jonkin verran raskasta. Jos voisin olla täysin varma lahjoistani ja motivaatiostani, jäisin vapaaksi kirjoittajaksi saman tien, ilman minkäänlaista opiskelukulissia.

Syksy

Olen nyt virallisesti ilmoittanut työnantajalleni, että en ole syksyllä käytettävissä. Vähän haikea olo, mutta puolentoista tunnin työmatka on liian pitkä. Toisaalta, jos hankkisin Helsingistä asunnon, taloudellinen hyöty olisi plus miinus nolla. Syksyn suunnitelmissa on haku Turun yliopiston luovan kirjoittamisen koulutusohjelmaan. Jos en pääse, niin se on kolaus itsetunnolleni, ei muuta. Joudun ravaamaan Helsingin sijaan Turussa, mutta vain kolmena päivänä viikossa, enkä joudu tekemään niin pitkää päivää.

Luovasta kirjoittamisesta saisin yhden lyhyen sivuaineen, joka minulta puuttuu. Opinnot ovat muutenkin levällään, lähinnä kirjatenttejä ja esseitä sekä jotain kieliopintoja olisi seuraavaksi vuorossa. Ehkä en ole tarpeeksi kunnianhimoinen, kun lähtökohtani on tehdä opintoja vähän valmiimmaksi, ei valmiiksi?

Luultavasti haen viimeistään kesätöihin samaan paikkaan taas ensi vuonna. Jotenkin ne opinnotkin pitää maksaa.