Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).

Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.

Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

The Grind

Kameron Hurley käyttää scifikirjoittamisen ammattimaista puolta käsittelevissä kolumneissaan toistuvasti sanaa ”grind”. Sen voi kääntää oravanpyöräksi, mutta minulle sanasta tulee enemmän mieleen verbi ”raastaminen”, niin kuin raastinraudalla. ”Grind” sisältää työn ja siihen kuuluvat todelliset ja sisäistetyt vaatimukset siitä, mitä kirjoittajan ”pitäisi” tehdä.

Yksi asia, joka kirjoittajalle tänä päivänä itsestään selvästi ”kuuluu”, on sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Omia kanavia myöten tiedotetaan työn vaiheesta, tulevista julkaisuista ja juhlitaan saavutuksia. Epäonnistumisia tai kriittisiä puheenvuoroja ei tuoda esille, koska ne huonontavat hyvää meininkiä. Sosiaalinen media on larppi, jonka nimi on ”Kaikki muut ovat täydellisiä” ja ”Kaikilla muilla menee hiton hyvin”. Ja jos sinulla ei olekaan, niin se on varmaan oma vikasi, koska muuthan näkyvät pärjäävän niin hyvin.

Havaintoni mukaan pidempään kirjoittaneilla ja julkaisseilla on tietty näköharha suhteessa muihin samassa tilanteessa oleviin. Kirjoittaminen ja julkaiseminen on kuin soutamista huonolla ilmalla. Kaikki lähtevät samasta rannasta ja tuntuu, että toiset ehtivät heti pidemmälle, jo esikoiskirjasta alkaen. Itse näkee lähinnä oman kamppailunsa, koska sateelta ei erota enää lähtöpistettä eikä soutaessa pysty pitämään silmällä myöskään sitä, mihin on menossa. Mutta sitten kun vilkaisee sivuille, niin huomaa, että siinä on jotain kolme tyyppiä reuhtomassa, loput on jääneet tyynemmille vesille. Eikä niillä kolmella-neljällä ole kenelläkään sen helpompaa, niiden naamat ovat ihan sen saman sadeveden ja rään peitossa kuin itselläkin.

Kateutta sanotaan suomalaisten perusominaisuudeksi. Ja näinhän se menee: yksinyrittäjä kadehtii palkansaajaa, kokonaistyöaikaa painava ylempi toimihenkilö kadehtii naapurin sossupummia ja eläkeläinen turvapaikanhakijan vastaanottorahaa. Työlääntynyt perheenäiti kadehtii yksinhuoltajalta lapsivapaata viikonloppua, onhan näitä. Tarpeeksi huonolla itsetunnolla varustettu kansalainen voi kadehtia jopa vammaiselta tämän aivovammaa.

En usko, että kateus on suomalaisille sen ominaisempaa kuin muille kansoille. Ihminen, joka arvostaa ominaisuuksiaan tai valintojaan, ei yleensä kadehdi toisten ominaisuuksia tai valintoja. Sen sijaan vertailu muihin voi tuottaa alemmuudentunteita kenelle tahansa. Sosiaalinen media ei tue kirjoittajan itseluottamusta. Ne muutamat peukutukset unohtuvat nopeasti, vahvemman jäljen tekee mielikuva muiden pärjäämisestä.

The Grind ylhäältä päin katsottuna. Kuva: Saara Henriksson

Larppiin kuuluu myös jatko-osa, jonka nimi on ”Helppoahan sinun on.” Jokainen kirjoittaja kuulee näillä sanoilla alkavan lauseen lähipiiristään jossain vaiheessa. Voidaan sanoa esimerkiksi, että helppoahan sinun on, kun olet saanut kirjan julki. Tosiasiassa romaanin julkaiseminen ei ole koskaan helppoa. Minulla se vaati monta vuotta, kolme käsikirjoitusta ja useita hylsykirjeitä.

Tai että sinulla on helppoa, kun sinulla ei ole tuota asuntolainaa. Tämä lausutaan painokkaasti, kuin asuntolaina olisi kohtalo, vääjäämätön tosiasia ihmiselossa. Mutta ihminen voi myös tehdä valinnan olla hankkimatta omaa asuntoa. Muuten, kun usein sanotaan, että kirjailijana on vaikeaa tai mahdotonta elää Suomessa, tällä oikeastaan tarkoitetaan, että kirjailijana on vaikeaa kerätä omaisuutta ja elää keskiluokkaista elämää.

Lapsettomalle voidaan tokaista, että sinullahan on sitä on aikaa, koska olet perheetön. Hesarin kolumnissa joku kirjoitti äskettäin viisaasti, että jos työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, kokeilepa työttömyyden ja perheen yhdistämistä. Saati, jos ei ole työtä eikä perhettä. Usein on myös niin, että työ suojelee perheeltä ja perhe työltä. Monilla ei ole edes sitä palapeliä, jota kasata.

Kollega sanoi asiasta niin hienosti, ettei minulla ole mitään lisättävää: ihmiset tarvitsevat tekosyynsä, jotta he kestävät kasassa. Samaten naurattaa aina, kun joku viittaa freelanceriuteen "oravanpyörästä hyppäämisenä”- Tienuun epäkiinnostava maailma kun on ihan sama, paitsi että joka ikisen keikan joutuu myymään erikseen. Kaunokirjallisuus joutuu siinä samalle "miten voin saada tästä rahaa" -viivalle kaiken muun kirjoitustyön kanssa.

Asia, joka The Grindissä itseäni tökkiikin kaikkien eniten, on tietty ulkokirjallinen ammattimaisuuden mentaliteetti. Se tekee kaikesta itse kirjoittamistoiminnan ulkopuolisesta toiminnasta sellaista pöljää puljaamista. Pitäisikö vähistä rahoista panostaa ammattimaisemman näköisiin nettisivuihin tässä kuussa? Pitäisikö otattaa itsestään kirjailijakuva? Vai satsaisiko muuhun, käännöksiin, jatkokoulutukseen? Mieluummin lukisin vanhoja Kosmoskyniä.

Ammattimaisen toiminnan ”vaatimus” on mukana koko ajan. Pitäisi olla aktiivinen, ideoida koko ajan uusia juttuja. Siltä ainakin tuntuu, koska ”kaikki muut” tekevät näin - ja jos minä ainoana jätän tekemättä, urani on tuomittu enkä enää koskaan saa lukijoita tai kirjaa julki. Lukijat menevät sen kirjailijan teosten pariin, joka päivittää blogiaan aktiivisemmin. Mahtaako olla näin?

Ainoa lohtu on, että muualla on huonommin, ruotsalaisilla ja yhdysvaltalaisilla kollegoilla se itsensä markkinoinnin vaatimus on vielä kovempi, niin kuin on kilpailukin. Luovaan työhön on kuitenkin pakko säilyttää tietty harrastelijamainen asenne, näpertelyn ilo, muuten niitä hyviäkään ideoita ei koskaan synny. Sellaisesta työstä ei saa rahaa, jota ei viitsi tehdä. Ilotonta, hengetöntä proosaa ei halua lukea kukaan.

Ensi viikolla Tampereella on koululaisten syysloma. Aion käyttää ajan lukupinon madaltamiseen ja tehdä kaikkea turhaa. Sitten voin taas reippaana oravana palata pyöritykseen.

Itsekuri uskontona

Aamun ratoksi olen lueskellut kaverin vinkkaamaa Medium-sivustoa. Siellä yrittäjät, bisnesoppaiden kirjoittajat ja valmentajat jakavat oppejaan tyydyttävämmän elämän saavuttamiseksi ja paremman maailman rakentamiseksi.

Tarjolla on esimerkiksi David Heinemeier Hanssonin kannustuspuhe. Hansson on 35-vuotias ohjelmistoyrittäjä ja suositun Ruby on Rails -palvelun kehittäjä. Hän on myös bestseller-kirjailija ja Endurance-ralliautoilija. Hänellä on homma hanskassa, hän kantaa vastuun itsestään ja elämästään ja kehottaa sinua tekemään samoin. Aina on aikaa toteuttaa oma unelmansa. Loppujen lopuksi, kuka muu unelmasi toteuttaisi kuin sinä itse?

David Heinemeier Hanssonin ja hänen kaltaistensa kantamaa soihtua aloittelevat yrittäjät tavoittelevat päivästä toiseen: pystyt siihen, kun uskot unelmaasi, aikuiset ovat ihan tyhmiä ja teet itse oman tiesi anyway.

”The high-achievers, the men of action” ovat uuden ihanne-elämäntavan mallioppilaita. Bisnesgurujen mekka ja kehto on Piilaakso ja paras seuraaja nuori tai nuorehko innostunut mies. Gurujen jäljissä lukuisat start up -yrittäjät ja bisnesvalmentajat hakevat todellisen menestyksen salaisuutta, ilman substanssia.

Leikitäänpä hetken, että itsekuri ja itsensä ylittäminen ovat ”menestyksen” tärkeimmät tekijät. Esimerkiksi verkkojulkaisu Growthzerin perustajan Oskar Nowikin mukaan 80 prosenttia lukijoista haluaisi kirjoittaa kirjan, mutta vain yksi prosentti onnistuu toteuttamaan haaveensa. Itsekurin puutetta! Ei tarvita sanomaa, lahjakkuutta tai taitoa, vain itsekuria. Omia tapoja muuttamalla ja pieniä askelia noudattamalla jokainen pystyy tuottamaan pienen ihmeen Amazoniin julkaistavaksi. Näin kävi nimittäin myös Oskar Nowikille. Hän on muun muassa julkaissut kirjan ”In Control: 5 Weeks To Stronger Self-Discipline”.

Eihän tuollaisessa maskuliinisuuden mallissa ole sinänsä mitään uutta, mutta jotenkin se tulee puhtaaksiviljellyksi näissä bisnesihmeissä. Loppu ihmiskuntaa sitten ihmettelee ylipainoisena, velkaantuneena ja surkeana, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kirjoittajan hybristä en tämän osuvammin osaa kuvata.

Uusi uljas mieskuva huipentuu Andy Weirin Yksin Marsissa -kirjan päähenkilöön. Watney käy yksinäistä, seksitöntä olemassaolokamppailuaan vihamielisessä ympäristössä, apunaan vain omat lihaksensa, nokkeluutensa ja tonnikaupalla huippukallista, aurinkosähköllä käyvää teknologiaa. Yksin Marsissa on viihdyttävä ja jännittävä kirja, mutta elämänohjeita en siitä ottaisi.

Verkottuneessa etätyöskentelyssä myös työkaveri ovat menettäneet entisen merkityksensä. Kävin puolison kanssa katsomassa elokuvan Everest. Siinä oli kyse vähän samasta asiasta, tarinan viehätys perustuu ihmisen selviytymiseen uskomattomissa olosuhteissa. Vuorikiipeilijälle tiimi on kuitenkin tärkeä ja he toimivat ryhmässä. Watneylla tai Internet-ajan yrittäjäsankarilla ei ole ketään.

Pelkkään itsekuriin perustuvasta työskentelystä puolestaan sanoisin, että se ei toimi. Jos itsekuri olisi ratkaisu, kaikki laihduttajat saavuttaisivat tavoitteensa ja tupakoitsijat lopettaisivat noin vain. Joillekin itsensä kanssa kilvoittelu on hauskaa peliä ja paras työskentelymetodi. Toisille tehokkaampaa on keksiä hyvä palkitsemisjärjestelmä, tai mikä tahansa suostuttelukeino. Mikä hyvänsä toimii, se toimii. Esimerkiksi minulla itsekuria ei ole juuri lainkaan. Ainoa tapa saada tehtyä vähänkin vastustusta aiheuttavia asioita (kuten lähteä salille) on onnistua tekemään se jotenkin vahingossa, ajattelematta. Huijata itsensä työhön.

David Heinemeier Hanssonin kirjat myyvät, joten bisnesvalmennukselle on oletettavasti markkinoita. Tuskin näitä elämänohjeita pursuaisi joka paikasta, jos näköpiirissä ei siintäisi jonkinlainen ansaintalogiikka. Joten kun näette minun kirjoittavan inspiroivilla kuvapankkikuvilla koristettua, englanninkielistä kannustuspuhetta itsensä huijaamisen merkityksestä Medium-sivustolle, tiedätte, minkä vuoksi. Siihen saakka hukkaan aikaani lukemalla kaunokirjallisuutta - ja naureskelemalla ajanhallintakirjoituksille.

Löydä sisäinen motivaatiosi

Keskustelu puolison kanssa johti pohtimaan, miten erilaisia motiiveja kirjoittajilla on. Puoliso kun joskus (lue: aina) naureskelee sitä kaikkea touhua, johon osallistun. Lukijalle kirjailijan sisäinen motivaatio on sangen merkityksetön seikka, tärkeintä, että kirja on hyvä. Harvoin kirjoittaja itsekään tulee näitä sen syvällisemmin pohtineeksi, kirjoittajan tehtävä on kuitenkin kirjoittaa, ei pohtia oman motivaationsa syvintä olemusta. Usein motivaatio - se, mitä kuvittelemme saavuttavamme - kuitenkin myös ohjaa lopputulosta. Esittelen tässä viisi havaitsemaani kirjoittajatyyppiä motivaation mukaan lajiteltuna.

1. Sisäinen pakko

Yleisin kirjoittajatyyppi, esiintyy varsinkin harrastajakirjoittajien joukossa. Kirjoittaminen on itseilmaisua, tapa olla olemassa. Sisäisen Pakon varassa elävä kirjoittaja on tyytyväinen, kun saa paukuttaa tekstiä menemään keittiössä lasten nukkuessa/hirsimökissä vuoristossa/kirjoittajaretriitissä Santorinilla. Tekstin julkaisu ei välttämättä siinnä kirjoittajan näköpiirissä, eikä se ole olennaistakaan. Kirjoittajatyypeistä hän on ehkä kaikkein onnellisin. Jos tämä kirjoittaja haluaa kehittyä tai julkaista ammatikseen, kuvaan astuu aikanaan myös muita motivaattoreita.

Viholliset: ei ole, ellei harrastukselta aikaa vievää päivätyötä tai perhettä lasketa.

Korkein palkinto: kirjoittaminen; se, että saa kirjoittaa.

2. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija

aka Luova Nero. Tämä kirjoittaja hioo teosta, kunnes teksti taipuu noudattamaan hänen visiotaan pilkulleen. Vaatii paljon itseltään ja muilta. Parhaassa tapauksessa hänellä on ymmärtäväinen kustannustoimittaja ja kustantaja, joka ei hoputa - tai anna lemppuja, jos teosta ei synny määrätyssä ajassa. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija antaa romaanille aikaa - kuusi vuotta, ei, kahdeksan, ei, kymmenen - niin kauan kuin se vaatii. Hän ei välttämättä nyrpistä viihdegenrelle, mutta hänen tavoitteensa ovat paljon korkeammalla. Hän haluaa uudistaa koko kirjallisuudenlajin!

Kirjallisuuden Puhtauden Vaalijan pahin vihollinen on kriitikko. Myös kriitikko nimittäin vaalii kirjallisuuden puhtautta. Kun Luovan Neron ja kriitikon kirjallisuuskäsitykset törmäävät, on jälki kauheaa. Kirjailija muuttaa ulkosaariston etäisimmälle kallioiselle niemennokalle ja vannoo, ettei kirjoita enää koskaan.

Korkein palkinto: Nobel-palkinto.

Nobel-mitalin työpöytää koristamaan voi ostaa kätevästi myös museon puodista. Kuva: Saara Henriksson

3. Karrieristi

Puhtauden Vaalijan kiistakumppani. Karrieristi hahmottaa kirjoittamisen urana ja uran etappeina. Hän julkaisee kirjan vuodessa, mieluiten kaksi, tai kolme. Elämä ja kirjallisuus on tyhjä lehtiö, joka on täytettävä kirjoituksella, koska on kiire, kiire. Tämä kirjoittaja pelkää katoamista, sitä, että häviää ensin itsensä näkyvistä, sitten muiden. Kuin tanssijalla, joka loukkaantumisen vuoksi joutuu jäämään pois esityksistä, Karrieristin identiteetti on hukassa, jos hän ei julkaise.

Parhaimmillaan kirjoittaja kehittyy teosten välillä, yhden teoksen aikana kun kehitystä harvoin ehtii tällä tahdilla tapahtua. Hän pääsee eteenpäin, koska ei jää jumittamaan yhden idean kanssa vuosikausiksi. Jos karrieristilla ei ole isoa yleisöä tai jos hänen takanaan ei seiso vankkaa kaupallista kustantajaa, kirjat ilmestyvät tarvepainatuksena, Pekan Pien-Kustannuksen tai netissä toimivan U’R’ThePublisher-palvelun kautta.

Karrieristin alalaji on Yleisön Palvelija, eli karrieristi, jolla on yleisö. Kieli pitkällä odottavalle lukijakunnalle kirjoittaminen on varmasti antoisaa, mutta astuu jo pois pelkän sisäisen motivaation (kuulenko setelitukkujen kahinaa?) alueelta.

Vihollinen: kriitikot, apurahat tai kirjallinen julkisuus eivät aina ole karrieristin puolella. Kehittyäkseen kirjoittajana tai jatkaakseen uraansa karrieristi voi joutua etsimään muita motivaattoreita.

Suurin palkinto: uusi kirja kustantajan luettelossa säännöllisesti.

4. Kaveripiirin Sankari

Monet genrekirjoittajat (scifi, fantasia) kuuluvat tähän ryhmään, niin kuin myös useimmiten marginaalisten kirjallisuudenlajien kirjoittajat. Yleisö on pieni, tai hitto, minähän tunnen heidät melkein kaikki! Yhteisö palkitsee, kannattelee ja tukee, kun valtavirtakirjallisuus kääntää selkänsä. Parhaimmillaan Kaveripiirin Sankari hyötyy siitä, että hän tuntee yleisön, jolle kirjoittaa. Kirjallisuudenlaji säilyttää omaleimaisuutensa, kun sitä lukevat ja kommentoivat vain alan todelliset harrastajat. Kaveriporukalla on myös mukava kokoontua kaljalle ja ruotia hyvässä seurassa maailman ja kirjallisuuden menoa. Lopulta myöskään kustantajaa ei tarvita, koska pienpainatteet voi tehdä itse kopiokoneella ja jakaa kavereille kaljatuoppeja vastaan.

Kaveripiirin Sankarin alalaji on Pääri-Kilvoittelija. Kun ensimmäinen kirjoittaa faniporukalle, Pääri-Kilvoittelija haikailee kirjallisiin piireihin. Hän on kehystänyt Kirjailijaliiton jäsenkorttinsa ja on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä kollegat hänen työstään ajattelevat. Pääri-Kilvoittelija on harvoin suuren yleisön tuntema.

Vihollinen: nälkäkuolema.

Suurin palkinto: jokin yhteisöpalkinto, Atorox- tai Kuvastaja-palkinto

5. Rohkea Oman Tiensä Kulkija

Kohdan 2, 3 ja 4 -kirjoittajat kysyttäessä usein sanovat olevansa tätä lajia. Todellisuudessa täysin tallaamattoman polun löytää vain harva, ja vielä harvempi pystyy kulkemaan sitä ilman apua tai tukea. Kirjallisuuden outolintu, jota ei välttämättä arvosteta omana aikanaan. LISÄYS: Oman tiensä kulkijaa tämä ei kuitenkaan haittaa, koska lopulta hän on ollut oikeassa. Ellei sitten ole kuollut sydänkohtaukseen kirjakaupan värityskirjaosaston edessä ennen mestariteoksensa luomista.

Vihollinen: ?

Suurin palkinto: Tuntematon.

Luultavasti jokainen kirjailija tunnistaa itsessään useamman näistä motivaattoreista, ainakin himpun verran. Parhaimmillaan omaa motivaatiota tutkimalla voi löytää ratkaisun avaimia tilanteeseen, jossa työ tuntuu jumittavan. Antoisaa kirjoittamissyksyä kaikille!

Pieni kenttätutkimus jatkamisesta

Vedin viikonloppuna lyhyen koulutuspäivän Kirjoituskone käyntiin. Siellä ei startattu sähkökirjoituskoneita vaan käynnisteltiin kirjoittamislihaksia noin muuten, tekemällä harjoituksia ja virittäytymällä. Koulutuspäivä innosti muistelemaan omia kokemuksia aloittamisen ja jatkamisen vaikeudesta. Olen istunut monilla kirjoituskursseilla Viita-akatemiassa, Oriveden opistolla ja yliopistossa viime vuosikymmenen puolella. Suuri osa kurssitovereista on sittemmin lopettanut kirjoittamisen ja löytänyt tilalle jotakin muuta, mutta aloin pohtia, millaiset ihmiset sitten ovat jatkaneet.

Joillain intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuvilla intohimon kohde on vaihtunut esimerkiksi teatteriin, tai politiikkaan. Jollakin on elämä vienyt mennessään, on työtä ja perhettä. Jonkun puoliso ei ole tukenut harrastusta ja kirjoittaja on luopunut siitä toistaiseksi.

Tuntuu itsestään selvältä, että lahjakas kirjoittaja, jolla on sanottavaa, kirjoittaa. Kuitenkin kursseilla on ollut minua lahjakkaampia kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta tai ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan. He pelkäävät tyhjää paperia, eivät saa tekstiä syntymään, heillä on terveysongelmia, he löytäneet jotain muuta. Merkittävä syy siihen, miksi itse olen jatkanut, on se että edellinen ala oli yhtä epävarma. Olin toki töissä, vähän aikaa, mutta lyhyitä pätkiä kerrallaan. Yhtään työsopimusta minulla ei ole ollut, joka olisi ollut pidempi kuin jokin saamani apurahapätkä.

Katsoin eilen Whiplash-elokuvan, joka kertoo jazz-rumpalista konservatoriossa. Nuorella miehellä oli lempeä isä, jolle kelpasi kaikki, ja sitten oli stereotyyppisen julma musiikinopettaja, jolle ei kelvannut mikään. Mietin, että onko tässä todella meidän taideopetuksemme kuva? Onko välimuotoa, ja voiko rakenteita muuttaa? Kun elokuva oli ensi-illassa, sitä kritisoitiin siitä, että siinä käsiteltiin enemmän kilpailua ja voittamista, ei varsinaista taiteellista kunnianhimoa. Pelkkä itsensä ruoskiminen ei kanna tarpeeksi pitkälle. Tai sitten se oli amerikkalaiselle yleisölle tehty elokuva, ja tietyt mutkat oli elokuvakerronnan takia vedetty suoriksi.

Kuten kollega totesi, tasapaino on lopulta sitä, että tekee. Jatkaa kirjoittamista, ei kuuntele "kaikki käy" -vanhempaa eikä anna natsiopettajan lannistaa, ja pitää huolta, että elämässä on muutakin. Samalla sisäinen pakko ei lopulta tarkoita mitään, jos se ei johda kehitykseen, sen miettimiseen, miten tehdä paremmin. Ilman harjoitusta sisäinen pakko laimenee, ja lakkaa.

Ketkä sitten eivät lakanneet kirjoittamasta?
He, joita rohkaistiin. Hyvä äidinkielenopettaja voi olla kirjoittajan uralla kullanarvoinen.
He, jotka saivat vahvistusta. Ensimmäinen julkaistu novelli on kannustanut kirjoittamaan lisää.
He, joita luettiin. Joskus paras ystävä, jonka kanssa pallotella ideoita, saa jatkamaan.
He, joilla on kirjoittavia ystäviä. Yhteisö tukee kirjoitusharrastusta ja sparraa, potkii tarvittaessa perseelle.
He, joita autettiin. Hyvä haltiatarkummi, kokeneempi kirjoittaja tai kustantaja jeesasi eteenpäin.
He, jotka auttoivat itseään. Perustivat oman kustantamon, kun kustantajaa ei ole löytynyt tai edellisen kanssa meni sukset riskiin.
Ja lopuksi: luonnekysymys. He, jotka olivat itsepäisimpiä.

Onhan myös kirjoittajia, joita on tuettu, sparrattu, kiitetty, potkittu eteenpäin ja joista on odotettu paljon. Kenelläkään kirjoittajalla ei ole mitään velvollisuutta lunastaa yhtään kenenkään odotuksia, paitsi itsensä. On luultavasti myös kirjoittajia, jotka eivät ole saaneet nauttia mistään edellämainituista. Olisi kiinnostavaa kuulla heistä.

Miksei Jeppe mene lukioon?

Saska Saarikoski ottaa kantaa suomalaislukioiden tyttöistymiseen, tai pikemminkin surffaa viranomaisten sivuilla etsimässä tietoa koulutuksen sukupuolijakaumasta. Kirjoitus alkoi lupaavasti. Minusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla Saskan omia näkemyksiä kahden pojan ja kahden tytön vanhempana. Mutta loppuosa tekstistä meni tähän samaan "miksi naiset viranomaisina ja opettajina eivät huomioi poikia" -valitukseen.

En jaksa uskoa, että oppilaan sukupuoli olisi se merkittävin tekijä toisen asteen koulutusvalinnoissa. Kai poikalasten siinä kuin tyttölastenkin vanhemmat tietävät, miksi lapsi ei halua lukioon. Vuosisatojen ajan, kun tytöt pidettiin poissa koulusta, niin sukupuolijakauman vinoutuma oli järjestelmän vika. Kuitenkin luulisi, että rauhanajan vauraassa pohjoismaassa lapsilla olisi hyvät mahdollisuudet oppia niin äidinkieltä kuin matematiikkaakin lämmitetyissä, valaistuissa luokissaan, koulutetun opettajan tuella. Sitä paitsi minusta näyttää, että monet tytöt on oikein hyviä matikassa, niin kuin pojatkin. Joku muu on vikana, jos naiset eivät innostu fysiikasta tai miehet äidinkielestä.

Uskonkin, että valintoihin vaikuttavat enemmän vanhempien taustat ja arvostukset sekä koulutuksen resurssien suuntaaminen. Puhun nyt vanhempien lapsiinsa käyttämistä resursseista ja kannustuksesta. Kuulemma Aasian maissa kuten Kiinassa ne tytöt, jotka ylipäätään pääsevät korkeakouluun, ohjataan helpommin luonnontieteellisille aloille kuin länsimaissa. Eli raha, toivo tulevasta menestyksestä ratkaisee enemmän kuin sukupuoli. Meillä lapset saavat valita opiskelualansa aika vapaasti, kiinnostuksesta riippuen, koska yksilön vapaus toteuttaa itseään on meikäläisessä kulttuurissa arvostetumpaa. Sama pätee varmaan myös toisen asteen koulutukseen, lukioon tai ammattikouluun. Kumpi tienaakaan enemmän, toimittaja vai putkimies?

Ylipäätään minusta tasa-arvokeskustelussa tuijotetaan liikaa vaan siihen oppilaan sukupuoleen. Ei huomioida tarpeeksi sitä, miten meillä on ylipäätään enemmän lukiolaisia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mitä mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun nähdään koulutuksen kautta olevan (ilmeisesti koko ajan vähemmän), ja niin edelleen. Minna Canthilla olisi epäilemättä ollut asiaan sanottavaa. Enemmän kuin sukupuolta pitäisi katsoa yhteiskuntaluokkaa. Koululaisen kohdalla saman asian voi ilmaista sanalla ”vanhemmat.”

Poikien koulumenestykselle olisi varmaan paljonkin tehtävissä. Tutkittua tietoa oppimisen ja opetuksen tasa-arvosta on yllin kyllin, eri asia, pystytäänkö luokkahuoneiden todellisuudessa tätä tietoa hyödyntämään. Voidaan kysyä poikien vanhemmilta, mitä pitäisi tehdä. (Paitsi jos humanistisesti sivistyneen Saarikosken perheessäkään pojat eivät halua lukioon, mutta tältä kannaltahan asiaa ei nyt tarkasteltu.) Itse kuuntelen mielelläni ammattilaisia, luokanopettajia ja erityisopettajia, silloin kun tietoa kantautuu koulusta kotiin saakka, ja kantautuuhan sitä.

Otetaan nyt esimerkiksi lukutaito. Kuulostaa mahtipontiselta ekaluokkalaisen vanhemman suusta, mutta olen kovasti samoilla linjoilla lapseni koulun kanssa. Eli vanhemmilla on sen edistämisessä merkittävä rooli. On tärkeää, että vanhemmat lukevat lapselle ääneen, ja että lapsi välillä lukee vanhemmilleen. Ei kannata tuomita sarjakuvia. Olisi hyvä, jos vanhemmat lukisivat lapsen aikana, eli lukisivat lapsen nähden myös itse.

Vasemmistolaisen työväenliikeen hiipumisen myötä myös työväen sivistysliike on hiipunut. Jos työväenluokkaisen perheen poika ei koskaan näe isäänsä kirja kädessä, sillä voi olla isompi merkitys kuin millään opettajalla, koulujärjestelmällä tai tasa-arvotiedon keskuksen suosituksilla ikinä. Itselläni on pieni epäilys, että myös porvarillisten, korkeasti koulutettujen litteraattien perheiden vanhemmat nykyään lapsensa aikana silmäilevät enemmän älypuhelinta kuin kirjaa.

Niin. Minulle saa sitten kuuden vuoden kuluttua tulla muistuttamaan kasvattajan hybriksestäni.

Aina kun puhutaan peruskoulusta ja lukiosta, sisäinen anarkistini/oikeistolibertaristini nostaa rumaa päätään ja jupisee, että kasvatustyö kuuluu vanhemmille. Vihasin aikanaan peruskoulua ja kun se päättyi, vannoin, että vaikka kuinka aikuinen ja kypsä ja tasa-arvoa kannattava minusta tulee, en koskaan käänny kannattamaan pakollista peruskoulua. Tietenkään kaikki vanhemmat eivät tunne omia lapsiaan tai heidän maailmaansa, tai heillä ei ole resursseja kannustaa lasta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin jonkun luokkakaverin perheessä. Siksi on tärkeää, että peruskoulutuksen tasa-arvosta keskustellaan, ja muustakin kuin sukupuolinäkökulmasta. Mutta koulu ei voi, ei vain yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea ja vaikuttaa lapsen elämässä ihan kaikkeen.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi miehet jättävät lasten kasvatuksen naisten harteille niin kotona kuin koulumaailmassa. En toisaalta usko siihenkään, että kasvattajan sukupuolella olisi niin paljon merkitystä. Mutta yhtä hyödyllinen kysymys kuin se, miksi naisena en ole suuntautunut luonnontieteelliselle alalle, olisi miehenä kysyä, miksi en ole lähtenyt opettajankoulutukseen.

Vaihtoehtoisia kirjalistauksia ja työsumaa

Tekemättömien töiden ja puolivalmiin romaanin suosta päivää. Nostan hetkeksi pään pinnalle ja katselen ympärilleni, syksy on näköjään alkanut.

Kirjasyksystä on tullut laukkakilpailu, jonka vaiheita seurataan katsomosta hihkuen. Ennakkosuosikkeja seurataan tarkimmin, ainakin sanomalehdistössä. Nämä ovat aina vähän masentavia, nämä ”kymmenen romaania, joista tänä syksynä puhutaan” -listat. Ymmärrän, että päivälehden tehtävänä on poimia kirjapinosta edustava otos lukijoita kiinnostavista kirjoista, mutta listojen ulkopuolelle jää kuitenkin aina monta hyvää kirja.

Blogin ”erilainen kirjasyksy” -projekti tyssäsi viime vuonna puoleen väliin. Tässäpä kuitenkin viisi plus yksi kirjaa, jotka ovat puhuttaneet minua (ja sivupersooniani) nyt elo-syyskuussa.

David Leigh ja Luke Harding: Assange (Into 2014). Luin teoksen ennen kuin katsoin Ylen lähettämän Laura Poitrasin dokumentin Citizen Four. Oscar-palkittu dokumentti käsittelee Edward Snowdenia, Guardian-toimittajien kirja puolestaan tapahtumia ennen Snowdenin tietovuotoja: Assangen hakkeriuraa, Wikileaksin alkutaivalta, Islannin tapahtumia ja maailman suurinta tietovuotoa, jonka lähteenä operoi sotamies Chelsea (kirjassa vielä Bradley) Manning. Kirja kertoo lopulta saman tarinan kuin pari vuotta sitten katsomani Viides valta sekä (fiktioelokuvaa parempi) dokumentti We Steal Secrets.

Teos Julian Assangesta ja Wikileaksista ei voi olla tylsä, eikä se olekaan. Yksityiskohdat paranoidin päähenkilön tempauksista ovat niin hillittömiä, että niitä olisi mahdoton kaunokirjallisuudessa pukea uskottavaan muotoon. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin painava asia sananvapaudesta ja suurvaltojen sekä heitä avittavien yritysten pyrkimyksista kahlita aktivistien ilmaisua. Tietoturva, internetin vapaus ja sananvapaus ovat nykypäivän keskeisiä kysymyksiä, jotka vaikuttavat kaikkeen kansalaisliikkeiden toiminnasta yksittäisen toimittajan vapauteen. Parhaillaan minulla on luvussa Luke Hardingin kirjoittama Snowden (niin ikään Inton kustantama, 2015).

Leena Krohn: Erehdys (Teos 2015). Pakko rakastaa teosta, jossa on näin läpensä synkkä ja pessimistinen maailmankuva. Keski-ikäinen mieskirjailija suuntaa kirjastovierailullaan nimettömään kaupunkiin, välinpitämättömän yleisön eteen. Kirjailijan vierailu tympeässä kirjastossa on virhe, novellien kirjoittaminen on ollut virhe, virhe on elää ja varsinkin kuolla. Oi ja voi. Ilmaisu ja kieli ovat Krohnilla hallussa ja samastumispintaa kirjailijalle löytyy, mutta Erehdys ei nouse suosikikseni Krohnin teosten joukossa.

Miina Supinen: Mantelimaa (WSOY 2015). Vapautunut ja hauska kertomus perheestä, suomalaisesta bisnesälystä ja ikuisen joulun tavoittelusta. Viihdyttäjä, perheenäiti Molli joutuu miehensä työtapaturman seurauksena teemapuistoon töihin. Kyseinen Mantelimaa on kirjailijan elävä luomus, hillitön kuusenkoriste-spektaakkeli joulupukin pajoineen, pomppulinnoineen ja K18-alueineen. Teos kaataa hilpeästi raja-aitoja niin kerronnan kuin sisältönsäkin puolesta. Ihmiselon älyttömyyttä ja ihmisyksilöiden vinksahtaneita piirteitä tarkastellaan kuitenkin lämmöllä ja ymmärryksellä. Suosittelen syksyn pimeneviin iltoihin.

Niina Hakalahti: Sydänystävä (Karisto 2014). Hakalahden viimeisin aikuisille suunnattu proosateos tarttuu vaikeaan aiheeseen. Mitä tehdä, kun ystävyys alkaa tuntua taakalta, mutta omituisesti käyttäytyvä ystävätär takertuu vain tiukemmin kiinni vanhoihin asetelmiin? Odotin koko ajan konfliktia, kärjistymistä, jota sitten ei kunnolla tullutkaan. Ydinperheen sisäisistä ristiriidoista selvitään niistäkin lopulta liian helposti. Samaa irtonaisuutta ja hulvattomuutta kuin Hakalahden edellisissä teoksissa Uimataito ja Aavasaksa ei löydy. Sydänystävän tapahtumissa ja teemoista on kuitenkin paljon tunnistettavaa, kirja tulee lähelle. Suosittelen kaikille naisille, joilla on joskus ollut paras ystävä.

Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika (Tammi 2015). Kuivakka ja tiiliskivimäisen paksu kirja, jonka kuitenkin luin kiinnostuneena alusta loppuun. Mitä tämä on? Ei enempää eikä vähempää kuin kustannusvirkailijan muistelmat Otavan kivitalosta 1970-luvulla. Käytävillä kulkevat talon työtekijät ja kirjalliset vaikuttajat, päällimmäisenä toimitusjohtaja Paavo Haavikko. Työhuoneessa pistäytyvät tutut ja jo unhoon painuneet suomalaiset kirjailijat. Muotokuvansa saavat niin Otavan 50-luvulla aloittaneet suuruudet kuin myöhemmätkin kirjailijanimet. Omasta kirjallisesta työstään Mäkelä ei kerro paljonkaan, käsikirjoituspinojen, paimennettavien kirjailijoiden ja taloudellisten huolien jälkeen sille ei varmaan ole paljon aikaa liiennytkään.

Erityisen mielelläni luin Mäkelän omia ajatuksia kustantajan vastuusta sekä kustannustoimittajan työstä. Toimittaja on aina ja ensisijaisesti olemassa kirjailijaa varten, puun ja kuoren (kustantamon ja kirjailijan) välissä hänen on lopulta puolustettava kirjailijaa. Samoin kirjailijan näkemys tulee aina ennen toimittajan näkemystä, teksti on kirjailijan, menee sitten syteen tai saveen. Välillä Mäkelä peilaa myös kustantamisen ”vanhaa mallia” nykymaailmaan, jossa sellaiset taloudelliset riskit kuin esikoisrunokokoelmat on koko lailla siivottu kustantajien katalogeista. Suosittelen kaikille suomalaisesta kirjallisuudesta ja kustannusmaailmasta.

Mitähän muuta… suosittelen vielä Chad Harbackin esikoisteosta Pelin henki (Otava 2013) kaikille, jotka haluavat lukea hyvän amerikkalaisen esikoisromaanin. Teoksen maailmasta ja henkilökuvauksesta kertonee se, että se käsittelee enimmäkseen yliopistotasoista baseballia sekä yliopisto-opiskelijoiden ja opettajien ihmissuhteita - juoni ei ole itsessään kovin ihmeellinen, mutta kerronta imee mukanaan. Valloittava, sympaattinen romaani.

Palaan nyt sorvin ja lukemattomien kirja- ja aikakauslehtipinojen ääreen, kuullaan taas…