Huomenna tuulet voimistuvat Jyväskylässä

...ja ensi viikolla Helsingin Kirjamessuilla. Kuvittele tulevaisuus -kiertue pysähtyy seuraavaksi Jyväskylän kaupunginkirjastossa Lokacon-tapahtumassa lauantaina 19.10. Keskustelen novellisti Tarja Sipiläisen kanssa minun ja Erkka Leppäsen toimittamasta Huomenna tuulet voimistuvat - ekologisen science fictionin antologiasta pienessä luentosalissa klo 12.50-13.35.

Antologiasta on mahdollista tulla kuulemaan ja keskustelemaan myös Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25.10. Esittelemme ekoscifiantologiaa Tarja Sipiläisen kanssa klo 13.30 Osuuskumman, Robustoksen ynnä muiden kiintoisien toimijoiden yhteisellä messuosastolla 6h105. Tervetuloa tutustumaan!

***

Puoliso lähti Sweconiin kuuntelemaan amerikkalaisia kunniavieraita kuten kirjailija Jo Waltonia, minä tulostelen junalippuja ja setvin omia ja keralla matkustavan lapsen aikatauluja viikonlopuksi. Olen myös ensi viikolla alkavista kirjamessuista ja Osuuskumman osallistumisesta siellä kovasti innoissani. Porukassa on voimaa, kun yhdessä tehdään!

Osuuskumman tuorein voimannäyte on uusi volyymi kotimaista höyrykapinaa. Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita (toim. Markus Harju ja J.S.Meresmaa) ilmestyy 21.10. ja se on ennakkotilattavissa osuuskunnan omasta kirjakaupasta. Höyrypunkin näkyvyyden edistämiseksi onnistuttiin masinoimaan myös steampunk-hahmojen joukkoesiintyminen Tommi Turusen toimiessa maestrona ja valokuvataiteilijana:

Kuvassa vasemmalta oikealle Osuuskumman steampunk-sankarit ja -kirjailijat Jani Kangas, Jussi Katajala, Taru Luojola, Saara Henriksson, Magdalena Hai, Anne Leinonen, Anni Nupponen, Shimo Suntila ja J.S.Meresmaa. Osa kirjailijoista esiintyy uudessa Höyryä ja helvetinkoneita -antologiassa, osa (kuten minä) edellisessä kokoelmassa Steampunk! Koneita ja korsetteja (toim. Harju&Meresmaa). Kuva (C) Tommi Turunen

Etuoikeutettu, ite oot

Feminismistä on kuulemma tullut naistutkijoiden muiden-puolesta-puhumista tai kilpailuvaltti miesten kenkiin suurimpaan pörssiyhtiön haluaville menestyjille.* Olkoon niin. Minun näkökulmastani julkisuudessa käydään feminististä keskustelua lähinnä muutaman ahkeran kolumnistin kirjoituksissa tai helsinkiläisen mediapersoonan haastatteluissa, eikä heistä kenelläkään ole välttämättä tarjota substanssia käsittelemiinsä aiheisiin. Usein tarkoitus onkin vain keskustelun herättäminen, hyvä niin.

Pystyn samastumaan vahvasti asiastaan innostuneen aktivistin tunteisiin, kun hän oivaltaa, että näinhän tämä asia menee: jos jollekin ihmisryhmälle ei myönnetä käytännössä samoja oikeuksia tai mahdollisuuksia kuin toiselle, se on syvästi epäoikeudenmukaista. Eri asia sitten, kuka asian huomioi ja mitä sille tehdään.

Marginaalissa on tilaa ja mahdollisuuksia tutkia valtasuhteita, mutta muuten en keksi mitään sinänsä väärää siitä, etteikö feminismi voisi olla valtavirtaistakin. Marginaalilla on paljon annettavaa, mutta luonteensa mukaisesti se myös vaalii itseään ulkopuolelta tulevilta "vääriltä" mielipiteiltä. Perus-Suomessa tarvitaan tietoa ja näkökulmia vähemmistöjen kokemuksista, mutta ei mielestäni entistä syvempää kuilua "valistuneiden oikeamielisten" ja "muiden" välille.

Laajennetaan keskustelua hieman feminismistä muuhun yhteiskunnalliseen- ja kulttuurikeskusteluun. On hyödyllistä tunnistaa oman aseman tuomat edut ja olla niistä kiitollinen. Usein etuoikeudet ovat kumulatiivisia: julkaisseena kirjailijana voin puhua kirjallisuudesta varmemmin kuin julkaisemattomana, noin esimerkiksi. Asiantuntemus tuo pääomaa, josta vasta-alkaja ei (vielä) pääse osalliseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kun asemansa vakiinnuttanut keskustelija puhuu omasta kokemuksestaan, hänen tarkoituksensa on automaattisesti jyrätä alleen kentän laidalta tulevat kommentit.

Jos yksilön ominaisuuksista johdettu, etuoikeutettu asema tai privilegio omaksutaan lähtökohdaksi, se menettää pian analyyttinen merkityksensä: mikä tahansa ominaisuus voidaan tulkita privilegioksi tietyssä tilanteessa. Palatakseni feminismiin, privilegio muuttuu samanlaiseksi löysäksi käsitteeksi kuin tasa-arvo: sitä voidaan käyttää taktisesti vaan ei analyyttisesti.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin. Feministisessä keskustelussa muistutetaan aika ajoin, että vaikka henkilökohtainen on poliittista, se ei automaattisesti merkitse, että poliittinen olisi henkilökohtaista. Missään demokraattisessa ajattelukehyksessä rakenteellista ongelmaa ei voida pitää yksilön vikana, eikä yksilöä vastuullisena ongelmista, vaikka kuinka olisi valkoinen tai hetero tai mies. Toisaalta, jos ongelmat nähdään ainoastaan rakenteissa, kukaan ei ole lopulta vastuussa mistään. Koko valtakeskustelu pyörii tämän kysymyksen ympärillä: missä valta piilee? Siihen ei ole yksinkertaista vastausta, ei vaikka kanssakeskustelijan kuinka osoittaisi olevan vanhanaikainen ja väärässä.

(Muutenkin vierastan ajatusta feminismistä tyylikysymyksenä. Alakulttuuri on automaattisesti parempi kuin valtakulttuuri, palestiinahuivi kertoo puhtaammasta sielusta kuin tavallinen kaulaliina. Hohhoijaa.)

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ensin kannattaisi heittää ajattelutapa, jonka mukaan "jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan". Jos kanssakeskustelijan pahin synti on, että hän ei tunne uusimman muodin mukaista, suosittua terminologiaa tai teoreettista tulkintakehystä (queer, intersektionaalisuus, muut sukupuolentutkimuksen käsitteet jotka eivät sano yliopistoa käymättömälle juuri mitään) hän ei sen huomauttamisesta todennäköisesti "ota opikseen" vaan pikemminkin ärsyyntyy.

Toiseksi, kaikenlaiseen aktivismiin kuuluu ilmeisesti olennaisena osana viholliskuvien, todellisten tai kuviteltujen luominen. Näistä kannattaisi luopua. Ei ole kenenkään etu, jos yhden ryhmän kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta ei voida kirjoittaa ilman, että huomioidaan samanaikaisesti jokainen mahdollisesti alakynnessä oleva ryhmä.

*Tulva-lehti 3/2913

Reipas tyttö

- Laita se takaisin, kulta. Se on pienemmille lapsille.

- Mutta minä tykkään pinkkiponista.

- Se on kolmevuotiaille, katso. Viisitoista palaa. Se on ihan liian helppo sinulle. Sinun pitäisi tehdä palapelejä, joissa on vähintään kolmekymmentäkuusi palaa.

- Minä haluan pinkkiponin.

- Katsopas mitä täällä on, tehtäväkirja. Prinsessa Rohkea. Tämä on sinulle sopiva. Katsopas, reipas prinsessa heittää noin tarkasti kivellä. Ja sillä on äiti. Tämä on hyvä. Yleensä prinsessoilla on vain äitipuoli.

- En minä tykkää tästä.

- Ota se nyt. Entäs kyniä? Tarvitsetko uusia tusseja?

- En minä halua mitään. 

- Tai askarteluhelmiä? Haluatko tehdä koruja?

- Ei mitään.

- Tiedän, kulta. Alennusmyynnit eivät ole kovin kivoja paikkoja. Mutta kun kun kuitenkin tarvitaan kaikenlaista niin ostetaan samantien varastoon.

- Mennään pois.

- Älä nyt, ollaan kerrankin ostoksilla, voit saada mitä haluat. Yhden jutun. Tai kaksi.

- Sitten minä haluan pinkkiponin.

- Kuules nyt. Pinkkiponi on vauvoille. Tässä tehtäväkirjassa opetellaan kirjoittamaan kirjaimia ja laskemaan. Etkö halua oppia lukemaan ja laskemaan?

- ...

- Haluatko olla vauva? Sitten et pääse sirkuskouluunkaan.

- Minä haluan sirkuskouluun.

- No niin, sitten otetaan Prinsessa Rohkea. Ja pinkkiponi jää hyllyyn.

- Minä en tykkää Prinsessa Rohkeasta.

- Mutta katso nyt kun sillä on noin kivan oranssinpunainen tukka. Ja se on noin hyvä heittämään kiviä. Nytkin se on osunut suoraan kosijan ikkunaan. Eikö olisi kiva osua noin hyvin?

- ...

- No hyvä on sitten. Viedään tämä kassalle. Ensin pitää maksaa, vasta sitten voidaan tehdä tehtäviä.

- Okei.

- Odotas, nyt tulee kuulutus. Mennäänkin toisen kassan kautta, niin äiti hakee samalla sukkahousuja. Haluatko auttaa äitiä valitsemaan? Nyt äiti saa kymmenen minuutin ajan valita kolmet sukkahousut kahden hinnalla. Katso, kultaa!

- ...

- Onpa pitkä jono. Nyt vaan odotellaan kaikessa rauhassa.

- Äiti.

- Älä nyt marise, iso tyttö. Tämä on kymmenen minuutin shokkitarjous, se tarkoittaa että otetaan nyt tai jäädään ilman.

- Jäädään ilman.

- Jaksa nyt vielä. Reipas tyttö. 

- Rumia sukkahousuja.

- Heh no eipäs ole, katso nyt miten kiiltäviä, tässäkin on perhossomiste, katso katso. No, liiku nyt, tyhmä jono. Mikä ihme siellä kassalla kestää, ei kai se rupea paketoimaan tuota? No voi helvetti. Anteeksi.

- Äiti.

- No mitä nyt taas? Eikö riitä, että saat uuden tehtäväkirjan? Etkö halua, että minä ja isä ostamme sinulle uusia tavaroita? Heitetään tavarat roskiin, niinkö?

- Niin.

- Heitetään kaikki vauvojen palapelit roskiin, sinun pitäisi jo tuossa iässä opetella uimaan ja lukemaan ja katsomaan kelloa.

- ...

- Ne ponit vain leipovat muffinseja ja puhaltavat ilmapalloja, ne ovat mainosmiesten juoni tyttöjen vanhemmille, jotta vanhemmat saadaan ostamaan lisää tavaraa. Kuule mainosmiehet pitävät tyttöjä tyhminä, eivät hevoset syö muffinseja, siis todellakaan, eikä tytöt pidä vain vaaleanpunaisesta väristä, tytöt voivat pitää mistä vain, jousella ampumisesta ja pallon heittämisestä ja uimisesta ja lukemisesta...

- ...

- Minäkin olen ollut pieni tyttö eikä maailmassa tosiaankaan pärjää pelkällä söpöydellä, pitää opiskella, tehdä kovasti töitä. Ei ole helppoa eikä mitään ilmapallojuhlia koko ajan, ei tosiaan.

-...

- Älä itke, kulta. Ihan kohta on meidän vuoro. Hieno tehtäväkirja, hienoja sukkahousuja. Eikö olekin kauniit?

- On.

- Molemmat saavat mitä tarvitaan. Ymmärrätkö?

- Joo.

- ... voi ressukkaa. Tule, viedään ne takaisin. Anteeksi, rouva.

- Viedäänkö Rohkea takaisin?

- Viedään. Sukkahousut kanssa.

- Jee.

- Ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne. Äidin vika. Haluatko vielä pinkkiponin?

- Ei kun mennään vaan pois.

- Anteeksi.

- Ei se mitään.

- Haluatko kivittää tavaratalon ikkunaa kun päästään ulos?

- En.

- Hyvä on, mennään kotiin.

Syitä kirjoittaa

J.S.Meresmaa pohtii toisaalla kirjailijan motiiveja. Miksi Jeppe juo, miksi kirjailija kirjoittaa? (Tai kustantaja kustantaa, voisi hyvin kysyä jatkoksi, mutta se on toinen tarina.) Helppo vastaus olisi, että kirjoitan, koska jotain on vielä sanomatta. Mutta entä jos kirjoittaja huomaa puhuvansa kuuroille korville?

Suomessa on monta kirjailijaa, joiden taidoilla ja julkaisutahdilla pitäisi elellä kirjailijana jo varsin mukavasti. Valitettavasti me kirjailijat joudumme kuitenkin usein toteamaan, että yleisöä (ostajia kirjoille) ei riitä, kutsuja aamutelevisioon ei tule, agentit eivät kiinnostu ja kirjallisuuspalkinnot jaetaan jossakin kaukana omasta horisontista, toisille kirjailijoille.

Vuotavassa veneessä syntyy tietty näköharha. Ulappaa on lähdetty ylittämään, koska rannalle jääminen ei ole syystä tai toisesta ollut käypä vaihtoehto. Edellinen urapolku on saattanut jäädä nousuveden alle, näin käy yhä useammin, taloudellisesti epävarmoina aikoina. Itselläni on ollut vain lyhyitä apurahapätkiä, mutta ne eivät ole olleet sen lyhyempiä kuin työpätkäni olivat toimittajana.

Kun vesi pulppuaa veneeseen, on paha katsella maisemia. Jos veneestä katsoo kuitenkin ympärilleen, voi huomata läheisillä luodoilla seisovan lukuisia rantaan pelastautuneita, jotka katselevat jo aivan muita horisontteja. Moni suomalainen kirjailija julkaisee vain yhden kirjan, ja monet julkaisevat vain kaksi. Joskus tarkoituskaan ei ollut julkaista enempää. Kaikki on tullut sanotuksi jo esikoisteoksessa.

Ja kun oikein asiaa ajattelee, niin kirjoittaminen ei muistuta järven ylittämistä vuotavassa veneessä ollenkaan. Vesi on kylmää ja märkää ja siihen voi upota eikä sitten voi hengittää. Kirjailija jää korkeintaan sohvalle katselemaan televisiosarjoja, tai lukemaan työpaikkailmoituksia. Sekin voi olla hyvä muistaa.

Kun kolmekymppisestä tuntuu, että kaikki muut huitelevat kaukana edellä, voi olla kysymys myös tästä.*

Monen kirjoittajan suurin haave on julkaista oma teos. Kaikkien kohdalla tämä ei toteudu milloinkaan. Julkaiseville kirjailijoille ehdotan seuraavaa ajatusleikkiä: kaikki ne, jotka muistavat ensimmäisen teoksensa ilmestymisen ja lähtisivät leikkiin uudestaan, vaikka heillä olisi nykyinen tieto kylmien vesien karikoista, voisivat nostaa kätensä ylös. Sitten he voisivat laskea kätensä ja mennä takaisin kirjoittamaan. Jupista vaikka mennessään, että Margaret Penny käskee.

---

Aika hyviä syitä kirjoittaa antavat myös toisten kirjoittamat loistavat kirjat (on mahdollista, että vähemmän loistavat kirjat antavat vielä parempia syitä kirjoittaa, mutta ei siitä sen enempää). Luin eilen loppuun Hannele Mikaela Taivassalon Nälän. Kuulasta, viimeisteltyä lausetta niin kuin Taivassalolta aina ja pitkästä aikaa oikeasti häijy vampyyrihahmo. Tämän kirjan olisin halunnut itse kirjoittaa.

Luin myös loppuun David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Huomaan yhä useammin lukevani mieluummin hyvää esseistiikkaa tai journalismia kuin parastakaan fiktiota. Tätä kirjaa en olisi halunnut kirjoittaa, koska en olisi halunnut olla siellä Mainen hummerijuhlilla tai valtameriristeilijällä kaikkien niiden amerikkalaisten turistien keskellä. No, ei Wallacekaan halunnut.

****

Hyvä tapa palauttaa usko omaan kirjoittamiseensa (tai ihmiskuntaan) on sulkea internet aina silloin tällöin. Koska kirjailijan työ on kuitenkin enimmäkseen yksinäistä kyyhöttämistä neljän seinän sisällä nyyh niin tätäpä en useinkaan halua tehdä. Margaret Pennyn muistikirja, rakas ikkunani ulkomaailmaan löytyy nykyään myös Facebookista. Jos harrastat ko. sosiaalista mediaa, käy tykkäämässä saadaksesi päivitykset ja muuta kiinnostavaa asiaan (kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja musikaalisiin merinisäkkäisiin) liittyen omalle etusivullesi.

---
*(31-vuotiaana en väitä puhuvani neljä- tai viisikymppisten saati vanhempien kollegojen puolesta. Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä.

Luettua: Anomalia

On moraalisia kysymyksiä, joista lähes kaikki ovat samaa mieltä, ja sitten on niitä, joista ollaan mieluummin hiljaa. Laura Gustafssonin toinen romaani on analogia, jännityskertomus ja moraliteetti, jossa "miltei kukaan ei pelastu".

Lentoemäntä saa kuulla odottavansa vammaista lasta ja tekee loogisen ratkaisun.

Susilapset Amala ja Kamala riistetään ulos pesäkolosta ja heitä hoivannut susiemo ammutaan. Amalan ja Kamalan on yhtä mahdotonta elää lastenkodissa kuin kristityn Joseph Singhin on jättää heitä metsään. Sillä ihmisellä on velvollisuutensa lajitovereitaan kohtaan, olkoonkin, että joskus susi on ihmistä parempi äiti.

Pohjois-Middlesexissä Iso-Britanniassa puolitoistavuotias Baby P hakataan lopulta kuoliaaksi yhdentoista kuukauden pahoinpitelyn jälkeen.

Loppukohtaus solmii irralliset jaksot yhteen.

Omien poikasten tuhoaminen on harvinaista muttei epätavallista koko eläinkunnassa, ihminen mukaanluettuna. Kuten kirjassa pohditaan, selityksenä on joko äärimmäinen selviytymistilanne tai epäkunto. Kulttuurin idea on vieraannuttaa ihminen kaikkein matalimmista impulsseistaan, mutta Anomaliassa tämä pintakerros on repäisty pois.

Teos käsittelee vaikeita eettis-moraalisia kysymyksiä kuten sikiöseulontoja ja ihmisen ja eläimen välistä rajaa, mutta tekee sen analyyttisesti ja moralisoimatta. Susilasten, lentoemännän ja Baby P:n tarinat asettuvat hätkähdyttävän loogisesti rinnakkain. Kirjan loppupuolelta löytyy Vauvaevankeliumi - lyhyt selventävä jakso, josta en tiedä, onko se tarpeellinen, ehkä on. Veganismi eli pidättäytyminen eläinkunnan tuotteiden käytöstä ravinnossa tai vaatetuksessa on läpensä kulttuurinen ja rationaalinen vastaus Anomalian esittämiin kysymyksiin.

Tarina on keskittyneempi ja vakavampi kuin Gustafssonin edellinen teos, Huorasatu. Enimmäkseen dialogiin perustuva kerronta soljuu kuin vesi, läpinäkyvänä niin, että valtasuhteet ja tilanteet erottuvat kirkkaasti. Kirjailija tunnustaa itse velkansa Leena Krohnille, mieleen palaa myös Tiina Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas.

Luettuasi Anomalian et katso enää perheenjäseniäsi samoin! Peiliin ei paljon tee mieli katsoa, mutta murheeseenkaan ei ole syytä. Ihminen on ihmiselle susi, ja se on kuin onkin myös lohdullinen asia.

Laura Gustafsson: Anomalia. Into 2013.

Ruohonjuuria ja mikrokustantamista

Turun kirjamessujen jälkeen toipilaana, sohvanpohjalta on aikaa osallistua sosiaalisessa mediassa käytäviin kirjasotiin. Viimeisin myrsky vesilasissa nousi siitä, kun ntamo-kustantamon Leevi Lehto ilmoitti harkitsevansa 27 tänä vuonna julkaistun runokirjan vetämistä Ylen Tanssiva karhu -kilpailusta. Kilpailuraadin puheenjohtaja, runoilija Harri Nordellin esitti Ylen Kultakuume-ohjelmassa lausunnon, jonka mukaan "meillä on tällä hetkellä muuan pienkustantamo joka julkaisee book on demand -perusteella ja tuottaa ja julkaisee hirvittävästi runoutta jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan..."

Kuitenkin viimevuotinen Tanssiva karhu -palkittu sattui olemaan ntamon kirjailija. Samassa ohjelmassa (kuulemma) myös todettiin, että ns. isoilta kustantajilta ei ilmesty tänä vuonna yhtään esikoisteosta runouden saralta.

Blogin lukijoille lienee selvää, että ntamon julkaisujen mahdolliseen tasonvaihteluun en pysty ottaman kantaa. Mielestäni seuranneessa keskustelussa menevät kuitenkin kirjanpainamiseen ja kustantamiseen liittyvät käsitteet välillä iloisesti sekaisin. Tarvepainatuksesta puhutaan kuin se olisi kustantamista vailla mitään seulaa, tekstin toimittamista tai harkintaa. Näinhän ei suinkaan ole. Alla lyhyt muistilista perusasioista:

Tarvepainatus on kirjan painamista book-on-demand -perusteella, eli kirjasta tuotetaan digitaalisessa painossa kappaleita silloin, kun siitä on tilauksia. Tämä ei ole ollut mahdollista milloinkaan aikaisemmin kirjapainotaidon historiassa. Tarvepainatus vähentää riskiä, hyvässä ja pahassa. Tarvepainatus ei sinänsä kerro kirjan kustannustavasta, tai kustantamon kunniallisuudesta.

Pienkustantaminen on perinteistä kustantamista siinä mielessä, että kustantaja ottaa kirjasta määrätynkokoisen painoksen ja vastaa kuluista itse. Pienkustantamoiden hyviä puolia ovat nopeus, joustavuus ja erikoistuminen. Esimerkiksi Faros, Robustos ja turbator ovat pienkustantamoja. Pienkustantamot tekevät kulttuurityötä, jota ilman Suomessa ei todennäköisesti nähtäisi vaikkapa renessanssiajan espanjalaisten tarinoiden käännöksiä. Huonoja puolia pienkustantamoissa voivat olla kustannustoimittamisen puutteet, kirjojen hutiloitu graafinen- ja ulkoasu, markkinointi- ja levityskanavien puute sekä taattujen ennakoiden puuttuminen. Nämä puutteet eivät kuitenkaan koske kaikkia pienkustantamoja.

Palvelukustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittaja maksaa kustantamon palveluista, esimerkiksi kustannustoimittajan tai graafikon palveluista, tai sitoutuu ostamaan osan painoksesta. Esimerkiksi tamperelainen Mediapinta tuottaa erilaisia palveluja vaikkapa sukunsa historiikin kansien väliin tallettamisesta kiinnostuneelle harrastajakirjoittajalle. Tällöin kyse ei ole kuitenkaan ammattimaisesta kirjoittamisesta.

Osuuskunta-kustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittajat itse perustavat osuuskunnan tuottamaan ja julkaisemaan kirjoja. Osuustoiminnan tunnusmerkkejä ovat yhteisöllisyys, kirjojen toimittaminen "ristiin" eli kirjoittajat toimittavat toistensa teoksia sekä rouhe ruohonjuuritason meininki. Osuuskuntamuotoisia kustantamoja ovat ainakin Poesia ja Osuuskumma.

Sähköinen kustantaminen tarkoittaa kirjojen julkaisemista e-kirjamuodossa.

Mikrokustantaminen liittyy Juri Nummelinin mukaan usein lukulaitteille tarkoitettujen lehtien kustantamiseen, mutta nimitystä voi käyttää myös print-on-demand-teknologialla julkaistaviin kirjoihin, joista ei oteta varsinaisia painoksia sanan perinteisessä mielessä. Esimerkiksi Aavetaajuuden joukkorahoitteista Murhamystiikkaa-julkaisua voidaan kutsua mikrokustantamiseksi. Toivotan käsitteen hurraahuudoin tervetulleeksi suomalaiseen keskusteluun ja ehdotan, että sitä aletaan käyttää kaikesta ammattimaisesta ja puoliammattimaisesta sähköisen ja printin rajalla operoivasta pienkustantamisesta.

Miksi tämä keskustelu kiinnostaa minua?

Koska ns. spekulatiivisen fiktion eli scifin, fantasian, kauhun tms. kentällä tilanne on jokseenkin sama. Aikuisille kirjoitetun spefin julkaiseminen tapahtuu suurilta osin pienlehdissä, pienkustantamoissa ja Internetissä. Välillä ollaan helisemässä (palkintoraadit ja arvostelujen kirjoittajat) suuren novellimäärän edessä, enimmäkseen kuitenkin iloitaan monipuolisuudesta ja monenkirjavuudesta. Määrä ei heikennä laatua, päinvastoin: muhevassa maaperässä kasvavat ja kukkivat kauneimmat kukat.

Inton kirjailijana olen itsekin pienkustantamon kirjailija, tavallaan, mielestäni Into huitelee käytännössä keskisuurten luokassa.

Kirjailijan toimeentulon näkökulmasta totean samaa kuin Juri Nummelin: mikrokustantaminen ei toimeentuloa takaa, mutta monipuolistaa kirjallisuutta. Wanhaan hyvään aikaan kustantamoiden ja kritiikin portinvartijat varmistivat, että liian moni ei päässyt osille, kun lukijoita, julkisuutta tai palkintoja jaettiin. Nyt digitaalinen murros on lopullisesti mullistanut kaunokirjallisuuden julkaisemisen. Kirjallisuus kilpailee vapaa-ajan vietteenä Netflixin tv-sarjojen, tietokonepelien ja sosiaalisen median klikkaushupien kanssa. Lehtien lukijoita "kiinnostavat" (=toimitusten termi sille, minkä mainostajat arvelevat kuluttajaryhmiä kiinnostavan) vain jo valmiiksi nimekkäimmät kirjailijat, ja heistäkin kiinnostavimpana seikkana mainitaan kirjojen myyntiluvut.

Ehkä olisi kannattanut olla kirjailija 1970-luvulla, mutta mitä jos ei ollut silloin vielä syntynytkään? Kun tilanne on tämä, on pakko keksiä jotain uutta. Sähköisen median hyödyntäminen ei ole valinnaista sen enempää perinteisille kuin uusillekaan kustannustoimijoille.

Kirjallisuus ei kärsi julkaisualustasta, ei vähene joukkotiedotusvälineiden huomion katveessa. Kirjailijuus elää ja muuttuu siinä missä maailmakin. Taaksepäin on hyvä katsoa, siellä ovat ja pysyvät klassikot joiden pariin voi palata yhä uudestaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edessä olisi vielä jotain nähtävää.

Kirjoittaja on Osuuskumma-kustannuksen jäsen.

Tutkimusmatka

Tekstin työstämisen ja hauduttamisen syklissä olen jälleen pisteessä, jossa käsikirjoitus nostetaan esiin tutkittavaksi. Tämä on omalla tavallaan lempivaiheitani romaanin kirjoittamisessa: teksti on tuttua, mutta välimatkan päästä sen verran vierasta, että pystyn tekemään tutkimusmatkan omaan tekstiini. Tavallaan sukellan metsään uudelleen, näen runkoja ja varsia, joita en ensimmäisellä kerralla huomannut.

Kustannustoimittaja lähetti tekstiä koskevia kysymyksiä. Huomasin muistelevani muutaman vuoden takaisia tilanteita, niitä, joissa ideat ovat syntyneet. Romaanissa on kysymys lyhyesti sanottuna tästä: historia murenee, mutta toivo jää. Olin kymmenen vuotta kirjoilla yliopistossa, pääaineenani poliittinen historia. En ollut kovinkaan hyvä opiskelija. Tentit menivät hyvin, mutta opinnäytteistä sain surkeat arvosanat. Minulla oli mielikuvitusta mutta ei historiantutkimukseen tarvittavaa tarkkuutta, seminaareissa sain kyllä ideasta kiinni, mutta minulla ei ollut malttia seurata sitä loppuun saakka.

Onneksi on kirjallisuus, ja kirjoittaminen. Uudessa romaanissa unkarilaistaustainen Paul muuttaa Budapestin historialliseen keskustaan remontoimaan asuntoa perheelleen. Hän ei saa otetta ympäröivästä yhteiskunnasta: hän on ulkopuolinen, ei kunnolla amerikkalainen mutta ei myöskään unkarilainen. Eräänä yönä yläkerran naapuri koputtaa oveen, ja kupla puhkeaa Paulin ympäriltä. Hän tutustuu kaupungin ulkopuolella kokoontuvaan ryhmään, joka näyttää pitelevän käsissään vastauksia Paulin kysymyksiin. Nykyhetki on teoksen aloituspiste ja pintataso, itse tarina kulkee omia reittejään.

Kolmas romaani (välttelen vieläkin romaanin nimen sanomista) on minun puheenvuoroni seminaarissa, jota ei koskaan pidetty.

Romaanin yhteiskunnallinen todellisuus sijoittuu talven 2006-2007 poliittiseen kuohuntaan Unkarissa, mutta sen henkinen maisema on nuorempi. Keväällä 2010 olin lapsen kanssa mukana, kun mies piti vierailuluentoja Budapestin ELTE-yliopistossa. Olin hieman allapäin, koska en ollut pärjännyt J.H.Erkon lyhytproosakilpailussa, sen sijaan kaksi kaveriani oli sijoittunut. Olin lähettänyt Moby Dollin kustantajalle luettavaksi. Oli putkiremonttia ja evakkoasumista, opinnot olin katkaissut, elin välitilassa elin lapsen kanssa kotona tai oikeastaan äidin asunnossa. Tuolloin sain myös ensimmäisen yhteydenoton kustantajalta, joka oli kiinnostunut julkaisemaan esikoisromaanini.

Olen aina pitänyt Budapestin kaupungista, kuten tästä blogistakin voi päätellä. En väitä millään tavalla ymmärtäväni unkarilaista yhteiskuntaa. Ehkä sitä on mahdotonkin ymmärtää. Mutta Budapest on suurkaupunki, monikansallinen, monikulttuurinen, elävä. Sitä asiaa eivät voi poliittiset tuulet muuttaa, elleivät sitten todella repressiivisen hallinnon kautta ja sellaista emme toivottavasti kovin pian uudestaan näe. Budapestissa olen yhtä ulkopuolinen kuin Paul, mutta toisin kuin päähenkilö, olen itsekin kotoisin kulttuurista jota ulkomaalaisten voi olla vaikea ymmärtää jo kielen takia.

Tällä hetkellä minun on hyvä olla tarinan maailmassa, hämärässä loistaa lämpimiä valoja ja siellä täällä on sopivan pimeitä nurkkauksia, joista ehkä lähtee oviaukkoja ja tunneleita johonkin aivan muualle. Toivon kovasti, että tarina valmistuu, ja lukijat pääsevät myös vierailemaan tässä maailmassani.