Luettua: Anomalia

On moraalisia kysymyksiä, joista lähes kaikki ovat samaa mieltä, ja sitten on niitä, joista ollaan mieluummin hiljaa. Laura Gustafssonin toinen romaani on analogia, jännityskertomus ja moraliteetti, jossa "miltei kukaan ei pelastu".

Lentoemäntä saa kuulla odottavansa vammaista lasta ja tekee loogisen ratkaisun.

Susilapset Amala ja Kamala riistetään ulos pesäkolosta ja heitä hoivannut susiemo ammutaan. Amalan ja Kamalan on yhtä mahdotonta elää lastenkodissa kuin kristityn Joseph Singhin on jättää heitä metsään. Sillä ihmisellä on velvollisuutensa lajitovereitaan kohtaan, olkoonkin, että joskus susi on ihmistä parempi äiti.

Pohjois-Middlesexissä Iso-Britanniassa puolitoistavuotias Baby P hakataan lopulta kuoliaaksi yhdentoista kuukauden pahoinpitelyn jälkeen.

Loppukohtaus solmii irralliset jaksot yhteen.

Omien poikasten tuhoaminen on harvinaista muttei epätavallista koko eläinkunnassa, ihminen mukaanluettuna. Kuten kirjassa pohditaan, selityksenä on joko äärimmäinen selviytymistilanne tai epäkunto. Kulttuurin idea on vieraannuttaa ihminen kaikkein matalimmista impulsseistaan, mutta Anomaliassa tämä pintakerros on repäisty pois.

Teos käsittelee vaikeita eettis-moraalisia kysymyksiä kuten sikiöseulontoja ja ihmisen ja eläimen välistä rajaa, mutta tekee sen analyyttisesti ja moralisoimatta. Susilasten, lentoemännän ja Baby P:n tarinat asettuvat hätkähdyttävän loogisesti rinnakkain. Kirjan loppupuolelta löytyy Vauvaevankeliumi - lyhyt selventävä jakso, josta en tiedä, onko se tarpeellinen, ehkä on. Veganismi eli pidättäytyminen eläinkunnan tuotteiden käytöstä ravinnossa tai vaatetuksessa on läpensä kulttuurinen ja rationaalinen vastaus Anomalian esittämiin kysymyksiin.

Tarina on keskittyneempi ja vakavampi kuin Gustafssonin edellinen teos, Huorasatu. Enimmäkseen dialogiin perustuva kerronta soljuu kuin vesi, läpinäkyvänä niin, että valtasuhteet ja tilanteet erottuvat kirkkaasti. Kirjailija tunnustaa itse velkansa Leena Krohnille, mieleen palaa myös Tiina Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas.

Luettuasi Anomalian et katso enää perheenjäseniäsi samoin! Peiliin ei paljon tee mieli katsoa, mutta murheeseenkaan ei ole syytä. Ihminen on ihmiselle susi, ja se on kuin onkin myös lohdullinen asia.

Laura Gustafsson: Anomalia. Into 2013.

Ruohonjuuria ja mikrokustantamista

Turun kirjamessujen jälkeen toipilaana, sohvanpohjalta on aikaa osallistua sosiaalisessa mediassa käytäviin kirjasotiin. Viimeisin myrsky vesilasissa nousi siitä, kun ntamo-kustantamon Leevi Lehto ilmoitti harkitsevansa 27 tänä vuonna julkaistun runokirjan vetämistä Ylen Tanssiva karhu -kilpailusta. Kilpailuraadin puheenjohtaja, runoilija Harri Nordellin esitti Ylen Kultakuume-ohjelmassa lausunnon, jonka mukaan "meillä on tällä hetkellä muuan pienkustantamo joka julkaisee book on demand -perusteella ja tuottaa ja julkaisee hirvittävästi runoutta jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan..."

Kuitenkin viimevuotinen Tanssiva karhu -palkittu sattui olemaan ntamon kirjailija. Samassa ohjelmassa (kuulemma) myös todettiin, että ns. isoilta kustantajilta ei ilmesty tänä vuonna yhtään esikoisteosta runouden saralta.

Blogin lukijoille lienee selvää, että ntamon julkaisujen mahdolliseen tasonvaihteluun en pysty ottaman kantaa. Mielestäni seuranneessa keskustelussa menevät kuitenkin kirjanpainamiseen ja kustantamiseen liittyvät käsitteet välillä iloisesti sekaisin. Tarvepainatuksesta puhutaan kuin se olisi kustantamista vailla mitään seulaa, tekstin toimittamista tai harkintaa. Näinhän ei suinkaan ole. Alla lyhyt muistilista perusasioista:

Tarvepainatus on kirjan painamista book-on-demand -perusteella, eli kirjasta tuotetaan digitaalisessa painossa kappaleita silloin, kun siitä on tilauksia. Tämä ei ole ollut mahdollista milloinkaan aikaisemmin kirjapainotaidon historiassa. Tarvepainatus vähentää riskiä, hyvässä ja pahassa. Tarvepainatus ei sinänsä kerro kirjan kustannustavasta, tai kustantamon kunniallisuudesta.

Pienkustantaminen on perinteistä kustantamista siinä mielessä, että kustantaja ottaa kirjasta määrätynkokoisen painoksen ja vastaa kuluista itse. Pienkustantamoiden hyviä puolia ovat nopeus, joustavuus ja erikoistuminen. Esimerkiksi Faros, Robustos ja turbator ovat pienkustantamoja. Pienkustantamot tekevät kulttuurityötä, jota ilman Suomessa ei todennäköisesti nähtäisi vaikkapa renessanssiajan espanjalaisten tarinoiden käännöksiä. Huonoja puolia pienkustantamoissa voivat olla kustannustoimittamisen puutteet, kirjojen hutiloitu graafinen- ja ulkoasu, markkinointi- ja levityskanavien puute sekä taattujen ennakoiden puuttuminen. Nämä puutteet eivät kuitenkaan koske kaikkia pienkustantamoja.

Palvelukustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittaja maksaa kustantamon palveluista, esimerkiksi kustannustoimittajan tai graafikon palveluista, tai sitoutuu ostamaan osan painoksesta. Esimerkiksi tamperelainen Mediapinta tuottaa erilaisia palveluja vaikkapa sukunsa historiikin kansien väliin tallettamisesta kiinnostuneelle harrastajakirjoittajalle. Tällöin kyse ei ole kuitenkaan ammattimaisesta kirjoittamisesta.

Osuuskunta-kustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittajat itse perustavat osuuskunnan tuottamaan ja julkaisemaan kirjoja. Osuustoiminnan tunnusmerkkejä ovat yhteisöllisyys, kirjojen toimittaminen "ristiin" eli kirjoittajat toimittavat toistensa teoksia sekä rouhe ruohonjuuritason meininki. Osuuskuntamuotoisia kustantamoja ovat ainakin Poesia ja Osuuskumma.

Sähköinen kustantaminen tarkoittaa kirjojen julkaisemista e-kirjamuodossa.

Mikrokustantaminen liittyy Juri Nummelinin mukaan usein lukulaitteille tarkoitettujen lehtien kustantamiseen, mutta nimitystä voi käyttää myös print-on-demand-teknologialla julkaistaviin kirjoihin, joista ei oteta varsinaisia painoksia sanan perinteisessä mielessä. Esimerkiksi Aavetaajuuden joukkorahoitteista Murhamystiikkaa-julkaisua voidaan kutsua mikrokustantamiseksi. Toivotan käsitteen hurraahuudoin tervetulleeksi suomalaiseen keskusteluun ja ehdotan, että sitä aletaan käyttää kaikesta ammattimaisesta ja puoliammattimaisesta sähköisen ja printin rajalla operoivasta pienkustantamisesta.

Miksi tämä keskustelu kiinnostaa minua?

Koska ns. spekulatiivisen fiktion eli scifin, fantasian, kauhun tms. kentällä tilanne on jokseenkin sama. Aikuisille kirjoitetun spefin julkaiseminen tapahtuu suurilta osin pienlehdissä, pienkustantamoissa ja Internetissä. Välillä ollaan helisemässä (palkintoraadit ja arvostelujen kirjoittajat) suuren novellimäärän edessä, enimmäkseen kuitenkin iloitaan monipuolisuudesta ja monenkirjavuudesta. Määrä ei heikennä laatua, päinvastoin: muhevassa maaperässä kasvavat ja kukkivat kauneimmat kukat.

Inton kirjailijana olen itsekin pienkustantamon kirjailija, tavallaan, mielestäni Into huitelee käytännössä keskisuurten luokassa.

Kirjailijan toimeentulon näkökulmasta totean samaa kuin Juri Nummelin: mikrokustantaminen ei toimeentuloa takaa, mutta monipuolistaa kirjallisuutta. Wanhaan hyvään aikaan kustantamoiden ja kritiikin portinvartijat varmistivat, että liian moni ei päässyt osille, kun lukijoita, julkisuutta tai palkintoja jaettiin. Nyt digitaalinen murros on lopullisesti mullistanut kaunokirjallisuuden julkaisemisen. Kirjallisuus kilpailee vapaa-ajan vietteenä Netflixin tv-sarjojen, tietokonepelien ja sosiaalisen median klikkaushupien kanssa. Lehtien lukijoita "kiinnostavat" (=toimitusten termi sille, minkä mainostajat arvelevat kuluttajaryhmiä kiinnostavan) vain jo valmiiksi nimekkäimmät kirjailijat, ja heistäkin kiinnostavimpana seikkana mainitaan kirjojen myyntiluvut.

Ehkä olisi kannattanut olla kirjailija 1970-luvulla, mutta mitä jos ei ollut silloin vielä syntynytkään? Kun tilanne on tämä, on pakko keksiä jotain uutta. Sähköisen median hyödyntäminen ei ole valinnaista sen enempää perinteisille kuin uusillekaan kustannustoimijoille.

Kirjallisuus ei kärsi julkaisualustasta, ei vähene joukkotiedotusvälineiden huomion katveessa. Kirjailijuus elää ja muuttuu siinä missä maailmakin. Taaksepäin on hyvä katsoa, siellä ovat ja pysyvät klassikot joiden pariin voi palata yhä uudestaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edessä olisi vielä jotain nähtävää.

Kirjoittaja on Osuuskumma-kustannuksen jäsen.

Tutkimusmatka

Tekstin työstämisen ja hauduttamisen syklissä olen jälleen pisteessä, jossa käsikirjoitus nostetaan esiin tutkittavaksi. Tämä on omalla tavallaan lempivaiheitani romaanin kirjoittamisessa: teksti on tuttua, mutta välimatkan päästä sen verran vierasta, että pystyn tekemään tutkimusmatkan omaan tekstiini. Tavallaan sukellan metsään uudelleen, näen runkoja ja varsia, joita en ensimmäisellä kerralla huomannut.

Kustannustoimittaja lähetti tekstiä koskevia kysymyksiä. Huomasin muistelevani muutaman vuoden takaisia tilanteita, niitä, joissa ideat ovat syntyneet. Romaanissa on kysymys lyhyesti sanottuna tästä: historia murenee, mutta toivo jää. Olin kymmenen vuotta kirjoilla yliopistossa, pääaineenani poliittinen historia. En ollut kovinkaan hyvä opiskelija. Tentit menivät hyvin, mutta opinnäytteistä sain surkeat arvosanat. Minulla oli mielikuvitusta mutta ei historiantutkimukseen tarvittavaa tarkkuutta, seminaareissa sain kyllä ideasta kiinni, mutta minulla ei ollut malttia seurata sitä loppuun saakka.

Onneksi on kirjallisuus, ja kirjoittaminen. Uudessa romaanissa unkarilaistaustainen Paul muuttaa Budapestin historialliseen keskustaan remontoimaan asuntoa perheelleen. Hän ei saa otetta ympäröivästä yhteiskunnasta: hän on ulkopuolinen, ei kunnolla amerikkalainen mutta ei myöskään unkarilainen. Eräänä yönä yläkerran naapuri koputtaa oveen, ja kupla puhkeaa Paulin ympäriltä. Hän tutustuu kaupungin ulkopuolella kokoontuvaan ryhmään, joka näyttää pitelevän käsissään vastauksia Paulin kysymyksiin. Nykyhetki on teoksen aloituspiste ja pintataso, itse tarina kulkee omia reittejään.

Kolmas romaani (välttelen vieläkin romaanin nimen sanomista) on minun puheenvuoroni seminaarissa, jota ei koskaan pidetty.

Romaanin yhteiskunnallinen todellisuus sijoittuu talven 2006-2007 poliittiseen kuohuntaan Unkarissa, mutta sen henkinen maisema on nuorempi. Keväällä 2010 olin lapsen kanssa mukana, kun mies piti vierailuluentoja Budapestin ELTE-yliopistossa. Olin hieman allapäin, koska en ollut pärjännyt J.H.Erkon lyhytproosakilpailussa, sen sijaan kaksi kaveriani oli sijoittunut. Olin lähettänyt Moby Dollin kustantajalle luettavaksi. Oli putkiremonttia ja evakkoasumista, opinnot olin katkaissut, elin välitilassa elin lapsen kanssa kotona tai oikeastaan äidin asunnossa. Tuolloin sain myös ensimmäisen yhteydenoton kustantajalta, joka oli kiinnostunut julkaisemaan esikoisromaanini.

Olen aina pitänyt Budapestin kaupungista, kuten tästä blogistakin voi päätellä. En väitä millään tavalla ymmärtäväni unkarilaista yhteiskuntaa. Ehkä sitä on mahdotonkin ymmärtää. Mutta Budapest on suurkaupunki, monikansallinen, monikulttuurinen, elävä. Sitä asiaa eivät voi poliittiset tuulet muuttaa, elleivät sitten todella repressiivisen hallinnon kautta ja sellaista emme toivottavasti kovin pian uudestaan näe. Budapestissa olen yhtä ulkopuolinen kuin Paul, mutta toisin kuin päähenkilö, olen itsekin kotoisin kulttuurista jota ulkomaalaisten voi olla vaikea ymmärtää jo kielen takia.

Tällä hetkellä minun on hyvä olla tarinan maailmassa, hämärässä loistaa lämpimiä valoja ja siellä täällä on sopivan pimeitä nurkkauksia, joista ehkä lähtee oviaukkoja ja tunneleita johonkin aivan muualle. Toivon kovasti, että tarina valmistuu, ja lukijat pääsevät myös vierailemaan tässä maailmassani.

Ryhmäkirjoittamista ja muotia

Viikonloppuna eli tänään suuntaan Lappeenrantaan, jossa järjestetään ensimmäinen syksyn Huomenna tuulet voimistuvat -tilaisuuksista. Lappeenrantalaisilla on siis tänään mahdollisuus tulla kuuntelemaan kaupunginkirjaston musiikkisaliin klo 18 ekoscifiantologian kirjoittajia ja esittämään kysymyksiä. Mukana ovat mm. Tarja Sipiläinen, J.S.Meresmaa ja Christine Thorel. Haastattelijana antologian toimittajista toinen eli allekirjoittanut.

Jään Lappeenrantaan viikonlopuksi puimaan osuuskummalaisten kanssa käsikirjoituksia. Ihanaa vaihtaa välillä maisemaa oman työpöydän äärestä johonkin muualle! Junat ovat myös mainio paikka lukea ja kirjoittaa. Luin eilen nostalgisen tekstin On the Sycamore Hill, essee Orson Scott Cardin kokoelmasta The Folk on the Fringe. Suosittelen esseetä jokaiselle, joka on joskus ollut mukana kirjoittajaryhmän istunnossa. Lyhyesti kerrottuna esseessä on kysymys siitä, että Card matkustaa viikoksi erään kirjoittajan kotiin antamaan ja saamaan palautetta teksteistä. Hänen novellinsa ei ole valmis, hän pelkää muiden olevan paljon fiksumpia kuin hän ja paljastavan hänet huijariksi, hän tuskailee ylipainoaan ja tekee päätöksen laihduttaa viikon aikana, tuhoisin seurauksin...

Esseestä nousevat esille paitsi kirjallisen ja sosiaalisen epävarmuuden tunteet, myös lämpö, luovuuden ilmapiiri ja rohkaisu, jotka parhaimmillaan kirjoittajaryhmässä vallitsevat. Kun luin esseetä, halusin olla siellä, Pohjois-Carolinassa 1980-luvulla keskustelemassa science fiction -novelleista näiden (itselleni tuntemattomien) kirjailijoiden kanssa. Onneksi minulla on mahdollisuus osallistua tosielämän kirjoittajaleirille osuuskummalaisten kanssa.

Sitten jotain aivan muuta: romaanini Linnunpaino on ilmestynyt e-kirjana. Kauniin ja herkän (ok, osin myös raastavan) tarinan kunniaksi postitan tähän joitakin kuvia kirjailijan vaatekaapista! Tätä blogia tuskin kukaan on erehtynyt pitämään muotiblogina, enkä pahemmin harrasta vaatteiden ostelua. Sen sijaan joitakin vetimiä tulee keräiltyä ja säästettyä, yleensä muihin harrastuksiin liittyen.

Klassisessa baletissa tunnetaan kaksi tutu-hamemallia, romanttinen laskeutuva ja klassinen törröttävä. Tässä ensiksimainittu valkoisena. Kolmikerroksisen tyllin olen ommellut itse aikoinaan balettikoulun joulunäytöstä varten, tossut on saatu vaihdossa käytettynä treenikaverilta.

Kyseessä on lyhyt eli klassinen tutu, viisi tyllikerrosta, valmistaja kotimainen Mia. Yläosa, korsettimainen toppi kirppikseltä, hiuskoriste eli "hattu" samoin. Asu oli steampunk-henkinen valinta Finnconin 2012 naamiaisissa. "Tutu" on muuten ranskalaista lastenkieltä ja tarkoittaa peppua.

Lasten kierrätysmuotia: Kaveri ompeli kiinalaisvalmisteiseen polyestermekkoon uuden miehustan ja helmarimpssun vaaleanpunaisesta puuvillakankaasta. Lasten vaatteet ovat paljon hauskempia kuin aikuisten.

Sellainen muotispesiaali. Normaalistihan kirjoitan kotona verkkareissa ja otan räjähtäneen näköisenä vastaan postin lähettejä, jotka tuovat kirjapaketteja kriitikkopuolisolle.

Lunastettu lupaus eli Me emme valehtele

Novellihaasteeni on nyt edennyt vaiheeseen, jossa neljä viidestä lukulistalle nostamastani antologiasta on luettu. Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä tarinoita oli sen verran rohkaiseva lukukokemus, että sysäsi myös bloggaamaan tässä vaiheessa.

Me emme valehtele on kaikin puolin tasokas kokoelma tarinoita, jotka ammentavat yhteiskunnallisista ja poliittisista aiheista. Antologian on julkaissut Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli Urs-kollektiivi. Erityisesti pidin Susi Vaasjoen kouluammuskeluteemaisesta supersankaritarinasta Valtakunnassa kaikki hyvin, Tuomas Salorannan hörhöilevästä pudokastarinasta Vuosia enkelit varoittelivat, Antti Pohjamiehen tyylikkäästä Väärästä maailmasta ja Mixu Laurosen hyytävästä Me emme valehtele -Pohjois-Korea-kuvitelmasta.

Ainoa seikka, joka mielestäni heikensi kokonaisuutta, oli raapaleiden ja parin selkeästi lyhykäisemmän novellin sirotteleminen pidempien joukkoon. Nyt lyhyemmät raapaisut jäivät juuri sellaisiksi, yhden idean jutuiksi, samoin raapaleet olisivat voineet toimia paremmin omana osastonaan.

Kysymys: Onko näiden antologioiden julkaisemisessa mitään järkeä?

Vastaus: Ei, mutta sitä tehdään silti.

Antologiabuumin loppumista on povattu jo jonkin aikaa. Toistaiseksi näyttää siltä, että antologioiden julkaisemista jatketaan, mutta entistä tiukempien teemarajausten tai alagenrejen sisällä. Osuuskummalta ilmestyy tänä vuonna toinen steampunk-antologia viimevuotisen jatkoksi ja Urs-kollektiivi julkaisee yhdessä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kanssa kotimaisen kyberpunk-antologian Mustaa lihaa.

Me emme valehtele -antologiaa ennen luin haasteeni puitteissa Urs-kollektiivilta ns. Harmaan ja Mustan antologian (molemmat ovat saatavana ilmaiseksi netistä) sekä Osuuskumman viime vuonna julkaiseman Kumman rakas -antologian. Harmaa ja Musta antologia olivat molemmat keskimääräiseltä tasoltaan keskinkertaisia ja Kumman rakaskin epätasainen. Olen aiemmin todennut, että julkaisukynnyksen madaltumisella on ollut myös hyvä puolensa: sen ansiosta kirjoittajat ovat pystyneet kehittymään kirjoittamalla monipuolisemmin eri teemoista ja aiheista. Ennen antologioiden julkaisubuumia kirjoittaja saattoi hinkata samaa novellia vuosia eri kirjoituskilpailuihin. Me emme valehtele -antologia näyttää lunastavan tämän lupauksen. Kirjoittajat ovat kehittyneet ja liike sen mukana. Mainittava varmaan on, että Ursissa ja Osuuskummassa on varsin monta samaa kirjoittajaa.

Mitä järkeä sitten omakustantamisessa on? Kaupalliset kustantajat julkaisevat antologioita satunnaisesti, kuten kuvassa näkyvän ihmissusitarinoita esittelevän Kuun pimeä puoli -kokoelman (Jalava). Antologiat kuitenkin rikastavat suomalaista scifi- ja fantasiakirjallisuutta. Antologioissa kuten novellistiikassa yleisemminkin on mahdollista kokeilla erilaisia kerronnan keinoja ja valita huimempia aiheita - tai sitten voi vain kirjoittaa hyvällä omallatunnolla puhdasta seikkailua. Scifin julkaiseminen on sinänsä aina seikkailu. Keväällä kantautui uutisia, joiden mukaan jenkkien viime vuosien omaperäisin, rohkein ja kiinnostavin independent-kustantamo Night Shade Books pilkottiin ja myytiin. Huipputekijät kuten Cat Valente ja Jeff Vandermeer sekä parisataa muuta kirjoittajaa ja muuta tekijää olivat (ovat yhä) pettyneitä ja vihaisia. En tiedä, onko kirja-alalla enemmän omaan innokkuuteensa kompastuvia yrittäjiä kuin muilla aloilla, ehkä ei. Varmaa on, että suuria rahallisia voittoja ei ole jaossa kuin muutamille harvoille kustantajille ja kirjoittajille. Kun kustannat itse, petät vain itseäsi.

Urs-tekijät keräävät muuten joukkorahoituksella varoja seuraavan, okkulttisia salapoliisitarinoita käsittelevän Murhamystiikkaa-kokoelman julkaisemiseen. Rohkaisen ennakkotilaamaan, minäkin tein niin, mutta kannattaa pitää kiirettä: joukkorahoituskampanja jatkuu enää 18 päivää.

Allekirjoittaneelta on julkaistu novelli kuvassa näkyvissä kokoelmissa Kuun pimeä puoli, Huomenna tuulet voimistuvat ja Steampunk! Koneita ja korsetteja.

Lyhdyn valosta aamuhämärään

Mietteitä kolmannesta romaanista, osa II

Viimeksi puhuin metsästä, jonka näkee vasta kun on kulkenut sen läpi. Näkemistä seuraa vaihe, jossa pitäisi hyväksyä se, millainen tekstistä tuli. Romaani joka välkkyi mielessä kun aloitin vaelluksen on nyt tässä, tällaisena. Se on erilainen kuin millaiseksi sen kuvitteli, joka kerta se on erilainen. Seuraava askel on joko hyväksyä tekstin olemus sellaisenaan, tai koettaa vielä muuttaa sitä niin, että se kertookin jostakin muusta kuin se nyt näyttää kertovan.

Kun aloitin kolmannen romaanin kirjoittamisen, mielessäni oli kohtaus, jossa Paul avaa oven yöllä koputtavalle naapurille. Se, millaiseksi Paulin ja naapurin matka muodostuu, on muotoutunut uudelleen kirjoittamisen varrella. Mukaan on tullut yllättäviä sivuhenkilöitä. Se ei haittaa. Proosa on jännittävämpää, jos jokaista valta-asetelmaa ei olla niin tarkkaan ennalta punnittu ja jos proosa ei etene liian vääjäämättömiä latuja.

Olen lähettänyt tekstin kustantamoon luettavaksi. Odotus näyttää, kestääkö rakennelmani vai huomaavatko kustannustoimittajan tarkat silmät tekstin niin huteraksi, että se ei kestä ensimmäistäkään tuulentuiverrusta. Olennainen palikka voi puuttua kirjailijan sitä tässä vaiheessa huomaamatta, tai sitten voi käydä niin, että rönsyt ovat valloittaneet rungon ja estävät sitä näkymästä.

Toki teksti on parhaassa tapauksessakin vielä roskainen ja rosoinen, siinä on paljon hiottavaa ja rakennettavaakin, mutta tässä vaiheessa olen veivannut sitä niin pitkään että omat silmät eivät enää näe tekstiä riittävän tasapuolisesti.

Romaani on tekstilajina sellainen, että siinä kuuluu ja saakin kuulua useita ääniä. Ei romaanin tarvitse kertoa vain yhdestä asiasta, sitä ei tarvitse virtaviivaistaa tavoittelemaan vaan yhtä päämäärää. Olen tässä asiassa eri mieltä kuin Hollywoodin tekstinikkarit, jotka dramaattisten keinojen ja teemojen ja motiivien kirkastamisen myötä pyrkivät iskemään tarinansa suorinta reittiä lukijan tajuntaan. Romaanilla on monia reittejä.

Kirjoittajakoulutuksessa tähdätään usein siihen, että teksti kaikenlaisten koukutusten, ankkurointien ja upotusten kautta saadaan toimimaan lukijan tajunnassa kuin tikittävä pommi (tai torpedo, kun kerran mereen liittyvien käsitteiden kautta mennään). Perustan pitäisi kuitenkin olla siinä, että teksti antaa jotakin paitsi tekijälleen, myös lukijalle. Romaani on puhetta tekijän ja lukijan välissä. Ja puhetta on muutakin kuin sitä, että pyritään saamaan se oma sanoma sellaisenaan toiselle läpi.

Haluaisin pyrkiä vuorovaikutukseen, puheeseen joka ei ole omaa yksinpuheluani vaan syntyy osallistuvien ihmisten välillä.

Yllättävä käänne fantasiasarjassa

Mitä Suomessa sitten on enää kannattavaa kustantaa jos ei sarjamuotoista fantasiaa?

Kollega J.S.Meresmaa kirjoittaa blogissaan Mifonki-kirjasarjan kohtalosta. Satsaus esikoiskirjailijaan on kustantamolle aina riski. Kustantamon päätös katkaista sarja kahden kirjan jälkeen eli ennen kuin edes saadaan todellisuudessa selville, oliko riski kannattava, tuntuu hätäiseltä. Mifongin ajan ilmestymisestä on ehtinyt kulua vasta viisi kuukautta, se on melko lyhyt aika tehdä päätelmiä sen suhteen, mikä on kokonaisen kirjasarjan menestys.

Fantasialla on Suomessa maine hieman "matalana" genrenä ja lähinnä nuorten suosimana kirjallisuutena. Junnut lukevatkin fantasiaa, suorastaan ahmimalla, ei se asia ole muuttunut vuosien varrella. Mutta nuoret lukevat ennestään suosittuja, käännettyjä, vahvasti brändättyjä sarjoja kuten K.A.Applegaten Animorphs-sarjaa, Eoin Colferin Artemis Fowl-sarjaa ja Mary Hoffmanin Stravaganza-sarjaa, vähän vanhemmat sitten vaikka näitä romanttisia vampyyrisarjoja (tytöt) tai Forgotten Realmsia (pojat). Ei ole varsinaista syytä siihen, miksi nuorille suunnattu kotimainen fantasia ei voisi menestyä. Ongelma on markkinoinnissa ja siinä, että suomalainen sarjakirjoittaja joutuu kilpailemaan käännöskirjojen kanssa.

Aikuinen fantasiayleisö on Suomessa paljon pienempi. Ne aikuiset, jotka haluaisivat lukea fantasiaa, joutuvat lukemaan englanniksi tai turvautumaan pienkustantajien teoksiin. Jopa George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on suomeksi pienkustantajan julkaisema. Isot kustantajat julkaisevat satunnaisesti aikuisten fantasiaa, mutta myynnin jäädessä pieneksi käännökset tyssäävät usein yhden-kahden kirjan jälkeen.

Olen siinä mielessä epätyypillinen fantasianlukija, etten sinänsä kaipaa sarjoja, riittää kun pääsen piipahtamaan kirjailijan luomassa maailmassa yhden kirjan verran. En kaipaa fantasiakirjalta eeppisiä taisteluita tai edes erotiikkaa, haluan ihmeen tuntua ja tunnetta siitä, että elämää suuremmat voimat ovat liikkeellä.

Mifonki-sarjan kohtaama käänne pani pohtimaan kirjailijan ja kustantamon suhdetta yleensä. Kirjailija on Suomessa yrittäjän asemassa siinä mielessä, että kirjat kirjoitetaan enimmäkseen omalla riskillä. Käytännössä kirjailija joutuu löytämään jostakin rahat siihen, että ylipäätään saa tehdä työtä. Kirjailijat valittavat - aiheesta - pitkiä viestikatkoja kustantajan kanssa, epävarmuutta ja pieniä tai olemattomia palkkioita. Kirjailijan on omasta näkökulmastaan nyrkkipajassa mitättömällä tuntipalkalla ahkeroiva alihankkija, josta valmiden käsikirjoitusten lisäksi mielellään ei kuulu kustantamon suuntaan mitään ja jota kustantaja muistaa lähinnä silloin kun olisi tarvetta saada messuille ilmaisia esiintyjiä.

Kustantajan näkökulma puolestaan on, että hän ei voi julkaista kirjoja eli tarjota kirjailijalle mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan, jos toiminta ei ole kannattavaa. Jos toiminta on tappiollista, kustantamo ei pysy pystyssä eikä kirjoja voida julkaista. Kirjailijan kannalta kustantamon tärkein ominaisuus on, että kustantaja kustantaa, mahdollistaa kirjan ilmestymisen. Ei ole kirjailijaa ilman kustantajaa. Kaikki muu, palkkiot, markkinointi tai jatko-oikeudet ovat sopimusasioita, eli niistä voidaan sopia. Kaiken perusta on, että kirja tulee julki ammattitaitoisesti toimitettuna ja siinä graafisessa muodossa, että se on lukukokemuksen kannalta paras mahdollinen.

Kirjailijat valittavat pienkustantamoiden palkkiokäytäntöjä tai sekavia kustannussopimuksia. Kuitenkin pienkustantajatkin ansaitsevat olla olemassa. Jos kysytään, että miksi kustannatte, jos ei ole varaa maksaa lehtimainoksia tai taattuja ennakoita, voidaan kysymys asettaa myös toisinpäin: miksi kirjoitatte, jos kirjan läpimeno suurella kustantajalla ei ole taattu. Ymmärrän pienkustantajaa, tiedän millaista on kustantaa kirjoja siinä tilanteessa, jossa kannessa ei voida käyttää sinistä väriä sen vuoksi, että niissä painoissa joihin on varaa ei pystytä sinistä väriä toistamaan kunnolla.

Surullisinta on kuitenkin, jos ihminen unohtuu kirjan ja kustantamon välistä: käsikirjoitukset, joita makuutetaan pinoissa, sydämen sopukoissa varjellut ajatukset ja ideat, joita ei haluta kuunnella. Suomessa kirjoitetaan paljon, ja se on hyvä asia suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuutta ajatellen. Kirjoja tehdään lukijoita varten, ja heitä varten olisi tärkeää edes kustantaa aloitettu kirjasarja loppuun. Nostan kirjailijalle hattua siitä, että hän on valinnut seurata sydäntään.