Ryhmäkirjoittamista ja muotia

Viikonloppuna eli tänään suuntaan Lappeenrantaan, jossa järjestetään ensimmäinen syksyn Huomenna tuulet voimistuvat -tilaisuuksista. Lappeenrantalaisilla on siis tänään mahdollisuus tulla kuuntelemaan kaupunginkirjaston musiikkisaliin klo 18 ekoscifiantologian kirjoittajia ja esittämään kysymyksiä. Mukana ovat mm. Tarja Sipiläinen, J.S.Meresmaa ja Christine Thorel. Haastattelijana antologian toimittajista toinen eli allekirjoittanut.

Jään Lappeenrantaan viikonlopuksi puimaan osuuskummalaisten kanssa käsikirjoituksia. Ihanaa vaihtaa välillä maisemaa oman työpöydän äärestä johonkin muualle! Junat ovat myös mainio paikka lukea ja kirjoittaa. Luin eilen nostalgisen tekstin On the Sycamore Hill, essee Orson Scott Cardin kokoelmasta The Folk on the Fringe. Suosittelen esseetä jokaiselle, joka on joskus ollut mukana kirjoittajaryhmän istunnossa. Lyhyesti kerrottuna esseessä on kysymys siitä, että Card matkustaa viikoksi erään kirjoittajan kotiin antamaan ja saamaan palautetta teksteistä. Hänen novellinsa ei ole valmis, hän pelkää muiden olevan paljon fiksumpia kuin hän ja paljastavan hänet huijariksi, hän tuskailee ylipainoaan ja tekee päätöksen laihduttaa viikon aikana, tuhoisin seurauksin...

Esseestä nousevat esille paitsi kirjallisen ja sosiaalisen epävarmuuden tunteet, myös lämpö, luovuuden ilmapiiri ja rohkaisu, jotka parhaimmillaan kirjoittajaryhmässä vallitsevat. Kun luin esseetä, halusin olla siellä, Pohjois-Carolinassa 1980-luvulla keskustelemassa science fiction -novelleista näiden (itselleni tuntemattomien) kirjailijoiden kanssa. Onneksi minulla on mahdollisuus osallistua tosielämän kirjoittajaleirille osuuskummalaisten kanssa.

Sitten jotain aivan muuta: romaanini Linnunpaino on ilmestynyt e-kirjana. Kauniin ja herkän (ok, osin myös raastavan) tarinan kunniaksi postitan tähän joitakin kuvia kirjailijan vaatekaapista! Tätä blogia tuskin kukaan on erehtynyt pitämään muotiblogina, enkä pahemmin harrasta vaatteiden ostelua. Sen sijaan joitakin vetimiä tulee keräiltyä ja säästettyä, yleensä muihin harrastuksiin liittyen.

Klassisessa baletissa tunnetaan kaksi tutu-hamemallia, romanttinen laskeutuva ja klassinen törröttävä. Tässä ensiksimainittu valkoisena. Kolmikerroksisen tyllin olen ommellut itse aikoinaan balettikoulun joulunäytöstä varten, tossut on saatu vaihdossa käytettynä treenikaverilta.

Kyseessä on lyhyt eli klassinen tutu, viisi tyllikerrosta, valmistaja kotimainen Mia. Yläosa, korsettimainen toppi kirppikseltä, hiuskoriste eli "hattu" samoin. Asu oli steampunk-henkinen valinta Finnconin 2012 naamiaisissa. "Tutu" on muuten ranskalaista lastenkieltä ja tarkoittaa peppua.

Lasten kierrätysmuotia: Kaveri ompeli kiinalaisvalmisteiseen polyestermekkoon uuden miehustan ja helmarimpssun vaaleanpunaisesta puuvillakankaasta. Lasten vaatteet ovat paljon hauskempia kuin aikuisten.

Sellainen muotispesiaali. Normaalistihan kirjoitan kotona verkkareissa ja otan räjähtäneen näköisenä vastaan postin lähettejä, jotka tuovat kirjapaketteja kriitikkopuolisolle.

Lunastettu lupaus eli Me emme valehtele

Novellihaasteeni on nyt edennyt vaiheeseen, jossa neljä viidestä lukulistalle nostamastani antologiasta on luettu. Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä tarinoita oli sen verran rohkaiseva lukukokemus, että sysäsi myös bloggaamaan tässä vaiheessa.

Me emme valehtele on kaikin puolin tasokas kokoelma tarinoita, jotka ammentavat yhteiskunnallisista ja poliittisista aiheista. Antologian on julkaissut Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli Urs-kollektiivi. Erityisesti pidin Susi Vaasjoen kouluammuskeluteemaisesta supersankaritarinasta Valtakunnassa kaikki hyvin, Tuomas Salorannan hörhöilevästä pudokastarinasta Vuosia enkelit varoittelivat, Antti Pohjamiehen tyylikkäästä Väärästä maailmasta ja Mixu Laurosen hyytävästä Me emme valehtele -Pohjois-Korea-kuvitelmasta.

Ainoa seikka, joka mielestäni heikensi kokonaisuutta, oli raapaleiden ja parin selkeästi lyhykäisemmän novellin sirotteleminen pidempien joukkoon. Nyt lyhyemmät raapaisut jäivät juuri sellaisiksi, yhden idean jutuiksi, samoin raapaleet olisivat voineet toimia paremmin omana osastonaan.

Kysymys: Onko näiden antologioiden julkaisemisessa mitään järkeä?

Vastaus: Ei, mutta sitä tehdään silti.

Antologiabuumin loppumista on povattu jo jonkin aikaa. Toistaiseksi näyttää siltä, että antologioiden julkaisemista jatketaan, mutta entistä tiukempien teemarajausten tai alagenrejen sisällä. Osuuskummalta ilmestyy tänä vuonna toinen steampunk-antologia viimevuotisen jatkoksi ja Urs-kollektiivi julkaisee yhdessä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kanssa kotimaisen kyberpunk-antologian Mustaa lihaa.

Me emme valehtele -antologiaa ennen luin haasteeni puitteissa Urs-kollektiivilta ns. Harmaan ja Mustan antologian (molemmat ovat saatavana ilmaiseksi netistä) sekä Osuuskumman viime vuonna julkaiseman Kumman rakas -antologian. Harmaa ja Musta antologia olivat molemmat keskimääräiseltä tasoltaan keskinkertaisia ja Kumman rakaskin epätasainen. Olen aiemmin todennut, että julkaisukynnyksen madaltumisella on ollut myös hyvä puolensa: sen ansiosta kirjoittajat ovat pystyneet kehittymään kirjoittamalla monipuolisemmin eri teemoista ja aiheista. Ennen antologioiden julkaisubuumia kirjoittaja saattoi hinkata samaa novellia vuosia eri kirjoituskilpailuihin. Me emme valehtele -antologia näyttää lunastavan tämän lupauksen. Kirjoittajat ovat kehittyneet ja liike sen mukana. Mainittava varmaan on, että Ursissa ja Osuuskummassa on varsin monta samaa kirjoittajaa.

Mitä järkeä sitten omakustantamisessa on? Kaupalliset kustantajat julkaisevat antologioita satunnaisesti, kuten kuvassa näkyvän ihmissusitarinoita esittelevän Kuun pimeä puoli -kokoelman (Jalava). Antologiat kuitenkin rikastavat suomalaista scifi- ja fantasiakirjallisuutta. Antologioissa kuten novellistiikassa yleisemminkin on mahdollista kokeilla erilaisia kerronnan keinoja ja valita huimempia aiheita - tai sitten voi vain kirjoittaa hyvällä omallatunnolla puhdasta seikkailua. Scifin julkaiseminen on sinänsä aina seikkailu. Keväällä kantautui uutisia, joiden mukaan jenkkien viime vuosien omaperäisin, rohkein ja kiinnostavin independent-kustantamo Night Shade Books pilkottiin ja myytiin. Huipputekijät kuten Cat Valente ja Jeff Vandermeer sekä parisataa muuta kirjoittajaa ja muuta tekijää olivat (ovat yhä) pettyneitä ja vihaisia. En tiedä, onko kirja-alalla enemmän omaan innokkuuteensa kompastuvia yrittäjiä kuin muilla aloilla, ehkä ei. Varmaa on, että suuria rahallisia voittoja ei ole jaossa kuin muutamille harvoille kustantajille ja kirjoittajille. Kun kustannat itse, petät vain itseäsi.

Urs-tekijät keräävät muuten joukkorahoituksella varoja seuraavan, okkulttisia salapoliisitarinoita käsittelevän Murhamystiikkaa-kokoelman julkaisemiseen. Rohkaisen ennakkotilaamaan, minäkin tein niin, mutta kannattaa pitää kiirettä: joukkorahoituskampanja jatkuu enää 18 päivää.

Allekirjoittaneelta on julkaistu novelli kuvassa näkyvissä kokoelmissa Kuun pimeä puoli, Huomenna tuulet voimistuvat ja Steampunk! Koneita ja korsetteja.

Lyhdyn valosta aamuhämärään

Mietteitä kolmannesta romaanista, osa II

Viimeksi puhuin metsästä, jonka näkee vasta kun on kulkenut sen läpi. Näkemistä seuraa vaihe, jossa pitäisi hyväksyä se, millainen tekstistä tuli. Romaani joka välkkyi mielessä kun aloitin vaelluksen on nyt tässä, tällaisena. Se on erilainen kuin millaiseksi sen kuvitteli, joka kerta se on erilainen. Seuraava askel on joko hyväksyä tekstin olemus sellaisenaan, tai koettaa vielä muuttaa sitä niin, että se kertookin jostakin muusta kuin se nyt näyttää kertovan.

Kun aloitin kolmannen romaanin kirjoittamisen, mielessäni oli kohtaus, jossa Paul avaa oven yöllä koputtavalle naapurille. Se, millaiseksi Paulin ja naapurin matka muodostuu, on muotoutunut uudelleen kirjoittamisen varrella. Mukaan on tullut yllättäviä sivuhenkilöitä. Se ei haittaa. Proosa on jännittävämpää, jos jokaista valta-asetelmaa ei olla niin tarkkaan ennalta punnittu ja jos proosa ei etene liian vääjäämättömiä latuja.

Olen lähettänyt tekstin kustantamoon luettavaksi. Odotus näyttää, kestääkö rakennelmani vai huomaavatko kustannustoimittajan tarkat silmät tekstin niin huteraksi, että se ei kestä ensimmäistäkään tuulentuiverrusta. Olennainen palikka voi puuttua kirjailijan sitä tässä vaiheessa huomaamatta, tai sitten voi käydä niin, että rönsyt ovat valloittaneet rungon ja estävät sitä näkymästä.

Toki teksti on parhaassa tapauksessakin vielä roskainen ja rosoinen, siinä on paljon hiottavaa ja rakennettavaakin, mutta tässä vaiheessa olen veivannut sitä niin pitkään että omat silmät eivät enää näe tekstiä riittävän tasapuolisesti.

Romaani on tekstilajina sellainen, että siinä kuuluu ja saakin kuulua useita ääniä. Ei romaanin tarvitse kertoa vain yhdestä asiasta, sitä ei tarvitse virtaviivaistaa tavoittelemaan vaan yhtä päämäärää. Olen tässä asiassa eri mieltä kuin Hollywoodin tekstinikkarit, jotka dramaattisten keinojen ja teemojen ja motiivien kirkastamisen myötä pyrkivät iskemään tarinansa suorinta reittiä lukijan tajuntaan. Romaanilla on monia reittejä.

Kirjoittajakoulutuksessa tähdätään usein siihen, että teksti kaikenlaisten koukutusten, ankkurointien ja upotusten kautta saadaan toimimaan lukijan tajunnassa kuin tikittävä pommi (tai torpedo, kun kerran mereen liittyvien käsitteiden kautta mennään). Perustan pitäisi kuitenkin olla siinä, että teksti antaa jotakin paitsi tekijälleen, myös lukijalle. Romaani on puhetta tekijän ja lukijan välissä. Ja puhetta on muutakin kuin sitä, että pyritään saamaan se oma sanoma sellaisenaan toiselle läpi.

Haluaisin pyrkiä vuorovaikutukseen, puheeseen joka ei ole omaa yksinpuheluani vaan syntyy osallistuvien ihmisten välillä.

Yllättävä käänne fantasiasarjassa

Mitä Suomessa sitten on enää kannattavaa kustantaa jos ei sarjamuotoista fantasiaa?

Kollega J.S.Meresmaa kirjoittaa blogissaan Mifonki-kirjasarjan kohtalosta. Satsaus esikoiskirjailijaan on kustantamolle aina riski. Kustantamon päätös katkaista sarja kahden kirjan jälkeen eli ennen kuin edes saadaan todellisuudessa selville, oliko riski kannattava, tuntuu hätäiseltä. Mifongin ajan ilmestymisestä on ehtinyt kulua vasta viisi kuukautta, se on melko lyhyt aika tehdä päätelmiä sen suhteen, mikä on kokonaisen kirjasarjan menestys.

Fantasialla on Suomessa maine hieman "matalana" genrenä ja lähinnä nuorten suosimana kirjallisuutena. Junnut lukevatkin fantasiaa, suorastaan ahmimalla, ei se asia ole muuttunut vuosien varrella. Mutta nuoret lukevat ennestään suosittuja, käännettyjä, vahvasti brändättyjä sarjoja kuten K.A.Applegaten Animorphs-sarjaa, Eoin Colferin Artemis Fowl-sarjaa ja Mary Hoffmanin Stravaganza-sarjaa, vähän vanhemmat sitten vaikka näitä romanttisia vampyyrisarjoja (tytöt) tai Forgotten Realmsia (pojat). Ei ole varsinaista syytä siihen, miksi nuorille suunnattu kotimainen fantasia ei voisi menestyä. Ongelma on markkinoinnissa ja siinä, että suomalainen sarjakirjoittaja joutuu kilpailemaan käännöskirjojen kanssa.

Aikuinen fantasiayleisö on Suomessa paljon pienempi. Ne aikuiset, jotka haluaisivat lukea fantasiaa, joutuvat lukemaan englanniksi tai turvautumaan pienkustantajien teoksiin. Jopa George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on suomeksi pienkustantajan julkaisema. Isot kustantajat julkaisevat satunnaisesti aikuisten fantasiaa, mutta myynnin jäädessä pieneksi käännökset tyssäävät usein yhden-kahden kirjan jälkeen.

Olen siinä mielessä epätyypillinen fantasianlukija, etten sinänsä kaipaa sarjoja, riittää kun pääsen piipahtamaan kirjailijan luomassa maailmassa yhden kirjan verran. En kaipaa fantasiakirjalta eeppisiä taisteluita tai edes erotiikkaa, haluan ihmeen tuntua ja tunnetta siitä, että elämää suuremmat voimat ovat liikkeellä.

Mifonki-sarjan kohtaama käänne pani pohtimaan kirjailijan ja kustantamon suhdetta yleensä. Kirjailija on Suomessa yrittäjän asemassa siinä mielessä, että kirjat kirjoitetaan enimmäkseen omalla riskillä. Käytännössä kirjailija joutuu löytämään jostakin rahat siihen, että ylipäätään saa tehdä työtä. Kirjailijat valittavat - aiheesta - pitkiä viestikatkoja kustantajan kanssa, epävarmuutta ja pieniä tai olemattomia palkkioita. Kirjailijan on omasta näkökulmastaan nyrkkipajassa mitättömällä tuntipalkalla ahkeroiva alihankkija, josta valmiden käsikirjoitusten lisäksi mielellään ei kuulu kustantamon suuntaan mitään ja jota kustantaja muistaa lähinnä silloin kun olisi tarvetta saada messuille ilmaisia esiintyjiä.

Kustantajan näkökulma puolestaan on, että hän ei voi julkaista kirjoja eli tarjota kirjailijalle mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan, jos toiminta ei ole kannattavaa. Jos toiminta on tappiollista, kustantamo ei pysy pystyssä eikä kirjoja voida julkaista. Kirjailijan kannalta kustantamon tärkein ominaisuus on, että kustantaja kustantaa, mahdollistaa kirjan ilmestymisen. Ei ole kirjailijaa ilman kustantajaa. Kaikki muu, palkkiot, markkinointi tai jatko-oikeudet ovat sopimusasioita, eli niistä voidaan sopia. Kaiken perusta on, että kirja tulee julki ammattitaitoisesti toimitettuna ja siinä graafisessa muodossa, että se on lukukokemuksen kannalta paras mahdollinen.

Kirjailijat valittavat pienkustantamoiden palkkiokäytäntöjä tai sekavia kustannussopimuksia. Kuitenkin pienkustantajatkin ansaitsevat olla olemassa. Jos kysytään, että miksi kustannatte, jos ei ole varaa maksaa lehtimainoksia tai taattuja ennakoita, voidaan kysymys asettaa myös toisinpäin: miksi kirjoitatte, jos kirjan läpimeno suurella kustantajalla ei ole taattu. Ymmärrän pienkustantajaa, tiedän millaista on kustantaa kirjoja siinä tilanteessa, jossa kannessa ei voida käyttää sinistä väriä sen vuoksi, että niissä painoissa joihin on varaa ei pystytä sinistä väriä toistamaan kunnolla.

Surullisinta on kuitenkin, jos ihminen unohtuu kirjan ja kustantamon välistä: käsikirjoitukset, joita makuutetaan pinoissa, sydämen sopukoissa varjellut ajatukset ja ideat, joita ei haluta kuunnella. Suomessa kirjoitetaan paljon, ja se on hyvä asia suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuutta ajatellen. Kirjoja tehdään lukijoita varten, ja heitä varten olisi tärkeää edes kustantaa aloitettu kirjasarja loppuun. Nostan kirjailijalle hattua siitä, että hän on valinnut seurata sydäntään.

Siivouspäivä (mainos)

Siivouspäivä! Henrikssonin&Soikkelin teosten tekijänkappaleita myynnissä huomenna Tampereella Työväenkirjallisuuden päivässä Werstaalla klo 10-13 (toinen kerros, Mestari-sali Pirkkalaiskirjailijoiden myyntipöydässä) sekä postitettuna tai henkilökohtaisesti toimitettuna (Tampere) syksyn mittaan. Tekijän signeeraus, edulliset hinnat. Hae paikan päältä tai tilaa kommenttilaatikon kautta.

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa II

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkaraportti Ruotsista

Kuten sanottua, eteläisen Ruotsin todellinen kaupunkikeskus on Malmö. Se on myös eräs scifin ja fantasian keskuksista Ruotsissa. Siitä pitävät huolen paitsi paikalliset kirjailijat, myös scifiin ja fantasiaan erikoistunut kirjakauppa. Entisen teollisuuskaupungin romanttinen keskusta kanaaleineen ja vanhoine liikerakennuksineen tarjoaa inspiraatiota erityisesti steampunkiin kallellaan oleville kirjailijoille.

Tieteiskirjoittajan Ruotsi ja Suomi

Epäilemättä Ruotsissa on paljon genrelukijoita, koskapa Science Fiction Bokhandelnin liikkeitä on kolmessa kaupungissa (Tukholmassa, Malmössa ja Göteborgissa). Esimerkiksi Suomessa ei ole yhtään vastaavaa liikettä. Malmön SF-Bokhandelnista mukaamme tarttuivat Connie Willisin All Clear -romaani minulle, Hugh Howeyn Shift miehelle ja kapteeni Haddock -figuuri lapselle. Connie Willisin romaaniparia Blackout-All Clear on haukuttu sen disneymäisestä asenteesta wanhaa Englantia kohtaan, mutta olen lukenut kaikki Willisin kirjat tähän saakka joten uskollisesti aion lukea nämäkin. Tunnustan, että Blackout on minulla vielä kesken.

Illalla joimme teetä kirjailijatarten N ja K kanssa, ensiksimainitun kotona. Paikalla oli myös miellyttävä nuori mies, eräs islantilainen fantasiakirjailija. Juonimme yhteispohjoismaisia kirjallisia hankkeita, joista toivottavasti kuullaan vielä! Ruotsi-kirjailijat tekivät minuun toisaalta vaikutuksen ammattimaisella asenteellaan, toisaalta tunsin itseni siinä nojatuolissa istuessani hieman harrastelijamaiseksi, kun en heti päässyt mukaan keskusteluun agenteista ja kustantamoiden foreign rights -osastoista.

Tuntuu myös, että Ruotsissa sf/f-kirjailijoilla ei ole yhtä tiivistä kosketusta fandomiin kuin Suomessa. Myöskin fandom-aktiviteetit ovat vähäisempiä. Tämä johtuu kuulemma siitä, että vaikka Ruotsissakin on perinteisesti vilkas yhdistyselämä, kaikenlaiset seurat ovat suuntautuneet enemmän tervehenkisiin harrastuksiin kuten urheiluun ja liikuntaan, sellaisiin, joissa saa raitista ilmaa. Ei siinä ole ollut nörteillä pahemmin saumaa perustaa omia yhteenliittymiään, joissa mökötetään sisällä nenä kirjassa.

Eroja siis on huomattavissa. Minulle esimerkiksi esitettiin kysymys, tulevatko lukijat Suomessa juttelemaan signeeraustilaisuuksissa, kun esitelmätilanteessa suomalainen yleisö on niin hiljaa. No, Finnconin tms. signeeraustilaisuuksissa eivät kotimaiset kirjailijat yleensä kerää nimikirjoituksen metsästäjiä jonoksi saakka. Tilanne olisi vähän sama kuin se, että kolme kaveria olisi vuosia katsellut kerhohuoneella Star Trekkiä, kunnes sitten yksi heistä julkaisisi kirjan ja ehdottaisi kahdelle muulle, että ruvetkaa te minun faneikseni. Lukijan ja kirjailijan välinen suhde on fandomin verkostoissa vähän erilainen.

Ruotsin kirjallinen elämä tuntuu myös olevan kansainvälisempää kuin Suomessa. Vaikka on eteläinen Ruotsi muutenkin kansainvälisempi paikka. Saman huomion teki myös tapaamamme islantilainen kirjailija, joka sanoi, että Ruotsissa hän elää paitsi ruotsalaisessa, myös luontevan monikulttuurisessa ympäristössä. Malmössä (ja Lundissa myös) on näkyvillä eri kulttuurien ja kansallisuuksien kirjo. Näköalan avartuminen eri kulttuurien suuntaan ei ole kirjailijalle huono asia.

Pikku pikku viiriäinen on liian söpö

Takaisin Lundiin. Historiallisten rakennusten lisäksi Lundin ykkösmatkailukohde ovat erilaiset puistot ja puutarhat aivan kaupungin keskustassa. Ainakin lapsen tärkein motivaatio matkustaa Lundiin oli nähdä viiriäisiä(!) kasvitieteellisessä puutarhassa. Lundin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa on täysin biologinen tuholaistorjunta, eli hyönteisiä napsivat suloiset pikku viiriäiset. Viiriäinen on untuvapallo, joka tutisee liikkuessaan ja olisi varmaan hyvin kevyt, jos sen nostaisi kädelle. Itse pidin vielä enemmän kauniista vanhoista viherhuoneista akaasioineen ja appelsiinipuineen.

Kuva: Markku Soikkeli

Puutarhoista kannattaa mainita myös kaupunginpuisto sekä Kulturen-ulkoilmamuseon keittiöpuutarhat monisatavuotisine puksipuineen. Kulturenissa kävimme kirjapainotaidon museossa, tutustuimme maalaisinteriööreihin (lyömällä päämme mataliin oviaukkoihin) ja ihmettelimme yliopistomuseota. Lapsen ja tätini kanssa kävimme myös Lundin historiallisessa museossa, jonka kokoelmat käsittävät mm. tuomiokirkkomuseon esineistön sekä yliopistolle kerättyjä obskuureja esineitä ja näytteitä kaukomailta. Tässä museossa oli lapsen riemuksi myös paljon luurankoja. Sen sijaan Ystadiin Ales Stenar -kivikehää katsomaan sain lähteä ilman miestä ja lasta. Spektaakkelimainen maisema jyrkkien merenrantojen äärellä oli ihan näkemisen arvoinen.

Ja mitäs muuta. Onnistuimme tekemään kävelyretken lehtevien pyökkien alla Lundagårdenissa miehen kanssa kahdestaan ja poikkeamaan Paradis-kadun Inferno-ravintolassa, jossa maistoimme mm. paikallisen panimon hedelmäistä real ale -olutta. Olisimme voineet viettää Lundissa päivän-pari enemmän, mutta aika loppui tällä kertaa kesken ja palasimme Tukholmaan.

Myöntäisikö meille joku Nobel-palkinnon?

Lähtöaamuna satoi kaatamalla, joten tätini herätti miehensä ajamaan meidät asemalle. Olimme kymmenen minuuttia etuajassa ja seisoimme laiturilla katsomassa, miten valtiollisen junayhtiön SJ:n juna liukui raiteille juuri ajoissa. Veolian junan piti lähteä viisi minuuttia sen jälkeen. SJ:n junan mentyä ilmoille kajahti kuitenkin kuulutus, jonka mukaan juna myöhästyy puoli tuntia. Kuulutus toistettiin vielä pari kertaa niin, että myöhästymisajaksi laskettiin ensi 50 minuuttia, sitten tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Lopulta juna oli juuri sen verran myöhässä. Kaiken aamukiirehtimisen jälkeen istuimme tunnin verran aseman Espresso Housen edessä, mikä ei sinänsä haitannut, koska santsasimme sinä aikana lisää maitokahvia ja suklaapalloja, joihin olin onnistunut kehittämään lyhyen vierailumme aikana suoranaisen riippuvuuden.

Kun lopulta pääsimme Tukholmaan, siellä satoi. Kuten sanottua, vierailemme Tukholmassa aika usein, mutta teemme aina samat asiat. Käymme paikallisessa SF/F-Bokhandelnissa, josta meidän ei euron huonon kurssin vuoksi edes pahemmin kannata ostaa mitään, sitten haemme isot maitokahvit ja juomme ne Vanhankaupungin suurtorilla luoden haikeita katseita Ruotsin akatemian rakennuksen suuntaan, minkä jälkeen maleksimme keskikaupungille syömään jossakin paikallisessa kasvisbuffetissa ja ostelemassa ruotsalaisia lastenvaatteita (minun huvitukseni, ei niinkään muiden perheenjäsenten). Tällä kertaa vahvin motivaatio vierailla yhtään missään oli lapsella, joka vaati päästä katsomaan Skanssen-akvaarion lemureita, joten menin hänen kanssaan katsomaan juuri niitä.

Paluumatkan Suomen-junaliput olimme hukanneet jo ensimmäisenä päivänä Lundissa, joten kömmimme aamuvarhaisella (ei koskaan enää yölauttaa Turusta, se saapuu jumalattomaan aikaan molempiin satamiin) bussiin. Ovelta ovelle -kuljetus, suoraan Turun satamasta Kalevan kirkolle. Katselin bussin ikkunasta, miten siirtolaisperheen teini-ikäinen poika lastasi sukulaisensa kanssa bussin tavaratilaan kookkaita nyssyköitä, mukaanlukien pinnasängyn kappaleet ja vauvan kävelytuolin, ja jätettiin sitten saattamaan tavarat Tampereelle. Poika yritti juosta vielä hakemaan omat tavaransa, mutta ei ehtinyt ennen bussin lähtöä, kaiken lisäksi ystävällinen bussikuski vielä huomautti pojan olevan väärässä bussissa mutta sanoi vain, että pyydä kavereitasi hakemaan sinut periltä.

Edes jonkun matkanteko oli vielä vaivalloisempaa kuin meidän.

Se varmaankin oli kerrottavana Ruotsin-matkasta elokuussa 2013. Ensi kerralla otan mukaan paremmat kävelykengät ja korvatulpat autolauttaan. Älyttömän kokoisen Viking Gracen koneet ovat hiljaisemmat kuin vanhemmilla lautoilla, joten ihmisten äänet sisällä laivassa erottuvat sitä selvemmin. Olen kuluneen vuoden aikana matkustanut aika paljon enemmän kuin minua oikeastaan edes olisi huvittanut, joten saattaa olla että nyt kun olen saanut tämän älyttömän matkaraportin kirjoitettua niin bloggaan takautuvasti vielä niistä edellisistäkin matkoista, kuten kevään kahdesta Unkarin-matkasta.

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa I

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkakertomus Ruotsista

Kävin eteläisessä Ruotsissa, koska olin luvannut jo jonkin aikaa kyläillä Lundissa sukulaisteni luona. Ensimmäisenä yönä perillä näin katastrofiunia. Tulva, pyörremyrsky ja lentokoneen putoaminen, ja ennen sitä oma kannettava, valkoinen muovikuorinen tietokoneeni oli murentunut kahtia ja jättänyt minut ilman kaikkia tiedostojani. Siinä sitten oltiin. Puhelinkin oli hajalla. Ehkä uni heijasteli pelkojani tulevaa syksyä ajatellen, tai sitten olin syönyt vain liikaa herkkuja ennen nukkumaanmenoa. Ruotsissa syödään aina herkkuja. Mutta ensi pari sanaa itse matkasta.

Junailemme perheen Skåneen

Olin vuosikymmenen verran vakaumuksellinen ympäristöaktivisti enkä astunut jalallani lentokoneeseen. Nykyään kun lennän vihaan katkerasti joka sekuntia nousun ja laskun aikana. Väliajat ovat siedettäviä. Lentokentät ovat kauheita eikä niillä ole mitään tekemistä. Meidän piti lähteä tällekin reissulle lentäen, vaikka joka kerta kun mies tai minä lennämme vannomme, ettemme tee sitä enää. Katselimme lentoja Kööpenhaminaan (koska se on Lundia verrattoman lähellä), mutta sopivat lennot olisivat olleet kalliit ja halpalento olisi lähtenyt jumalattomaan aikaan varhain aamulla.

Inhoan joka tapauksessa halpalehtoyhtiötä, joten valitsimme sen sijaan astetta pienemmän pahan, halpajunayhtiön eli Veolian. Matkustimme ensin Itämeren yli perinteisesti autolautalla. Kun minä olin pieni, Ruotsiin eli Lundiin mentiin aina autolautalla. Ei meillä ollut autoa, mutta jatkoimme junalla Tukholmasta, niin kuin teimme nytkin. Nuorempana kun reilasin Euroopassa vihasin autolauttaetappia, se oli pitkä ja tylsä ja kaikki laivalla oli kallista, puhumattakaan tympeistä eläkeläisistä jotka katsoivat nuorta reppumatkalaista nenänvartta pitkin.

Nykyään pidän taas Ruotsin-laivoista, koska pedeissä on jonkun muun kuin minun vaihtamat lakanat ja kahvilasta saa (kallista) katkarapuvoileipää. Lapsi pitää Ruotsin-laivoista, koska niissä on pallomeri. Vain mies vihaa käytävältä öisin kuuluvaa humalaisten mölinää, mutta koska tilanne on pahimmillaankin win-win-lose, valitsemme aika usein autolautan. Normivuonna rehellisesti sanottuna kolme kertaa vuodessa, koska olemme nyt parina vuonna käyneet syys- ja hiihtolomaviikonloppujen lisäksi suomalaisten ja ruotsalaisten fanien yhteisessä scifikonferenssissa Maarianhaminassa helatorstaiviikonloppuna.

Kuva: Markku Soikkeli

Halpajunayhtiön liput ovat huomattavan halpoja. Istumapaikkamme paluumatkalla Lundista Tukholmaan maksoivat meiltä kolmelta vain 300 kruunua. Menomatkalla hinta oli kaksinkertainen, koska oli viikonloppu, mutta halusimme matkustaa juuri sinä päivänä koska meidän piti osallistua Tapahtumien yöhön Tampereella ensin. Loppujen lopuksi vain mies osallistui lukemalla runoja kirjakaupassa, mutta joka tapauksessa. Veolian kalusto on monta vuosikymmentä vanhaa, puupaneelein sisustettuja vaunuja jonka kaltaisia olen nähnyt Suomessa joskus pari vuosikymmentä sitten jos silloinkaan, jos en sotke johonkin Euroopan maahan. Penkit olivat vanhanaikaisia, pehmustettuja ja mukavia, toisin kuin nykyaikaisissa, nopeammissa junissa. Suosittelen Veoliaa paluumatkan puolentoista tunnin myöhästymisestä huolimatta. Paluumatkasta lisää myöhemmin.

Toiset lukevat junassa

Matkalukemiseksi olin pakannut mukaan tavallaan chick litiä, Gyles Brandrethin Oscar Wilde and the Candlelight Murders -romaanin, trade paperpack -kokoisen laitoksen. Yhtä hyvin olisin voinut pakata minkä tahansa ei-liian-painavan kirjan, sillä en koskaan matkalla lue sitä kirjaa, jonka olen pakannut. Ostan viime hetkellä pokkarin tai lehden aseman kioskista ja luen sitten sitä, keskittymiseni ei matkalla riitä lukemaan niitä kirjoja joita luen kotona, ei ole koskaan riittänyt. Tällä kertaa mies antoi minulle lahjaksi ostamansa Shopaholic Abroad -pokkarin, jonka olin itse asiassa lukenut jo aiemmin ja jota luin uudelleen tyytyväisenä koko matkan ajan, silloin kun en syönyt eväitä tai syöttänyt lapselle eväitä tai riidellyt lapsen kanssa tabletin käytöstä, tai nukkunut.

Rakastan Sophien Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaa, vaikka en itse juuri shoppaile (muuten kuin juuri mainitsemillani sietämättömillä lentokentillä tai autolautoilla, kun mitään muutakaan tekemistä ei ole) enkä omista ainuttakaan merkkivaatetta, laukuista tai kengistä puhumattakaan. Niissä on englantilaisen huumorin ja nokkeloinnin lisäksi kaksi piirrettä, joista pidän. Ensimmäinen on kirjailijan kyky kehitellä juonta niin, että päähenkilö Becky joutuu mitä piinallisimpiin tilanteisiin. Sydämettömimmänkin lukijan myötätunto taipuu höpsön Beckyn puolelle, kun hän joutuu valkoisen valheen vuoksi yhä pahempaan liemeen. Kaikkiin näihin tilanteisiin Becky joutuu, koska hän haluaa miellyttää ihmisiä ympärillään. Kaikki tilanteet ratkaistaan jokseenkin onnenkantamoisen kautta, todellisessa elämässä himoshoppaaja-Becky ei pystyisi ratkaisemaan kroonista ulosottokierrettään sen paremmin kuin velkaantuneet euromaatkaan eivät pysty.

Toinen piirre, josta kirjoissa pidän, onkin juuri niihin sisältyvä salaviisas finanssitalouden kritiikki. Sarjan ensimmäisessä osassa Himoshoppaajan salaiset unelmat Becky on töissä yksityistalouksien säästämistä käsittelevässä aikakauslehdessä, vaikka hän ei ymmärrä taloudesta mitään. Kirjassa vinoillaan taloustoimittajille, jotka kopioivat vain sellaisenaan rahoitusyhtiöiden tiedotteita ja käyvät välillä lounailla. Sarjan toisessa osassa, siinä, joka minulla oli mukana matkalla, Becky antaa säästäjille vinkkejä televisiossa, vaikka ei ole itse elämässään säästänyt lanttiakaan. Becky mieluummin uskottelee itselleen, että kalliit laukut ja kengät ovat sijoitus. En tiedä, mikä olisi osuvampi kuva naistenlehtien markkinoimasta talouskäyttäytymisestä kuin Beckyn harjoittama itseensä "sijoittaminen".

Se matkalukemisesta. Junassa oli joka tapauksessa liian kuuma ja olin huonosti nukutun yön jälkeen liian väsynyt, että olisin pystynyt kunnolla lukemaan. Sen sijaan minua vastapäätä istunut, neljän hengen pöytäpaikkamme jakanut nuori ruotsalaisnainen luki koko matkan keskittyneesti joko kovakantista, muovitettua Historia av litteratur -teosta, muistiinpanojaan tai jonkin runoilijan elämäkertaa, en saanut kirjan nimestä selville kenen. Enkä kysynyt naiselta, oliko hän kirjallisuuden opiskelija, olisi ehkä pitänyt. Hänen matkatavaransa, joihin kuuluivat kalastussaappaat, virveleitä ja samanlainen rinkka kuin minullakin on kotona, hämäsivät. Hänellä oli Ruotsin ratsastusjoukkueen reppu ja purjehduseuran college-paita. Nuori nainen oli niin vaalea, että hänen kasvonsa olivat kesän jäljiltä täynnä pisamia, epäilemättä hän oli viettänyt aikaa enemmän ulkona kuin kirjojen ääressä. Kadehdin nuorten opiskelijoiden keskittymiskykyä. En enää muista, pystyinkö itse lukemaan parikymppisenä keskittyneesti tuntikausia, ehkä en. Hän istui rauhallisesti paikoillaan ja naurahti vain silloin kun lapsi tunki hänen syliinsä nähdäkseen, miten mies ratkaisi tablettitietokoneen possupelin tehtävän.

Älä usko keskiaikakulissia

Aurinko paistoi vaunuun koko viisituntisen junamatkan ajan Ruotsin halki. Vasta perillä Lundin asemalla alkoi sataa, kun piti astua junasta pois, tietysti. Liukastelimme märillä mukulakivillä Lundin keskustan halki. Olen käynyt Lundissa muutaman vuoden välein sen jälkeen kun olin ensimmäisellä luokalla peruskoulussa enkä kyllästy keskustaan koskaan. Ensinnäkin Lund näyttää enemmän Tanskalta kuin Ruotsilta. Itse asiassa Suomi on ollut osa Ruotsia pidempään kuin Skånen maakunta. Lundin keskustassa on tuomiokirkko, keskiaikainen asemakaava ja puistoissa valtavia lehteviä puita, siitä saa käsityksen millainen paikka Turku voisi olla jos keskustaa ei olisi pilattu autoilla. Yliopiston kampus levittäytyy keskustasta pohjoiseen alkaen keskustan puiston eli Lundagårdin 1700-luvun tiilirakennuksista ja jatkuen seuraavien vuosisadan rakennuksiin entisellä sairaala-alueella. Yhtään rumaa tai modernia taloa ei ole vahingossakaan rakennettu joukkoon.

Kuva: Markku Soikkeli

Lundin yliopistossa on periaatteessa 48 000 opiskelijaa, käytännössä kuulemma 30 000. Kun koko kaupungissa on vähän alle satatuhatta asukasta, voi päätellä, että Lund on opiskelijakaupunki. Todellisuudessa Lund on yksi Ruotsin kalleimpia kaupunkeja asua eikä todellisuudessa edes oikea kaupunki, urbaani sellainen, oikea kaupunki alueella on 300 000 tuhannen asukkaan Malmö kymmenen minuutin junamatkan päässä. Mutta Lund on soma ja pittoreski ja tuomiokirkossa on kahden kerroksen korkuinen astronominen kello, joka on rakennettu 1400-luvulla. Suosittelen vierailua Lundissa historiafriikeille ja niille, jotka pitävät opiskelijaromantiikasta.

Kaverini, jota tapasin Lundissa sanoi hänkin, että Lund muistuttaa enemmän Tanskaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Kaverini mielestä Ruotsin eteläkärjessä on parasta se, että sieltä pääsee nopeasti pois. Toisaalta sieltä pääsee nopeasti Tanskaan, joka ei välttämättä ole parannus. Mutta tätini mukaan Tanskan läpi ajaa kahdessa tunnissa ja sen jälkeen on Eurooppa avoinna... tai ainakin Saksa.

Sama luonnontieteilijäkaverini on mukana hankkeessa, joka tekee neutroneita ja aikoo rakentaa suuren neutronisuihkun Lundin pellolle. Sillä voi kuulemma mitata kaikenlaista. Kaverini on rakentamassa mittalaitetta hankkeelle. Ne kaivavat sita varten hyvin syvän kuopan savimaalle. Keskustan yliopistokampus sen sijaan näyttää siltä, että siellä pitäisi tutkia arkeologiaa tai kuolleita kieliä tai jotakin obskuuria keskiaikaista skolastiikkaa. Mutta ei, Lundin yliopisto taitaa ylpeillä nykyään lähinnä nanoteknologialla ja lääketieteellä. Hyvä, ettei avaruustutkimuksella.

Matkaraportin seuraavassa osassa: Painokoneita ja steampunkia. Paljon puutarhoja. Tapaamme kaksi ruotsalaista ja yhden islantilaisen kirjailijan. Mies kieltäytyy astumasta enää yhteenkään museoon. Ja mitä tehdä sadepäivänä Tukholmassa?