Haluatko todella kirjailijaksi?

Kirjailijaliitosta kävi kutsu jäsenseminaariin keskustelemaan kustannustoimittajan ja kirjailijan suhteesta. Kutsu kirvoitti pohdintoihin kustannusmaailman muutoksesta yleisemminkin. Pohdinnan tueksi kaivoin esille Jera ja Jyri Hännisen viime vuonna ilmestyneen oppaan Haluatko todella kirjailijaksi.

Opas on kevyttä ja tiedoiltaan nopeasti vanhenevaa luettavaa, hakuteos, joka keskittyy enempi kirja-alan juoruihin kuin tarjoamaan mahdollisimman kattavaa kuvausta alasta. Kirjan parasta antia on seikkaperäinen perehdytys apurahajärjestelmään, tämä on sellaista tietoa, jota en ole nähnyt näin käytännöllisesti esitettynä missään muualla. Oppaassa on tietoa myös kustantamoista, mutta kuten sanottu, kustannusala on tuulinen ja pomot vaihtuvat nopeasti.

Kirjan lopussa olevassa huoneentaulussa Sofi Oksanen sanoo, että kirjailija ei tarvitse kustantajaa. Kirjailija tarvitsee hyvän kustannustoimittajan, hyvän tiedottajan, hyvän agentin ja hyvän juristin.

Käsityksemme kirjailijan työstä perustuu paljolti siihen aikaan, kun kustannusala oli pääomavaltaista, kirjoja painoivat lähinnä vakavaraiset kustannustalot omissa kirjapainoissaan ja kirjailijoita oli vähän. Vieläkin kirjailijoiden julkisissa kannanotoissa vilahtelee kaipuu vanhaan systeemiin, jossa kirjailija vain kirjoitti ja kustantaja maksoi ennakot ja huolehti sen jälkeen kaikesta muusta. Vaihtoehtoja kuitenkin tarvitaan. Esimerkiksi, montako runoilijaa olisi Suomen maassa, jos vain suurten kustantamoiden runoilijat julkaisisivat? Pysyisikö runous tällä tavalla elinvoimaisena? Epäilen.

Omassa kustantamossani ei ole kotimaisen kaunokirjallisuuden osastoa, joten toimitustyö on ostettu ulkopuolelta. Huono puoli on, että lähin lukijani (molemmat kirjani toimittanut kustannustoimittaja) ei ole kuukausipalkkaisena töissä kustantamossa ja hän saattaa ajelehtia muualle kirjojen välillä. Toisaalta tilanne ei ole juuri parempi isossa kustannustalossa: moni kirjailija on kokenut jääneensä orvoksi, kun oma kustannustoimittaja on saanut edellisissä yt-neuvotteluissa kenkää tai vaihtoehtoisesti irtisanoitunut mahdottoman työmäärän vuoksi.

Kirjailijoiden järjestöissä Suomessa ja ulkomailla valitellaan pienten ja keskisuurten kustantamoiden kirjavaa sopimuskäytäntöä ja taattujen ennakoiden puuttumista. Myös kirjojen ulkoasu ja puutteellinen toimitustyö herättävät kritiikkiä. Tämä ei kuitenkaan johdu toimijan koosta, pienikin toimija voi tuottaa painoasultaan ja sisällöltään ensiluokkaisen teoksen. Myös kirjailijat (tai kirjailijanalut) saattavat jupista, että kun teos on vain tarpeeksi hyvä, sille löytyy myös kustantaja ja yleisöä. Jos ei löydy, maailma on paha.

Nythän on niin, että aina on vaihtoehtoja. Voi esimerkiksi istua kotona itkemässä, että kaupalliset kustantamot eivät julkaise jotakin kirjallisuudenlajia. Tai sitten voi tarttua toimeen. Painotekniikan kehitys on mahdollistanut sen, että julkaisutoiminnan voi aloittaa entistä pienemmällä pääomalla. Näin esimerkiksi Osuuskummassa, jossa vajaat 20 jäsentä ovat jäsenmaksuilla keränneet pääoman, joilla on aloitettu suomalaisen scifi- ja fantasianovellin julkaisutoiminta. Idea on tehdä juuri sellaista, mitä muut kustantamot eivät tee. Voitte vaikka huviksenne vilkaista, montako genrenovellikokoelmaa kaupalliset kustantajat Suomessa ovat julkaisseet viime vuosina.

Voidaan sanoa, että tällainen pienjulkaiseminen on enemmän harrastustoimintaa kuin varsinaista kustantamista. Kotimaiselle genrenovellille on olemassa vain pieni yleisö, mutta on se silti yleisö. Toiminnan ammattimaisuutta ei vähennä se, että kirjailijat eivät elätä sillä itseään. Sitä paitsi tällä argumentilla Suomessa olisi vain kourallinen ammattimaisia kirjailijoita. Jos kirjailijan työstään saama keskimääräinen tulo on 2000 euroa vuodessa, on selvää, ettei kukaan itseään elätä moisilla summilla.

Kirjailijalle on hyödyllistä kurkistaa myös pöydän toiselle puolelle, siihen, mitä kustantamisen todellisuus on. Osuuskummassa olen oppinut vuodessa todella kummallisia asioita: miten käännösoikeuksia ostetaan, miten kuolleen kirjoittajan tekijänoikeuksien haltijaa jäljitetään, mitä ovat ylikurssi, verokanta ja arvonlisäveron palautus. Kustantaminen on työtä, jota tehdään rakkaudesta, niin kuin kirjoittaminenkin.

En ole elänyt järjestöjen haikailemaa vanhaa aikaa. Jos olisin, tuskin haluaisinkaan sitä takaisin. Nykyään painokset ovat pieniä, mutta nimekkeitä on enemmän. Kotimainen kirjallisuus on elinvoimaista, sitä kirjoitetaan, luetaan, ostetaan, lainataan, siitä keskustellaan ja sen ympärille perustetaan ties mitä messuja ja blogeja ja härpäkkeitä.

Kaikki polut ovat avoinna suomalaiselle kirjailijalle, jos hän on vain valmis niitä kulkemaan. Sofi Oksasen huoneentaulu voi tuntua ylimieliseltä, mutta siinä on totuuden jyvä myös meille, jotka emme ole suuren yleisön tuntemia kirjailijoita. Jyvä on se, että Oksanen ei ehkä ole paras prosaistimme, mutta hän on paras esimerkki siitä, miten kirjailija voi pidellä prosessin joka vaihetta hyppysissään. Tulokset voivat olla merkittäviä.

Jera ja Jyri Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Helsinki-kirjat 2012.

Kadonnut romaani

Anja Snellmanin romaani Maru ei sitten ilmestynyt eikä ilmesty. Näin päättelin oheisen linkin kommenttilaatikosta. Romaani mainitaan edelleen mm. Wikipediassa kirjailijan teosluettelossa, mutta syystä tai toisesta se vedettiin kustannusohjelmasta pois. Snellmanin (ent. Kaurasen) kynänjäljen ihailijana se on tietysti sääli, mutta syy romaanin poisvetämiseen oli varmaankin hyvä.

Huomasin asian siitä syystä, että Hesari kertoi tänään Julkisen sanan neuvoston ratkaisusta, jonka mukaan Facebook-seinällä julkaistua päivitystä saa siteerata lehdistössä. Linjaukseen johti Snellmanin kantelu Iltalehden toiminnasta. Perustelu menee jotenkin niin, että päivityksiä saa siteerata Journalistin ohjeiden mukaisesti ilman lupaa, jos niiden julkaisu ei loukkaa kenenkään yksityisyyttä. Eli tietojen pitää olla yhteiskunnallisesti merkittäviä, ja jos ne ovat arkaluontoisia, silloin pitää kysyä lupa. Eikun.

Otetaanpa alusta. Siis mitä tässä oikein linjattiinkaan? Päätöksessä sanotaan, että poikkeustapauksissa. Eli journalistin ohjeita noudattaen myös yksityisten ihmisten Facebook-sivut ovat julkisia, jos aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä eikä kenenkään yksityisyyttä loukata. Ne, joiden mielestä pelkästään FB-kavereille kirjoitetun viestin julkaiseminen muulla on yksityisyyden loukkaamista, voivat siis jatkossa harkita entistä tarkemmin mitä julkaisevat.

Koko linjaus kuulostaa siltä, että harkinnan varassa ja tapauskohtaisesti edetään jatkossakin. Ymmärrän epämääräisen "linjauksen", koska tiedonhankintaa Facebookista ei ole mahdollista absoluuttisesti rajata millään järkevillä perusteilla. Yksityisasetukset voitaisiin ottaa lähtökohdaksi, mutta kun kaupallinen yhteisöpalvelu muuttaa asetuksiaan kuitenkin säännöllisin väliajoin, tähän ei voi nojata. Viisasta onkin suhtautua siihen Facebookiin kuin nettiin yleensäkin. Minkä sinne laitat, se on pahimmassa tapauksessa julkista riistaa.

Mutta alkuperäiseen aiheeseen. Oliko Snellmanin päivitys koskien ilmeisesti sisarensa kuoleman vuosipäivää yhteiskunnallisesti merkittävä? Snellmanin mielestä Iltalehti toimi kyseenalaisesti. JSN:n vastauksessa puolustettiin, että kirjailija oli itsekin kirjoittanut sisarensa kuolemasta mm. kolumnissaan ja aikoi tosiaan julkaista aiheesta myös romaanin. Viime syksynä myös toisen kirjailijan, Riikka Ala-Harjan, sisar oli puheenaiheena lehdistössä. Sisko syytti Ala-Harjaa omaisten kohtaloiden repostelusta kirjassaan.

Liekö päätökseen jättää Maru julkaisematta liittynyt samanlaisia seikkoja, emme tiedä. Kuvauksen perusteella Iltalehden juttu aiheesta oli melko tyhjänpäiväinen. Maru-romaanille olisi todennäköisesti löytynyt lukijoita. Sellaiset aiheet kuin avioero, läheisen kuolema sekä sairastuminen ovat niin yleisiä kokemuksia ihmisten elämässä, että kosketuspintaa kuvittelisi löytyvän - samalla kun luemme, voimme sitten moraalisesti muka paheksua että tässä taas paha kirjailija panee lihoiksi lähisuhteensa.

Jää nähtäväksi, mitä seurauksia JSN:n linjauksella on, jos mitään. Omasta puolestani olisin kuitenkin valmis linjaamaan, että jos ostaa iltapäivälehden lukeakseen tyhjänpäiväisiä julkkisjuoruja, vastuu siirtyy lukijalle.

Romaani puutteessa lohdutan itseäni lukemalla uudelleen Anja Snellmanin viime keväänä julkaiseman pamfletin Ivana B. Ihan siitä ilosta, että vasta Voiman jutun luettuani tajusin otsikon sanaleikin. Olen näin hidas. Maria Pääjärvi kysyi sinänsä ansiokkaassa Voiman jutussaan, miksi keski-ikäisten naisten autofiktion pitäisi kiinnostaa. Minua kiinnostaa siksi, että Snellman kirjoittaa paremmin, parempia lauseita kuin suurin osa muista suomalaisista kirjailijoista. Siksi. Ivana B:n pitäisi puolestaan lukea jokaisen, joka haluaa nykypäivänä kirjailijaksi.

Genreä vai ei?

Tunnustan, että luen usein kirjoja vähän vastakarvaan, vastoin tekijän intentioita. Tämä johtuu omista genremieltymyksistäni. Jos kirjassa on jokin vähänkin "outo" tai spekulatiivinen elementti, luen sen mielelläni genrekirjana vaikka sitä ei olisi sellaiseksi tarkoitettukaan. Jotkut kirjat, kuten Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle tai osa Katja Kaukosen novelleista ovat myös monimerkityksellisiä, flirttailevat magian kanssa ilman, että niiden merkitys tyhjenisi siihen.

Usein kirjoittajat haluavat koko genrestä eroon ja vain kirjoittaa, tekstiä, ilman genremääreitä tai rajoituksia. Luokittelu on kustantajaa ja kirjakauppiasta, genremäärittely kriitikkoa ja kirjallisuudentutkijaa varten. "Tekstin genrellä ei ole väliä, täytyy sen silti olla hyvä." Mutta mikä on hyvää kenellekin, kuka päättää, milloin teksti toimii, toteuttaa oman tarkoituksensa?

Kananlihalla-blogissa pohdittiin kritiikin konventioita. Pitäisikö teksti lukea vain tekstinä vai huomioida ennen arvostelemista, mihin genreen se on kirjoitettu? Tietysti tekstin sijoittaminen ja lukeminen osana genreä helpottaa kriitikon työtä, koska silloin tekijän intentio on helpompi arvata. Mutta tekstit eivät aukottomasti aina sijoitu mihinkään genreen, eivät edes "yleiseen kaunokirjallisuuteen." Anneli Kannon uusi Alzheimerin tautia käsittelevä romaani oli luokiteltu tietokirjojen puolelle, koska sieltä aiheesta kiinnostuneet lukijat sen osaavat löytää.

Ja kirjoittajille tulee myös selviä huteja. On mahdollista, että aikuisten romaanissa 12-vuotiaat päähenkilöt eksyvät metsään ja kokevat siellä seikkailun susien kanssa. Jos tekstin kirjoittaja on kuitenkin itse 13-vuotias ja kirjallinen ilmaisu hyvin epäsuoraa kerrontaa tyyliin "sitten he menivät sinne, ja sitten tapahtui sitä, ja he kirkaisivat", on epätodennäköistä että tekstiä luettaisiin aikuisten kirjana, vaikka kirjoittaja olisi sen sellaiseksi tarkoittanutkin. Tämä ei ole mitenkään vakavaa, ennemmin melkeinpä pakollinen vaihe tietyn kirjoittatyypin (lue=omani) uralla.

Kokemus auttaa kirjoittajaa myös siinä, että hän pystyy tunnistamaan paremmin oman intentionsa. Tavoittelenko tiheää, kerroksellista, minimerkityksellistä ilmaisua? Vai iskevää, mukaansatempaavaa, sujuvalukuista tekstiä? Jos kirjoittaja vastaa, että molempia, kannattaa miettiä vielä hetkisen. Kaikessa romaanimuotoisessa kerronnassa pitäisi olla jollakin tavalla jännite, mutta millä keinoin se luodaan? Yhdellä tekstillä ei voi olla kovin monta päämäärää. Nämä (tiedostamattoma?) valinnat vaikuttavat siihen, minkä genren tai tyylilajin osana kirjaa luetaan.

Romaanin aihe ei määrää tyyliä. Vakavasta aiheesta voi kirjoittaa kevyesti ja kevyestä aiheesta syväluotaavasti. Kirjoittaja voi tietää myös itsestään, tavoitteleeko hän enemmän sanataiteellista vaikutusta vai haluaako hän vain kertoa hyvän tarinan. Tai mitä milloinkin. Itse pyrin tällä hetkellä kielessä tarkkuuteen, jäljentämään tapahtuman paperille mahdollisimman suoraan, ilman selittävää kerrosta. Seuraavalla kerralla ehkä jotain muuta.

Jos tekstin vaikutus lukijaan on kovin erilainen kuin sen on itse tarkoittanut, on kaksi mahdollisuutta: vaihtaa näkökulmaa (tai genreä) siihen, jota on lukijan mielestä tullut kirjoittaneeksi, tai harjoitella, harjoitella kunnes teksti toimii sellaisena kuin sen on mielessään kuvitellut. Ratkaisu riippuu omasta motivaatiosta. Kannattaa olla myös rehellinen. Joskus vastaus löytyy omasta kirjahyllystä. Mitä kirjoittaja mieluiten lukee on ehkä lähempänä sitä mitä hän haluaa myös kirjoittaa, huolimatta siitä, onko laji arvostettu kriitikoiden keskuudessa vai ei.

Miksei taiteilija sitten taivu yrittäjäksi?

Pölli tästä -blogi kirjotti tästä aiheesta, joten pöllin välittömästi otsikon. Reilu meininki! Jatkoin blogistin sinänsä aivan oikeita kysymyksiä omilla vastauksillani.

1. Taiteilija ei ole yleisölleen vastuussa tekemisistään. Eipä ole, niin, sehän on koko pointti, että yleisö saa valita, minkä kirjan lukee tai minkä teatteriesityksen menee katsomaan.

Ei yleisö anna taiteilijalle valmiiksi speksejä, joiden mukaan haluaa taiteesta nauttia. Taiteilijalta vaaditaan uudistumista ja yllätyksellisyyttä. Ennalta-arvattava juoni kirjassa tai teatteriesityksessä on tylsä. Paras vaikutus tulee siitä, kun teos onnistuu ravisuttamaan, herättelemään vastaanottajaa.

2. Asiakkaiden (=lukijoiden, katsojien) tarpeet eivät kiinnosta taiteilijaa. Jaa-a. Kirjojakin luetaan niin moneen tarpeeseen, itsekin olen monta kertaa käpertynyt peiton alle lukemaan kevyttä hömppää. Parin tällaisen kirjan jälkeen olen kuitenkin kyllästynyt ja palannut lukemaan jotakin, josta saa eväitä omaan ajatteluun, jotakin lisää sen sijaan, että mässyttäisin vain samaa, tutunmakuista karkkia. Jälleen kerran, ajatuksiaherättävä, yllättävä teos ei synny asiakkaan tarpeita arvelemalla vaan siitä, että taiteilija on laittanut teokseen oman näkemyksensä.

3. Taiteilija järjestää kohtauksen, jos teos ei kelpaa arvostelijoille. Tämä on vanhentunut näkemys taiteilijoista. Suurin osa suhtautuu ammattimaisesti omaan tekemiseensä ja tiedostaa valintansa ja niihin liittyvät riskit. Huono tai penikkamainen taiteilija voi olla diiva, samoin hyvin epävarma taiteilija.

4. Taiteilija uskoo, että taiteen olisi myytävä itsensä. Tämäkin on mennyttä maailmaa. Kirja ei löydä lukijoita itsekseen, se tarvitsee saattajia, jotka koostuvat kirjailijasta, kustantajasta ja kirjakauppiaasta, muutamia mainitakseni. Suurin osa taiteilijoista ja taidelaitosten työntekijöistä osallistuu nykypäivänä omien teostensa julkistamiseen ja markkinointiin.

5. Taiteilija ei toimita lupaamiaan asioita. Jokainen taiteellisen työsuunnitelman tehnyt tietää, että lopputulos on tuskin koskaan sama kuin paperilla. Taiteelliseen prosessiin kuuluvat yllättävät käänteet ja oivallukset, muuten se ei olisi luova prosessi. Luomisvoimainen taitelija tekee työnsä valmiiksi, joskus aikaa kuluu enemmän, mutta sen verran kuin on tarpeen. Eri asia, jos luomisvoima ehtyy, mutta tämä on harvinaista. Yleensä pieni breikki auttaa kirjoittajan blokkiin.

6. Taiteilijat tekevät vähemmän töitä. Kokemukseni mukaan neljä tuntia on maksimiaika, jonka päivässä voi käyttää tehokkaaseen työskentelyyn - siis itse luomiseen. Maanisina kausina enemmän, matalalentoisina vähemmän. Ei romaanikirjailija voi istua työpöydän ääreen ja suoltaa kahdeksaa tuntia, jos ei kirjoita dekkaria tai muuta juonivetoista, väitän. Luovat aivot työskentelevät keskittyneesti ja tarvitsevat sitten tauon. Loppuaika menee säätämiseen, juoksevien asioiden hoitamiseen ja muuhun puuhasteluun, niin kuin suurimmassa osassa ammatteja muutenkin.

Yrittäjien ylistäminen pitkistä työviikoista ja tienaamisesta on sitä paitsi nykyään vähän sama kuin sanoisi, että he ovat surkeita puolisoita ja laiminlyövät lapsiaan. Tuntemani yrittäjät eivät ainakaan mitenkään glorifioi massiivista työmääräänsä. Valinnoistaan kannattaa olla tietoinen eikä olla katkera niitä kohtaan, jotka tekevät vähemmän tunteja

Ehkä parempi analogia olisikin verrata taiteilijaa maanviljelijään. Molemmista ammateista saatava tulo on kausiluonteista. Molemmat ovat alkutuotantoa eikä kumpikaan pärjää ilman tukea. Niin henkeä kuin viljaa on Suomessa vaikea viljellä. Kuitenkin kauppoihin halutaan suomalaisia tuotteita ja suomalainen maaseutu halutaan pitää monimuotoisena. Samoin kotimaisen kirjallisuuden monipuolisuutta olisi vaikea turvata ilman apurahoja.

Tämän kaiken sanottuani, ei ole ollekaan pahitteeksi, jos taiteilijalla on kuitenkin strategista ajattelua. Se ei ainakaan huononna hänen taidettaan ja parhaimmillaan vaikuttaa positiivisesti tienestiin - tai ainakin auttaa vähentämään katkeruutta. Voi olla hyvä valita (tai olla tietoinen siitä valinnasta), haluaako ison yleisö vai olla "uskollinen" omalle taiteelleen. Suurin osa meistä taiteilijoista ei koskaan yllä molempiin.

Mihin kirjallisuuslehtiä tarvitaan

Kuten tamperelaiset tietävät, täällä kurjassa provinssissahan ei ole enää erillistä Akateemista Kirjakauppaa. Stockmann siirsi jo jokin aika sitten kirjat tavaratalon ensimmäisen kerroksen perälle, sinne kenkähyllyjen viereen. En ole pystynyt suremaan myymälän menetystä, koska jollakin epätoivoisella tavalla olen vielä kuvitellut, että ehkä tämä on vain väliaikaista, ehkä saamme vielä vanhan kirjakaupan takaisin. Turha toivo.

Tänään epätoivoni syveni entisestään, kun tuli aika etsiä aikakauslehtiä. Akateeminen Kirjakauppa on perinteisesti ollut kulttuuri- ja mielipidelehtien tärkeä levityskanava. Akateemisen myötä myös vanha lehtiosasto on kadonnut ja Stockmannin tilaamat lehdet ovat nyt kaikki siellä tupakka-, kukka- ja suklaakioskin paikkeilla. Vähän aikaa harhailtuani löysinkin etsimistäni lehdistä yhden, Uuden Reginan, johon tuttu kirjoittaja on kirjoittanut artikkelin. Lehti löytyi loogisesti naistenlehtien joukosta. Kanteen on nostettu mm. Juha Vuorisen "urosrealismi". Kierrän myymälän kertaalleen ja kerään ammattimaista asennetta ennen kuin pystyn ostamaan lehden.

(Minulla ei ole mitään Juha Vuorista vastaan. Kirjallisuuden kanssa hänellä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä. Kutsukaa minua snobiksi niin tulen tuhertamaan itkua lehtihyllynne eteen.)

Kirjallisuuslehtiä ei uuden kierroksenkaan jälkeen löytynyt. Vasta kun menin kysäisemään asiaa myyjältä, huomasin tutun otsikon hänen takanaan: kirjallisuuslehdet Parnassosta Ruudinsavuun on sijoitettu tiskin taakse. Pyytäessäni myyjältä Writing Magazinea olo oli kuin tupakka-askia ostaessa: kirjallisuus on jotain vähän vaarallista, terveydelle haitallista, tarkoitettu kulutettavaksi omalla vastuulla ja niille, jotka osaavat sitä erikseen kysyä.

Tokihan lehdet ovat siinä framilla, kun asiakas on jo tiskillä. Aikakauslehtien ostamiseen kuuluu kuitenkin etsistelyn, selailun ja löytämisen ilo. Muuten lehti jää ostamatta. Eivätkä lukijat löydä sen paremmin laaja-alaisia kuin erikoistuneitakaan ammattimaisesti toimitettuja lehtiä, jos ne eivät ole heidän ulottuvillaan. Siis käden ulottuvilla. Koko painetun lehden idea on, että sitä voi pidellä käsissään. Muuten voi mennä nettiin tai vaikka tiskaamaan.

Tutut scifi-lehdet on pelastettu elokuvaa ja pelejä käsittelevien lehtien joukkoon. Vaikka scifi-lehti käsittelisikin pääosin kirjallisuutta, sille on eduksi, jos kansi muistuttaa peli- tai av-mediasta, koska se pääsee paremmin lukijan ulottuville. Myös "kirjalliseksi viihdelehdeksi" itseään mainostavan Uuden Reginan konsepti voi osoittautua toimivaksi: naistenlehdet ovat jo pitkään olleet kirjallisen julkisuuden tärkeä areena, koska naistenlehdissä julkaistaan kirjailijahaastatteluja. Pääkirjoituksessa lupaillaan, että edeltäjänsä tavoin lehti voisi toimia areenana uusille kirjoittajille. Uudelle Reginalle oivaa lisäarvoa tuo myös Suomi-Viro-yhteistyö. Onkin loogista, että ensimmäisen numeron kansikuvatyttönä on Sofi Oksanen.

Kun kirjallisuus heitetään ulos ovesta, se palaa ikkunan kautta viihde- ja harrastuslehtiin. Mitä minä sitten oikein itken? Itken sitä, että kirjallisuus ei ole tarkoitettu vain hyödykkeen tavoin kulutettavaksi, kuten huulipuna tai villapaita. En suostu ostamaan kirjoja kenkätelineen vierestä, terveisiä vain Stockmannille. En vain suostu.

Tässä kohdassa on helppo sanoa, että mene urpo nettiin. Ei se ole sama asia kuin uutis- ja päivittäisjournalismissa. Uutis- ja päivittäisjournalismi on nopeaa. Kirjallisuus on hidasta. Meillä kotona luetaan vieläkin Guardianin Review-liitteiden arvosteluja ja esseitä vuodelta 2009, koska Guardianin International-lauantaipainosta ei ole saanut ostaa Suomesta enää vuosiin. The New York Review of Books on hieno lehti, mutta kympin hintaisena kallis joka kuukausi ostettavaksi. Guardian Weekly tulee Rautakirjalle, mutta se ei ole sama asia.

Oikeastaan haluaisin vain, että Review-liitettä saisi taas ostaa Suomesta. Mutta koska minulla ei ole taikavoimia, joilla muuttaa todellisuutta, ottaisin vastaan hyviä vinkkejä vastaan, mitä tehdä. Mitä lukea, mistä saa tietoa kirjallisuudesta. On selvää, että Hesarin kritiikkejä lukemalla ei pysy kärryillä siitä, mitä kirjallisuudessa tapahtuu. Hesarin kulttuuriosasto on siihen aivan liian suppea, ollut jo kauan ennen tabloid-uudistusta. Image ilahduttaa silloin tällöin, mutta se kannattaisi ostaa irtonumeroina, koska suurin osa numeroista käsittelee vain tylsiä trendiaiheita. Itsenäisissä kirjakaupoissa myydään onneksi Kultti ry:n jäsenlehtiä kuten Kulttuurivihkoja tai Nuori Voima-lehteä, mutta ne meille tulevat jo, tai miehen työpaikalle, josta niitä saa lainata.

Ammattikirjoittajana kirjallisuuslehtien tulevaisuus kiinnostaa paitsi lukijana, myös kirjoittajana. Toivon onnea ja pitkää ikää Uudelle Reginalle, hyvä, että joku yrittää uusia konsteja kun vanhat eivät enää tepsineet. Helposti saatavilla olevalle, laaja-alaiselle ja ammattimaisesti toimitetulle kirjallisuuslehdelle tai -liitteelle olisi vielä tämän aluevaltauksenkin jälkeen tilausta.

PS: Suomi24:ssa käytiin (kaiken tauhkan keskellä) kiinnostava keskustelu ennen Uuden Reginan ilmestymistä.

Elävän Kirjallisuuden Festivaali lauantaina 9.2.

Tampereella järjestetään lauantaina Elävän kirjallisuuden festivaali Työväenmuseo Werstaalla. Tapahtumassa on runsaasti ohjelmaa ja asiaa mm. novellista sekä Tiiliskivi- ja Tulenkantaja-palkinnoista. Tulenkantaja-palkinnon finalistit kilpailevat suomalaisen kirjallisuuden vientipalkinnosta, eli palkinto myönnetään kirjalle, jolla on mahdollisuudet menestyä myös ulkomailla. Illalla Telakalla Tiiliskivi-klubilla jaetaan puolestaan tamperelaisten kirjallisuudenopiskelijoiden myöntämä Tiiliskivi-palkinto vuonna 2012 ilmestyneelle, enemmän huomiota ansaitsevalle kirjalle.

Bertel-salissa klo 10.30 kertovat kirjailijat Venla Saalo ja J.S.Meresmaa kasvun kysymyksistä teoksissaan. Werstaalla on paikalla myös kiinnostavia näytteilleasettajia, joiden kirjoja et löydä Suomalaisesta Kirjakaupasta. Paikalla on myös Osuuskumma. Kaikki sinne!

Tapahtuman ohjelma:

http://www.ekf.fi/ohjelma-2013/

Aloittelevan sf/f-kirjoittajan top 10

Erään kurssilaiseni pyynnöstä keräsin aloittelevan science fiction- ja fantasiakirjoitajan kymmenen tarkistuspistettä, jotka kannattaa pitää mielessä, kun omaa tarinaansa alkaa muokata. Mielipiteet ovat subjektiivisia ja täysin omiani, ne saa siis kyseenalaistaa mielihyvin.

1. "Tämä saattaa vaatia hiukan lisäselvityksiä..." Maailma on kirjoittajalla selkeänä mielessä, mutta se ei välity tekstiin saakka. Haasteena on saada maailma toimimaan tekstissä ilman, että taustatiedot ovat tarpeen. Tekstin on kannettava omilla ansioillaan, selitykset sikseen.

2. Liian ihanteellinen päähenkilö. Yleensä nuori nainen tai mies, joka taistelee hyvän puolella. Kirjoittaja ymmärtää päähenkilöään täydellisesti, lukija ei. Henkilö etsii, jotain, mutta mitä hän tarkalleen etsii? Löytääkö hän etsimänsä, muuttuuko hän ja mihin suuntaan?

3. Vaikutteet ilman omaa versiointia. Kirjoitetaan vaikkapa X-Men uusiksi, ilman sen kummempia perusteluja, miten mutantit ovat syntyneet tai mikä on heidän paikkansa maailmassa. "Näin tämän jo pelissä/telkkarissa/elokuvassa."

4. Velhojen koulu. (Tai keijujen, tai noitien.) Fantasiaolentojen pulmia ilman fantasiaa. Hyvin nuoret päähenkilöt (yleensä ystävykset) suorittavat kuolemanvakavaa tehtävää ja syövät välillä eväitä, mutta magialla ei ole tarinan kannalta todellista merkitystä vaan pääpaino on seikkailussa ja ihmissuhteissa. Tästä pääsemmekin seuraavaan kohtaan:

5. Eväiden syöminen luolassa. Tätä ei tarvitse selittää. Jännite kuin jännite menee pilalle sillä hetkellä, kun päähenkilöt ovat suuressa vaarassa ja pitävät tauon syödäkseen eväitä ja jutellakseen mukavia.

6. Scifiparodiaa, ilman huumoria. Epäuskottavat universumit, joilla ei kaiken lisäksi ole tarinan kannalta mitään pointtia, esim. käydään vain taistelu jonka voisivat käydä mitkä tahansa olennot missä tahansa maailmassa. Tarinassa ei synny merkitystä sille, pommitetaanko kaupunkia vai planeettaa.

7. Teinin tavoin käyttäytyvät aikuiset, aikuiset teinit ja yksiulotteiset perheenjäsenet. "Tämän isä olis aina töissä, veli on ääliö ja kukaan ei ymmärtäis tätä. Paitsi lempeä mummu."

8. Pahiksen hämäräksi jäävät motiivit. Sankarin yleinen hyvyys. (Ks. myös Ihanteellinen päähenkilö)

9. Puuttuva jännite. Teksti tunnelmoi erilaisissa unikuvissa ja vyöryttää lukijan silmille erilaisia harhapolkuja ja symboleita, mutta konkretia ja pointti puuttuvat. Jostain syystä romaani kestää enemmän jaarittelua. Massa alkaa rakentaa muotoa.

10. Herkkä satu. Kuvataan vaikka keijujen tanssia lumisateessa. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Tarinaksi tämä tunnelmapala ei kuitenkaan vielä riitä.

Siinä päällimmäiset. Onnea kirjoittamiseen!