Kirjallisuuden todellisuudesta

Hesari on mielipidepalstallaan nyt parin viikon ajan pyytänyt kirjoituksia siitä, miten nykykirjallisuus kuvaa arkea. Ovatko kirjailijamme ajan tasalla yhteiskunnan todellisuuden kuvaajina, kuka kirjailijamme on viime aikoina onnistunut parhaiten kuvaamaan tätä päivää? En viitsi aloittaa suomalaisesta vahvasta realismin perinteestä, jossa paras kirja kuvaa asiat juuri niin kuin ne ovat. Mitään turhaa lisäämättä, mitään tärkeää pois jättämättä.

Jos minä kuvaisin omaa arkeani, kirjoittaisin naisesta, joka kököttää kerrostaloasunnossa tietokoneen ääressä ja juo välillä teetä. Kukaan ei pitkällä tikulla koskisi tähän tylsään, banaaliin kirjaan. Onneksi en kirjoita omasta elämästäni, herra paratkoon, vaan keksin henkilöitä ja tapahtumia omasta päästäni. Käytän mielikuvitustani, sehän on meille syystä suotu.

Suomalainen arki perustuu itsepetokselle ja suuruudenhullulle fantasialle, jonka mukaan meidän jälkeemme tulee vedenpaisumus - mitä väliä? Elämme kuplassa, jossa luonnonvarat riittävät loputtomiin ja perheeseen voidaan hankkia vielä neljäskin auto, juuri täysi-ikäiseksi ehtineelle teinille. Jossa eläinten tehotuotanto on siivottu näkymättömiin, jotta lihansyöjille ei tulisi paha mieli. Itserakkaassa kuvitelmassa, jonka mukaan maailman köyhyys on köyhien oma vika eikä "meillä" ole mitään osuutta siihen. Jonkun muun ongelma. Joku muu poimii kadulta meidän pudottamamme roskat.

Kirjan maailma voi olla tosi ja tunnistettava, vaikka se ei sijoittuisi tähän todellisuuteen. Todempi, tunnistettavampi. Mieluummin nielen lavuaarin hajulukon sisällön kuin kuvaan keskiluokkaisen lapsiperheiden tyhjänpäiväistä arkea. Koko kirjoittamisen idea on minulle siinä, että luon oman todellisuuteni. Tutkin niitä asioita tästä yhteisestä maailmasta, jotka itse koen tärkeäksi. Sillä ei ole realismin kanssa mitään tekemistä, eikä fantasian. Ei sellainen kirja kuvaa todenmukaisesti arkea, tunteita tai ajatuksia ehkä, mutta ei arkea.

Voihan sanoa, että on sitä muutakin kuin keskiluokka. En silti matkusta bussissa Hervantaan Ahvenisjärven pusikkoihin istumaan ja juomaan kaljaa sormet kohmeessa lapsensa päiväkotiin raahanneiden pitkäaikaistyöttömien kanssa ja kirjoita sitten heidän elämästään. Ajatuskin tällaisesta tekopyhästä eleestä vituttaa. "Kirjailija jalkautuu kansan pariin." Sitten kirjailija menee kotiin ja avaa MacBookin ja juo puolison keittämän Parisienne-kahvin lämmitetyn maidon kanssa ja kuvaa suomalaista arkea niin raadollisesti että.

En tiedä mistä tämäkin vuodastus vaiheeksi tuli, ärsyttää vain. Ja Hesari on paskalehti mutta luen sitä silti kun vaihtoehtoakaan ei ole, paitsi vielä paskempi Aamulehti. Voisin heittää kysymyksen takaisin, onko Hesari onnistunut kuvaamaan suomalaisen yhteiskunnan arkea ja todellisuutta viime aikoina? Jos suomalainen arki olisi yhtä kuin Hesari-todellisuus, tässä maassa ei olisi elämää Helsingin ulkopuolella, pari pikkupaikkakuntaa ympärillä ja loput eksoottista tundraa.

Ehkä jokainen valitsee oman todellisuutensa.

Turussa ihan yhtenään

Graduseminaari on vierähtänyt käyntiin ja sen myötä reissaan Turussa lähes viikottain. Seminaarin lisäksi Turussa on lähiaikoina muitakin attraktioita: nimittäin Turun kansainväliset kirjamessut 30.9.-2.10. Lauantaina messuille vetää etenkin Valasiltapäivä asiantuntijoineen (kokoushuoneessa 3) sekä Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion tuottajaporukka (scifiseurojen osastolla). Itse olen ohjelmassa lauantaina Pinella-lavalla klo 12.40 Laura Gustafssonin kanssa haastateltavana sekä Turun Kirjakahvilan osastolla lukemassa otteita Moby Dollista klo 14.

Myös Turun Kirjakahvilan esikoiskirjalukupiiri kokoontuu 4.10. klo 18. Luennassa on juurikin allekirjoittaneen Moby Doll. Tervetuloa mukaan keskustelemaan! Turun Kirjakahvila sijaitsee osoitteessa Vanha suurtori 3 eli Brinkkalan sisäpihalla.

Mutta ennen kaikkia mukavia kirjallisia kohtaamisia ohjelmassa on tentti, syventävien opintojen viimeinen sellainen. Monta sataa sivua vielä luettavana...

Voiko kirjallisuudella muuttaa maailmaa?

Michael Svanwickilta kerran kysyttiin seuraavaa: jos pystyisimme kehittämään tekoälyn, joka tekisi meistä parempia ihmisiä (pystyvämpiä, laaja-alaisempia, fiksumpia), pitäisikö sellainen teknologia ottaa käyttöön vai olisiko se eettisesti väärin. Svanwick oli miettinyt hetken vastausta ja sanonut sitten: pitäisi ottaa käyttöön, ja meillä on se teknologia jo. Nimittäin kirjat.

Toisen todellisuuden scifissä ja fantasiassa voisi muotoilla vaikkapa näin: scifi käsittelee sitä mitä voisi olla esimerkiksi tulevaisuudessa, mutta ei (vielä) ole. Fantasia puolestaan voisi olla sitä mitä ei voi olla mutta olisi kiva jos olisi. Kirjallisuudessa voi kuvitella, millainen maailma voisi olla. Science fiction ja utopiakirjallisuus ovat hyviä esimerkkejä, mutta itse ajattelen asiaa henkilökohtaisemmin. Kirjailija poimii todellisuudesta esiin ja korostaa niitä asioita jotka ovat hänelle itselleen merkityksellisiä. Kirjat voivat antaa toivoa siitä, että on muitakin, jotka ajattelevat tällä tavalla. Tai sitten ne voivat avata uusia horisontteja: tätä en olisi osannut tulla ajatelleeksi.

Moby Dollissa tutkiskelen valaan todellisuutta. Valaat elävät monessa suhteessa ihmisten kanssa käänteisessä todellisuudess: ne ovat lämminverisiä, happea hengittäviä nisäkkäitä, jotka synnyttävät poikasensa hyytävän kylmään veteen. Ne pyytävät saalista tuhannen metrin syvyydessä oloissa joissa ihminen ei koskaan voisi elää. Olen Moby Dollissa myös halunnut tarkastella valaan ja ihmisen suhdetta. Mereen liittyvät aiheet viime aikoina olleet kirjallisuudessa pinnalla muutekin, mikä heijastaa myös tämänhetkistä ekologista huolta.

En tiedä yhtään kirjailijaa, joka kirjoittaisi ohjelmallisesti. Risto Isomäki tulee ehkä lähimmäs, mutta hän kirjoittaa vain siitä mikä on hänelle juuri sillä hetkellä kiinnostavinta. Isomäki on visionääri, tutkii visioiden mahdollisuuksia teksteissään. Hänen tuore Con rit -romaaninsa käsittelee merikäärmeen etsimistä. Poliittista ohjelmaa käytetympi keino scifissä ja esim. dekkarissa on tuoda epäkohtia esille. Johanna Sinisalon novelli Baby Doll esittää tilanteen, jossa hyvin nuorten tyttöjen ylierotisointi mainoskuvastossa johtaa järkyttäviin seurauksiin.

Ekologiset teemat tulevat nykykirjallisuuteen uudella tavalla myös henkilöhahmojen kautta. Downshiftaajat ja ekohipit ovat hyvin edustettuina nykykirjallisuudessa, kuten Alexandra Salmelan 27 eli Kuolema tekee taiteilijan - ja Niina Hakalahden Aavasaksa -romaaneissa. Aktivistit ovat kirjallisuudesssa usein karikatyyrimäisiä. Tämä kertoo siitä, että henkilöhahmoa on vaikea tehdä uskottavaksi pelkän ohjelman perusteella. Aktivisti päähenkilönä ei voisi olla täysin mustavalkoinen ajatusmaailmaltaan eikä siksi pysyisi aktivistiroolissa, vaan hänestä tulee väistämättä muutakin.

Kun tapaan ihailemani kirjailijan, kysyn häneltä, mikä kirja pitäisi lukea, että tulisi paremmiksi ihmisiksi. Olen idealisti ja ihmiskuvaltani turhankin valoisa (ja plaa plaa) mutta jos joku, vaikkapa Peter Hoeg on pystynyt kirjoittamaan niin syvällisesti ihmistä ymmärtävän teoksen kuin Rajatapaukset niin toivoa vielä on.

Toinen todellisuus

Osallistun syyskuussa Otavan opiston Toinen todellisuus -verkkokurssille. Esitykseni otsikkona on toisen todellisuuden luominen, fantasia ja scifi. Alla lista kirjallisuudesta, joka tulee tai saattaa tulla esille omassa alustuksessani.

Risto Isomäki: Con rit
Johanna Sinisalo: Baby Doll. Novelli.
Peter Hoeg: Lumen taju
Herman Melville: Moby Dick
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Ursula LeGuin: Maailma, vihreä metsä
Joan Slonczewski: A Door into Ocean
Kim Stanley Robinson: Antarktika

Laitan alustuksestani muokatun version tänne blogiini vierailun jälkeen.

Rakkauskirje John Watsonille

Mietin Sherlock Holmesia vielä. Olen pari päivää pohtinut, onko Arthur Conan Doylen kahdesta luomuksesta tohtori Watson sittenkin merkittävämpi saavutus.

Epäsovinnainen, epäsosiaalinen Sherlock Holmes on täydellinen taiteilija. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, jotka kummittelisivat hänen taustallaan. Hänellä ei ole puolisoa eikä lapsia, joista huolehtia. Hänellä on vuokraemäntä, joka siivoaa ja laittaa ruokaa, sekä tohtori Watson, joka on täydellinen taiteilijan kumppani. John Watson ei tuomitse Holmesin kokaiininkäyttöä, ei valita viulunsoitosta kolmelta aamuyöllä tai siitä, että seinään on ammuttu reikiä. Näemme Holmesin Watsonin kautta. Watson kirjaa Holmesin tekemisiä ja suhtautuu arvostavasti ja ihaillen kaikkeen, mitä tämä tekee. Watsonin katse ystäväänsä on aina rakastava ja hyväksyvä.

Ei haluaisi, että kukaan tosielämän taiteilija kaataisi kaiken tällaisen ystävän ja kumppanin niskaan. Sen sijaan haluaisin pystyä sisäistämään molemmat miehet itseeni. Haluaisin sekä Holmesin oikullisen nerouden että John Watsonin katseen, jonka kautta pystyisin antamaan arvon itselleni ja sitä kautta myös muille.

Useimmat tosielämän taiteilijat ja kirjoittajat eivät pysty elämään samanlaisessa kuplassa kuin fantasiahahmo-Holmes. Meillä on perhe ja ystävät, jotka haluvat ja tarvitsevat meiltä asioita. Meillä on huono omatunto tiskeistä, pölyisestä lattiasta ja komerossa lisääntyvistä turkiskuoriaisista. Suhtaudumme kriittisesti ja tuomitsevastikin omaan kirjoittamiseemme silloin kun se on pois muualta, perheen elättämisestä tai hoivaamisesta. Tai silloin kun omalla työllä ei yksinkertaisesti näyttäisi olevan arvoa. Kun teksti takkuaa tai on huonoa.

Sherlock Holmes on nero, mutta ankara. Hän ei suvaitse virheitä itseltään eikä muilta. Kun ahdistus iskee, tekisi hyvää, että selän takana istuisi joku John Watson, taputtaisi olalle ja sanoisi, että se on hyvä näin. Antaisi loputtomasti anteeksi. Sanoisi, että ansaitsemme yksityiset hetket sanojen ja kirjoittamisen parissa. Sellaisen äänen haluaisin kuvitella itselleni.

John Watson on Arthur Conan Doylen kahdesta hahmosta vielä ehkä fantastisempi, sanan molemmissa merkityksissä. Luulen, että Doylella oli paljon huolia ja että hän kehitti täydellisen taiteilijan tukijan lohduttamaan itseään ja muita. Lopulta Sherlock Holmes tarvitsi Watsonia enemmän kuin tämä tarvitsi Holmesia. Me kaikki tarvitsemme.

Kuva: John Watson (Martin Freeman) ja Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch), BBC:n Sherlock sarjasta.

Kirjallinen iltapäivä valaista ja ihmisistä lauantaina 3.9.

Tänne olen menossa:

3.9.2011 klo 13 Runokauppa Kattilassa (Hämeenpuisto 25, Tampere).
Saara Henriksson: Moby Doll (Into Kustannus)

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan (WSOY)

Esikoiskirjailijat kertovat kohdatuista ja kuvitelluista olennoista sekä lukevat otteita
teoksistaan. 

Tervetuloa kaikki kirjallisuuden ja meren ystävät!

Saara Henriksson (s. 1981) on tamperelainen toimittaja. Hänen kehutussa
esikoisromaanissaan mies etsii naista ja nainen etsii valasta. Henrikssonilta on
aiemmin julkaistu useita novelleja lehdissä ja kokoelmissa. Hän on ollut
kiinnostunut valaista koko ikänsä.


Helsinkiläinen Silene Lehto sai hopeasijan vuoden 2009 J. H. Erkon
lyriikkakilpailussa. Hattulassa vuonna 1979 syntynyt Lehto kirjoittaa
esikoiskokoelmassaan varmaotteista uutta runoutta, jossa evoluutio tapahtuu
suihkuverhon takana ja taisteludelfiinin työnkuvassa.

Järjestää Runokauppa Kattila

Ilmoitus Aamulehden Tapahtumakalenterista

Kirjallista keskustelua ja sananvapausdebattia Kiasmassa

Tänne kaikki Taiteiden yönä 26.8.2011!

17.30
Heini Saraste ja Kalevi Rinne: REILUSTI SKITSO - Kalevi Rinteen elämä
Heini Sarastetta ja Kalevi Rinnettä jututtaa Soili Takkala (Into).
Rehellinen, kipeä ja runollisen kaunis kirja kertoo Rinteen
skitsofreniasta. Rinne on selvinnyt hengissä monesta itsemurhayrityksestä, eikä ole koskaan salaillut sairauttaan.

18.30
Saara Henriksson: MOBY DOLL
Mies etsi naista, nainen valasta. Keskustelua valaiden laulusta ja musiikista Henrikssonin esikoisromaanin pohjalta.

19
VIHAPUHE IHMISARVON RIISTÄJÄNÄ. Entä miten vihapuhe tunnistetaan?
Jarkko Tontti, Suomen PENin puheenjohtaja & Iida Simes, Vangittujen kirjailijoiden komitean puheenjohtaja, Suomen PEN

19.30–20.15
PITÄÄKÖ VIHAPUHETA PELÄTÄ?
Paneelin vetäjänä toimittaja Sanna Ukkola, debatissa:
Simon Elo, Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja
Jussi Jalonen, sotahistorioitsija
Jussi Förbom, vapaa toimittaja ja HALLAN VAARA -pamfletin kirjoittaja

20.15–21 Keskustelua kehitysavusta ja kehityksen mahdollisuudesta: Juhani Koponen, KEHITYSAPUKEISARIN VAATEKAAPILLA -pamfletin kokoaja, kehitysmaatutkimuksen professori
Mira Käkönen, Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen Mekong-ryhmän tutkija
Teppo Eskelinen, KEHITYKSEN LOPPU -pamfletin kirjoittaja, tutkija-kolumnisti

Vapaa pääsy, tervetuloa! Järjestää Rosebud ja Into Kustannus.