Henna Helmi Heinonen on lopettanut suositun bloginsa. Sääli, vaikka olinkin monista asioista kirjoittajan kanssa eri mieltä. Minusta hän arvosteli liian kovin sanoin instituutiota, jota ei tuntenut tarpeeksi hyvin, ts. ottanut selvää kirjallisen maailman kiemuroista ennen kuin ryhtyi arvostelemaan sitä. Mutta blogi oli kuitenkin viihdyttävä ja asiapitoinen. Ennen kaikkea se päivittyi tiheästi, blogin tärkein ominaisuus.
Huomasin jo silloin, kun Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi väliaikaisesti oman bloginsa telakalle, että jotakin jäi puuttumaan verkon maisemasta. Blogit ovat tehneet kirjoittamisen, sanan työn läpinäkyvämmäksi. Kun en itse jaksa kirjoittaa, esimerkiksi kun makaan toista päivää sairaana kotona, on virkistävää lukea toisten ajatuksia kirjoittamisesta. Margaret Pennyn elvyttäminen olkoon oma vaatimaton panokseni tässä jalossa tarkoituksessa...lukijat haukottelevat ja kääntävät kylkeä...
Blogeissa on myös se ominaisuus, että ne tarjoavat kirjoittajansa maailmaan ikkunan, joka on väistämättä hyvin kapea. Niin kuin Facebookissa, kirjoittaja voi korostaa itselleen tärkeitä asioita ja luoda tällä tavoin ehkä itsestään kuvaa, joka ei vastaa todellisuuden koko kirjoa. Kirjailijan kohdalla tavoitteena lienee aina myös tehdä tunnetuksi omaa tuotantoaan. Henna Helmi Heinosen blogi oli ehkä paljaimmin valjastettu markkinoinnin palvelukseen, mutta muutkin kirjailijat bloggaavat, jotta voisivat olla yhteydessä lukijoihinsa kirjojen julkaisemisen välillä. Varsinkin, kun siinä yleensä kuluu niin pitkä aika.
Kokenut kirjoittajakollega totesi minulle vastikään, miten omat markkinointiyritykset kirjojen suhteet tuntuvat sitä turhemmilta, mitä kauemmin kuvioissa pyörii. Toisaalta Yhdysvalloista Suomeen rantautunut kirjojen markkinoimisen tapa painottaa entistä enemmän kirjailijan osuutta, kuten tässä New Yorkerin parodiassa.
Toinen ominaisuus, jota blogit sekä koko sosiaalinen media korostaa ovat sankaritarinat. Hennan Helmi Heinosenkin blogin kommenttilaatikossa joku kehaisi, miten on löytänyt aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen öisin imettäessaan kahta lasta yhtä aikaa. Kuulostaa vähän tamperelaiselta kirjailijalta, joka väitti, että kehitti aikoinaan imetystekniikkansa sellaiseksi, että pystyi kirjoittamaan samalla. Itse kehitin imetystekniikan sellaiseksi, että pystyin syöttämään vauvan sängyssä kylkeä kääntämättä.. krooh pyyh... Em. keskustelussa oli kyse siitä, miten kirjailija HHH ei tuntunut löytävän tarpeeksi aikaa hyvän kirjallisuuden lukemiseen.
Ymmärsin, että osa HHH:n saamista negatiivisista kommenteista johtui naispuolisten kirjabloggareiden tuntemasta ärtymyksestä kirjoittajaa kohtaan. Ärtymystä en ihmettele, ainoastaan foorumia. Naiset voivat olla niin kovin kilpailunhaluisia, mitä kummallisemmissa yhteyksissä. Ei voi samaan aikaan päteä kirjallisella sivistyksellään ja riehua viihdekirjailijana pitämänsä kirjoittajan kommenttilaatikossa.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä huomiona kirjailijasta verkossa: jos odotetaan Jacques Eijkensin tavoin, että kirjailija on yhä enemmän läsnä blogosfäärissä, twitterissä ja facebookissa, jää itse kirjoittamiselle yhä vähemmän aikaa. Yhdysvalloissa, jossa kirjojen tarjonta on valtavaa ja kilpailu kovaa, tämä on jo todellisuutta. Vinkkejä selviytymiseen tarjoaa mm. Jeff WanderMeer kirjassaan Booklife. Todellisuus taitaa kuitenkin muistuttaa enemmän Bruce Holland Rogersin huokausta: "I work and work, and I’m still chronically behind".
Tuesday, February 22, 2011
Runoilijan ja prosaistin elämä ja kuolema
Luin John Keatsin kirjeitä, 99 viimeistä, jotka viime vuonna julkaistiin suomeksi. Keatsia on hyvä lukea sairasvuoteella, koska kirjailija itsekin makasi viimeisen elinvuotensa aikana useimmiten sairaana. Inspiraation tarttua kirjaan sain Romantics-elokuvasta, jossa lellityt keskiluokan kakarat kipuilevat vielä kolmekymppisinä college-aikaisten ihastustensa kanssa ja siteeravaat samalla englantilaisten romantikkojen runoutta. Keatsin viimeisestä elinvuodestahan ilmestyi viime vuonna myös elokuva, mutta Jane Campionin Yön kirkas tähti on minulla vielä katsomatta.
Suuri osa kirjeistä on osoitettu Fanny Brawnelle, naapurin tytölle ja rakkauden kohteelle. Keats ei varattomuutensa vuoksi voinut naida Fannya, mutta kirjoitti tälle englannin kirjallisuushistorian kuuluisimmat rakkauskirjeet. "Älä palauta enempää lainaamiani kirjoja. Minua ilahduttaa ajatus, että katselet niitä." Mustasukkainen Keats vaati, että tyttöystävä ei saanut osallistua tanssiaisiin tai käydä yksin kaupungilla. Hän tunnusti auliisti olevansa rakkaudessa itsekäs. Hänen itsensä piti kitua lemmensairaana tunkkaisessa huoneessa, joten Fannykaan ei saanut juoksennella ympäriinsä hymyilemässä muille. Jo Keatsin aikalaiset huomauttelivat, että tämän naiskäsitys oli hieman epärealistinen, naiset hänen teksteissään olivat kuin kukkia tai makeisia - tavoiteltavia koristeita, eivät itsenäisiä olentoja.
Olen monta kertaa aiemminkin pohtinut, miten runoilijat saavuttavat usein menestystä varsin nuorina prosaisteihin verrattuna. Hyvä, että näin on, sillä niin monet klassikot ovat myös kuolleet niin nuorena, että muuten heistä ei olisi jäänyt jälkeä kirjallisuuteen. John Keats oli kuollessaan vain 25-vuotias. Keatsin toveri Percy Bysshe Shelley kuoli 30-vuotiaana. Tuntuu julmalta, että he eivät saaneet kirjoittaa pidempään. Prosaisteina he eivät nykymittapuulla olisi kuitenkaan päässeet edes alkuun.
Yksittäisiä ihmelapsia (lue: Mika Waltari) lukuunottamatta mutu-tuntumani on, että suomalaiset romaanikirjoittajat debytoivat keskimäärin yli kolmekymppisinä, reilusti. Runoilijoista tulee heti mieleen monta huomattavasti nuorempaa: esimerkiksi Juuli Niemi julkaisi esikoisteoksensa 22-vuotiaana, Riina Katajavuori 23-vuotiaana. Onko niin, että proosan kypsyttelemiseen vain vaaditaan enemmän aikaa kuin lyriikan?
John Keats: Yön kirkas tähti. Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos.
Tuesday, February 15, 2011
Vapaa nainen törmää todellisuuteen
Tuulikki Pietilän ja Katriina Järvisen nykynaisista kertovan kirjan lähtökohta on kiinnostava. Nykyiset viisikymppiset ovat kasvaneet maailmaan, jossa liki kaikki tuntui olevan mahdollista: uralla eteneminen, seksuaalinen vapaus ja sosiaalinen nousu. Elämä on sittemmin osoittanut, että lupaukset eivät aivan pitäneet paikkaansa. Entä mikä on vapauden hinta, jos perhe on jäänyt perustamatta ja nainen tuntee itsensä yksinäiseksi?
Pietilä ja Järvinen osuvat nappiin todetessaan, että tasa-arvoistuva yhteiskunta ei ole luonut todellisia vaihtoehtoja parisuhteen ja ydinperheen lisäksi. Ei edes ympäristöliike, jolla sentään on vahva kanne kulutusorientoitunutta ydinperhe-elämäntapaa kohtaan. Mutta keihin Järvisen kritiikki tässä kohdistuu? Feministeihinpä hyvinkin.
On oikeutettua pohtia, seuraako lasikaton särkemisestä vain lisää haavoja, ja miksi edes tavoitella menestystä miehisen työelämän ehdoilla. Järvisen mielestä ”feministit” eivät kuitenkaan tunnu arvostavan kotiäitiyttä. Hän kertoo, miten yliopistolla opiskelijat ihmettelivät, kun hänen piti kiirehtiä seminaarista hakemaan lapsia. Mutta kuka vähän päälle parikymppinen opiskelija on kiinnostunut lapsista? En minä ainakaan ollut.
Järvisen kirjanpidossa feminismin tilille lankeavat niin lähiöiden ryyppääävät ja seksiä vapaasti harrastavat teinitytöt kuin ulkonäkökielteinen urputus meikkaamisesta yliopistolla. Järvisen varoitustarina, jossa työväenluokasta tullut opiskelijatyttö lankeaa keskiluokkaisen yliopisto-opettajan pauloihin muistuttaa moraaliteetteja, joita luin joskus äitini ikäpolvelle tarkoitetuista nuorten naisten opuksista.
Ikävää jos Järvisestä tuntuu, että feministit eivät arvosta hänen äitiyttään. Kyllä minä ainakin arvostan omaa äitiyttäni. Järvisen äitiydestä en sen tarkemmin tiedä, mutta tuntuu siltä, että aika on päässyt kultaamaan viittäkymppiä lähestyvän kahden teinin äidin muistot. Tuskin kukaan katuu hiekkalaatikolla lapsen kanssa viettämäänsä aikaa, mutta ei se miltään elämän kohokohdalta ainakaan sillä hetkellä tunnu. Hyvä, jos palkinto kuitenkin odottaa myöhemmin ja äitiyden kruunu alkaa kiiltää kun tarpeeksi kauas päästään.
Aivan täysin ei minulle myöskään selvinnyt, mitkä ovat ne ylilyönnit, joista Järvinen ”nuoria feministejä” kuten Rosa Meriläistä ja Anne Moilasta (molemmat tunnetusti perheenäitejä) syyttää. Järvinen kirjoittaa, miten yhä useammat naiset tavoittelevat hyvää palkkaa ja uraa. Missä tämä näkyy? Ei ainakaan kotimaisten yritysten johdossa. Suurella osalla ikäisiäni koulutettuja naisia ei ole edes vakituista työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Samoin kuin Järvisen valmistuessa laman aikaa, meillä ei ole työtä, tuloja saati varallisuutta. Tämä minusta sulkee enimmän urasuuntautuneisuuden pois.
Järvinen kritisoi - oikeutetusti - minäkeskeistä kulttuuria ja feminismiä, mutta hänen argumentaatiossaan on kuitenkin pohjimmiltaan kyse hänen meikistään/meikkaamattomuudestaan, hänen äitiydestään, hänen valinnoistaan. Omasta puolestani voin sanoa, että feminismi ei ole ”pelastanut” minua, mutta toisaalta en ole sitä odottanutkaan. Ehkä siinä on Katriina Järvisen ja minun välinen ero. Tai sitten maailma on luvannut minun sukupolveni naisille vähemmän.
Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään.
Pietilä ja Järvinen osuvat nappiin todetessaan, että tasa-arvoistuva yhteiskunta ei ole luonut todellisia vaihtoehtoja parisuhteen ja ydinperheen lisäksi. Ei edes ympäristöliike, jolla sentään on vahva kanne kulutusorientoitunutta ydinperhe-elämäntapaa kohtaan. Mutta keihin Järvisen kritiikki tässä kohdistuu? Feministeihinpä hyvinkin.
On oikeutettua pohtia, seuraako lasikaton särkemisestä vain lisää haavoja, ja miksi edes tavoitella menestystä miehisen työelämän ehdoilla. Järvisen mielestä ”feministit” eivät kuitenkaan tunnu arvostavan kotiäitiyttä. Hän kertoo, miten yliopistolla opiskelijat ihmettelivät, kun hänen piti kiirehtiä seminaarista hakemaan lapsia. Mutta kuka vähän päälle parikymppinen opiskelija on kiinnostunut lapsista? En minä ainakaan ollut.
Järvisen kirjanpidossa feminismin tilille lankeavat niin lähiöiden ryyppääävät ja seksiä vapaasti harrastavat teinitytöt kuin ulkonäkökielteinen urputus meikkaamisesta yliopistolla. Järvisen varoitustarina, jossa työväenluokasta tullut opiskelijatyttö lankeaa keskiluokkaisen yliopisto-opettajan pauloihin muistuttaa moraaliteetteja, joita luin joskus äitini ikäpolvelle tarkoitetuista nuorten naisten opuksista.
Ikävää jos Järvisestä tuntuu, että feministit eivät arvosta hänen äitiyttään. Kyllä minä ainakin arvostan omaa äitiyttäni. Järvisen äitiydestä en sen tarkemmin tiedä, mutta tuntuu siltä, että aika on päässyt kultaamaan viittäkymppiä lähestyvän kahden teinin äidin muistot. Tuskin kukaan katuu hiekkalaatikolla lapsen kanssa viettämäänsä aikaa, mutta ei se miltään elämän kohokohdalta ainakaan sillä hetkellä tunnu. Hyvä, jos palkinto kuitenkin odottaa myöhemmin ja äitiyden kruunu alkaa kiiltää kun tarpeeksi kauas päästään.
Aivan täysin ei minulle myöskään selvinnyt, mitkä ovat ne ylilyönnit, joista Järvinen ”nuoria feministejä” kuten Rosa Meriläistä ja Anne Moilasta (molemmat tunnetusti perheenäitejä) syyttää. Järvinen kirjoittaa, miten yhä useammat naiset tavoittelevat hyvää palkkaa ja uraa. Missä tämä näkyy? Ei ainakaan kotimaisten yritysten johdossa. Suurella osalla ikäisiäni koulutettuja naisia ei ole edes vakituista työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Samoin kuin Järvisen valmistuessa laman aikaa, meillä ei ole työtä, tuloja saati varallisuutta. Tämä minusta sulkee enimmän urasuuntautuneisuuden pois.
Järvinen kritisoi - oikeutetusti - minäkeskeistä kulttuuria ja feminismiä, mutta hänen argumentaatiossaan on kuitenkin pohjimmiltaan kyse hänen meikistään/meikkaamattomuudestaan, hänen äitiydestään, hänen valinnoistaan. Omasta puolestani voin sanoa, että feminismi ei ole ”pelastanut” minua, mutta toisaalta en ole sitä odottanutkaan. Ehkä siinä on Katriina Järvisen ja minun välinen ero. Tai sitten maailma on luvannut minun sukupolveni naisille vähemmän.
Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään.
Wednesday, January 19, 2011
Kosmoskynä - science fictionin ja fantasian kirjoittajille
Mainostan täälläkin Kosmoskynän uutta numeroa!
Kosmoskynä 3-4/2010 käsittelee kirjoittajia erilaisissa elämäntilanteissa.
Julkaisija: Suomen Tieteiskirjoittajat ry
Päätoimittajat: Saara Henriksson ja Christine Thorel
Finncon 2010 Jyväskylässä
Jenny Kangasvuo: Jätehuollon haasteet (novelli)
Jukka Ahola: Kun äly ei riitä (kolumni)
Eeva Pohjonen: Tekstin jakajat. Välimerkeillä vivahteita (Punakynä, uusi kielenhuoltokolumni)
Lapsia, tiskivuoroja ja käsikirjoituksia (keskusteluartikkeli)
Christine Thorel: Writing for Comics With Peter David (kirjoittajaopasarvio)
Yhdistysansiibeli
Seija Hellsten: Parempaa puutarhanhoitoa
Musta aukko
Kosminen Colosseum: arvioitavana novellit Tuomas Saloranta: Aina voi tiivistää; Taina Teerialho: Albiinojen aika; Timo Männikkö: Eläinradan pikajunan arvoitus; Vesa Korhonen: Humanoidifrakmentteja; Petri Laine: Innamoramento; Mirka Ulanto: Jos tähdet voisivat todistaa; Jussi Katajala: Ikuisten unien loppu; Saara Henriksson: Jäänalinen; Juha-Pekka Koskinen: Kaidalle polulle; M.G. Soikkeli: Karttumahoukutin; Terhi Tarkiainen: Kerrospaha; Pirja Lepistö: Kisälli alla kuiden; Timo Surkka: Lihan kaava; Anita Laaksola: Lumitanssija; Tomi Jänkälä: Keskikesällä Harri; Henna Sinisalo: Museon meedio; Helena Kyllijoki: Muumiokukka; Jenni Hirvonen: Mykkä; Tapio Ranta-aho: Nanoerotin pikatoimituksena; J.K. Miettinen: Niin kaunis; Niko Peltonen: Niin oli kirjoitettu; Timo Männikkö: Oh my darling; Tuomas Saloranta: Joelta tullut; Boris Hurtta: Vaitonainen sanansaattaja; Jarmo Karonen: Sovitus (kitaralle); Markus Koskimies: Suojelusenkeli; Harri Erkki: Terrori-isku; Tomi Jänkälä: Karmeat kannut; Jaana Lehtiö: Tulokas; Susi Vaasjoki: Tähdenniemi; Bela Hurtanheimo: Vulvia Frankenstein
Kosmoskynän aikataulu on vihdoin kurottu umpeen, seuraavana ilmestyy numero 1/2011. Lehden tilaus maksaa 20 euroa (14 euroa STk:n jäsenille), maksu suoritetaan seuran tilille Sampo 800019-1746033 (viitteeksi 20116).
Monday, January 17, 2011
Välivaiheita
Kuunnellaan lumiaurojen jyrinää yskivän lapsen kanssa. Keli on nollassa ja pääkalloliukas. Uimahallin ilmanvaihtokanavista nouseva höyry on samaa likaisenvalkoista sauhua kuin taivaskin. Televisiossa Fievel matkustaa villiin länteen. Huonosti nukuttu yö takana, onneksi vähän kipeän lapsen kanssa voi jäädä kotiin.
Tällä viikolla paperipinkka eli käsikirjoitus ei ole minulla. Jo aiemmin tekemänsä ison työn lisäksi kustannustoimittaja korjaa nyt tekstistä virheitä ja merkitsee vielä punakynällä kohtia, joista pitää sopia, mitä niihin tulee. Välimerkkejä, eri tekstitasojen merkkaamista, joitakin kieleen ja tyyliin liittyviä ratkaisuja. Viikon kuluttua pinkka palaa minulle ja teen tai hyväksyn loput muutokset ja korjaukset.
Kustannustoimittajan panos tekstiin tai sen parantamiseen on korvaamaton verrattuna siihen, että vain itsekseni hinkkaisin tekstiä. Toimittaminen tekee ison eron harrastuksena kirjoitettujen tekstien ja julkaistavaksi tarkoitettujen tekstien välille. Kustantaja poimi toimittajan free-markkinoilta varta vasten minulle, sillä pamfletteja ja tietokirjoja aiemmin julkaisseella Intolla ei ole omaa kaunokirjallista toimittajaa.
Moby Doll syntyi vähitellen työn, opiskelun ja lapsenhoidon ohella. Marraskuussa 2006 aloin huvikseni kirjoittaa jännityskertomusta, jossa valas upottaa laivan. Kokeilu oli osa Nanowrimo-projektia, jonka tavoitteena on kirjoittaa romaani kuukaudessa. Tuon vuoden kokeilu päättyi muutaman tuhannen sanan jälkeen, mutta idea valaasta ja tutkijanaisesta jäi elämään. Sepitin tarinaa mielessäni seuraavan vuoden syksyyn jolloin aloitin parin vuoden töissä piipahtamisen jälkeen uudelleen opinnot Turun yliopistossa. Tuon syksyn aikana Moby Dollin tarina alkoi hahmottua myös paperilla.
Kirjoittaminen ja tekstin työstäminen jäivät hetkeksi lapsen syntymän aikoihin, mutta välillä otin pinkan esille ja nakuttelin siitä version, jonka lähetin Ateena-kustantamon ja Parnasson suureen proosakilpailuun. Jos kilpailu ei olisi mennyt tuolloin (vuoden 2008 toukokuussa) kiinni, tuskin olisin lähettänyt sitä vielä mihinkään, niin keskeneräinen se vielä oli.
Kilpailussa ei tullut menestystä. Syksyllä hain käsikirjoituksen työstämiseen uutta puhtia Wihurin säätiön rahoittamalta Kohti mestaruutta -kurssilta, jota järjestetään Oriveden opistolla. Samasta koulutuksesta ovat julkaisseet esikoisromaaninsa mm. kirjailijat Tiina Raevaara ja Carita Forsgren. Koulutus kesti vuoden niin, että ryhmä kokoontui yhtenä viikonloppuna kuukaudessa. Pienen lapsen kanssa romaanin työstäminen oli sikäli hidasta, että kustantajakierrokselle kelpaava versio valmistui vasta kurssin jälkeen tammikuussa 2010.
Lähetin käsikirjoituksen neljälle kustantajalle, joista Into vastasi kuuden viikon kuluttua. Kirja sovittiin ilmestyväksi keväällä 2011. Toinen kiinnostunut kustantaja vastasi vasta lokakuussa 2010, yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun olin lähettänyt käsikirjoituksen ja kun toimitusprosessi Inton kanssa oli jo aloitettu. Kahdesta muusta kustantajasta (Avain ja Teos) ei kuulunut koskaan mitään. Into on pieni kustantaja, jolla näkyvyys ja mainosrahat ovat pienet, mutta yhteistyö ja yhteydenpito sekä kustantajaan että kustannustoimittajaan ovat sujuneet saumattomasti.
Kirjan ilmestyminen on jälleen yksi vaihe, jokaiseen vaiheeseen kuuluu oma odotuksensa. Olen kolkutellut kustantajien ovia toisella käsikirjoituksella aikaisemminkin ja tottunut siihen, että tekstien tekeminen ja valmistuminen koostuvat monista, usein limittäisistä vaiheista. Testin syntyminen ottaa aikansa ja se saakin ottaa aikansa. Jos jotain olen joutunut oppimaan niin kärsivällisyyttä. Välillä en ole uskoa, että olen saanut neljä vuotta tärvättyä 160 liuskaan. Novellien kirjoittaminen (ja julkaiseminen) välillä on ollut tervetullut harhautus.
---
Vietän väliviikkoa pinkan selaamisesta keskittymällä muihin hommiin. Muutin blogin ulkoasua ja rukkasin sitä muutenkin. Tavoitteena on päivittää tätä nyt vähän säännöllisemmin kuin viime vuosina. Alunperin perustin blogin, kun asuimme kaksi kuukautta Budapestissa. Blogi toimi muistikirjana ja yhteydenpidon välineenä. Vanhat postaukset säästin, kertokoot ne jos eivät muusta niin kirjoittajan ajattelun muuttumisesta.
Tällä viikolla paperipinkka eli käsikirjoitus ei ole minulla. Jo aiemmin tekemänsä ison työn lisäksi kustannustoimittaja korjaa nyt tekstistä virheitä ja merkitsee vielä punakynällä kohtia, joista pitää sopia, mitä niihin tulee. Välimerkkejä, eri tekstitasojen merkkaamista, joitakin kieleen ja tyyliin liittyviä ratkaisuja. Viikon kuluttua pinkka palaa minulle ja teen tai hyväksyn loput muutokset ja korjaukset.
Kustannustoimittajan panos tekstiin tai sen parantamiseen on korvaamaton verrattuna siihen, että vain itsekseni hinkkaisin tekstiä. Toimittaminen tekee ison eron harrastuksena kirjoitettujen tekstien ja julkaistavaksi tarkoitettujen tekstien välille. Kustantaja poimi toimittajan free-markkinoilta varta vasten minulle, sillä pamfletteja ja tietokirjoja aiemmin julkaisseella Intolla ei ole omaa kaunokirjallista toimittajaa.
Moby Doll syntyi vähitellen työn, opiskelun ja lapsenhoidon ohella. Marraskuussa 2006 aloin huvikseni kirjoittaa jännityskertomusta, jossa valas upottaa laivan. Kokeilu oli osa Nanowrimo-projektia, jonka tavoitteena on kirjoittaa romaani kuukaudessa. Tuon vuoden kokeilu päättyi muutaman tuhannen sanan jälkeen, mutta idea valaasta ja tutkijanaisesta jäi elämään. Sepitin tarinaa mielessäni seuraavan vuoden syksyyn jolloin aloitin parin vuoden töissä piipahtamisen jälkeen uudelleen opinnot Turun yliopistossa. Tuon syksyn aikana Moby Dollin tarina alkoi hahmottua myös paperilla.
Kirjoittaminen ja tekstin työstäminen jäivät hetkeksi lapsen syntymän aikoihin, mutta välillä otin pinkan esille ja nakuttelin siitä version, jonka lähetin Ateena-kustantamon ja Parnasson suureen proosakilpailuun. Jos kilpailu ei olisi mennyt tuolloin (vuoden 2008 toukokuussa) kiinni, tuskin olisin lähettänyt sitä vielä mihinkään, niin keskeneräinen se vielä oli.
Kilpailussa ei tullut menestystä. Syksyllä hain käsikirjoituksen työstämiseen uutta puhtia Wihurin säätiön rahoittamalta Kohti mestaruutta -kurssilta, jota järjestetään Oriveden opistolla. Samasta koulutuksesta ovat julkaisseet esikoisromaaninsa mm. kirjailijat Tiina Raevaara ja Carita Forsgren. Koulutus kesti vuoden niin, että ryhmä kokoontui yhtenä viikonloppuna kuukaudessa. Pienen lapsen kanssa romaanin työstäminen oli sikäli hidasta, että kustantajakierrokselle kelpaava versio valmistui vasta kurssin jälkeen tammikuussa 2010.
Lähetin käsikirjoituksen neljälle kustantajalle, joista Into vastasi kuuden viikon kuluttua. Kirja sovittiin ilmestyväksi keväällä 2011. Toinen kiinnostunut kustantaja vastasi vasta lokakuussa 2010, yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun olin lähettänyt käsikirjoituksen ja kun toimitusprosessi Inton kanssa oli jo aloitettu. Kahdesta muusta kustantajasta (Avain ja Teos) ei kuulunut koskaan mitään. Into on pieni kustantaja, jolla näkyvyys ja mainosrahat ovat pienet, mutta yhteistyö ja yhteydenpito sekä kustantajaan että kustannustoimittajaan ovat sujuneet saumattomasti.
Kirjan ilmestyminen on jälleen yksi vaihe, jokaiseen vaiheeseen kuuluu oma odotuksensa. Olen kolkutellut kustantajien ovia toisella käsikirjoituksella aikaisemminkin ja tottunut siihen, että tekstien tekeminen ja valmistuminen koostuvat monista, usein limittäisistä vaiheista. Testin syntyminen ottaa aikansa ja se saakin ottaa aikansa. Jos jotain olen joutunut oppimaan niin kärsivällisyyttä. Välillä en ole uskoa, että olen saanut neljä vuotta tärvättyä 160 liuskaan. Novellien kirjoittaminen (ja julkaiseminen) välillä on ollut tervetullut harhautus.
---
Vietän väliviikkoa pinkan selaamisesta keskittymällä muihin hommiin. Muutin blogin ulkoasua ja rukkasin sitä muutenkin. Tavoitteena on päivittää tätä nyt vähän säännöllisemmin kuin viime vuosina. Alunperin perustin blogin, kun asuimme kaksi kuukautta Budapestissa. Blogi toimi muistikirjana ja yhteydenpidon välineenä. Vanhat postaukset säästin, kertokoot ne jos eivät muusta niin kirjoittajan ajattelun muuttumisesta.
Sunday, January 16, 2011
Kevään kirjat 2011
Hesari listaa kevään kaunokirjallisuuden osoitteessa
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kevään+2011+kaunokirjat/1135263050722
Olen iloinen Moby Dollin "mies etsii naista, nainen valasta" -tiivistyksestä. Voisi kuvitella, että kokonaisen kirjan sisältöä ei pysty kiteyttämään viiteen sanaan, mutta tässä se on aika lähellä.
Esikoisista sanotaan, että niitä on epätavallisen paljon, mutta ei niitä ole minusta kuin kymmenen enemmän kuin syksyllä. Syksyllä taas esikoisia oli vähän. Vertasin listaa huvin vuoksi muutenkin puolen vuoden takaiseen. Nyt voi jo melko turvallisesti sanoa, että viime vuoden esikoisista Aleksandra Salmela on lyönyt kunnolla lävitse, mm. Hesarin kolumnistina. Hieno juttu etunimikaimalle, erityisesti ilahduttaa, että Salmela on tamperelainen kuten allekirjoittanut.
Jopa pelottavan kotimaisen kaunokirjallisuuden pitkältä listalta pistävät silmään erityisesti scifi-kirjailija Hannu Rajaniemen ja ex-pomoni Anna Tommolan esikoiskirjat, sukunimikaima Essi Henrikssonin ja kauhukirjailija Marko Hautalan romaanit sekä Juri Nummelinin Verenhimo-antologia, jossa monta tuttua kirjoittajaa tutkii mahdollisuuksia istuttaa vampyyrinovellia kotimaiselle maaperälle. Erityisesti haluan mainostaa tietenkin M.G.Soikkelin Tuo meille hautavettä jos palaat -novellia! Runoista Juha Raution Häkki ja jännityksestä Carita Forsgrenin Jänistanssi kiinnostavat, tamperelaisia hekin.
Mutta kaikista eniten odotan sankarini ja suosikkikirjailijani Peter Hoegin uutta teosta Norsunhoitajien lapset. Edellinen romaani Hiljainen tyttö on kymmenen lempikirjani joukossa, aika lähellä kärkeä.
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kevään+2011+kaunokirjat/1135263050722
Olen iloinen Moby Dollin "mies etsii naista, nainen valasta" -tiivistyksestä. Voisi kuvitella, että kokonaisen kirjan sisältöä ei pysty kiteyttämään viiteen sanaan, mutta tässä se on aika lähellä.
Esikoisista sanotaan, että niitä on epätavallisen paljon, mutta ei niitä ole minusta kuin kymmenen enemmän kuin syksyllä. Syksyllä taas esikoisia oli vähän. Vertasin listaa huvin vuoksi muutenkin puolen vuoden takaiseen. Nyt voi jo melko turvallisesti sanoa, että viime vuoden esikoisista Aleksandra Salmela on lyönyt kunnolla lävitse, mm. Hesarin kolumnistina. Hieno juttu etunimikaimalle, erityisesti ilahduttaa, että Salmela on tamperelainen kuten allekirjoittanut.
Jopa pelottavan kotimaisen kaunokirjallisuuden pitkältä listalta pistävät silmään erityisesti scifi-kirjailija Hannu Rajaniemen ja ex-pomoni Anna Tommolan esikoiskirjat, sukunimikaima Essi Henrikssonin ja kauhukirjailija Marko Hautalan romaanit sekä Juri Nummelinin Verenhimo-antologia, jossa monta tuttua kirjoittajaa tutkii mahdollisuuksia istuttaa vampyyrinovellia kotimaiselle maaperälle. Erityisesti haluan mainostaa tietenkin M.G.Soikkelin Tuo meille hautavettä jos palaat -novellia! Runoista Juha Raution Häkki ja jännityksestä Carita Forsgrenin Jänistanssi kiinnostavat, tamperelaisia hekin.
Mutta kaikista eniten odotan sankarini ja suosikkikirjailijani Peter Hoegin uutta teosta Norsunhoitajien lapset. Edellinen romaani Hiljainen tyttö on kymmenen lempikirjani joukossa, aika lähellä kärkeä.
Wednesday, December 15, 2010
Esikoisromaani
Sivulta http://www.intokustannus.fi/uutiset/2010/73
Saara Henriksson: Moby Doll
"Romaani, jossa mies etsii naista ja nainen etsii valasta. Moby Doll kertoo saavuttamattoman kohteen metsästyksestä, mutta myös kommunikaation mahdollisuudesta ja musiikin voimasta. Valaiden laulusta Jenny etsii vastausta kysymykseen, jonka hän on esittänyt jo lapsena: mitä valaat toisilleen kertovat, kun ne laulavat. Kirja kertoo osaltaan myös ihmisen ja valaiden suhteesta kautta aikojen."
Tekstiä viilataan vielä tammikuulle, mutta nyt se on ainakin pakko saada valmiiksi.
Inton katalogi 2011 on täällä: http://www.intokustannus.fi/tiedostot/pdf/1292416543_innonkevat2011-2.pdf
Saara Henriksson: Moby Doll
"Romaani, jossa mies etsii naista ja nainen etsii valasta. Moby Doll kertoo saavuttamattoman kohteen metsästyksestä, mutta myös kommunikaation mahdollisuudesta ja musiikin voimasta. Valaiden laulusta Jenny etsii vastausta kysymykseen, jonka hän on esittänyt jo lapsena: mitä valaat toisilleen kertovat, kun ne laulavat. Kirja kertoo osaltaan myös ihmisen ja valaiden suhteesta kautta aikojen."
Tekstiä viilataan vielä tammikuulle, mutta nyt se on ainakin pakko saada valmiiksi.
Inton katalogi 2011 on täällä: http://www.intokustannus.fi/tiedostot/pdf/1292416543_innonkevat2011-2.pdf
Subscribe to:
Posts (Atom)