Sikiö-tv

Osallistuin toissapäivänä sikiöseulontaan. Puhun yksikössä, koska päätös (sikäli kun sitä piti miettiä) oli käytännössä minun. Tutkimuksien ajankohta määräytyy paitsi lääketieteellisin, myös juridisin perustein, suomeksi sanottuna niin että raskauden keskeyttäminen on niillä viikoilla vielä laillista. Ajattelin kuitenkin, että tulevat vanhemmat pitävät koko hommaa vain tapana saada kiva kuva tulevasta ihmisyksilöstä. Miehen mielestä odotushuoneessa istuvat pariskunnat näyttivät hermostuneemmilta kuin hammaslääkärin vastaanotolla, joten ehkä siihen jotain pientä jännitystä liittyy.

Tutkimukseeen ei sinänsä liittynyt mitään mystiikkaa. Kätilö jauhoi purukumia koko toimituksen ajan, ja homma oli ohi aika nopeasti. Mukaan saimme lähinnä kahta saippuakuplaa muistuttavan kuvan.

Jos mahdollisuutta osallistua ns. niskaturvotusultraan Tampereella ei olisi, tuskin olisin sitä kaivannut. Koko niskapoimu tuntui siinä tutkimuspöydällä maatessa täysin yhdentekevältä. Ultraäänikuvaukseen osallistuminen on ehkä niin suosittua lähinnä siksi, että sillä saadaan vakuutettua pelokas odottaja siitä, että mahassa tosiaan kehittyy jotakin. Ja sitä varmistustakin hakee ehkä enemmän alkuraskauden aikana, kun kohtu ei ole vielä alkanut kasvaa niin että sen tuntisi itse.

Mietin kyllä kovasti, onko näissä alkuraskauden ultrissa (joissa moni käy yksityisellä puolella) mieltä. Eikö sitä tule vain entistä epävarmemmaksi, jos ei usko omaan raskauteensa kuin tietokonemonitorista nähtynä? Tai ne odottajat, jotka tilaavat kotiin laitteen, jolla voi kuunnella sikiön sydänääniä. Jos sydänäänet eivät löydykään tai ne loppuvat, niin mitä sitten? Mitä siinä voi tehdä, ei mitään.

Itse sikiöseulontojen etiikkaan en osaa ottaa kantaa, en kerta kaikkiaan osaa. Olen pohtinut asiaa kehitysvammaisia koskevan journalismiprojektin yhteydessä, mutta yhdellekään perheelle en menisi suosittelemaan osallistumista sen paremmin kuin pois jäämistä. Jokaisen on pakko päättää itse.

Lisääntymisen etiikkaan en myöskään osaa ottaa kantaa. Ihmisen lisääntymisen eettisyys tai epäeettisyys ei mahdu tuntemieni ajatusjärjestelmien sisälle. Voin ajatella eri konteksteja, joissa lasten hankkiminen voi olla oikein tai väärin, mutta lisääntyminen sinänsä ei voi minusta olla oikein kumpaakaan. Laji vain tekee sitä.

Enkä osaa pitää sikiötä vauvana. Ehkä suhtautumiseni muuttuisi, jos sikiöllä tietäisi olevan jokin hätänä. Jos sitä koskevia päätöksiä pitäisi tehdä jo tässä vaiheessa, niin kyllä sitä ajattelisi valmiina vauvana.

Olipas synkkä kirjoitus aiheesta, mutta menköön. Kirjoitan myöhemmin jotain iloisempaa. Jos joku haluaa viritellä kommenttilaatikossa keskustelua liittyen joko sikiöseulontoihin tai lisääntymiseen niin mahtavaa. Anonyymeja kommentteja ei voi enää postittaa, aihe on herkkä eikä vain itselleni.

Siinä se puhaltaa

Kaskelotin koosta on vaikea saada käsitystä pinnalta katsottuna, mutta tämä uros lienee sellaiset 17 metriä pitkä, painoa 30 tonnia.

Andenes 7.9.

Lofoottien pohjoiskarjessa on yllattavan kirkasta, lampoa on 11 astetta. Naimme useita valaita, kaskelotteja, kolme isoa aivan veneen lahella. Niista nakyi pinnalle kyttyra ja osa paata. Kun ne sukelsivat, niiden selka paljastui nikama nikamalta ja aivan viimeiseksi jai nakyviin yllattavan siro, symmetrinen pyrsto. Valasretkella oli paljon osallistujia, melkein 40, vaikka kausi on lopuillaan. Valaat ovat tietysti taalla ympari vuoden. Kaskelotit tulevat Andøyan edustalle syvanteisiin syomaan. Taalla on vain uroskaskelotteja, naaraat elavat lampimammissa vesissa.

En ole nahnyt valtamerta koskaan ennen, saati sitten purjehtinut sellaisella. Sattuneesta syysta en voinut ottaa matkapahoinvointilaaketta muiden mukana, joten loppumatkasta olin aika poikki - tuulta oli 1 m/s, eli ei paljon mitaan, mutta aallot antoivat silti aika huimaa kyytia.

Koko matkan ajan olen hammastellyt, miten en ole tullut tanne koskaan aikaisemmin. Jo bussimatka (5 tuntia Narvikista) oli upea, suomalainen ei tajua naita korkeuseroja ennen kuin on itse paikan paalla. Valaiden nakeminen on ollut unelmani siita saakka kun oli viisivuotias, mutta jostain syysta paasin nakemaan niita vasta nyt. Eika tanne ole Suomesta edes pitka matka! Norja on aika kallis maa, ruoka on joka paikassa on huonoa ja varsinkin nain korkealla on aika kylma, mutta silti Lofootit ja koko Nordland ovat ehka hienoin paikka, missa olen kaynyt.

Miekkavalaita tai lahti- tai sillivalaita emme nahneet. Miekkavalaskausi alkaa vahan myohemmin, lokakuun puolessa valissa. Narvikin alueella tehdaan retkia, joissa turistit paasevat snorklaamaan valaiden parissa. Neliasteisessa vedessa, mahtaa olla iso hitti.

Lahtivalaita norjalaiset sen sijaan pyytavat, 300-400 paria vuodessa jos olen oikein ymmartanyt. Hallitus tukee valaanpyyntia niin, etta niiden liha on halpaa - sita loytaa kuulemma joka supermarketista, mutta en ole ainakaan viela nahnyt. Ehka se on sesonkituote. Toisaalta norjalaiset tuotteet kuten kalavanukas ja vuohenjuusto ovat taalla edullisia, varmaan juuri tukiaisten vuoksi.

Huomenna kaymme viela valas- ja valaanpyyntinayttelyissa retkikeskuksessa ja lahdemme sitten Sortlandin kautta takaisin Narvikiin.

Narvik 7.9.

Istun 300 euron edestæ retkeilyvarusteita yllæni narvikilaisessa nettikahvilassa. Norjassa ihminen saa sitten tuntea itsensæ ælykkææksi. Vielæ emme ole pææsseet testaamaan uusia kenkiæmme ja vaatteitamme tunturiin, mutta bussin ja junan ikkunasta maisemat ovat olleet hienoja. Itse asiassa junareitti Kiirunasta Narvikiin taitaa olla yksi maailman hienoimpia, vuoria ja vuoristojærviæ ja syyskuista maaruskaa.

Tæællæ radat kuljettavat malmivaunuja, yksi niistæ putosi eilen raiteilta joten jouduimme odottelemaan parisen tuntia pikku vuoristoasemalla ennen kuin bussikyyti vei meidæt Narvikiin. Tuttua suomalaisille, paitsi tietysti se rikkinæiseen mikrofoniin næhtævyyksiæ esitellyt kuski. Markku katsoi vasta eilen parhaaksi mainita minulle, miten norjalaiset bussikuskit ovat kuuluisia hurjasta ajotyylistææn kiemuraisilla vuoristoteillæ. Tunnin kestæneen bussimatkan jælkeen pitikin jæædæ loppuillaksi huilaamaan Narvikiin, vaikka meidæn piti alunperin jatkaa Lofooteille saman tien. Tænææn ohjelmassa on viisi tuntia samanlaista kyytiæ.

Mutta ensin tunturiin, sateessa tietenkin, hip hei!

Vauva

Rosa Meriläinen ja Simo Frangén ovat ensimmäisinä ihmisinä maailmassa saaneet vauvan. Eikä siinä kaikki, he ovat myös yhteistuumin kasvattaneet vauvan vuoden ikäiseksi. Tiedotustilaisuudessa pari haastatteli toisiaan ja totesi muun muassa, että he eivät riitele juuri koskaan. Mitä nyt Simo joskus nalkuttaa siivoamisesta.

Meriläinen kertoo kirjassa myös synnytyspelostaan. Uskaltautui lopulta synnyttämään alateitse, mutta toteaa, että saatanastihan se sattuu. Rosa muistelee sylivauvan ja äidin ihanaa symbioosia. Perheen lapsiluku saa kuitenkin hänen puolestaan jäädä yhteen.

Kaiholla muistelen aikoja, jolloin Rosa Meriläisellä oli vielä jotakin sanottavaa. Älykäs ja terävä poliitikko kirjoittaa nyt Helsingin Sanomien verkkoliitteeseen kolumneja, jonka aiheena ovat olleet mm. alkuraskauden salaaminen, nuoruudenavioliitot ja kolmikymppisten nostalgia. Niin, ja mies neuvolan asiakkaana.

Enkä minä tästäkään asiasta jaksa sanoa enää muuta. Paitsi ehkä sen, että toivottavasti Rosa vielä jonakin päivänä terottaa aivonsa ja keksii jotain uutta.

Järkytyksiä

Lauantai-aamuna meni Hesaria lukiessa tee väärään kurkkuun, kun käänsin kulttuurisivuille. Syksyn esikoiskirjalistalla oli yllättäen teos, joka samoin kuin eräskin kustantamokierroksella oleva käsikirjoitus, käsittelee tanssia. Päähenkilö on nuori nainen, ja tarina on rakkaustarina.

Ei tässä vielä mitään, mutta kirjailijalla on sama sukunimi kuin minulla! ARGGH!

Ensi kerralla kirjoitan kyllä jostain niin järjettömästä aiheessa, että kenellekään ei tulisi mieleen kirjoittaa samanlaista. Kun nyt ylipäätään kirjoittaisin jotain, tämäkin helleviikonloppu on mennyt lojuessa. Taidanpa kirjoittaa... hohhoijaa, aamulla junassa.

Stravinsky Aleksanterin teatterissa

Olin eilen työkaverin kanssa katsomassa Tero Saarinen Companyn Stravinsky-iltaa Aleksanterin teatterissa. Petruskaa en ollut nähnyt aikaisemmin, HUNTin olen nähnyt puolitoista vuotta sitten samassa paikassa. Molemmissa teoksissa on älyttömän hyviä ideoita, muutamalla tanssijalla, valaistuksella ja puvuilla saadaan paljon vaihtelua ja tapahtumia näyttämölle.

Petruskan paras idea oli toteuttaa Stravinskin musiikki elävänä näyttämölle kahden harmonikansoittajan avulla. Nämä lähinnä vanhoiksi variksiksi naamioituneet soittajat saivat harmonikoistaan esille uskomattoman monipuolista ääntä, ja soittajat myös itse osallistuivat esitykseen ja kommentoivat sitä. Puvut ja näyttämökuva toivat mieleen soittorasian.

HUNT on Petruskaa paljon vakavampi ja brutaalimpi. Saarinen tanssii sen yksin, eilinen esitys oli soolon sadas esitys. Linkin takaa näkyy kuva, jossa tulee esille teoksen yksi kantavista ideoista. Teos sisältää tanssia ja videotaidetta, mutta kertaakaan katsoja ei joudu valitsemaan, katsooko tanssijaa vai videota, sillä video heijastetaan tanssijaan ja hänen pukunsa.

Suomalaisilla nykytanssiryhmillä ei ole varaa palkata paljon tanssijoita. Saarisen Stravinsky-ilta todistaa, että muutamalla tanssijalla ja kourallisella hyviä ideoita saadaan koko illan täydeltä upeaa liikettä ja katsottavaa, joista jää inspiroitunut fiilis moneksi päiväksi.