Narvik 7.9.

Istun 300 euron edestæ retkeilyvarusteita yllæni narvikilaisessa nettikahvilassa. Norjassa ihminen saa sitten tuntea itsensæ ælykkææksi. Vielæ emme ole pææsseet testaamaan uusia kenkiæmme ja vaatteitamme tunturiin, mutta bussin ja junan ikkunasta maisemat ovat olleet hienoja. Itse asiassa junareitti Kiirunasta Narvikiin taitaa olla yksi maailman hienoimpia, vuoria ja vuoristojærviæ ja syyskuista maaruskaa.

Tæællæ radat kuljettavat malmivaunuja, yksi niistæ putosi eilen raiteilta joten jouduimme odottelemaan parisen tuntia pikku vuoristoasemalla ennen kuin bussikyyti vei meidæt Narvikiin. Tuttua suomalaisille, paitsi tietysti se rikkinæiseen mikrofoniin næhtævyyksiæ esitellyt kuski. Markku katsoi vasta eilen parhaaksi mainita minulle, miten norjalaiset bussikuskit ovat kuuluisia hurjasta ajotyylistææn kiemuraisilla vuoristoteillæ. Tunnin kestæneen bussimatkan jælkeen pitikin jæædæ loppuillaksi huilaamaan Narvikiin, vaikka meidæn piti alunperin jatkaa Lofooteille saman tien. Tænææn ohjelmassa on viisi tuntia samanlaista kyytiæ.

Mutta ensin tunturiin, sateessa tietenkin, hip hei!

Vauva

Rosa Meriläinen ja Simo Frangén ovat ensimmäisinä ihmisinä maailmassa saaneet vauvan. Eikä siinä kaikki, he ovat myös yhteistuumin kasvattaneet vauvan vuoden ikäiseksi. Tiedotustilaisuudessa pari haastatteli toisiaan ja totesi muun muassa, että he eivät riitele juuri koskaan. Mitä nyt Simo joskus nalkuttaa siivoamisesta.

Meriläinen kertoo kirjassa myös synnytyspelostaan. Uskaltautui lopulta synnyttämään alateitse, mutta toteaa, että saatanastihan se sattuu. Rosa muistelee sylivauvan ja äidin ihanaa symbioosia. Perheen lapsiluku saa kuitenkin hänen puolestaan jäädä yhteen.

Kaiholla muistelen aikoja, jolloin Rosa Meriläisellä oli vielä jotakin sanottavaa. Älykäs ja terävä poliitikko kirjoittaa nyt Helsingin Sanomien verkkoliitteeseen kolumneja, jonka aiheena ovat olleet mm. alkuraskauden salaaminen, nuoruudenavioliitot ja kolmikymppisten nostalgia. Niin, ja mies neuvolan asiakkaana.

Enkä minä tästäkään asiasta jaksa sanoa enää muuta. Paitsi ehkä sen, että toivottavasti Rosa vielä jonakin päivänä terottaa aivonsa ja keksii jotain uutta.

Järkytyksiä

Lauantai-aamuna meni Hesaria lukiessa tee väärään kurkkuun, kun käänsin kulttuurisivuille. Syksyn esikoiskirjalistalla oli yllättäen teos, joka samoin kuin eräskin kustantamokierroksella oleva käsikirjoitus, käsittelee tanssia. Päähenkilö on nuori nainen, ja tarina on rakkaustarina.

Ei tässä vielä mitään, mutta kirjailijalla on sama sukunimi kuin minulla! ARGGH!

Ensi kerralla kirjoitan kyllä jostain niin järjettömästä aiheessa, että kenellekään ei tulisi mieleen kirjoittaa samanlaista. Kun nyt ylipäätään kirjoittaisin jotain, tämäkin helleviikonloppu on mennyt lojuessa. Taidanpa kirjoittaa... hohhoijaa, aamulla junassa.

Stravinsky Aleksanterin teatterissa

Olin eilen työkaverin kanssa katsomassa Tero Saarinen Companyn Stravinsky-iltaa Aleksanterin teatterissa. Petruskaa en ollut nähnyt aikaisemmin, HUNTin olen nähnyt puolitoista vuotta sitten samassa paikassa. Molemmissa teoksissa on älyttömän hyviä ideoita, muutamalla tanssijalla, valaistuksella ja puvuilla saadaan paljon vaihtelua ja tapahtumia näyttämölle.

Petruskan paras idea oli toteuttaa Stravinskin musiikki elävänä näyttämölle kahden harmonikansoittajan avulla. Nämä lähinnä vanhoiksi variksiksi naamioituneet soittajat saivat harmonikoistaan esille uskomattoman monipuolista ääntä, ja soittajat myös itse osallistuivat esitykseen ja kommentoivat sitä. Puvut ja näyttämökuva toivat mieleen soittorasian.

HUNT on Petruskaa paljon vakavampi ja brutaalimpi. Saarinen tanssii sen yksin, eilinen esitys oli soolon sadas esitys. Linkin takaa näkyy kuva, jossa tulee esille teoksen yksi kantavista ideoista. Teos sisältää tanssia ja videotaidetta, mutta kertaakaan katsoja ei joudu valitsemaan, katsooko tanssijaa vai videota, sillä video heijastetaan tanssijaan ja hänen pukunsa.

Suomalaisilla nykytanssiryhmillä ei ole varaa palkata paljon tanssijoita. Saarisen Stravinsky-ilta todistaa, että muutamalla tanssijalla ja kourallisella hyviä ideoita saadaan koko illan täydeltä upeaa liikettä ja katsottavaa, joista jää inspiroitunut fiilis moneksi päiväksi.

Lompakko löytyi

Muuttomies löysi Lönkalta taloyhtiön roskakatoksesta. Ei sieltä puuttunut kuin kela-kortti ja HKL:n bussikortti. Ehkä joku alaikäinen on löytänyt lompakon junasta ja huristellut Helsinkiin päästyään baariin.

Että kiitokset löytäjälle.

Viikonloppuna Mikkelissä Annen puutarhakutsuilla, eikun kirjoitusleirillä, korjasin siellä uutta novelliani vähän ja totesin, että paljon työtä tarvitaan vielä, joten hyötyäkin leiristä koitui. Novelli käsittelee kaikuluotausta ja se ei tapahdu maapallolla, hähää.

Nyt töissä. Uutispäivä olisi hiljainen ellei Ingmar Bergman olisi sattunut kuolemaan tänään. Ehkä katsomme Markun kanssa viikonloppuna 7 sinettiä, XX:n kerran.

Hukkasin lompakkoni

Alan pikkuhiljaa keräillä päätäni kasaan FinnConin ja helteiden jälkeen. Avajaisesitys meni hyvin ja muutenkin conissa oli hauskaa, mutta paluumatka meni vähän pieleen.

Pendolinomme, jonka piti matkata Jyväskylästä Jämsän kautta Tampereelle ja edelleen Helsinkiin, jämähtikin Jämsään. Tavarajunan veturi oli pudonnut raiteilta, odottelimme lisäohjeita tunnin verran ja bussikuljetustakin puoli tuntia. Bussimatka täpötäydessä linja-autossa sujui sinänsä rattoisasti J-P K:n ja Sarin kanssa, mutta kaikessa hässäkässä en huomannut, että minulla ei ollutkaan kaikkia tavaroita mukana.

En tiedä mihin lompakko jäi, mutta nyt tiedän, millainen prosedyyri on automaattikortin, pankkikortin, visa electron -kortin, kelakortin, pressikortin, firman taksikortin, kolmen kaupungin kirjastokortin, yhden yliopiston kirjastokortin, liikuntakeskuksen kortin, videovuokraamon kortin, nettipankkitunnuksien (joo joo, ei saa säilyttää lompakossa) ja kaupunginliikenteen kortin kuolettaminen ja uudelleen hankkiminen.

Markku torui minua sekä kaikkien korttin säilyttämisestä lompakossa että liian pienen, tavaroita pursuilevan laukun käytöstä. Onni onnettomuudessa oli, että opiskelijakortti oli työnnetty matkalipun kanssa kirjan (Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi) väliin enkä siis joutunut uusimaan sitä. Siinä kun on hieno valikoima lukuvuositarroja aina vuodelta 2002 asti konkreettisena muistutuksena, no, elämänmittaisesta opiskelusta.

Lompakko hävisi viikko sitten eikä suinkaan ole vielä tullut takaisin. Käteistä lompakossa ei ollut, vain yksi lounasseteli.

Eikä tässä koko tarinassa ole mitään pointtia. Tuskin muutan tapojani, tai kukaan muukaan tämän luettuaan, mutta näinkin voi käydä. Onneksi minulla ei ole tapana säilyttää valokuvia tai muita muistoja lompakossani, muuten voisi harmittaa oikeasti.

Jotain sukua

Vielä mökkitunnelmista: edellisessä postauksessani mainittu N-M pohti ajellessamme takaisin kohti etelää, miten vanhojen kulttuurisukujen kuten Krohnien perustajat ovat onnistuneet opettamaan aina seuraavalle sukupolvelle, miten kulttuurin tekemisellä tullaan taloudellisesti toimeen. Hyvä kysymys. Tosin esimerkiksi vuosikurssilaiseni kirjailijaisä patisti poikansa toimittajakouluun, jotta jokin oikea ammattikin olisi. Puhui varmaan kokemuksesta.

Kämppis totesi tässä eräänä päivänä hämmästyneenä, että hän puhuu aina rahasta. Vaikka hänen nimenomaan pitäisi olla ihminen, jolle rahan hankkiminen ei ole kovin tärkeää. Kuitenkin useimmat tuntemani taiteentekijät kirjailijoista tanssijoihin puhuvat aina rahasta. Se kutsumustaiteilijuudesta. Rehelliset käytännön ihmiset voivat sitten ihmetellä, mikä järki on keskittyä luomaan jotakin joka ei myy.

Puhe rahasta lakkaa turkulaisen koreografin sanoin silloin, kun sitä on tarpeeksi niin että siitä ei tarvitse enää puhua. Luin juuri vaikuttavan kirjoittajatoverin novellin siitä, mitä tapahtuu kun taiteen tekemiseen käytettävät resurssit keskitetään vain ja ainoastaan tulevien Shakespeare-tasoisten tekijöiden käyttöön, niin että massat eivät pääsisi luomaan tekeleitään. Kyllähän muiden töiden ohella kirjoittaa proosaa ja mielellään, kodin ulkopuolinen työ tarjoaa sitä paitsi sosiaalisia ym. virikkeitä kirjoittamiseen. Välillä kirjoittamiseen kuitenkin pitää pystyä keskittymään kunnolla, muuten ei tule hyvää jälkeä.

Sitä paitsi kirjoittamisella voi ansaita rahaa, varsinkin lehtijuttujen kirjoittamisella. Leipä ei ole kovin leveä, mutta jos suostuu elämään ilman nelivetoautoa, taulutelevisiota tai kaukomatkoja, sillä tulee toimeen.