Tuesday, October 22, 2013

Enpäs kirjoitakaan itselleni

Tänään kirjoitin aamupäivän lyhytproosaa ja mietin lausetta, jota olen itsekin käyttänyt: kirjoitan ensisijaisesti itselleni, tai vaihtoehtoisesti: kirjoitan sellaista, mitä itse haluaisin lukea. Itselleen kirjoittaminen tuntuu luontevalta vastaukselta siihen, miksi joku kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa luentoa, jossa kokenut kirjailija kertoi palaavansa toisinaan uudelleen vanhojen teostensa pariin. Tunnustus sai minut mietteliääksi. En ole tosiaan lukenut omia kirjojani niiden ilmestyttyä, hädin tuskin edes yksittäisiä novelleja, jotka ovat ilmestyneet lehdissä tai osana jotakin kokoelmaa.

Ja niinhän se on, että eivätpä tosiaan olekaan teokseni minua itseäni varten tarkoitettuja. Minähän tiedän jo, mitä niissä tapahtuu, tunnen niiden maailman läpikotaisin. Taitaa olla niin, että itse kirjoittaminen, kirjoittamisen tapahtuma on minua varten ja lopputulos muita varten.

Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Pyrin lukemaan mahdollisimman monipuolisesti sekä uutuusproosaa että vanhempia teoksia, kotimaisia ja ulkomaisia. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin ajassa tai paikassa kauempana olevan kirjan kohdalla koen harvoin.

Epäilen, että kyse on maailmasta, ajasta jossa itse kirjoitan: olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, aseman spurgut. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan.

Ehkä tämä on myös fantasian vahvuus: maailma, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Toisaalta täysin kuvitteellisista maailmoista on vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin todellisuudesta, jonka kirjailija on itse kokenut.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

***

Tänään ja huomenna aherran vielä proosan parissa, loppuviikosta suuntaan Helsinkiin ja kirjamessuille. Haastattelen kirjailijoita Osuuskumman toteuttamassa ohjelmakokonaisuudessa ja päivystän osastolla torstaista perjantaihin. Saa tulla moikkaamaan!

5 comments:

  1. Harrastelijakirjoittajana ajatus siitä, ettei tarttuisi omiin teksteihin aina silloin tällöin ja ihan vain lukeakseen, tuntuu hassulta. Ehkä suhde teksteihin oikeasti muuttuu julkaisemisen seurauksena (onko teksti enää ihan niin "omaa" esim. kustantamon pyytämien muutosten jälkeen)? Tai sitten olemme jo alun alkaenkin erilaisia kirjoittajia. On vaikea kuvitella, että oma teksti olisi joskus itselle noin kaukainen.

    Minulle omat tekstit ovat nimenomaan "niitä tarinoita, joita kukaan muu ei kirjoittanut". Ja vaikka tunnistankin niiden puutteet, on niiden lukeminen eräänlaista herkuttelua, vähän kuin halpojen 80-luvun leffojen katsominen. Liekö sitten nostalgia antaa tekstille vanhoja ulottuvuuksia, kun pystyn niistä nauttimaan myöhemminkin?

    Pitääkin käydä pyörimässä Osuuskumman puolella viikonloppuna! :D

    ReplyDelete
  2. Kiitos kommentista Vaarna, oma etäisyys tekstiin tosiaan vaihtelee ihan ajan kulumisenkin myötä. Tervetuloa osastolle. :)

    ReplyDelete
  3. Minäkin palaan melko usein vanhojen tekstien pariin. Syitä on monia. Ehkä uteliaisuudesta. Ehkä siksi, että näkisin kuinka olen kehittynyt (Luojan kiitos olen!). Toisinaan kierrättääkseni ideoita, vanhoissa teksteissä on välillä unohtuneita oivalluksia.

    Mutta voi tosiaan olla, että julkaisemisen jälkeen suhde tekstiin muuttuu. Hmm...

    Terkkuja ja jaksamista (jalkahierontoja) kaikille kummajaisille messuajille! Oi jospa saisin olla mukana :)

    ReplyDelete
  4. Hyvä pointti ja pohdiskelun arvoinen asia. Minäkin ajattelen kirjoittavani itselleni, mutta en tosiaan lue kirjojani. Tarkistan yleensä kerran onko jäänyt typoja ja onko taitto ja kannet ok, mutta en sen jälkeen lue niitä. Moni ei edes usko tätä, kun kyselee asioita kirjoistani, ja vastaan, että en muista. Toisaalta, kirjoittamisprosessi on niin paljon itseä ja kasvamista siksi, joka on, että en täysin kumoaisi itselleen kirjoittamista. Mutta on siinä myös jotakin kummallista, että vaikka haluaisin joskus lukaista jonkun kirjani, en uskalla. Outoa kammoa. Ehkä sitten kun on kulunut tarpeeksi aikaa, niihin pystyy palaamaan. Se jää nähtäväksi.

    ReplyDelete
  5. Kiitos kommenteista, Minttu ja Hanna-Riikka. Jännä kuulla, miten eri tavoin kirjoittajat suhtautuvat omiin teksteihinsä, jotka ovat kirjoittaneet aikaisemmin. Muistan, miten luin esiintymistilaisuuksissa otteita Moby Dollista ja lukiessani editoin tekstiä mielessäni. Kirjoittamisesta oli todella kulunut liian lyhyt aika.

    ReplyDelete