Haastattelujen todellisuus
Kuulostaako tämä lause tutulta: Kirjailija elää hahmojensa parissa, ei vastaa tuttavien huhuiluihin kadulla, uppoutuu työhönsä ympärivuorokautisesti. Pitääkö paikkansa sinun kohdallasi, kirjoittaja? Itse voin vastata suoraan ainakin sen, että ei pidä, minun kohdallani, ei pidä lainkaan paikkaansa. Lause sen sijaan kuulostaa tutulta, koska se toistuu niin usein kirjailijahaastatteluissa.
Haastattelussa moni kirjailija kertoo, että kirjoittaminen on hänelle koko elämä, tai melkein, kirjoittaminen on intohimo, henkilöt ja tapahtumat ovat koko ajan mielessä. Kirjoittaminen on intohimo ja jotakin, joka ei koskaan jätä kirjoittajaa rauhaan. Oma epäilykseni kuitenkin on, että lause on tyypillisesti sellainen, joka haastattelijalle sanotaan ja joka näyttää hyvältä lehden sivulle painettuna. Tai lause, jonka toimittaja poimii ja jättää monet muut lauseet jutun ulkopuolelle: sen, miten miten ammatikseen kirjoittava joutuu usein repimään itsensä työn ääreen niin kuin missä tahansa muussa ammatissa. Miten rutiini ei ole kirosana vaan helpottaa tämän kynnyksen yli.
Tietysti on niin, että tuntuma omaan tekemiseen riippuu työn alla olevan tekstin vaiheesta. Tällä hetkellä vaihe on, niin, vaihe. Ei siitä sen enempää. Minun kohdallani voi vaikuttaa myös toimittajatausta. Tarina elää, mutta se on niin kauas takaraivoon sysätty, että en todella ajattele sitä kuin työskennellessäni. Silloin, kun annan luvan. Olen hajamielinen, mutta muista syistä. Tarina muhii hiljalleen takimmaisella liedellä.
Vielä: monta kertaa olen saanut kuulla, miten kirjailija se-ja-se ei kirjoittaessaan lue muiden teoksia, jottei jotain lainattua tarttuisi kieleen. Hän on arka puhumaan tulevista töistään, koska joku voi siepata oraallaan olevan idean ja runnoa sen. Tunnistaisiko kirjailija tällaisen "varastetun" idean, vaikka näin joskus kävisikin? Epäilenpä. Ideat eivät leiju valmiina, itsenäisinä olentoina missään siepattavina, keitaalla joka kuivuu jos siitä liian moni ammentaa. Ei kuivu. Harva idea on niin omaperäinen, etteikö se toisissa käsissä muuttuisi tunnistamattomaksi, toisen omaksi. Omaa on vain paperille kirjoitettu.
Ystäväni epäili, että tämä puhe kirjoittamisesta elämäntapana on samaa sarjaa sen naistenlehtijutuissa joskus esiintyvän lauseen kanssa, että "kirjoitin nopeasti tämän teoksen ja heti tuli kustannussopimus". Jokaista tällaista helppoa läpimurtoa kohden on kymmenittäin ellei sadoittain hylkykirjeitä, raja-aitoja, joiden ylitse kirjoittaja on joutunut kiipeämään, kynnyksiä, joiden yli hän on joutunut sitkeästi punnertamaan.
Identiteettiproosa
Mutta ei minun tästä pitänyt puhua vaan siitä, minkä vuoksi kirjoittaa. Olin viime viikolla haastateltavana kirjailijan motivaatiosta ja keksin vain sen, että kun lukee jotain valtavan hienoa, haluaa itse tehdä perässä. Minä myös! Jälkeenpäin tuli mieleen vielä tämä: kun löytää jotain omasta mielestään valtavan hienoa, kuvan tai tilanteen tai ajatuksen, ja kirjoittaa romaanin sen ympärille että se välittyisi muillekin.
Suomalainen esikoiskirjailija on tyypillisesti jo lähempänä keski-ikää. Kirjailijaksi tuleminen on kuitenkin ollut haave, joka hänellä on ollut nuoresta, lapsesta saakka. Hän on ehkä ollut töissä jossakin kirjoittamista lähellä olevassa ammatissa, haaveillut kirjoittamisesta, osallistunut kirjoituskilpailuihin ja julkaissut sitä kautta ensimmäiset novellit ja runot. Moni osallistuu kirjoituskursseille ja pääsee tätä kautta toteuttamaan intohimoaan.
Mutta. Nyt tuleekin se kysymys. Jos kirjoittaminen on koko elämän täyttävä asia jollaisena se kuvaillaan, miksi nämä kirjoittajat eivät ole tarttuneet aiemmin toimeen, kirjoittaneet parempia teoksia, kirjoittaneet enemmän teoksia? Mitä he ovat tehneet ne kaikki vuodet siinä välissä? Mikä uhraus on riittävä, mikä liian suuri? Onko kulttuurimme sellainen, että omien haaveiden toteuttamiseen ei rohkaista? Kysyn vielä kerran: oi kotimainen kirjailija, miksi aloitat julkaisemisen niin vanhana? Kyse ei ole lahjoista tai kirjallisista kyvyistä, sen voi jokainen todeta, joka näitä valmiiksi saatettuja kirjoja lopulta, vuosien jälkeen, pääsee lukemaan. Onko kyse samasta ilmiöstä, josta vuosikausia Amerikassa ja Euroopassa asuneet ekspatriootit kapellimestarit palaavat kesämökkireissunsa ohessa aamutelevisioon jurnuttamaan: suomalainen ei pyri tarpeeksi sitkeästi huipulle? Puhe huipulle pyrkimisestä tai kilpailunhalusta tai -haluttomuudesta on tietenkin paskanjauhantaa, koska taiteessa ei ole samanlaisia mittareita kuin vaikkapa urheilussa, mutta jokin näiden klassisen musiikin koulutuksen ja tuhansien harjoitustuntien läpi ponnistelleiden taiteilijoiden sanoissa kalskahtaa todelta.
Kliseen mukaan esikoisromaaniin usein vuodatetaan siihenastinen eletty elämä, sen jälkeen liikutaan sitten muihin aiheisiin. Ja vielä: tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi helvetin hyvää ja tärkeää omaelämänkerrallista- ja identiteettiproosaa, sellaista, joka on kirjoitettu mahdollisimaan läheltä kirjailijaa itseään. Kukaan, joka on lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa, ei voi väittää muuta. Tällaisen proosan kirjoittaminen on vain vielä kaksi kertaa vaikeampaa, jos ei muusta syystä niin siksi, että kirjoittajan on vaikeampi olla rehellinen, kun hän on lähellä itseään.
Kustantaminen on monimuotoistunut ja sen myötä kirjoja julkaistaan yhä enemmän. Monesta julkaistuksi päätyneestä pöytälaatikkokäsikirjoituksesta näkee, että niissä kirjoittaminen toimii pelkkänä itseilmaisuna ja oman egon silityksenä. Kauniita lauseita, ei mitään kunnianhimoa. Mielestäni hyvä kirjallisuus tai proosa ole tai sen ei pitäisi olla pelkkää itseilmaisua. Itseään voi ilmaista niin monella tavalla, muutenkin kuin kirjoittamalla.
Kirjailijakutsumus
"Halu olla kirjailija" ei riitä kunnianhimoisen proosan tavoitteeksi. Minun puolestani viihde- tai jännityskirjailijan tavoite olla mahdollisimman luettu tai myyvä kirjailija on sekin parempi kuin tavoite "olla kirjailija". Myyvän proosan tavoittelu on edes jotain muuta kuin loputon oman identiteetin etsintä tai rakentaminen kirjoittamalla. Kirjallisuus on kommunikaatiota. Siksi "kirjailijakutsumus" on minusta kyseenalainen käsite. Emme me itseämme rakenna vaan siltoja ihmisten välille. Jos sisältö tai sanoma on, että ”katsokaa minua”, ei siinä ole mitään kunnianhimoista tai kiinnostavaa. Lukijat voivat mieluummin kääntää päälle television kykykilpailun, siellä on ihmisiä, joista loistaa jo kaukaa sama halu: katsokaa minua.
Eikä sanoman tarvitse olla mikään ylevä. Jos ylipäätään haluaa jotain sanoa tekstillään, siinä on sanoma. Yleensä tekstillä on haluttu sanoa jotain, kun se kerran on kirjoitettu. Eikä näitä asioita ole mikään pakko märehtiä, jos haluaa vain kirjoittaa. Kirjoittaminen tekee ihmiselle enimmäkseen hyvää, antaa mennä vain. Sen sijaan uskon ja epäilen, että viimeistään ammattikirjailija joutuu miettimään: miksi teen tätä, miksi kirjoitan, miksi sanon näin ja mitä oikeastaan yritän sanoa. Ammattikirjailijaksi aikovalle, kuten minulle, tämä pohdinta ei ole varmaan ainakaan pahaksi. Sitä paitsi pieni itsensä piiskaus tulee välillä tarpeeseen. Muulloin sitten poksautellaan kuoharipullojen korkkeja ja hillutaan.
Häiritsevä väittämä Dorian Grayn muotokuvasta meni jotenkin niin, että vain ne pystyvät kirjoittamaan loistavia tarinoita, joiden oma elämä ei ole loistavaa tarinaa.
ReplyDeleteTuo kirjailijakutsumus taitaa tosiaan olla lähinnä sitä kirjailijajargonia, jolle altistuu todella nopeasti, kun alkaa tehdä haastatteluja. Ihan ekoja haastatteluja tehdessäni en tietenkään näistä mitään tiennyt, ja oletin haastattelijan olevan kiinnostunut minun ajatuksistani, kun kerran haastattelun halusi. Höpsis. Kirjailijan kuuluu lausua kirjallisia ajatuksia siitä, miten ylevää ja hienoa kaikki on. Kokeneemmat kirjailijat osaavat jo pitää puolensa ja oikeasti saavat sinne tavanomaisen taidepuheen sekaan oikeaa asiaakin, mutta itse yritän lähinnä tasapainoilla sen välillä, etten kuulostaisi joko tyhmältä tai valheelliselta. Usein tuntuu helpommalta sanoa asioita, joita tietää jo valmiiksi toisten haluavan kuulla. On ollut pari tilannetta, jossa sen haastattelijan helpotuksen oikein näkee, kun höntti esikoiskirjailija osaa puhua niin kuin kuuluu, eikä lähde haahuilemaan jonnekin hämärille sivupoluille. :)
ReplyDeleteKiitos kommenteista. Kirjoittamisesta on vaikea puhua niin, että se ei kuulosta joko kliseiseltä tai itsestäänselvyyksien latelemiselta. Ehkä se on sen verran mystinen prosessi itse kullekin sitten kuitenkin. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli muuten virkistävä perhehaastattelu Kirsti ja Katri Mannisesta. Molempien asenne kirjoittamiseen oli maanläheinen, käytännöllinen.
ReplyDeleteItselläni kirjoittaminen on juuri niin kokonaisvaltaista, että se tunkee kaikille elämänalueille. Hakeudun esimerkiksi töihin paikkoihin jotka näen kiinnostavina taustatutkimusta varten, tutustun ihmisiin joiden tyyppisiä haluan pyöritellä tarinoissani ja näen kaikki kohtaamiset kohtauksina, joiden dramaturgiaa pyrin hahmottamaan ja hallitsemaan.
ReplyDeleteOngelmana vaan on se, että olen tässä "taiteilijuudessani" niin syvällä, etten meinaa saada mitään kokonaista luoduksi. Uskon, että tuloksellinen prosessinhallinta vaatisi kurinalaisuutta, joka taas söisi sitä taiteilijuutta.
Siksi tämä kirjoittaja ei ole kirjoittanut parempia teoksia, tai edes huonompia teoksia, vaikka "kirjoittaminen on koko elämän täyttävä asia". Toisaalta olen kirjoittanut vasta reilut pari vuotta ja laadukkaan näkemyksen tuottaminen ottaa aikansa.
Jarkko, tuohon on vaikea sanoa muuta kuin lohduttaa, että useimpien kirjailijoiden kohdalla teoksen pusertaminen ulos ei ole syönyt heidän taiteilijuuttaan, päin vastoin. Tietysti on myös niin, että kirjoittamisella on erilaisia päämääriä. Valmis teos on vain yksi niistä.
ReplyDeleteTarkoitin lähinnä sitä, että erittäin luovan tekstin tuottaminen vaatii tietynlaista mielentilaa. Sellaista jossa pyritään eroon kaikista estoista joita järki meille asettaa ja käytetään lähes ainoastaan luovaa aivopuoliskoa, kun taas lokonaisen kirjan kasaan saaminen ei onnistu moisessa mielentilassa vaan vaatii organisointikykyä eli sen toisen aivopuoliskon käyttöä. Hyvä päämäärä on tietysti löytää se kultainen keskitie tässäkin asiassa.
ReplyDeleteMutta totta, valmis teos on vain yksi päämäärä. Tähän asti itselleni on tärkeintä ollut vain itseni huvittaminen, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei jossain vaiheessa alkaisi harmittaa mikäli en koskaan saisi mitään valmiiksi ja muiden luettavaksi asti.