Vastoin järkeä

Marraskuu on hyvää aikaa pohtia maailmankuvaeroja, kun ulkona on sysipimeää ja märkää eikä tosiaan huvittaisi astua jalallaan ovesta ulos, saati mennä opettamaan tai balettitreeneihin. Ihan tavallisiin asioihin niin kuin ruoanlaittoon tai lapsen hakemiseen päiväkodista joutuu keräämään voimia erikseen. Ei tosiaan huvittaisi mennä, ei pätkän vertaa innosta vetää sadetakkia niskaan ja pyöräillä työväenopistolle tai treeneihin.

Vaan niinpä kirjoittajakurssilla ovat kaikki oppilaat paikalla, joka ikinen, kommentoimassa toistensa tekstejä. Ja minua hävettää oma motivaation puutteeni. Vedän tunnin ja harjoituksen ja lähden oman harrastukseni pariin, joka oli ennen kakkosharrastukseni mutta nyt ykkösharrastus, koska kirjoittaminen ei ole enää harrastus vaan ammatti. Vääntäydyn sitten pukuhuoneeseen ja syön mandariinin, suupielet aukeavat haavoille joka päivä syön mitä tahansa, olen kalpea ja väsyneen näköinen.

Niin mikä maailmankuvaero, no se, että miksi vaivautua ylipäänsä, ihmisillä on aika erilaisia syitä siihen. Joitakin varmaan nappaa joka kerran, hyvä heille, aina yhtä innokkaana työn ääressä tai harrastuksen parissa. Ei sellainen ihminen ymmärrä eikä voi ymmärtää, miksi muut laahustavat apeina tai jäävät kotiin. Palkinnon pitäisi olla työssä itsessään ja plaa plaa. No ei se ole, minulle, useimmiten ei mene kahta päivää että olisin samassa vireystilassa tai että edes mieliala pysyisi samana. Minun strategiani on enemmän se, että teen, vaikka ottaa päähän.

Eikä tällä ole mitään tekemistä positiivisen ajattelun kanssa. Positiivinen ajattelu ei pelasta mitään, ei tee kenestäkään lahjakkaampaa kirjailijaa tai tanssijaa tai menestyneempää toimittajaa. Lahjoja jaetaan epädemokraattisesti ja sillä on pakko mennä, mitä on annettu. Ei elämässä ole järkeä tai oikeudenmukaisuutta. Ei sellaisia mittareita vain ole olemassa. Siksi on sama purra hammasta ja nostaa jalkaa sivulle relevé lent -sarjassa. Koska on se verrattomasti parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin mussuttamaan.

Sama pätee kirjoittamiseen, tai journalismiin, tai mihin vain sellaiseen ammattiin jossa joutuu itse näyttämään kyntensä, että pysyisi edes alan syrjässä kiinni. Oma valinta, eivät maailma tai ihmiset siinä ole mitään velkaa meille. Ehkä se on syy, miksi tunsin epämääräistä ärtymystä vanhemman naiskirjailijan kirjoituksesta Kirjailija-lehden viime numerossa. Miksi Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahasto ei ollut myöntänyt hänelle apurahaa. No kun eivät apurahat ole mitään taattua tuloa. Ei niitä ole pakko myöntää yhtään kenellekään eikä kenelläkään ole niihin subjektiivista oikeutta, joten miksi vaivautua valittamaan.

(Itse en edes ole hakenut pidempiä apurahoja. Olisi henkisesti liian raskasta olla vuosikin alusta loppuun naimisissa romaanin kanssa ilman, että tekisin syrjähyppyjä muualle. Hyvä kun jaksan yhden kuukauden kerrallaan kirjoittaa.)

Tarvitseeko kirjailijan elättää itsensä ja perheensä kirjojensa myynnillä, no ei tarvitse. Tai sopii yrittää, mutta ei kannata itkeä jos ei onnistu. Yritteliäimmätkin kirjailijat joutuvat yleensä hakemaan apurahoja. Toisin kuin jotkut, minä en näe siinä mitään ongelmaa. Porvarillisessa ihmiskuvassa hyvää on ihmisen luottamus itseensä, että kaikki selviää, että pystyn huolehtimaan itsestäni ja lapsistani ja voin vaikuttaa omaan tulevaisuuteeni. Vasemmistolaisessa ihmiskuvassa puolestaan on hyvää, että tunnustetaan se, että ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet saavuttaa samat asiat kuin kohdassa yksi. Vaikkapa kirjailijalla Suomen ilmastossa (tai kielialueella).

Tavoitteiden saavuttamisen kannalta poliittisella suuntautumisella ei ole kuitenkaan mitään merkitystä. Minun tavoitteeni tällä hetkellä olisi pystyä olemaan ja elämään kutakuinkin ihmisiksi. Marraskuun olot huomioon ottaen se on ihan sopivan kokoinen tavoite.