Ironiasta ja elitismistä

Näitä tarinoita nyt piisaa, mutta olinpa runojen kirjoittamisen kurssilla kerran yliopistovuosinani (sanottakoon, että tämä kurssi jäi kesken). Kurssilla eräs opiskelija sanoi, että "postmodernina aikana on vaikea kirjoittaa ilman, että tekstissä on myös jokin ironian taso."

Aiemmin samana päivänä matkalla yliopistolle istuin bussissa, kun kaksi maahanmuuttajanaista keskusteli. Veikkaan, että toinen oli kotoisin Afrikaista, toinen lähi-idästä. Arabinainen puhui hyvin suomea ja kyseli huonommin suomea puhuvalta vierustoverilta kaikenlaista. Nainen kertoi, että hänellä on kaksi tai kolme tytärtä, en muista kuinka monta. Toinen sanoi kankealla suomenkielellä, että hänellä on yksi poika, ja että islamin mukaan poika on parempi kuin tyttö. Tästä hermostuneena puhelias nainen sanoi, että ei saa ajatella noin, mitä Jumala antaa sitä ei saa kyseenalaistaa, että hänen tyttönsä tekevät mitä hän sanoo ja poikia on vaikea kasvattaa. Sitten he kiistelivät siitä minkä kielimuurilta pystyivät. En kuullut loppua, koska jäin yliopiston kohdalla pois.

En ollut siis samaa mieltä opiskelutoverin kanssa siitä, että tekstissä pitäisi olla jokin ironian taso. Koska ironia vaatii omanlaistaan tekstinlukutaitoa, eikä sellaista voi olettaa niin kauan kuin maassa asuu aikuisia ihmisiä, jotka eivät osaa suunnilleen lukea. Tai jotka lukevat Raamattua tai Koraania kirjaimellisesti. Pikemmin voisi sanoa, että ironia sulkee postmoderniin lukutapaan kykenevän lukijakunnan omaan gettoonsa, kun suurimmalta osalta pointti menee hukkaan (ja osa väestöstä elää pimeällä keskiajalla).

Runoilijat yleensä suuttuvat, jos heille sanoo, että nykyrunous on elitististä. Kysymys on vähän samasta kuin Kaija Saariahon musiikissa. Jos pidetään tavoiteltavana, että "ymmärtää" nykymusiikkia, niin silloin se on nykymusiikki on hienoa ja sen kuuntelijat fiksuja. Sanomalla "minä arvostan näitä asioita" halutaan kuulua tiettyyn viiteryhmään, siihen, joka hoksaa ironian tekstistä ja sävyt nykymusiikista. Huono puoli on kuitenkin, jos joutuu koko ajan tuntemaan itsensä epävarmaksi, nyökyttelemään, kun joku lukee runoa josta ei mitään tajua, pelkäämään, että joku kohta paljastaa bluffini. Ei siinä ole mitään ylevää.

Suomalaista proosaa syytetään usein keskiluokkaiseksi. No suomalainen kirjallisuus, niin spefi- kuin valtavirtakirjallisuus, on läpensä keskiluokkaista, mitä muutakaan se voisi olla, kun kirjoittajat ovat enimmäkseen keskiluokkaa. Ja keskiluokasta erottautuminen vaatii vähän hienostuneempia sävyjä proosariviin tai runonsäkeeseen, vähän hienompaa makua kuin naapurilla. Mikä puolestaan synnyttää loputtomasti epävarmuutta. Mikä puolestaan synnyttää kirjallisuutta, jossa näitä epävarmuuden tunteita peilataan.

Toivottavasti uudemman siirtolaissukupolven kielitaito on pian tarpeeksi hyvä, että he pystyvät kirjoittamaan edes jotain vähän muuta.