Pimeyden voimat Moskovan kaduilla

Minun piti kirjoittaa arvio Sergei Lukjanenkon Yöpartio-kirjasta, mutta hukkasin oman kappaleeni Helsingin kirjamessuille luettuani sen vasta puoleen väliin. Kirjoitan sitten viime keväänä ilmestyneestä kolumnikokoelmasta, joka tarttui käteen levättyään hyllyssä puoli vuotta (johtuen Silajev-hässäkästä, ks. jäljempänä). Planeetan suurin ja viilein sisältää Antti Rautiaisen kirjoituksia, jotka hän on kirjoittanut verkkolehti Fifin kirjeenvaihtajana. Rautiainen sai lähtöpassit Venäjältä viime keväänä asuttuaan siellä 12 vuotta.

Pamfletti toimi hyvin Lukjanenkon jatkona. Molemmissa kirjoissa tavataan pimeyden voimia Moskovan kaduilla. Olin itse äänestämässä kolumneista kirjaa valikoitavia tekstejä, niistä harvoista jotka olin lukenut, joten nyt oli hauska nähdä, mitkä tekstit kansien väliin päätyivät. Terävimmillään kolumnit ovat käsitellessään äärioikeiston (hajanaista) ideologiaa ja eritellessään äärioikeistolaisten tekemiä murhia osana laajempaa rasististen liikeiden nousua Venäjällä.

Venäjällä taidekritiikkikin on hauskempaa

Pamfletin tekstit on jaettu osiin, jotka käsittelevät aktivismia, nationalististen tai natsististen liikkeiden toimintaa, suomalaisten suhdetta Venäjään sekä nyky-Venäjän poliittista ja taloudellista tilannetta. Viimeiseksi mainittu toimii heikoimmin, ensisijaisesti kokoelman suppeuden vuoksi. Lukijan puutteellisten taustatietojen vuoksi näiden analyysien anti jää väistämättä vähäiseksi.

Ihmiskauppaa ja aktivisteja kuvaavat tekstit ovat kiinnostavia ja tuntuvat todistusvoimaisilta, siltä, että kirjoittaja tosiaan tietää mistä puhuu. Rautiainen kuvaa myös uhkaavaa kohtaamista performanssiryhmän miespuolisen jäsenen kanssa sen jälkeen, kun oli erehtynyt edellisessä kirjoituksessaan analysoimaan ryhmän edustaman poliittisen toiminnan mielekkyyttä. Tämän jälkeen hän on kutakuinkin pitänyt näppinsä erossa taidekritiikistä.

Rautiaisen kertojanääni on välillä tiukasti mukana tapahtumissa, välillä etäännytetty ja analyyttinen - ja välillä myös ärsyttävän ylimielinen. Tästä huolimatta kokoelma herättää kiinnostuksen lukea loput kolumnit sekä Novaja Gazetan suomenkielistä versiota. On harvoja asioita, joista tiedämme niin huonosti mutta joista olisi syytä tietää paremmin, kuin nyky-Venäjän todellisuus. Fifi-kolumneista suosittelen kaiken synkkyyden vastapainoksi tätä Rautiaisen kirjoitusta siitä, mikä kaikki Venäjällä on paremmin kuin Suomessa.

Matka Neuvostoliiton raunioihin

Moskovan kaduilla pysytään edelleen, kun käteen osuu DJ Stalingrad -kirjailijanimellä julkaistu pienoisromaani Eksodus. Tilanne: kymmenen vuotta aikaisemmin, henkilöt: punkkareita, jotka tappelevat natseja vastaan, aseina nyrkit ja rautaputken kappaleet. Tämä elävästi ja voimakkaasti kirjoitettu fragmentaarinen teksti on kirjoitettu niinkin tylsästä aiheesta kuin katutappelut Venäjällä, välillä vieraillaan punkkikeikalla Prahassa ja mm. munkkiluostarissa. Lyhyissä proosafragmeineissa ei ole juonta, ei sanottavaa tarinaa, ne tuntuvat tunnustuksellisilta ja rehellisiltä ja tulevat todella lähelle lukijaa. Mitään keinoahan lukijalla ei ole arvioida, mikä on aineistosta on dokumentaarista ja mikä ei.

Planeetan suurin ja viilein -kokoelman tekstejä sekä Eksodusta yhdistävä teema on punkkareiden ja natsiurpojen välinen taistelu, mutta siinä missä kolumnisti ottaa enemmän sivustatarkkailijan roolin, romaanin kertoja menee keskelle tapahtumia - samalla siivoten pois kaiken analyysin, poliittisen kontekstin, etiikan ja moraalin. Tyylikeino toimii yllättävän hyvin. Onhan niin, että vuosittain Venäjällä kuolee rasististen rikosten uhreina yhtä monta ihmistä kuin Breivikin luoteihin Utöyan saarella kesällä 2011. Väkivallasta on mahdollista kirjoittaa ravistelevasti vain pureutumalla siihen itseensä, omaksumalla toivoton, näköalaton, nihilistinen näkökulma.

Tässä DJ Stalingrad onnistuu hyvin. Viimeistään romaanin jälkikirjoitus vetää lopullisesti maton lukijan jalkojen alta ja jättää hänet typertyneeseen ällistyksen tilaan. Tämä romaani kannattaa siis lukea. Kontekstia luovat myös suomentajan (eli Antti Rautiaisen) jälkisanat (jotka ovat koskettavat mutta myös niin ylimieliset, että onneksi ne ovat jälki- eivätkä alkusanat, muuten lentäisi kirja seinään).

Se Venäjästä ehkä tällä kertaa. DJ Stalingradin eli Pjotr Silajevin laitonta karkotusta vastaan vetosi parikymmentä suomalaista kirjailijaa, kiitos kaikille vetoomuksen allekirjoittaneille! Äärioikesto on myös aihe, jonka suhteen kannattaa pitää silmät auki myös täällä Suomessa.

Antti Rautiainen: Planeetan suurin ja viilein. Into 2012
DJ Stalingrad: Eksodus. Into 2012