Julkaise säännöllisesti, juhli harvoin

Ja kylläpäs sattuikin heti eilisen bloggauksen perään, että taiteilijan tienestit ovat tapetilla. Nimittäin kirjailijan tienuu. Kultakuume-ohjelmassa vierailivat Juha-Pekka Koskinen, Virpi Hämeen-Anttila, Johanna Venho ja Maaria Ylikangas (ohjelma on kuultavissa Areenassa).

Kirja-alan vaikeuksista sekä kirjailijan työstä ja toimeentulosta on puhuttu viime aikoina niin paljon (esimerkiksi palkkioista ja kirjamyynnistä), että ohjelmassa ei varsinaisesti ilmennyt mitään uutta, mutta hyviä näkökulmia siinä oli. JP Koskinen havainnollisti omalta osaltaan kirjailijan tulojen sirpalemaisuutta ja kausiluonteisuutta. Hän piti vuoden ajan blogia, johon päivitti joka kuukausi tavoitteen ja kertyneen summan. Itsekin seurasin hänen kirjoituksiaan viime vuonna. Kirjailijan työssä ongelmallista on se, että varsinaisen työn aikana, siis silloin kun kirja ei ole vielä ilmestynyt, rahaa ei tule välttämättä mistään.

Kirjailijan talous on lippulappuja ja silppua.

Lainauskorvauksista, kirjastoapurahoista ja kirjamyynnistä käytävä keskustelu paljastaa, että parhaiten pärjää säännöllisesti julkaiseva kirjailija. Itseänikin on alkanut hirvittää, miten kauan on vierähtänyt edellisen romaanin ilmestymisesta (Linnunpaino 2012). Tuleva, tai pitäisikö sanoa uusi romaani Syyskuun jumalat on hyvässä vaiheessa, mutta ei se vielä valmis ole. Sen olisi tarkoitus ilmestyä ensi vuoden syyskuussa (yllätys), mutta aina on (onneksi koko ajan pienenevä) riski, että teos ei valmistu ennen sitä tai tulee muita mutkia matkaan.

Kirjastoapurahalautakunnan puheenjohtajana Johanna Venho korosti apurahojen merkitystä ja ihmetteli vähän sitäkin, miksi ne JP:n seurantablogista oli jätetty pois. Apurahat ovat itsellenikin olleet merkittävä tulonlähde, mutta vasta jälkeenpäin tarkasteltuna. Tämä johtuu siitä, että apuraha on aina harkinnanvarainen eli sen varaan ei voi laskea, toisin kuin opetuskeikkojen tai juttupalkkioiden. Ymmärrän JP:n ratkaisun: jos tavoitteena on suunnitella omaa taloutta, ei siihen voi laskea mukaan arpajaisvoittoja.

Lainauskorvauksiin on tänä vuonna saatu korotus, mikä on hieno saavutus Sanastolle ja kaikille, jotka ovat kampanjoineet sen puolesta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä lastenkirjallisuuden kääntäminen voittavat, mikä on hieno asia, koska nämä lajit ovat monesti muutoin aliarvostettuja. Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas huomautti ansiokkaasti, että runoilijat eivät kuitenkaan hyödy tästä kehityksestä, koska runouden yleisö on Suomessa niin pieni. Hänen mukaansa kannattaisikin parantaa taiteilijoiden ja itsensä työllistävien sosiaaliturvaa ja siirtyä perustulomalliin.

Virpi Hämeen-Anttila muistutti, miten tärkeää pienellä kielialueella on huolehtia kansallisesta kielestä ja kulttuurista ja toivoikin, että valtiovalta suhtautuisi suopeammin kirjallisuuteen. Hän väläytti kirjallisuuden arvonlisäveron poistamista. Monessa maassa näin onkin. Miellyttävää ja sivistynyttä Hämeen-Anttilaa on aina mukava kuunnella.

Suomalaiset kirjailijat ovat vaatimattomia. Valitettavasti niin on myös suomalainen markkinointi. JP Koskinen toivoi erityisesti, että kirjakaupat pitäisivät hyllyssään laajempaa valikoimaa. Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen kirjoitti samasta asiasta viikolla, kun hänen syksyllä ilmestynyttä Yksin-romaaniaan ei löytynyt kirjakauppojen valikoimista. Kaikki keskustelijat olivat sitä mieltä, että näistä asioista pitäisi puhua enemmän, muistuttaa apurahojen merkityksestä kirjailijalle, olla ylpeitä ja suomalaisia. En tiedä, sulkevatko nämä kaksi asiaa toisensa pois. Tuntuu, että parempi omanarvontunto auttaisi olemaan vihaamatta kaikkea ulkopuolelta tulevaa, mutta tämä on eri keskustelu.

Suomalainen kirjallisuus on erikoinen lumihiutale siinä, että pienen kielialueen pienillä painoksilla kirjailijan on vaikea elää pelkillä myyntituloilla. Vertailun vuoksi Yhdysvalloissa keskimääräinen rojaltiennakko on 30 000 dollaria, joskaan kuusinumeroiset ennakot eivät ole tavattomia.* Kuitenkin keskustelijat muistuttivat, että monilla muilla taiteenaloilla tulot ovat vielä huonompia. Kirjailijana voi kohtuullisen varmasti elää Suomenmaassa, kun muistaa täydentää tienestiään muilla kirjallisilla töillä. Omasta puolestani iloitsen, että olen tullut uskaltautuneeksi myös tietokirjoittamisen puolelle.

(* Mihin muuten kuusinumeroinenkin ennakko valuu? Se voi olla alimmillaan 100 000 dollaria. Siitä menee agentin palkkio, esimerkiksi 15 prosenttia. Sitten verot. Sitten sairausvakuutus. Kirjan kirjoittaminen kestää vaikkapa kaksi vuotta ja kolme vuotta menee, että sen saa julkaistua. Eli viidelle vuodelle jaettuna summa ei välttämättä riitä edes yhden aikuisen elämiseen Yhdysvalloissa. Apurahoja ei ole. Terveisiä ja selkääntaputukset jenkkikollegoille.)

Pyytämisen taito

Talousoppaita kirjoittavat usein ekonomistit tai taloustoimittajat. Joskus parempia näkemyksiä esittävät kuitenkin ne, joilla ei arvaisi olevan ymmärrystä rahasta: kiertuemuusikot, kotiäidit, taiteilijat. Aihe onkin aivan liian tärkeä jätettäväksi taloustoimittajien harteille.

Amanda Palmer kysyy epämukavia kysymyksiä lukijan puolesta kirjassaan Art of Asking. Teos on hyvin kirjoitettu, mitä ei arvaisi Amanda Palmerin ärsyvästä tavasta blogata ilman isoja kirjaimia. Amanda Palmer on yhdysvaltalainen muusikko ja yksityisyrittäjä, joka hankkiuduttuaan eroon levy-yhtiöstään alkoi toteuttaa uudenlaista bisnesmallia: hän laittoi musiikin nettiin ilmeiseksi ladattavaksi, mutta pyysi kuuntelijoilta maksun lahjoituksena. Kukin sai maksaa sen verran kuin halusi.

Palmer kirjoittaa pitkät pätkät kokemuksistaan katutaiteilijana ("elävänä patsaana") ja tuolloin hankkimistaan opetuksista: luottamuksesta, kiitollisuudesta ja yhteyden hakemisesta muihin ihmisiin. Hänen mukaansa taiteilija tekee taidetta rakkaudesta, ja samasta rakkaudesta taiteeseen katsojat, lukijat ja kuulijat myös maksavat siitä. Tästä huolimatta taiteilijat tuntevat usein olonsa epämukavaksi myyntipöydän takana. Kukaan ei huuda lipunmyyjälle "mene töihin", mutta jos taiteilija myy lippuja omaan tilaisuuteensa, sitä pidetään epäsopivana. Pitäisi olla välittäjä, agentti, joka ikään kuin sirottelee keijupölyä "likaisen" transaktion päälle.

Idea on, että taiteilija pyytää, ja joku ehkä antaa. Palmerin kokemuksen mukaan on olemassa tietty osa yleisöstä, joka on valmis maksamaan hänen taiteestaan. Eivät kaikki, mutta ne jotka maksavat, ovat juuri hänen yleisönsä. Eikä Palmer ole mikään massojen taiteilija, vaan pikemmin punk- ja underground-muusikko.

Keskeinen huomio Amanda Palmerin Art of Asking -kirjassa on se, että antaminen on helppoa, mutta vastaanottaminen on mutkikkaampi juttu. Palmer kertoo anekdootin Henry Thoreausta, joka kirjoitti teoksen Elämää metsässä kuvauksena yhteiskunnan ulkopuolelle asettumisesta, mutta jonka äiti toi hänelle metsämökkiin sunnuntaisin ruokaa - mukaanlukien donitseja. Palmer kehottaakin kaikkia taiteilijoita (ja startup -yrittäjiä, ja järjestöjen toiminnanjohtajia) pyytämään ja ottamaan ne donitsit, ja olemaan kiitollinen. Kukaan meistä ei selviä täällä yksin, vaan jokainen on riippuvainen muista ihmisistä. 

Hän on huomannut, että naisten on usein helpompi neuvotella "lahjoja" yhteisön kuin omasta puolestaan. Palmer viittaa 2010 tutkimukseen, jossa naiset esittivät järjestään korkeamman palkkiopyynnön, jos heidän piti neuvotella se ystävälleen. Kirjoittajan mukaan ei ole sattuma, että naispuoliset sooloartistit ottavat usein käyttöön taiteilijanimen, joka viittaa kuvitteellisen taustabändin olemassaoloon: Marina and the Diamonds noin esimerkiksi.

Mielenkiintoisena huomiona Palmer tiedostaa, että samat pyytämisen mekanismit toimivat myös parisuhteessa. Palmer käyttää useita sivuja sen pohtimiseen, miten vaikea hänen oli lainata tiukassa paikassa rahaa aviomieheltään - joka olisi omasta puolestaan voinut vaikka antaa rahat hänelle. Asia on pysähtymisen arvoinen. Laulaja/lauluntekijä oli vuosien ajan elättänyt itsensä ja maksanut työntekijöille ja muusikoille palkat omasta pussistaan olematta riippuvainen ihmisestä, jonka kanssa sattui olemaan sängyssä. On helpompi pyytää tuntemattomalta, jolta odottaa vähän tai ei mitään, kuin elämänsä tärkeimmältä ihmiseltä.

Kirjan loppupuolella kuvio monimutkaistuu. Vuonna 2012 Amanda Palmer sai lunta tupaan, kun hän oli kerännyt Kickstarter-rahoituksella yli miljoona dollaria kiertuetta varten, mutta kutsui silti vapaaehtoisia muusikoita lavalle. Kritiikin mukaan hänellä oli nyt varaa maksaa, ja lopulta hän joutui sen tekemäänkin. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Toiminta-ajatuksena oli koko ajan ollut musiikin esittäminen ilmaiseksi "ninja-keikoilla", majoitus- ja ruokalahjoitusten pyytäminen, fanien osallistaminen ja levyjen jakaminen ilmaiseksi netissä, mahdollistamalla maksu "Donate" nappulalla tai panemalla hattu kiertämään. Jos olen rikas, onko minulla oikeus pyytää tai saada vaikka lapsenvahtiapua ilmaiseksi ystäviltäni, vai pitääkö palkata hoitaja Care.comista? 

Art of Asking -kirja liittyy isompaan keskusteluun musiikkiteollisuudesta ja piratismista, luovien alojen ansaintamalleista, työn ja vapaa-ajan sekoittumisesta sekä ilmaistyöstä. Keskustelun ääripäät ovat kaukana toisistaan. Luovien alojen tulevaisuus riippunee pitkälti siitä, miten perinteisiä, niukkenevia ansaintamalleja onnistutaan yhdistämään uusiin ratkaisuihin. Kirjallisuuden tapauksessa avainasemassa lienevät sähkökirjojen jakelu ja tekijöiden uudet yhteenliittymät - vielä on mahdollista välttää musiikkiteollisuuden virheet.

Ärsyttävää kirjassa oli "luota universumiin" -tyylisen ajatuksen toistaminen ja toisintaminen. Tosiasiassa ilman lakisääteisiä tukiverkkoja ja vaihtosuhteeseen perustuvia työpaikkoja pärjäävät parhaiten ihmiset, jotka, no, pärjäävät ilman. Nuoret, kauniit, terveet ja lapsettomat, noin esimerkiksi. Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö juuri heidän kannattaisi yrittää.

Lopuksi tunnistan ajatuksen yleisön kanssa kommunikoinnista. Ihan sama, onko yleisön koko kolme vai kolmetuhatta. Kukaan kirjailija ei halua kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, ja kun teksti julkaistaan, se julkaistaan aina lukijoille. Taiteilijalle tärkeintä on kuitenkin yhteys, syntyi se sitten maksavien katsojien tai ohikulkijoiden kanssa.

Amanda Palmerin TED-esityksen voi katsoa täältä: https://m.youtube.com/watch?v=xMj_P_6H69g

Fantasian kielellä

Luin Anja Snellmanin uusimman kirjan Antautuminen. Mitään uutta siinä ei ollut verrattuna aikaisempiin kirjoihin, samat aiheet ja aistimukset. Realismiin uppoaa helposti, näitä tuttuja kirjoja kulutan yhtä helposti kuin hengitän ilmaa sisään ja ulos. Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin toisessa ajassa tai paikassa tapahtuvan kirjan kohdalla koen harvoin.

Mietin tätä varsinkin siihen nähden, että tieteis- tai fantasiateokseen tarttuminen on usein toisaalta vaikeampaa, toisaalta palkitsevampaa. Lukemisen aloittaminen on aina hitaampaa, jokin hankaa vastaan, aiheuttaa kitkaa. Se on uuteen maailman tottuminen, joka haraa vastaan. Tämä on myös fantastisen, mielikuvitusta viljelevän kirjallisuuden vahvuus. Se tapahtuu maailmassa, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Kuvitteellisista maailmoista on toisaalta vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin arkitodellisuudesta, toisaalta lukija hämmästyy ja ihmettyy, kun tässä onnistutaan hyvin.

Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, laitapuolen kulkijat asemalla. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan. Jos olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Tästä seuraa ilmiö, joka on melko yleinen suomalaisten lukijoiden keskuudessa: ei kai se tollai oikeasti sanonut.

Luen Catherynne M. Valenten lastenkirjoja, joissa Sibylla on tytön muotoinen ovi ja maailmojen välissä sijaitsee komero, johon elämämme aikana hukkaamamme pikkutavarat kasaantuvat. Tutkija Farah Mendelsohn on sanonut, että fantasia on metaforan konkretiaa. Kirjallisuus olisi melko tylsää, jos sen lukeminen ei aiheuttaisi aivojen kääntymistä hieman toiseen asentoon.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

Tuttu nuortenkirjailija totesi olleensa onnekas valinnassaan, että hän kirjoittaa fantasiaa - hän käsittelee ikuisia kysymyksiä rakkaudesta ja moraalista ilman, että teos vanhenee yhtä nopeasti kuin viimeisin aikalaiskuvaus älypuhelimineen. Näin se on: ajan pinnallisia ilmiöitä kuvaava teos on parin vuoden päästä kourallinen rypistyneitä, kellastuneita koivunlehtiä. Ilman inhimillistä kokemusta, perustarinaa ja myyttejä, fantasiasta vahvaa todellisuutta, teos on puiseva.

Lopuksi: kokoelma Leena Krohnin lyhyitä proosateoksia ilmestyy 800-sivuisena laitoksena Yhdysvalloissa, julkaisijana spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä kustantaja. Teosta ylistetään tuoreeltaan esimerkiksi Kirkus Reviews -julkaisussa. Kirjallisuuden rakastaminen ei katso genrerajoja, rajat ylittämällä ja ennakkoluulottomalla asenteella voi saada parhaat puolet molemmista maailmoista.

Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).

Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.

Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

The Grind

Kameron Hurley käyttää scifikirjoittamisen ammattimaista puolta käsittelevissä kolumneissaan toistuvasti sanaa ”grind”. Sen voi kääntää oravanpyöräksi, mutta minulle sanasta tulee enemmän mieleen verbi ”raastaminen”, niin kuin raastinraudalla. ”Grind” sisältää työn ja siihen kuuluvat todelliset ja sisäistetyt vaatimukset siitä, mitä kirjoittajan ”pitäisi” tehdä.

Yksi asia, joka kirjoittajalle tänä päivänä itsestään selvästi ”kuuluu”, on sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Omia kanavia myöten tiedotetaan työn vaiheesta, tulevista julkaisuista ja juhlitaan saavutuksia. Epäonnistumisia tai kriittisiä puheenvuoroja ei tuoda esille, koska ne huonontavat hyvää meininkiä. Sosiaalinen media on larppi, jonka nimi on ”Kaikki muut ovat täydellisiä” ja ”Kaikilla muilla menee hiton hyvin”. Ja jos sinulla ei olekaan, niin se on varmaan oma vikasi, koska muuthan näkyvät pärjäävän niin hyvin.

Havaintoni mukaan pidempään kirjoittaneilla ja julkaisseilla on tietty näköharha suhteessa muihin samassa tilanteessa oleviin. Kirjoittaminen ja julkaiseminen on kuin soutamista huonolla ilmalla. Kaikki lähtevät samasta rannasta ja tuntuu, että toiset ehtivät heti pidemmälle, jo esikoiskirjasta alkaen. Itse näkee lähinnä oman kamppailunsa, koska sateelta ei erota enää lähtöpistettä eikä soutaessa pysty pitämään silmällä myöskään sitä, mihin on menossa. Mutta sitten kun vilkaisee sivuille, niin huomaa, että siinä on jotain kolme tyyppiä reuhtomassa, loput on jääneet tyynemmille vesille. Eikä niillä kolmella-neljällä ole kenelläkään sen helpompaa, niiden naamat ovat ihan sen saman sadeveden ja rään peitossa kuin itselläkin.

Kateutta sanotaan suomalaisten perusominaisuudeksi. Ja näinhän se menee: yksinyrittäjä kadehtii palkansaajaa, kokonaistyöaikaa painava ylempi toimihenkilö kadehtii naapurin sossupummia ja eläkeläinen turvapaikanhakijan vastaanottorahaa. Työlääntynyt perheenäiti kadehtii yksinhuoltajalta lapsivapaata viikonloppua, onhan näitä. Tarpeeksi huonolla itsetunnolla varustettu kansalainen voi kadehtia jopa vammaiselta tämän aivovammaa.

En usko, että kateus on suomalaisille sen ominaisempaa kuin muille kansoille. Ihminen, joka arvostaa ominaisuuksiaan tai valintojaan, ei yleensä kadehdi toisten ominaisuuksia tai valintoja. Sen sijaan vertailu muihin voi tuottaa alemmuudentunteita kenelle tahansa. Sosiaalinen media ei tue kirjoittajan itseluottamusta. Ne muutamat peukutukset unohtuvat nopeasti, vahvemman jäljen tekee mielikuva muiden pärjäämisestä.

The Grind ylhäältä päin katsottuna. Kuva: Saara Henriksson

Larppiin kuuluu myös jatko-osa, jonka nimi on ”Helppoahan sinun on.” Jokainen kirjoittaja kuulee näillä sanoilla alkavan lauseen lähipiiristään jossain vaiheessa. Voidaan sanoa esimerkiksi, että helppoahan sinun on, kun olet saanut kirjan julki. Tosiasiassa romaanin julkaiseminen ei ole koskaan helppoa. Minulla se vaati monta vuotta, kolme käsikirjoitusta ja useita hylsykirjeitä.

Tai että sinulla on helppoa, kun sinulla ei ole tuota asuntolainaa. Tämä lausutaan painokkaasti, kuin asuntolaina olisi kohtalo, vääjäämätön tosiasia ihmiselossa. Mutta ihminen voi myös tehdä valinnan olla hankkimatta omaa asuntoa. Muuten, kun usein sanotaan, että kirjailijana on vaikeaa tai mahdotonta elää Suomessa, tällä oikeastaan tarkoitetaan, että kirjailijana on vaikeaa kerätä omaisuutta ja elää keskiluokkaista elämää.

Lapsettomalle voidaan tokaista, että sinullahan on sitä on aikaa, koska olet perheetön. Hesarin kolumnissa joku kirjoitti äskettäin viisaasti, että jos työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, kokeilepa työttömyyden ja perheen yhdistämistä. Saati, jos ei ole työtä eikä perhettä. Usein on myös niin, että työ suojelee perheeltä ja perhe työltä. Monilla ei ole edes sitä palapeliä, jota kasata.

Kollega sanoi asiasta niin hienosti, ettei minulla ole mitään lisättävää: ihmiset tarvitsevat tekosyynsä, jotta he kestävät kasassa. Samaten naurattaa aina, kun joku viittaa freelanceriuteen "oravanpyörästä hyppäämisenä”- Tienuun epäkiinnostava maailma kun on ihan sama, paitsi että joka ikisen keikan joutuu myymään erikseen. Kaunokirjallisuus joutuu siinä samalle "miten voin saada tästä rahaa" -viivalle kaiken muun kirjoitustyön kanssa.

Asia, joka The Grindissä itseäni tökkiikin kaikkien eniten, on tietty ulkokirjallinen ammattimaisuuden mentaliteetti. Se tekee kaikesta itse kirjoittamistoiminnan ulkopuolisesta toiminnasta sellaista pöljää puljaamista. Pitäisikö vähistä rahoista panostaa ammattimaisemman näköisiin nettisivuihin tässä kuussa? Pitäisikö otattaa itsestään kirjailijakuva? Vai satsaisiko muuhun, käännöksiin, jatkokoulutukseen? Mieluummin lukisin vanhoja Kosmoskyniä.

Ammattimaisen toiminnan ”vaatimus” on mukana koko ajan. Pitäisi olla aktiivinen, ideoida koko ajan uusia juttuja. Siltä ainakin tuntuu, koska ”kaikki muut” tekevät näin - ja jos minä ainoana jätän tekemättä, urani on tuomittu enkä enää koskaan saa lukijoita tai kirjaa julki. Lukijat menevät sen kirjailijan teosten pariin, joka päivittää blogiaan aktiivisemmin. Mahtaako olla näin?

Ainoa lohtu on, että muualla on huonommin, ruotsalaisilla ja yhdysvaltalaisilla kollegoilla se itsensä markkinoinnin vaatimus on vielä kovempi, niin kuin on kilpailukin. Luovaan työhön on kuitenkin pakko säilyttää tietty harrastelijamainen asenne, näpertelyn ilo, muuten niitä hyviäkään ideoita ei koskaan synny. Sellaisesta työstä ei saa rahaa, jota ei viitsi tehdä. Ilotonta, hengetöntä proosaa ei halua lukea kukaan.

Ensi viikolla Tampereella on koululaisten syysloma. Aion käyttää ajan lukupinon madaltamiseen ja tehdä kaikkea turhaa. Sitten voin taas reippaana oravana palata pyöritykseen.

Itsekuri uskontona

Aamun ratoksi olen lueskellut kaverin vinkkaamaa Medium-sivustoa. Siellä yrittäjät, bisnesoppaiden kirjoittajat ja valmentajat jakavat oppejaan tyydyttävämmän elämän saavuttamiseksi ja paremman maailman rakentamiseksi.

Tarjolla on esimerkiksi David Heinemeier Hanssonin kannustuspuhe. Hansson on 35-vuotias ohjelmistoyrittäjä ja suositun Ruby on Rails -palvelun kehittäjä. Hän on myös bestseller-kirjailija ja Endurance-ralliautoilija. Hänellä on homma hanskassa, hän kantaa vastuun itsestään ja elämästään ja kehottaa sinua tekemään samoin. Aina on aikaa toteuttaa oma unelmansa. Loppujen lopuksi, kuka muu unelmasi toteuttaisi kuin sinä itse?

David Heinemeier Hanssonin ja hänen kaltaistensa kantamaa soihtua aloittelevat yrittäjät tavoittelevat päivästä toiseen: pystyt siihen, kun uskot unelmaasi, aikuiset ovat ihan tyhmiä ja teet itse oman tiesi anyway.

”The high-achievers, the men of action” ovat uuden ihanne-elämäntavan mallioppilaita. Bisnesgurujen mekka ja kehto on Piilaakso ja paras seuraaja nuori tai nuorehko innostunut mies. Gurujen jäljissä lukuisat start up -yrittäjät ja bisnesvalmentajat hakevat todellisen menestyksen salaisuutta, ilman substanssia.

Leikitäänpä hetken, että itsekuri ja itsensä ylittäminen ovat ”menestyksen” tärkeimmät tekijät. Esimerkiksi verkkojulkaisu Growthzerin perustajan Oskar Nowikin mukaan 80 prosenttia lukijoista haluaisi kirjoittaa kirjan, mutta vain yksi prosentti onnistuu toteuttamaan haaveensa. Itsekurin puutetta! Ei tarvita sanomaa, lahjakkuutta tai taitoa, vain itsekuria. Omia tapoja muuttamalla ja pieniä askelia noudattamalla jokainen pystyy tuottamaan pienen ihmeen Amazoniin julkaistavaksi. Näin kävi nimittäin myös Oskar Nowikille. Hän on muun muassa julkaissut kirjan ”In Control: 5 Weeks To Stronger Self-Discipline”.

Eihän tuollaisessa maskuliinisuuden mallissa ole sinänsä mitään uutta, mutta jotenkin se tulee puhtaaksiviljellyksi näissä bisnesihmeissä. Loppu ihmiskuntaa sitten ihmettelee ylipainoisena, velkaantuneena ja surkeana, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kirjoittajan hybristä en tämän osuvammin osaa kuvata.

Uusi uljas mieskuva huipentuu Andy Weirin Yksin Marsissa -kirjan päähenkilöön. Watney käy yksinäistä, seksitöntä olemassaolokamppailuaan vihamielisessä ympäristössä, apunaan vain omat lihaksensa, nokkeluutensa ja tonnikaupalla huippukallista, aurinkosähköllä käyvää teknologiaa. Yksin Marsissa on viihdyttävä ja jännittävä kirja, mutta elämänohjeita en siitä ottaisi.

Verkottuneessa etätyöskentelyssä myös työkaveri ovat menettäneet entisen merkityksensä. Kävin puolison kanssa katsomassa elokuvan Everest. Siinä oli kyse vähän samasta asiasta, tarinan viehätys perustuu ihmisen selviytymiseen uskomattomissa olosuhteissa. Vuorikiipeilijälle tiimi on kuitenkin tärkeä ja he toimivat ryhmässä. Watneylla tai Internet-ajan yrittäjäsankarilla ei ole ketään.

Pelkkään itsekuriin perustuvasta työskentelystä puolestaan sanoisin, että se ei toimi. Jos itsekuri olisi ratkaisu, kaikki laihduttajat saavuttaisivat tavoitteensa ja tupakoitsijat lopettaisivat noin vain. Joillekin itsensä kanssa kilvoittelu on hauskaa peliä ja paras työskentelymetodi. Toisille tehokkaampaa on keksiä hyvä palkitsemisjärjestelmä, tai mikä tahansa suostuttelukeino. Mikä hyvänsä toimii, se toimii. Esimerkiksi minulla itsekuria ei ole juuri lainkaan. Ainoa tapa saada tehtyä vähänkin vastustusta aiheuttavia asioita (kuten lähteä salille) on onnistua tekemään se jotenkin vahingossa, ajattelematta. Huijata itsensä työhön.

David Heinemeier Hanssonin kirjat myyvät, joten bisnesvalmennukselle on oletettavasti markkinoita. Tuskin näitä elämänohjeita pursuaisi joka paikasta, jos näköpiirissä ei siintäisi jonkinlainen ansaintalogiikka. Joten kun näette minun kirjoittavan inspiroivilla kuvapankkikuvilla koristettua, englanninkielistä kannustuspuhetta itsensä huijaamisen merkityksestä Medium-sivustolle, tiedätte, minkä vuoksi. Siihen saakka hukkaan aikaani lukemalla kaunokirjallisuutta - ja naureskelemalla ajanhallintakirjoituksille.

Löydä sisäinen motivaatiosi

Keskustelu puolison kanssa johti pohtimaan, miten erilaisia motiiveja kirjoittajilla on. Puoliso kun joskus (lue: aina) naureskelee sitä kaikkea touhua, johon osallistun. Lukijalle kirjailijan sisäinen motivaatio on sangen merkityksetön seikka, tärkeintä, että kirja on hyvä. Harvoin kirjoittaja itsekään tulee näitä sen syvällisemmin pohtineeksi, kirjoittajan tehtävä on kuitenkin kirjoittaa, ei pohtia oman motivaationsa syvintä olemusta. Usein motivaatio - se, mitä kuvittelemme saavuttavamme - kuitenkin myös ohjaa lopputulosta. Esittelen tässä viisi havaitsemaani kirjoittajatyyppiä motivaation mukaan lajiteltuna.

1. Sisäinen pakko

Yleisin kirjoittajatyyppi, esiintyy varsinkin harrastajakirjoittajien joukossa. Kirjoittaminen on itseilmaisua, tapa olla olemassa. Sisäisen Pakon varassa elävä kirjoittaja on tyytyväinen, kun saa paukuttaa tekstiä menemään keittiössä lasten nukkuessa/hirsimökissä vuoristossa/kirjoittajaretriitissä Santorinilla. Tekstin julkaisu ei välttämättä siinnä kirjoittajan näköpiirissä, eikä se ole olennaistakaan. Kirjoittajatyypeistä hän on ehkä kaikkein onnellisin. Jos tämä kirjoittaja haluaa kehittyä tai julkaista ammatikseen, kuvaan astuu aikanaan myös muita motivaattoreita.

Viholliset: ei ole, ellei harrastukselta aikaa vievää päivätyötä tai perhettä lasketa.

Korkein palkinto: kirjoittaminen; se, että saa kirjoittaa.

2. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija

aka Luova Nero. Tämä kirjoittaja hioo teosta, kunnes teksti taipuu noudattamaan hänen visiotaan pilkulleen. Vaatii paljon itseltään ja muilta. Parhaassa tapauksessa hänellä on ymmärtäväinen kustannustoimittaja ja kustantaja, joka ei hoputa - tai anna lemppuja, jos teosta ei synny määrätyssä ajassa. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija antaa romaanille aikaa - kuusi vuotta, ei, kahdeksan, ei, kymmenen - niin kauan kuin se vaatii. Hän ei välttämättä nyrpistä viihdegenrelle, mutta hänen tavoitteensa ovat paljon korkeammalla. Hän haluaa uudistaa koko kirjallisuudenlajin!

Kirjallisuuden Puhtauden Vaalijan pahin vihollinen on kriitikko. Myös kriitikko nimittäin vaalii kirjallisuuden puhtautta. Kun Luovan Neron ja kriitikon kirjallisuuskäsitykset törmäävät, on jälki kauheaa. Kirjailija muuttaa ulkosaariston etäisimmälle kallioiselle niemennokalle ja vannoo, ettei kirjoita enää koskaan.

Korkein palkinto: Nobel-palkinto.

Nobel-mitalin työpöytää koristamaan voi ostaa kätevästi myös museon puodista. Kuva: Saara Henriksson

3. Karrieristi

Puhtauden Vaalijan kiistakumppani. Karrieristi hahmottaa kirjoittamisen urana ja uran etappeina. Hän julkaisee kirjan vuodessa, mieluiten kaksi, tai kolme. Elämä ja kirjallisuus on tyhjä lehtiö, joka on täytettävä kirjoituksella, koska on kiire, kiire. Tämä kirjoittaja pelkää katoamista, sitä, että häviää ensin itsensä näkyvistä, sitten muiden. Kuin tanssijalla, joka loukkaantumisen vuoksi joutuu jäämään pois esityksistä, Karrieristin identiteetti on hukassa, jos hän ei julkaise.

Parhaimmillaan kirjoittaja kehittyy teosten välillä, yhden teoksen aikana kun kehitystä harvoin ehtii tällä tahdilla tapahtua. Hän pääsee eteenpäin, koska ei jää jumittamaan yhden idean kanssa vuosikausiksi. Jos karrieristilla ei ole isoa yleisöä tai jos hänen takanaan ei seiso vankkaa kaupallista kustantajaa, kirjat ilmestyvät tarvepainatuksena, Pekan Pien-Kustannuksen tai netissä toimivan U’R’ThePublisher-palvelun kautta.

Karrieristin alalaji on Yleisön Palvelija, eli karrieristi, jolla on yleisö. Kieli pitkällä odottavalle lukijakunnalle kirjoittaminen on varmasti antoisaa, mutta astuu jo pois pelkän sisäisen motivaation (kuulenko setelitukkujen kahinaa?) alueelta.

Vihollinen: kriitikot, apurahat tai kirjallinen julkisuus eivät aina ole karrieristin puolella. Kehittyäkseen kirjoittajana tai jatkaakseen uraansa karrieristi voi joutua etsimään muita motivaattoreita.

Suurin palkinto: uusi kirja kustantajan luettelossa säännöllisesti.

4. Kaveripiirin Sankari

Monet genrekirjoittajat (scifi, fantasia) kuuluvat tähän ryhmään, niin kuin myös useimmiten marginaalisten kirjallisuudenlajien kirjoittajat. Yleisö on pieni, tai hitto, minähän tunnen heidät melkein kaikki! Yhteisö palkitsee, kannattelee ja tukee, kun valtavirtakirjallisuus kääntää selkänsä. Parhaimmillaan Kaveripiirin Sankari hyötyy siitä, että hän tuntee yleisön, jolle kirjoittaa. Kirjallisuudenlaji säilyttää omaleimaisuutensa, kun sitä lukevat ja kommentoivat vain alan todelliset harrastajat. Kaveriporukalla on myös mukava kokoontua kaljalle ja ruotia hyvässä seurassa maailman ja kirjallisuuden menoa. Lopulta myöskään kustantajaa ei tarvita, koska pienpainatteet voi tehdä itse kopiokoneella ja jakaa kavereille kaljatuoppeja vastaan.

Kaveripiirin Sankarin alalaji on Pääri-Kilvoittelija. Kun ensimmäinen kirjoittaa faniporukalle, Pääri-Kilvoittelija haikailee kirjallisiin piireihin. Hän on kehystänyt Kirjailijaliiton jäsenkorttinsa ja on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä kollegat hänen työstään ajattelevat. Pääri-Kilvoittelija on harvoin suuren yleisön tuntema.

Vihollinen: nälkäkuolema.

Suurin palkinto: jokin yhteisöpalkinto, Atorox- tai Kuvastaja-palkinto

5. Rohkea Oman Tiensä Kulkija

Kohdan 2, 3 ja 4 -kirjoittajat kysyttäessä usein sanovat olevansa tätä lajia. Todellisuudessa täysin tallaamattoman polun löytää vain harva, ja vielä harvempi pystyy kulkemaan sitä ilman apua tai tukea. Kirjallisuuden outolintu, jota ei välttämättä arvosteta omana aikanaan. LISÄYS: Oman tiensä kulkijaa tämä ei kuitenkaan haittaa, koska lopulta hän on ollut oikeassa. Ellei sitten ole kuollut sydänkohtaukseen kirjakaupan värityskirjaosaston edessä ennen mestariteoksensa luomista.

Vihollinen: ?

Suurin palkinto: Tuntematon.

Luultavasti jokainen kirjailija tunnistaa itsessään useamman näistä motivaattoreista, ainakin himpun verran. Parhaimmillaan omaa motivaatiota tutkimalla voi löytää ratkaisun avaimia tilanteeseen, jossa työ tuntuu jumittavan. Antoisaa kirjoittamissyksyä kaikille!