Kirjoittajaa kehotetaan yleensä "aloittamaan vahvasti". Tähän on erilaisia tapoja. Sain kesän alussa kirjoituskilpailuun tarkoitetusta novellista palautetta, jonka mukaan se tarvitsisi heti alkuun jonkin koukun, joka saa lukijan mukaan. Tyylikeinona "koukuttava alku" voi kuitenkin olla tosi puuduttava. Niin kuin Me Naiset -lehdessä. Lehdessa joka ikisessä jutussa poimittu ensin enemmän tai vähemmän keinotekoinen "koukku" jostain jutun keskeltä. Vasta sitten mennään asiaan, haastatteluun tai reportaasiin. Toistuessaan tämä on tosi rasittavaa luettavaa.
Sitten se tarinan rakentaminen. Mielestäni tarinan rakenne on kuin kielioppi. Lapsi oppii äidinkielensä kieliopin opetellessaan puhumaan. Tarinan muoto on kirjattu kulttuuriseen perimäämme, sen on satujen ja tarinoiden kautta meillä selkärangassa ja tulee sieltä luonnostaan jos tulee. Kirjat joita luemme, elokuvat joita katsomme kehittävät tätä ymmärrystä samalla tavalla kuin kuunteleminen ja lukeminen kehittävät kielikorvaa. Järjettömän suuri ja tarpeeton työ on tarinaa aikuisena ryhtyä sääntöjen perusteella uudestaan opettelemaan. Pieniä korjausliikkeitä tai säätöjä voi toki tehdä.
Tarinan kaaren eheyttä, henkilöhahmojen syventämistä ja vaikkapa juonen tyhjäkäyntiä voi parantaa melko teknisilläkin neuvoilla. Kielen kanssa ollaankin sitten paljon syvemmissä vesissä. Myös kieltä voi kehittää, mutta siinä kirjoittaja on enemmän omillaan. Kuten sanottua, kuunteleminen ja lukeminen kehittävät sitä, mutta se vaatii oman aikansa.
Kirjoittaessani yritän luottaa kieleen. Sen varassa tarina kantaa tai kaatuu. Kieli on jotakin kirjoittajalle ominasta, jäljittelemätöntä ja ainutlaatuista. Sitä ei voi mitata, mallintaa tai millään objektiivisilla mittareilla edes arvottaa. Yritän ajatella, että kieli on omani ja yritän siinä kehittyä parhaani mukaan. Tiedän, että vaikka kuinka pyristelisin, en pysty kirjoittamaan paremmin kuin mihin juuri nyt pystyn. Kielen kehittymisessä ja oman äänen muodostumisessa ei ole oikoteitä.
Ja tässä päästäänkin taiteen paskimpaan ja epädemokraattisimpaan asiaan. Kirjoittamisessa ei jaeta tasoituksia. Jokainen on vain niin hyvä kuin mihin pystyy. Tuskin koskaan olen niin hyvä kirjoittaja kuin haluaisin. Onhan kirjallisuuden tai taiteen tekeminen ehdoiltaan ja ennakkoasetelmiltaan tietysti epäreilua muutenkin mutta ihan sama. Lopulta ei ole niin suurta merkitystä sillä, saako kirja ilmestyessään huomiota tai tykkäävätkö kaverini siitä. Niillä ei ole lopulta väliä, koska suurin taistelu käydään kuitenkin minun ja kielen välillä. Olen hätäinen ja kärsimätön ihminen ja minun on vaikea hyväksyä, että en saa kaikkea tänne heti nyt. Kieltä, joka ilmaisisi, mitä haluan sanoa.
Sellaista. On varmasti kirjoittajia, joiden oma ainutlaatuinen ääni vuotaa aivoista kynän kautta paperille sellaisenaan ja joille ehkä tarinan rakenne on vaikeampi asia, joten ylläolevaa vuodatusta ei voi tietenkään yleistää.
Laitan tähän loppuun pienen katkelman valmistuvasta tekstistä, kun nyt paljastelutuulella olen.
Miten Judith rakastaa Sinipartaansa. Hän tarttuu miehen kaulukseen kaksin käsin. Tuo miehen kasvot lähemmäs ja suutelee häntä. Judith laskeutuu miehen päälle ja tämän hansikoidut kädet vaeltavat naisen alastomalla kaulalla. Nainen työntää sormensa sinisen parran läpi ja hautaa otsansa miehen kaulan ja olkapään väliseen kuoppaan. Painaa kätensä miehen rinnalle. Miehen sydän, pienen linnun painoinen, pyristelee pakoon. Judith pitelee sitä hellästi vankinaan.
Siniparta painaa hänet alleen. Judith tuntee hien ja lämmön, kun miehen liikkeet kiihtyvät, Siniparta on hänen sisällään ja hansikoidut kädet tarttuvat hänen lantioonsa ja pitelevät kiinni. Jälkeenpäin he makaavat lattialla vierekkäin aivan hiljaa eikä Judith kysy, missä on kertomusten vauras ja valoisa linna, miksi kylmä lattia hänen selkänsä alla on tomuinen ja nokinen. Kaikki selviää aikanaan.
No comments:
Post a Comment