Saako vai ei saa?

(Tämän blogin nimeksi voisi vaihtaa Kirjailija lukee Hesaria. No joo.) Kulttuuriosaston esimies Jaakko Lyytinen kyselee loukkaantuneena sananvapauden perään, kun lehti on uskaltautunut herättelemään keskustelua "kirjailijoiden etiikasta." HS.fi:ssa on kuulemma syntynyt keskustelua, muttei juuri ydinasiasta eli siitä, saako kaunokirjailija laittaa lihoiksi lähipiirinsä kokemuksia. Koko jupakka siis syntyi siitä, kun kirjailija Riikka Ala-Harja kirjoitti uudessa teoksessaan mm. lapsesta, jolla on leukemia. Kirjailijan oman siskon lapsi sairasti myös leukemiaan.

Siirrän nyt hetkeksi sivuun kysymyksen siitä, miten tiedot on saatu ja palaan ihan perusasioihin. Kerrataanpa vielä:

Sitä Maihinnousu-kirjan lasta ei ole olemassakaan. Hänen leukemiaansa ei ollut olemassa. Se on fiktiota.

Kaunokirjallisuus on fiktiota, sepitettä. Kirjailija saa teokseensa vaikutteita ympäröivästä maailmasta, läheltä ja kauempaa. Kirja ei pyri osoittamaan faktoja vaan totuuden, oman totuutensa. Millaisia olisivat ne eettiset säännöt, jotka tätä teoksen sisäistä totuutta pitäisi perustaa säätelemään ja joista Lyytinen kuuluttaa keskustelua? Mistä pitäisi keskustella?

Mutta kun ihmiset ajattelevat, että se kertoo meidän perheestä, parahtaa tässä kirjailijan lähipiiri. On totta, että Suomessa kaunokirjallinen kulttuuri ja kulttuuri yleensä on niin nuori kerrostuma, että suurelle osalle yleisöstä ei ole kehittynyt taitoa lukea fiktiota. Jopa oma äitini, joka lukee paljon, arvailee mielellään mitkä osat romaanista ovat "totta" eli faktaa kirjailijan omasta elämästä.

Suomessa on tavattu romaania pitää sitä vaikuttavampana, mitä "todemmin" tai faktuaalisesti se kertoo maailmasta, yleensä vielä mieluiten lähihistorian sodista. Se ei kuitenkaan ole kaunokirjallisuuden tarkoitus. Jätän avainromaanin nyt sikseen. Maihinnousua ei selvästi sellaiseksi ole tarkoitettu.

Eikä se mitään, jos suuri osa yleisöstä samastaa kaunokirjallisen ja "todellisen maailman" totuuden. Mutta kun Hesarin kulttuuriosaston pomokin näyttää lankeavan tähän. Ihminen elää omaa elämäänsä ja kirjalliset henkilöt omaansa. Jos tämä blogikin Lyytisen huolta mukaillen kopioidaan jonkun kirjan sivuille, siitä vain, tätä kirjoitan minä ja hypoteettisessa teoksessa joku toinen.

Minun ei pitänyt käyttää tähän aikaa ollenkaan mutta tulipahan kirjoitettua. Lopuksi voisi vielä todeta, että science fictionia ja fantasiaa on Suomessa laajoissa piireissä pidetty aivottomana roskakirjallisuutena, koska se on täyttä satua, sepitettä. Kenelläkään kirjailijalla tai edes hänen lähipiirinsä jäsenellä ei ole kokemusta tähtienvälisestä matkustamisesta. Sf/f on Suomessa marginaalikirjallisuutta, vaikka se välttäisikin loukkaantuneiden omaisten ansan. En tiedä, miksi haluamme lukea "tositarinoita". Ehkä se on inhimillinen piirre. Kirjailijan vika se ei kuitenkaan ole.