Pieni kenttätutkimus jatkamisesta

Vedin viikonloppuna lyhyen koulutuspäivän Kirjoituskone käyntiin. Siellä ei startattu sähkökirjoituskoneita vaan käynnisteltiin kirjoittamislihaksia noin muuten, tekemällä harjoituksia ja virittäytymällä. Koulutuspäivä innosti muistelemaan omia kokemuksia aloittamisen ja jatkamisen vaikeudesta. Olen istunut monilla kirjoituskursseilla Viita-akatemiassa, Oriveden opistolla ja yliopistossa viime vuosikymmenen puolella. Suuri osa kurssitovereista on sittemmin lopettanut kirjoittamisen ja löytänyt tilalle jotakin muuta, mutta aloin pohtia, millaiset ihmiset sitten ovat jatkaneet.

Joillain intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuvilla intohimon kohde on vaihtunut esimerkiksi teatteriin, tai politiikkaan. Jollakin on elämä vienyt mennessään, on työtä ja perhettä. Jonkun puoliso ei ole tukenut harrastusta ja kirjoittaja on luopunut siitä toistaiseksi.

Tuntuu itsestään selvältä, että lahjakas kirjoittaja, jolla on sanottavaa, kirjoittaa. Kuitenkin kursseilla on ollut minua lahjakkaampia kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta tai ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan. He pelkäävät tyhjää paperia, eivät saa tekstiä syntymään, heillä on terveysongelmia, he löytäneet jotain muuta. Merkittävä syy siihen, miksi itse olen jatkanut, on se että edellinen ala oli yhtä epävarma. Olin toki töissä, vähän aikaa, mutta lyhyitä pätkiä kerrallaan. Yhtään työsopimusta minulla ei ole ollut, joka olisi ollut pidempi kuin jokin saamani apurahapätkä.

Katsoin eilen Whiplash-elokuvan, joka kertoo jazz-rumpalista konservatoriossa. Nuorella miehellä oli lempeä isä, jolle kelpasi kaikki, ja sitten oli stereotyyppisen julma musiikinopettaja, jolle ei kelvannut mikään. Mietin, että onko tässä todella meidän taideopetuksemme kuva? Onko välimuotoa, ja voiko rakenteita muuttaa? Kun elokuva oli ensi-illassa, sitä kritisoitiin siitä, että siinä käsiteltiin enemmän kilpailua ja voittamista, ei varsinaista taiteellista kunnianhimoa. Pelkkä itsensä ruoskiminen ei kanna tarpeeksi pitkälle. Tai sitten se oli amerikkalaiselle yleisölle tehty elokuva, ja tietyt mutkat oli elokuvakerronnan takia vedetty suoriksi.

Kuten kollega totesi, tasapaino on lopulta sitä, että tekee. Jatkaa kirjoittamista, ei kuuntele "kaikki käy" -vanhempaa eikä anna natsiopettajan lannistaa, ja pitää huolta, että elämässä on muutakin. Samalla sisäinen pakko ei lopulta tarkoita mitään, jos se ei johda kehitykseen, sen miettimiseen, miten tehdä paremmin. Ilman harjoitusta sisäinen pakko laimenee, ja lakkaa.

Ketkä sitten eivät lakanneet kirjoittamasta?
He, joita rohkaistiin. Hyvä äidinkielenopettaja voi olla kirjoittajan uralla kullanarvoinen.
He, jotka saivat vahvistusta. Ensimmäinen julkaistu novelli on kannustanut kirjoittamaan lisää.
He, joita luettiin. Joskus paras ystävä, jonka kanssa pallotella ideoita, saa jatkamaan.
He, joilla on kirjoittavia ystäviä. Yhteisö tukee kirjoitusharrastusta ja sparraa, potkii tarvittaessa perseelle.
He, joita autettiin. Hyvä haltiatarkummi, kokeneempi kirjoittaja tai kustantaja jeesasi eteenpäin.
He, jotka auttoivat itseään. Perustivat oman kustantamon, kun kustantajaa ei ole löytynyt tai edellisen kanssa meni sukset riskiin.
Ja lopuksi: luonnekysymys. He, jotka olivat itsepäisimpiä.

Onhan myös kirjoittajia, joita on tuettu, sparrattu, kiitetty, potkittu eteenpäin ja joista on odotettu paljon. Kenelläkään kirjoittajalla ei ole mitään velvollisuutta lunastaa yhtään kenenkään odotuksia, paitsi itsensä. On luultavasti myös kirjoittajia, jotka eivät ole saaneet nauttia mistään edellämainituista. Olisi kiinnostavaa kuulla heistä.

Miksei Jeppe mene lukioon?

Saska Saarikoski ottaa kantaa suomalaislukioiden tyttöistymiseen, tai pikemminkin surffaa viranomaisten sivuilla etsimässä tietoa koulutuksen sukupuolijakaumasta. Kirjoitus alkoi lupaavasti. Minusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla Saskan omia näkemyksiä kahden pojan ja kahden tytön vanhempana. Mutta loppuosa tekstistä meni tähän samaan "miksi naiset viranomaisina ja opettajina eivät huomioi poikia" -valitukseen.

En jaksa uskoa, että oppilaan sukupuoli olisi se merkittävin tekijä toisen asteen koulutusvalinnoissa. Kai poikalasten siinä kuin tyttölastenkin vanhemmat tietävät, miksi lapsi ei halua lukioon. Vuosisatojen ajan, kun tytöt pidettiin poissa koulusta, niin sukupuolijakauman vinoutuma oli järjestelmän vika. Kuitenkin luulisi, että rauhanajan vauraassa pohjoismaassa lapsilla olisi hyvät mahdollisuudet oppia niin äidinkieltä kuin matematiikkaakin lämmitetyissä, valaistuissa luokissaan, koulutetun opettajan tuella. Sitä paitsi minusta näyttää, että monet tytöt on oikein hyviä matikassa, niin kuin pojatkin. Joku muu on vikana, jos naiset eivät innostu fysiikasta tai miehet äidinkielestä.

Uskonkin, että valintoihin vaikuttavat enemmän vanhempien taustat ja arvostukset sekä koulutuksen resurssien suuntaaminen. Puhun nyt vanhempien lapsiinsa käyttämistä resursseista ja kannustuksesta. Kuulemma Aasian maissa kuten Kiinassa ne tytöt, jotka ylipäätään pääsevät korkeakouluun, ohjataan helpommin luonnontieteellisille aloille kuin länsimaissa. Eli raha, toivo tulevasta menestyksestä ratkaisee enemmän kuin sukupuoli. Meillä lapset saavat valita opiskelualansa aika vapaasti, kiinnostuksesta riippuen, koska yksilön vapaus toteuttaa itseään on meikäläisessä kulttuurissa arvostetumpaa. Sama pätee varmaan myös toisen asteen koulutukseen, lukioon tai ammattikouluun. Kumpi tienaakaan enemmän, toimittaja vai putkimies?

Ylipäätään minusta tasa-arvokeskustelussa tuijotetaan liikaa vaan siihen oppilaan sukupuoleen. Ei huomioida tarpeeksi sitä, miten meillä on ylipäätään enemmän lukiolaisia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mitä mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun nähdään koulutuksen kautta olevan (ilmeisesti koko ajan vähemmän), ja niin edelleen. Minna Canthilla olisi epäilemättä ollut asiaan sanottavaa. Enemmän kuin sukupuolta pitäisi katsoa yhteiskuntaluokkaa. Koululaisen kohdalla saman asian voi ilmaista sanalla ”vanhemmat.”

Poikien koulumenestykselle olisi varmaan paljonkin tehtävissä. Tutkittua tietoa oppimisen ja opetuksen tasa-arvosta on yllin kyllin, eri asia, pystytäänkö luokkahuoneiden todellisuudessa tätä tietoa hyödyntämään. Voidaan kysyä poikien vanhemmilta, mitä pitäisi tehdä. (Paitsi jos humanistisesti sivistyneen Saarikosken perheessäkään pojat eivät halua lukioon, mutta tältä kannaltahan asiaa ei nyt tarkasteltu.) Itse kuuntelen mielelläni ammattilaisia, luokanopettajia ja erityisopettajia, silloin kun tietoa kantautuu koulusta kotiin saakka, ja kantautuuhan sitä.

Otetaan nyt esimerkiksi lukutaito. Kuulostaa mahtipontiselta ekaluokkalaisen vanhemman suusta, mutta olen kovasti samoilla linjoilla lapseni koulun kanssa. Eli vanhemmilla on sen edistämisessä merkittävä rooli. On tärkeää, että vanhemmat lukevat lapselle ääneen, ja että lapsi välillä lukee vanhemmilleen. Ei kannata tuomita sarjakuvia. Olisi hyvä, jos vanhemmat lukisivat lapsen aikana, eli lukisivat lapsen nähden myös itse.

Vasemmistolaisen työväenliikeen hiipumisen myötä myös työväen sivistysliike on hiipunut. Jos työväenluokkaisen perheen poika ei koskaan näe isäänsä kirja kädessä, sillä voi olla isompi merkitys kuin millään opettajalla, koulujärjestelmällä tai tasa-arvotiedon keskuksen suosituksilla ikinä. Itselläni on pieni epäilys, että myös porvarillisten, korkeasti koulutettujen litteraattien perheiden vanhemmat nykyään lapsensa aikana silmäilevät enemmän älypuhelinta kuin kirjaa.

Niin. Minulle saa sitten kuuden vuoden kuluttua tulla muistuttamaan kasvattajan hybriksestäni.

Aina kun puhutaan peruskoulusta ja lukiosta, sisäinen anarkistini/oikeistolibertaristini nostaa rumaa päätään ja jupisee, että kasvatustyö kuuluu vanhemmille. Vihasin aikanaan peruskoulua ja kun se päättyi, vannoin, että vaikka kuinka aikuinen ja kypsä ja tasa-arvoa kannattava minusta tulee, en koskaan käänny kannattamaan pakollista peruskoulua. Tietenkään kaikki vanhemmat eivät tunne omia lapsiaan tai heidän maailmaansa, tai heillä ei ole resursseja kannustaa lasta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin jonkun luokkakaverin perheessä. Siksi on tärkeää, että peruskoulutuksen tasa-arvosta keskustellaan, ja muustakin kuin sukupuolinäkökulmasta. Mutta koulu ei voi, ei vain yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea ja vaikuttaa lapsen elämässä ihan kaikkeen.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi miehet jättävät lasten kasvatuksen naisten harteille niin kotona kuin koulumaailmassa. En toisaalta usko siihenkään, että kasvattajan sukupuolella olisi niin paljon merkitystä. Mutta yhtä hyödyllinen kysymys kuin se, miksi naisena en ole suuntautunut luonnontieteelliselle alalle, olisi miehenä kysyä, miksi en ole lähtenyt opettajankoulutukseen.

Vaihtoehtoisia kirjalistauksia ja työsumaa

Tekemättömien töiden ja puolivalmiin romaanin suosta päivää. Nostan hetkeksi pään pinnalle ja katselen ympärilleni, syksy on näköjään alkanut.

Kirjasyksystä on tullut laukkakilpailu, jonka vaiheita seurataan katsomosta hihkuen. Ennakkosuosikkeja seurataan tarkimmin, ainakin sanomalehdistössä. Nämä ovat aina vähän masentavia, nämä ”kymmenen romaania, joista tänä syksynä puhutaan” -listat. Ymmärrän, että päivälehden tehtävänä on poimia kirjapinosta edustava otos lukijoita kiinnostavista kirjoista, mutta listojen ulkopuolelle jää kuitenkin aina monta hyvää kirja.

Blogin ”erilainen kirjasyksy” -projekti tyssäsi viime vuonna puoleen väliin. Tässäpä kuitenkin viisi plus yksi kirjaa, jotka ovat puhuttaneet minua (ja sivupersooniani) nyt elo-syyskuussa.

David Leigh ja Luke Harding: Assange (Into 2014). Luin teoksen ennen kuin katsoin Ylen lähettämän Laura Poitrasin dokumentin Citizen Four. Oscar-palkittu dokumentti käsittelee Edward Snowdenia, Guardian-toimittajien kirja puolestaan tapahtumia ennen Snowdenin tietovuotoja: Assangen hakkeriuraa, Wikileaksin alkutaivalta, Islannin tapahtumia ja maailman suurinta tietovuotoa, jonka lähteenä operoi sotamies Chelsea (kirjassa vielä Bradley) Manning. Kirja kertoo lopulta saman tarinan kuin pari vuotta sitten katsomani Viides valta sekä (fiktioelokuvaa parempi) dokumentti We Steal Secrets.

Teos Julian Assangesta ja Wikileaksista ei voi olla tylsä, eikä se olekaan. Yksityiskohdat paranoidin päähenkilön tempauksista ovat niin hillittömiä, että niitä olisi mahdoton kaunokirjallisuudessa pukea uskottavaan muotoon. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin painava asia sananvapaudesta ja suurvaltojen sekä heitä avittavien yritysten pyrkimyksista kahlita aktivistien ilmaisua. Tietoturva, internetin vapaus ja sananvapaus ovat nykypäivän keskeisiä kysymyksiä, jotka vaikuttavat kaikkeen kansalaisliikkeiden toiminnasta yksittäisen toimittajan vapauteen. Parhaillaan minulla on luvussa Luke Hardingin kirjoittama Snowden (niin ikään Inton kustantama, 2015).

Leena Krohn: Erehdys (Teos 2015). Pakko rakastaa teosta, jossa on näin läpensä synkkä ja pessimistinen maailmankuva. Keski-ikäinen mieskirjailija suuntaa kirjastovierailullaan nimettömään kaupunkiin, välinpitämättömän yleisön eteen. Kirjailijan vierailu tympeässä kirjastossa on virhe, novellien kirjoittaminen on ollut virhe, virhe on elää ja varsinkin kuolla. Oi ja voi. Ilmaisu ja kieli ovat Krohnilla hallussa ja samastumispintaa kirjailijalle löytyy, mutta Erehdys ei nouse suosikikseni Krohnin teosten joukossa.

Miina Supinen: Mantelimaa (WSOY 2015). Vapautunut ja hauska kertomus perheestä, suomalaisesta bisnesälystä ja ikuisen joulun tavoittelusta. Viihdyttäjä, perheenäiti Molli joutuu miehensä työtapaturman seurauksena teemapuistoon töihin. Kyseinen Mantelimaa on kirjailijan elävä luomus, hillitön kuusenkoriste-spektaakkeli joulupukin pajoineen, pomppulinnoineen ja K18-alueineen. Teos kaataa hilpeästi raja-aitoja niin kerronnan kuin sisältönsäkin puolesta. Ihmiselon älyttömyyttä ja ihmisyksilöiden vinksahtaneita piirteitä tarkastellaan kuitenkin lämmöllä ja ymmärryksellä. Suosittelen syksyn pimeneviin iltoihin.

Niina Hakalahti: Sydänystävä (Karisto 2014). Hakalahden viimeisin aikuisille suunnattu proosateos tarttuu vaikeaan aiheeseen. Mitä tehdä, kun ystävyys alkaa tuntua taakalta, mutta omituisesti käyttäytyvä ystävätär takertuu vain tiukemmin kiinni vanhoihin asetelmiin? Odotin koko ajan konfliktia, kärjistymistä, jota sitten ei kunnolla tullutkaan. Ydinperheen sisäisistä ristiriidoista selvitään niistäkin lopulta liian helposti. Samaa irtonaisuutta ja hulvattomuutta kuin Hakalahden edellisissä teoksissa Uimataito ja Aavasaksa ei löydy. Sydänystävän tapahtumissa ja teemoista on kuitenkin paljon tunnistettavaa, kirja tulee lähelle. Suosittelen kaikille naisille, joilla on joskus ollut paras ystävä.

Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika (Tammi 2015). Kuivakka ja tiiliskivimäisen paksu kirja, jonka kuitenkin luin kiinnostuneena alusta loppuun. Mitä tämä on? Ei enempää eikä vähempää kuin kustannusvirkailijan muistelmat Otavan kivitalosta 1970-luvulla. Käytävillä kulkevat talon työtekijät ja kirjalliset vaikuttajat, päällimmäisenä toimitusjohtaja Paavo Haavikko. Työhuoneessa pistäytyvät tutut ja jo unhoon painuneet suomalaiset kirjailijat. Muotokuvansa saavat niin Otavan 50-luvulla aloittaneet suuruudet kuin myöhemmätkin kirjailijanimet. Omasta kirjallisesta työstään Mäkelä ei kerro paljonkaan, käsikirjoituspinojen, paimennettavien kirjailijoiden ja taloudellisten huolien jälkeen sille ei varmaan ole paljon aikaa liiennytkään.

Erityisen mielelläni luin Mäkelän omia ajatuksia kustantajan vastuusta sekä kustannustoimittajan työstä. Toimittaja on aina ja ensisijaisesti olemassa kirjailijaa varten, puun ja kuoren (kustantamon ja kirjailijan) välissä hänen on lopulta puolustettava kirjailijaa. Samoin kirjailijan näkemys tulee aina ennen toimittajan näkemystä, teksti on kirjailijan, menee sitten syteen tai saveen. Välillä Mäkelä peilaa myös kustantamisen ”vanhaa mallia” nykymaailmaan, jossa sellaiset taloudelliset riskit kuin esikoisrunokokoelmat on koko lailla siivottu kustantajien katalogeista. Suosittelen kaikille suomalaisesta kirjallisuudesta ja kustannusmaailmasta.

Mitähän muuta… suosittelen vielä Chad Harbackin esikoisteosta Pelin henki (Otava 2013) kaikille, jotka haluavat lukea hyvän amerikkalaisen esikoisromaanin. Teoksen maailmasta ja henkilökuvauksesta kertonee se, että se käsittelee enimmäkseen yliopistotasoista baseballia sekä yliopisto-opiskelijoiden ja opettajien ihmissuhteita - juoni ei ole itsessään kovin ihmeellinen, mutta kerronta imee mukanaan. Valloittava, sympaattinen romaani.

Palaan nyt sorvin ja lukemattomien kirja- ja aikakauslehtipinojen ääreen, kuullaan taas…

Pöydän siivousta ja listoja

Kaverin päivityksen ansiosta heräsin siihen, että monet tässäkin blogissa esitetyt tiedot olisi syytä saattaa ajan tasalle ennen syksyä. Olen lähdössä Ruotsiin vierailulle, ja huomasin, että englanninkielinen esittelyni oli päivittämättä. Samoin julkaisuluettelo Sanaston sivuilla. Ja ansioluettelo uusia hankkeita varten. Ja niin edelleen. Olen aloittanut joskus kirjoitettujen artikkelien ja pidettyjen puhetilaisuuksien listauksen ja sen jälkeen unohtanut onnellisesti koko asian.

Olen viettänyt päivän arkistoja penkomalla. Netin uumenista löytyi muun muassa kaikkien aikojen ensimmäisen julkaistun kaunokirjallisen tekstini arvio. Teksti (arvio, ei varsinainen novelli, jota en tähän todellakaan liitä) on todellinen helmi! "En rupea arvailemaan, onko novelli kirjoitettu tosissaan." Kuka olisi uskonut...! Ja niin edelleen.

Löytyi myös vanhoja kuvia ja merkintöjä kauan sitten unohtuneista tilaisuuksista. Olen kaikissa esiintymisistäni otetuissa kuvissa huolestuneen näköinen. Enkö minä hymyile, en kai sitten.

No yksi kuva löytyi, jossa melkein hymyilen, Elävän kirjallisuuden festivaalilta viime keväänä. Kuva: Hannu Peltonen.

Samalla muokkasin blogia hieman uuteen uskoon. Kirjailija-osion listauksesta löytyvät nyt myös salanimellä Monique N. kirjoittamani Ursula-novellit. Käykääpä lukemassa, se on ilmaista!

Yritys ajankohtaiseksi "hymyilen kuvassa" -kuvaksi.

****

Ensi viikonloppuna siis Pirkkalaiskirjailijoiden opintomatkalla Tukholmassa. Alla tiedote, jonka raapustelimme tapahtumaa koskien. Keikalle ja keskustelutilaisuuteen vapaa pääsy, tulkaa moikkaamaan, jos blogillani on tukholmalaisia lukijoita!

Viisi pirkanmaalaista kirjailijaa vierailee Tukholmassa 28.-29.8.

Kirjailijat Kirsti Kuronen, J.K.Ihalainen, Rauni Anita Martikainen ja Rosa Meriläinen esiiintyvät Södra Sällskapet -ravintolassa 28.8. osoitteessa Åsögatan 111. Kirjailijat lukevat runoja ja proosaa ruotsiksi ja suomeksi kello 18-19.

Pirkkalaiskirjailijat vierailevat myös Kirja-Kulttuurin kahvilassa 29.8. klo 14.30 osoitteessa Birkagatan 19. Kirjailijat kertovat teoksistaan ja kirjailijantyöstään. Luvassa myös keskustelua itsenäisten kirjakauppojen asemasta Suomessa ja Ruotsissa.

Kirjailijat:

Saara Henriksson on tamperelainen kirjailija, joka on julkaissut kaksi romaania ja tietokirjan. Hän on toimittanut myös novelli- ja artikkelikokoelmia science fiction -kirjallisuudesta.
J.K.Ihalainen on monipuolinen runoilija, kustantaja ja kirjanpainaja. Hän on julkaissut 34 runokokoelmaa, joista Eurooppalainen kuolemankirja on ilmestynyt myös ruotsiksi.
Kirsti Kuronen on tuottelias kirjailija, jonka kynästä on viime vuosina syntynyt varsinkin lasten- ja nuortenkirjoja.
Rauni Anita Martikainen on tamperelainen esikoiskirjailija. Hän kirjoittaa runoja ja aforismeja ja on kiinnostunut kalevalaisesta runokielestä.
Rosa Meriläinen on kirjailija ja entinen parlamentaarikko.

Komentajakapteeni ja kumppanit - reima merisotakuvaus

Kesä jatkuu kelien puolesta, joten sama päivittää tämän mökkikesän sarjalöydöstä. Luin Patrick O'Brianin suomennetut merisotaromaanit edellisellä mökkireissulla. Monet tuntevat nämä kapteeni Jack Aubreyn ja lääkäri Stephen Maturinin seikkailuista kertovat kirjat, mutta tässä on sarjaa tuntemattomille hieman perustietoa.

Kirjat (kuusi suomennettua, vissiin parikymmentä alkukielellä) sijoittuvat Napoleonin sotien aikaisiin Britannian Kuninkaallisiin merivoimiin. Sarjan ensimmäisen osan Kuninkaan mies (1970) alussa Jack saa ihka ensimmäisen komennuksensa ja epoletin toiselle olkapäälleen. Hän on niin onnellinen, että päättää kutsua laivalääkärikseen juuri edellisenä iltana konsertissa tapaamansa ärsyttävän tyypin, Stevenin. Kutsu saapuu parahiksi, sillä rahaton Stephen ei ole viime aikoina pahemmin saanut syödäkseen.

Miehet ovat keskenään hyvin erilaisia. Jack Aubrey on reipas isokokoinen merimies. Hän pitää hyvästä ruoasta ja juomasta, kauniista naisista, koirista ja hevosista, klassisesta musiikista. Steven Maturin on hintelä ja hajamielinen tiedemiestyyppi. Hän on poikkeuksellisen lahjakas kirurgi, luonnontieteilijä, kiinnostunut kaikesta (poikkeuksena kaikki merimiestaitoihin tai merisodankäyntiin liittyvä) ja hänellä on taipumuksena haalia laivalle eksoottisia kasveja ja eläimiä.

Kuninkaan mies on kirjana vähän kuivakka, siinä on paljon käynnistelyä ja päähenkilöiden esittelyä, mutta toisessa osassa Komentajakapteeni päästään kunnolla vauhtiin. Väliaikaiseksi osoittautuvan rauhan aikana sankarimme asettuvat Englannin maaseudulle ja viettävät herrasmieselämää ja hankkivat mielitietyt - vähän niin kun Jane Austenin kirjoissa, mutta miesten näkökulmasta. He joutuvat kuitenkin pakenemaan toisen velkojia Ranskaan, ja kun sota syntyy uudelleen, edelleen pakenemaan Ranskasta Espanjaan - tämä tapahtuu karhuksi ja karhunkesyttäjäksi naamioituneena. Määränpää on raunioitunut linna, jonka toinen sattuu omistamaan Kataloniassa. Tässä vaiheessa romaanista on kulunut noin sata sivua, ja toiminta jatkuu. Suosittelen kirjaa kaikille vauhdikkaan ja jännittävän seikkailun ystäville.

Myös seuraava osa Yllätysten laiva on jännittävä, mutta nyt mukaan hiipii tummia sävyjä. Steven kohtaa vaikeuksia niin maalla kuin merellä ja Jackin tehtäväksi jää tukea häntä. Pidän sarjan tyylistä, siitä, että henkilöiden vaikuttimia ei liikaa selitellä. Henkilöhahmot myös kehittyvät roimasti tässä kolmannessa osassa. Tehtävä Maurutiuksella, Lohduttomuuden saari ja Fregattien taistelu jatkavat saagaa suomeksi, loput pitäisi lukea englanniksi. Toistaiseksi olen säästellyt niitä, jotain pitäisi jättää myös ensi kesäksi.

Jack Aubrey ja Steven Maturin kohtaavat onnea, ja epäonnea. Toisaalta he saavuttavat voittoja ja tekevät huikeita löytöjä maailman laidoilla, toisaalta heidän aluksilleen tapahtuu kaikenlaisia onnettomuuksia: niitä valloitetaan, ne uppoavat, palavat tulipalossa tai miehistöä kohtaa kulkutauti. Rakkaudessa miehet saavat toistuvasti turpaansa, ja pakenevat merille haavojaan nuolemaan. 

Teosten henkilögalleriaa värittävät alusten miehistön eri kansallisuudet - aluksilla palveli hyvin heterogeeninen porukka eri taustaisia ja -värisiä merimiehiä. Homoseksuaalisuus on luonteva osa kirjojen maailmaa, jossa miehet viettävät keskenään aikaa merillä kuukausia tai vuosia, näkemättä hameen helman pilkahdustakaan.

Kirjoja on vaikea laskea käsistään. Historiallisen romaanin tosiharrastajille teokset eivät ehkä tarjoa niin paljon uutta, mutta suosittelen niitä esimerkiksi spekulatiiviseen fiktion ystäville tähtiseikkailujen vaihteluksi. 

Suosittelen lämpimästi myös Peter Weirin ohjaamaa elokuvaa Master and Commander - maailman laidalla (2003), jos joku ei ole sitä nähnyt. Elokuva on tunnelmaltaan kirjoja vakavampi, tyylikäs spektaakkeli ilman pöhötystautia. Elokuvan juoni on koottu usean kirjan aineksista, mielestäni onnistuneesti, koska kirjasarjan polveileva seikkailu ei sellaisenaan taivu oikein elokuvaksi. Paul Bettany lääkärinä on loistava pari Russel Crowen kapteenille ja pidin elokuvan tulkinnasta muutenkin - vakooja-sivujuoni on jätetty elokuvasta pois ja muutenkin olen sitä mieltä, että hajamielinen Steven ei oikein koskaan ollut uskottava vakoojahahmo. Myös lasten roolisuoritukset tekevät elokuvasta kirjoja vakavamman ja realistisemman - elokuvassa tulee konkreettisemmin esille se, miten nuorimmillaan kahdeksanvuotiaita lähetettiin merille ammattia oppimaan.

Elokuvassa on myös hienoa musiikkia, koska herrasmiessankarimme ovat muiden oivallisten taitojensa lisäksi muusikoita - tietysti!

Patrick O'Brian:

Kuninkaan mies (1970, suom. Renne Nikupaavola 2000)

Komentajakapteeni (1972, suom. 2001)

Yllätysten laiva (1973, suom. 2002)

Tehtävä Mauritiuksella (1977, suom. 2003)

Lohduttomuuden saari (1978, suom. 2005)

Fregattien taistelu (1979, suom. 2007)

Luettuja kesältä ja syksyn alkua

Kriitikon puolisolta ei lukeminen lopu. Niin sanottu kirjasyksy eli kirjojen sesonki on vissiin aikaistunut, koska tuntuu, että elokuun ensimmäisellä viikolla ilmestyi valtavasti kirjallisuutta.

Viime viikolla postiluukusta putosivat Karo Hämäläisen Yksin ja Riikka Ala-Harjan Kevyt liha. Jälkimmäinen oli muuten aika tavanomainen kirja eronneesta naisesta ja uudesta suhteesta, mutta ihan kiinnostavasti se kysyi, miksi nainen sanoo OK vaikka tarkoittaisikin, että mene pois. Oli sattumaa, että luin kirjat peräkkäin, mutta sopivaa, sillä molemmissa kuvattiin ruumiinharjoitusta - Yksin-kirjassa tietysti vielä paljon enemmän. Hämäläisen kirjan luin nopeasti, mutta sen juro päähenkilö Paavo Nurmi jäi mieleen, soimaan. Ajankuva oli kiehtovaa.

Seuraavaksi luin uteliaisuudesta Tuomo Jäntin esikoisen Talven hallava hevonen. Sisäkannessa teosta nimitetään maagiseksi realismiksi ja psykologiseksi kauhuksi, mutta se ollut minusta kumpaakaan, vaan aika perinteistä kansanperinnekauhua minusta. Alussa oli jopa vähän sellaista Salaiset kansiot Suomessa -meininkiä, ilman agentteja. Esikoisromaanista kielii ehkä se, että ideoista ja henkilöhahmoja on tungettu kaikki samaan keitokseen, henkilöitä on niin paljon ettei tahdo kestää perässä. Mutta kansanperinnejuttu siinä oli ihan vinkeä ja kieltämättä vähän keljua teki mennä nukkumaan, kun oli illalla tuota lukenut, että oli se vissiin jännäkin. Eiköhän Tuomo Jäntti kirjoita jotain lukemisen arvoista vastaisuudessakin.

Luin loppuun myös jo keväällä aloittamani Tony Ballantynen teoksen Dream London. Se oli ihan viihdyttävä ja kummallinenkin urbaani fantasia kieroutuneesta Lontoon kaupungista pseudo-viktoriaanisessa maailmassa. Jossain määrin lapasesta lähtevä absurdius toisaalta ärtsytti, toisaalta kannatteli tarinaa aukkojen yli. Kirja oli siitä jännä, että sen yhteiskuntakuvausta alkoi välillä väkisin lukea finanssikapitalismin kritiikkinä, johtuuko siitä, että sen tapahtumat sijoittuivat Lontoon Cityyn. Mutta jos tämä on ollut kirjailijan tarkoitus, asia ei ole ainakaan liian päälleliimattua.

Kesällä luin myös hyviä novelleja, nimittäin Rivka Galchenin novellikokoelman American Innovations. Olin todella vaikuttunut ja suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat lukea oivaltavaa novellistiikkaa spekulatiivisella kierteellä. Teksteissä kuvataan todella taitavasti arjen tiivistyneitä hetkiä, mutta myös niksautetaan todellisuutta oikein kunnolla. Eräässä tarinassa naisen huonekalut ottavat hatkat ja muuttavat pois, toiselle naiselle taas kasvaa kolmas rinta, selkäpuolelle. Pidin erityisesti novellista, jossa nainen toteaa aviomiehen lähteneen ja ottaneen mukaansa parmesaaniraastimen, josta nainen erityisesti piti.

Mitäs muuta… mökillä en lukenut oikein mitään erityistä oikoluvun ja editoinnin lisäksi, pari Donna Leonin Venetsia-dekkaria (eivät erityisesti imaisseet mukaansa) ja kuusi Patrick O’Brianin Aubrey/Maturin-merisotakirjaa. Näistä pidin oikein paljon, mutta kirjoitan sarjasta oman päivityksen jahka ehdin. Muutenkin huomaan, että ehkä oman työn vaiheesta johtuen luen nyt enemmän, kun olen kaupungissa.

Sitten pieni huomio uutuuskirjojen esillepanosta eli siitä, miten kirjat tarjoillaan kaupoissa myytäväksi. Puhun nyt tavarataloista. Kävin Kirjojen yössä Tampereen Akateemisessa Kirjakaupassa. Tavaratalon kolmas kerros ammotti puoliksi tyhjillään. Kollega tiesi kertoa, että samaan tilaan tulee Akateemisen kanssa kodinelektroniikkaa myyvä Expertti. Siellä taulutelevisioiden välkkeessä olisi sitten tarkoitus ostaa kirjat jatkossa. Tai sitten ei. Stockmann teki kardinaalivirheen jo siinä, että heivasi kirjat kolmanteen kerrokseen ja katutasossa, Akateemisen perinteisellä paikalla myydään naisten muotia. Siis Robert’s Coffeen vieressä, vaatteita, kun kirjakauppa ja kahvila yhdessä olisivat se looginen ja viihtyisä yhdistelmä.

Vertailun vuoksi: Tampereen Sokoksen kirja-paperi-osasto sijaitsee nykyään katutasossa Caffe Pation vieressä. Kirjojen valikoima on pieni, mutta monipuolinen, teoksia on myös muun muassa sellaisilta pienemmiltä kustantajilta kuin Into, Minerva ja Reuna. Sokoksen lehtipiste on laaja ja siinä vieressä pääovien vieressä (no ei siellä mitään kulttuurilehtiä ole, herra paratkoon, mutta kuitenkin). Sokoksella on myös sellaista, mitä Stockmannilla ja Anttilassa ei ole, nimittäin asiakkaita.

Että sellaista. Kustantajat julkaisevat laajat valikoimat uutta kirjallisuutta, kun kaupat miettivät vielä vähän esillepanoa niin kyllä tästä kirjasyksy kehkeytyy.

Kerta kiellon päälle: Kuvaraportti Archipelaconista

Matkustimme torstaina päivälautalla Maarianhaminaan. Päivähytissä sai levätä aikaisen aamuherätyksen jälkeen. Suosittelen myös Airbnb-palvelua, jonka kautta hankimme majoituksen maissa. Mukana perheen seitsemänvuotias. Kuva: Saara Henriksson

Ennen tapahtuman alkua Alandicassa. Myyntipöydät sijaitsivat enimmäkseen ensimmäisen kerroksen parvella. Kuva: Iida Simes

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita -kokoelman julkistaminen. Kuvassa kirjailija Kristina Hård (vas.), allekirjoittanut sekä kirjailija Karin Tidbeck, kaikilla hymy herkässä. Kuva: Juri Timonen

Ulkona syöminen on Maarianhaminassa kallista, mutta ruoka oli onneksi yleensä hyvää. Ravintola Sittkoffissa kävelykadulla ainakin aikuiset söivät hyvin. Kuva: Saara Henriksson

Osuuskumman naisia lauantain iltabileissä. Jostain syystä tästä kuvasta tulee minulle mieleen Sinkkuelämää-tv-sarja. Kuvia lauantailta olisi enemmänkin mutta jätetään tämä tähän. Kuva: Magdalena Hai

Alandica-konferenssikeskus. Talo oli erinomaisen toimiva tapahtumapaikka. Lähtöaamuna taivas oli niin kirkas ettei kuva tee sille oikeutta. Kuva: Saara Henriksson