Wednesday, January 19, 2011

Kosmoskynä - science fictionin ja fantasian kirjoittajille



Mainostan täälläkin Kosmoskynän uutta numeroa!

Kosmoskynä 3-4/2010 käsittelee kirjoittajia erilaisissa elämäntilanteissa.

Julkaisija: Suomen Tieteiskirjoittajat ry
Päätoimittajat: Saara Henriksson ja Christine Thorel

Finncon 2010 Jyväskylässä
Jenny Kangasvuo: Jätehuollon haasteet (novelli)
Jukka Ahola: Kun äly ei riitä (kolumni)
Eeva Pohjonen: Tekstin jakajat. Välimerkeillä vivahteita (Punakynä, uusi kielenhuoltokolumni)
Lapsia, tiskivuoroja ja käsikirjoituksia (keskusteluartikkeli)
Christine Thorel: Writing for Comics With Peter David (kirjoittajaopasarvio)
Yhdistysansiibeli
Seija Hellsten: Parempaa puutarhanhoitoa
Musta aukko
Kosminen Colosseum: arvioitavana novellit Tuomas Saloranta: Aina voi tiivistää; Taina Teerialho: Albiinojen aika; Timo Männikkö: Eläinradan pikajunan arvoitus; Vesa Korhonen: Humanoidifrakmentteja; Petri Laine: Innamoramento; Mirka Ulanto: Jos tähdet voisivat todistaa; Jussi Katajala: Ikuisten unien loppu; Saara Henriksson: Jäänalinen; Juha-Pekka Koskinen: Kaidalle polulle; M.G. Soikkeli: Karttumahoukutin; Terhi Tarkiainen: Kerrospaha; Pirja Lepistö: Kisälli alla kuiden; Timo Surkka: Lihan kaava; Anita Laaksola: Lumitanssija; Tomi Jänkälä: Keskikesällä Harri; Henna Sinisalo: Museon meedio; Helena Kyllijoki: Muumiokukka; Jenni Hirvonen: Mykkä; Tapio Ranta-aho: Nanoerotin pikatoimituksena; J.K. Miettinen: Niin kaunis; Niko Peltonen: Niin oli kirjoitettu; Timo Männikkö: Oh my darling; Tuomas Saloranta: Joelta tullut; Boris Hurtta: Vaitonainen sanansaattaja; Jarmo Karonen: Sovitus (kitaralle); Markus Koskimies: Suojelusenkeli; Harri Erkki: Terrori-isku; Tomi Jänkälä: Karmeat kannut; Jaana Lehtiö: Tulokas; Susi Vaasjoki: Tähdenniemi; Bela Hurtanheimo: Vulvia Frankenstein

Kosmoskynän aikataulu on vihdoin kurottu umpeen, seuraavana ilmestyy numero 1/2011. Lehden tilaus maksaa 20 euroa (14 euroa STk:n jäsenille), maksu suoritetaan seuran tilille Sampo 800019-1746033 (viitteeksi 20116).

Monday, January 17, 2011

Välivaiheita

Kuunnellaan lumiaurojen jyrinää yskivän lapsen kanssa. Keli on nollassa ja pääkalloliukas. Uimahallin ilmanvaihtokanavista nouseva höyry on samaa likaisenvalkoista sauhua kuin taivaskin. Televisiossa Fievel matkustaa villiin länteen. Huonosti nukuttu yö takana, onneksi vähän kipeän lapsen kanssa voi jäädä kotiin.

Tällä viikolla paperipinkka eli käsikirjoitus ei ole minulla. Jo aiemmin tekemänsä ison työn lisäksi kustannustoimittaja korjaa nyt tekstistä virheitä ja merkitsee vielä punakynällä kohtia, joista pitää sopia, mitä niihin tulee. Välimerkkejä, eri tekstitasojen merkkaamista, joitakin kieleen ja tyyliin liittyviä ratkaisuja. Viikon kuluttua pinkka palaa minulle ja teen tai hyväksyn loput muutokset ja korjaukset.

Kustannustoimittajan panos tekstiin tai sen parantamiseen on korvaamaton verrattuna siihen, että vain itsekseni hinkkaisin tekstiä. Toimittaminen tekee ison eron harrastuksena kirjoitettujen tekstien ja julkaistavaksi tarkoitettujen tekstien välille. Kustantaja poimi toimittajan free-markkinoilta varta vasten minulle, sillä pamfletteja ja tietokirjoja aiemmin julkaisseella Intolla ei ole omaa kaunokirjallista toimittajaa.

Moby Doll syntyi vähitellen työn, opiskelun ja lapsenhoidon ohella. Marraskuussa 2006 aloin huvikseni kirjoittaa jännityskertomusta, jossa valas upottaa laivan. Kokeilu oli osa Nanowrimo-projektia, jonka tavoitteena on kirjoittaa romaani kuukaudessa. Tuon vuoden kokeilu päättyi muutaman tuhannen sanan jälkeen, mutta idea valaasta ja tutkijanaisesta jäi elämään. Sepitin tarinaa mielessäni seuraavan vuoden syksyyn jolloin aloitin parin vuoden töissä piipahtamisen jälkeen uudelleen opinnot Turun yliopistossa. Tuon syksyn aikana Moby Dollin tarina alkoi hahmottua myös paperilla.

Kirjoittaminen ja tekstin työstäminen jäivät hetkeksi lapsen syntymän aikoihin, mutta välillä otin pinkan esille ja nakuttelin siitä version, jonka lähetin Ateena-kustantamon ja Parnasson suureen proosakilpailuun. Jos kilpailu ei olisi mennyt tuolloin (vuoden 2008 toukokuussa) kiinni, tuskin olisin lähettänyt sitä vielä mihinkään, niin keskeneräinen se vielä oli.

Kilpailussa ei tullut menestystä. Syksyllä hain käsikirjoituksen työstämiseen uutta puhtia Wihurin säätiön rahoittamalta Kohti mestaruutta -kurssilta, jota järjestetään Oriveden opistolla. Samasta koulutuksesta ovat julkaisseet esikoisromaaninsa mm. kirjailijat Tiina Raevaara ja Carita Forsgren. Koulutus kesti vuoden niin, että ryhmä kokoontui yhtenä viikonloppuna kuukaudessa. Pienen lapsen kanssa romaanin työstäminen oli sikäli hidasta, että kustantajakierrokselle kelpaava versio valmistui vasta kurssin jälkeen tammikuussa 2010.

Lähetin käsikirjoituksen neljälle kustantajalle, joista Into vastasi kuuden viikon kuluttua. Kirja sovittiin ilmestyväksi keväällä 2011. Toinen kiinnostunut kustantaja vastasi vasta lokakuussa 2010, yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun olin lähettänyt käsikirjoituksen ja kun toimitusprosessi Inton kanssa oli jo aloitettu. Kahdesta muusta kustantajasta (Avain ja Teos) ei kuulunut koskaan mitään. Into on pieni kustantaja, jolla näkyvyys ja mainosrahat ovat pienet, mutta yhteistyö ja yhteydenpito sekä kustantajaan että kustannustoimittajaan ovat sujuneet saumattomasti.

Kirjan ilmestyminen on jälleen yksi vaihe, jokaiseen vaiheeseen kuuluu oma odotuksensa. Olen kolkutellut kustantajien ovia toisella käsikirjoituksella aikaisemminkin ja tottunut siihen, että tekstien tekeminen ja valmistuminen koostuvat monista, usein limittäisistä vaiheista. Testin syntyminen ottaa aikansa ja se saakin ottaa aikansa. Jos jotain olen joutunut oppimaan niin kärsivällisyyttä. Välillä en ole uskoa, että olen saanut neljä vuotta tärvättyä 160 liuskaan. Novellien kirjoittaminen (ja julkaiseminen) välillä on ollut tervetullut harhautus.

---

Vietän väliviikkoa pinkan selaamisesta keskittymällä muihin hommiin. Muutin blogin ulkoasua ja rukkasin sitä muutenkin. Tavoitteena on päivittää tätä nyt vähän säännöllisemmin kuin viime vuosina. Alunperin perustin blogin, kun asuimme kaksi kuukautta Budapestissa. Blogi toimi muistikirjana ja yhteydenpidon välineenä. Vanhat postaukset säästin, kertokoot ne jos eivät muusta niin kirjoittajan ajattelun muuttumisesta.

Sunday, January 16, 2011

Kevään kirjat 2011

Hesari listaa kevään kaunokirjallisuuden osoitteessa

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kevään+2011+kaunokirjat/1135263050722

Olen iloinen Moby Dollin "mies etsii naista, nainen valasta" -tiivistyksestä. Voisi kuvitella, että kokonaisen kirjan sisältöä ei pysty kiteyttämään viiteen sanaan, mutta tässä se on aika lähellä.

Esikoisista sanotaan, että niitä on epätavallisen paljon, mutta ei niitä ole minusta kuin kymmenen enemmän kuin syksyllä. Syksyllä taas esikoisia oli vähän. Vertasin listaa huvin vuoksi muutenkin puolen vuoden takaiseen. Nyt voi jo melko turvallisesti sanoa, että viime vuoden esikoisista Aleksandra Salmela on lyönyt kunnolla lävitse, mm. Hesarin kolumnistina. Hieno juttu etunimikaimalle, erityisesti ilahduttaa, että Salmela on tamperelainen kuten allekirjoittanut.

Jopa pelottavan kotimaisen kaunokirjallisuuden pitkältä listalta pistävät silmään erityisesti scifi-kirjailija Hannu Rajaniemen ja ex-pomoni Anna Tommolan esikoiskirjat, sukunimikaima Essi Henrikssonin ja kauhukirjailija Marko Hautalan romaanit sekä Juri Nummelinin Verenhimo-antologia, jossa monta tuttua kirjoittajaa tutkii mahdollisuuksia istuttaa vampyyrinovellia kotimaiselle maaperälle. Erityisesti haluan mainostaa tietenkin M.G.Soikkelin Tuo meille hautavettä jos palaat -novellia! Runoista Juha Raution Häkki ja jännityksestä Carita Forsgrenin Jänistanssi kiinnostavat, tamperelaisia hekin.

Mutta kaikista eniten odotan sankarini ja suosikkikirjailijani Peter Hoegin uutta teosta Norsunhoitajien lapset. Edellinen romaani Hiljainen tyttö on kymmenen lempikirjani joukossa, aika lähellä kärkeä.

Wednesday, December 15, 2010

Esikoisromaani

Sivulta http://www.intokustannus.fi/uutiset/2010/73

Saara Henriksson: Moby Doll

"Romaani, jossa mies etsii naista ja nainen etsii valasta. Moby Doll kertoo saavuttamattoman kohteen metsästyksestä, mutta myös kommunikaation mahdollisuudesta ja musiikin voimasta. Valaiden laulusta Jenny etsii vastausta kysymykseen, jonka hän on esittänyt jo lapsena: mitä valaat toisilleen kertovat, kun ne laulavat. Kirja kertoo osaltaan myös ihmisen ja valaiden suhteesta kautta aikojen."

Tekstiä viilataan vielä tammikuulle, mutta nyt se on ainakin pakko saada valmiiksi.

Inton katalogi 2011 on täällä: http://www.intokustannus.fi/tiedostot/pdf/1292416543_innonkevat2011-2.pdf

Saturday, October 9, 2010

Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale)

Laitan kirjaesittelyn tänne, koska Leviathan kuuluu enemmän tämän blogin otsikon alle. Tämä kirja on aarre. Jos Philip Hoare ei olisi kirjoittanut sitä, minun olisi pitänyt kirjoittaa. Leviathan esittelee kaskelotin ja valaanpyynnin kulttuurihistoriaa Herman Melvillen jalanjäljissä. Kirjassa vieraillaan Nantucketissa Yhdysvalloissa, Iso-Britannian entisissä valaanpyyntisatamissa ja mm. Azoreilla. Volyymi on vakuuttavat 450 sivua ja sisältää tiukkaa esseististä asiaa aiheesta, josta on hämmästyttävän vähän kirjoitettu, siihen nähden miten tärkeä osa valaanpyynti oli teollistuvalle maailmalle. Pyörät pyörivät, valaanpääöljy piti ne rasvattuina.

Hoare on tehnyt kotiläksynsä hyvin. Historiallisten lähteiden äärellä on käyty henkilökohtaisesti ja ammennettu syvältä. Moby Dick tulee käsitellyksi perusteellisesti ja perustellusti. Erityisen vaikuttunut olin jaksosta, jossa kuvailtiin Melvillen ja Nathaniel Hawthornen ystävyyttä sekä sitä, miten miehet vaikuttivat toistensa elämään ja tuotantoon. Kirja on kaunis myös ulkoasultaan, pidän kovasti vanhoista valasta esittävistä piirroksista. Teettäisin sellaisesta tatuoinnin, jos en olisi niin nynny.

Tekstistä paistaa läpi Hoaren intohimo ja tiedonhalu. Hän myös ymmärtää kohdettaan. 1800-luvulla valaanpyytäjä oli romanttinen sankari, joka palasi mereltä yltäkylläisen saaliin kanssa, tai tuhoutui yrittäessään. Valasöljy oli kallisarvoista. Sitä käytettiin lubrikanttina, polttoaineena ja yleensä rasvana. "Valaanluuta" eli hetuloita taivutettiin korsettien tueksi, ambra oli ruhtinaiden suosima kallis hajuste.

1900-luvulle tultaessa valaanpyynti oli itse muuttunut teollisuudeksi, joka pyyhkäisi suuret valaat kokonaan tai melkein sukupuuttoon. Tässä vaiheessa valas oli muuttunut bulkkituotteeksi. Sitä käytettiin mm. lemmikkieläinten ruoaksi, margariinin ainesosana ja kosmetiikkateollisuuden raaka-aineena. Valaanpyynnin huippuvuonna 1965 pyydettiin lähes 72 500 valasta, enemmän kuin kultakauden laivastot saivat saaliikseen koko vuosisadassa.

Valaista itsestään kerrotaan enemmän kulttuurin, kirjallisuuden ja anekdoottien kautta kuin luonnontieteen näkökulmasta. Valaslajeista annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että jatkoluettavan etsiminen helpottuu. Kannattaa muuten huomata, että latinankielinen lajinnimi on hyvä tarkistaa ennen suoraa käännöstä englannista - esimerkiksi grönlanninvalas ja Greenland Whale tarkoittavat eri lajeja. Ennen kaikkea Hoare onnistuu osoittamaan, miten vähän valaista tiedämme, vaikka olemme pyytäneet niitä niin paljon.

Alaskan inuit-heimot pyytävät vuosittain muutamia grönlanninvalaita osana perinteistä elämäntapaansa. Näistä yksilöistä on löydetty ammuksia, jotka ovat osuneet niihin, kun ne ovat olleet nuoria. Vuoden 1981 jälkeen on löydetty kuusi kivestä tai luusta tehtyä harppuunankärkeä. Inuit eivät tunnistaneet näitä aseita, sillä he ovat käyttäneet metalliharppuunoita 1870-luvulta lähtien. Kudos- ja radiohiilitutkimuksissa on pystytty päättelemään 135-180 ja jopa 211 vuotta vanhojen valasyksilöiden iät. Sitä alkaa miettiä, miten vanhoja valaita arktisen alueen jäälauttojen alla oikein asustaa. Ne ovat eläneet vanhemmiksi kuin vainoajansa.

Kaupallinen valaanpyynti näyttäytyy kirjassa menneen maailman ilmiönä. Menneeseen se toivottavasti pian painuukin. Hoaren kanta asiaan tulee parhaiten perustelluksi siinä huolellisessa ja mieleenpainuvassa työssä, jonka hän on laatinut.

Philip Hoare: Leviathan (or, the Whale). Fourth Estate 2008. Lontoo.

Syksyn 2010 käsikirjoitus

Aloitin graduseminaarin. Toistaiseksi hallitseva tunne on toivottomuus, vaikka käyn mainiossa naistutkimusseminaarissa siinä rinnalla. Tutkimuskysymyksen asettaminen ja aiheen rajaaminen tuntuvat vaikealta. Aiheeni liittyy poliittiseen retoriikkaan, se oli antiikissa ja keskiajalla oma oppiaineensa, pitäisi perehtyä varmaan siihenkin. Aiemmasta kokemuksesta olen huomannut, että aivokapasiteetti kasvaa, kun vähän vaivaa päätään. Keskittymiskykyni vain tuntuu olevan tiessään.

Lapsi on aloittanut osa-aikaisen päivähoidon kotimme viereisessä talossa, se on hyvin kätevää. Työaikaa säästyy, kun ei tarvitse matkustaa, ja toisaalta lapsen ei tarvitse olla niin pitkiä päiviä hoidossa. Lapsen tuleva huone on toistaiseksi minun työhuoneeni, olen kasannut tänne yliopiston kirjastosta lainaamani lähdeteokset, käsikirjastoni, arkiston, vanhat Kosmarit jne. Kirjoitan myös parin kaverin kanssa käytännöllistä tietokirjaa ekologisesta kodinhoidosta. Projekti on edennyt verkkaisesti, mutta sen tekeminen on ollut myös hauskaa. Etsimme teokselle tällä hetkellä kustantajaa.

Ennen kaikkea editoin romaanikäsikirjoitusta julkaistavaksi keväällä. Romaani käsittelee tämän blogin otsikkoaihetta: saavuttamattoman kohteen metsästystä ja valaita siinä sivussa. Romaani on sama, jota työstin Orivedellä Wihurin säätiön rahoittamalla Kohti mestaruutta -kurssilla. Kustantaja on pieni helsinkiläinen pulju, paljastan nimen kunhan kustannussopimus on allekirjoitettu. Harrastajakirjoittamisesta romaanin työstäminen eroaa lähinnä siinä, että nyt minulla on kustannustoimittaja. Stephen Kingin sanoin: kirjoittaminen on inhimillistä, toimittaminen jumalallista.

Iltaisin, kun kirjoittaminen tai lukeminen eivät ole sujuneet (tai projektien välillä vaihtaminen riittänyt kokoamaan ajatuksia) olen neulonut sukkia, tuijottanut 60-luvun vanhaa Star Trek sarjaa (feminististä tekstintutkimusta varten, totta kai...), kuunnellut Lady Gagaa ja soittanut pianoa. Asumme aivan Kalevan keskuspuiston vieressä, lapsen kanssa pääsee sinne ulkoilemaan heti alaovelta.

Kuvateksti: Lapsi järsii romaanikässäriä

Friday, October 8, 2010

Kirppisprojekti

Vuokrasin kaverin kanssa pöydän itsepalvelukirppikseltä neljäksi viikoksi. Kannoin sinne kassikaupalla pieniä lastenvaatteita ja tarvikkeita, kummallisia koristeita ja kaikenlaista roinaa. "Hoidimme" pöytää hyvin, kävimme järjestämässä ja täydentämässä sitä miltei päivittäin. Voittoa tuli hieman, mutta se ei voi kirppismyynnissä ollä pääasia. Tuntipalkoille ei pääse, kun laskee vaivannäön mukaan. Itsepalvelukirppisten korkeat pöytävuokrat yleensä myös huolehtivat siitä.

Kirppisprojektilla oli muitakin vaikutuksia kuin suora roinan määrän väheneminen kaapeissa. Esineitä päätyi kaappien kätköistä paitsi myyntipöydälle, myös omaan kotiin esille ja ihailtavaksi. Raivasimme asuntomme kellarikomerosta putkiremontin tieltä isoja, kannellisia Riihimäen Lasin purkkeja. Ne ehtivät viettää puoli vuotta tyhjän panttina kaapissa ennen kirpparipöydän vuokraamista. Isoimmista (lue: epäkäytännöllisimmistä) pyyhin pölyt ja vein kirppikselle, pienemmät täytin yrttiteesekoituksella ja laitoin esille.

Saimme Markun serkulta käytännölliset teräskattilat, joten ajattelin viedä myös vanhat emalikattilat pois. Ne eivät olleet aivan priimaa, kattila oli lommoinen ja kasarista hukkunut kansi. Tajusin kuitenkin kurkata pohjaa, jossa luki Finel, Arabia. Kalakattila löytyi helposti netistä, se on Esteri Tomulan Neptun-sarjaa, tässä kuvassa. En raaskinut viedä sitä kirppikselle, mutta epäkäytännöllisenä se pääsi hyllylle koristeeksi, oikeutetulle paikalleen.

Täysin tavaroista eroon pääseminen ei siis onnistunut, mutta keittiöstä alkaa pikku hiljaa tulla viihtyisämpi. Mikä parasta, esineet ja asetelmat näyttävät paremmilta, kun tasot eivät lainehdi rojua.