Hyvien perheiden aktivistit
Minun on hyvä huudella, koska kuulun itse tukevasti keskiluokkaan. Turvallisessa, kotoisassa ympäristössä unohtaa nopeasti, millaisia kamppailuja suuri osa kanssaihmisistä joutuu käymään. Erityisesti pohdin tätä oman sukupolveni kohdalla. Olin teini-ikäinen 1990-luvulla, kun yhteiskunnallinen osallistuminen oli nuorten keskuudessa käsittääkseni suositumpaa kuin nykyään. Globalisaatiokritiikki ja toiminta köyhien maiden puolesta liittyivät laajempaan aktivismin alakulttuuriin, joka oli toki alakulttuuri, mutta näkyvä. Tavallista oli, että samat ihmiset vastustivat niin ylikansallisten yhtiöiden ylivaltaa kuin turkistarhaustakin. Samalla otettiin aktiivisesti kantaa oman yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen. Puolustettiin heikoimpia.
Teini-ikäisenä osallistuin aktiiviisesti näiden ryhmien toimintaan, mikä tarjosi kurkistuksen paremmin toimeentulevien perheiden lasten elämään. Moni aktivistilukiolainen opiskeli jossakin keskustan "paremmassa" koulussa ja heidän vanhempansa omistivat perheen asunnon. Minun perheeni asui kaupungin vuokra-asunnossa Kontulassa ja myöhemmin asumisoikeusasunnossa Malminkartanossa. Yhteiskunnallisesti aktiivisille nuorille oli tyypillistä varhainen itsenäistyminen, niin myös minulle. Muutin kotoa lukiolaisena, niin kuin moni kaverinikin. Kela ja työvoimatoimisto tulivat tutuiksi, kun nuoret harjoittelivat aikuista elämää kommuuneissa ja soluasunnoissa. Suurimmalla osalla vuokra-asuminen jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Pari vuotta sitten eli aikuisena eräs kaverini katsoi minua oudosti, kun kerroin muuttavani rivitaloyhtiöön, jossa on myös kaupungin tukiasuntoja. "Kaupungin vuokra-asuntoja, se kuulostaa pahalta", hän sanoi.
Kaikilla aktivistinuorilla vaikkapa alueellisen eriarvoisuuden käsite ei ollut ainakaan vielä kovin jäsentynyt. 1990-luvulla Kontula oli monietninen romani- ja somalivähemmistöineen, mutta varsinkin laman jälkeen monet olivat köyhiä. Turkismielenosoituksen jälkeen nuori nainen tiuskaisi minulle, että Eirassa ei ole köyhiä, koska juopottelijat tai rettelöitsijät joutuvat muuttamaan sieltä pois. Romaneja hän sanoi yhteiskunnan pohjasakaksi. Tämä siitä huolimatta, että odottelimme kiinniotettuina samassa poliisiputkassa. Vanhassa Herttoniemessä asuva miespuolinen kaverini kertoi, että hänen ei tarvitse tehdä kotitöitä, hänen äitinsä ja siskonsa tekevät ne, eikä asiassa ollut hänen puolestaan mitään vikaa.
Keskiluokkainen ekolifestyle
Riittääkö köyhyyden kokemukseksi, että on joutunut laskemaan pennosia omilleen muutettuaan? Nykyään olemme siis aikuisia, suurin osa meistä keskiluokkaisia. Lainasin kirjastosta Ekopop-teoksen, jonka on kirjoittanut nuori Tom Henriksson (ei sukua) sekä Leo Stranius. Kirja kertoo enimmäkseen minä-muodossa nuoren miehen hyvän elämän etsimisestä. Kirjan uteliaassa ja kyselevässä suhtautumisessa on paljon hyvää. Silti en voi olla kiinnittämättä huomiota samaan seikkaan kuin ylempänäkin. Henriksson on kotosin Munkkivuoresta, perheellä on auto, kesäpaikka ja varaa ulkomaanmatkoihin. Nuori Tom "ei ole oikein tottunut" kirpputoreihin, muistot junamatkailusta tiivistyvät Interrail-matkan jälkeiseen viinilasilliseen isoveljen kanssa Ateenan lähetystön kattoterassilla. Lentomatkailu on hänelle arkipäivää. Vertailun vuoksi, hyvä kaverini, joka ei sattumoisin ole kotoisin pääkaupunkilaisesta, keskiluokkaisesta perheestä, teki ensimmäisen lentomatkansa pitkälle yli 30-vuotiaana. Se ei vain ollut tapana.
Kun Ekopop-kirjassa siirrytään puhumaan johtamisopeista, on viimeistään selvää, että se ei vastoin lupaustaan toimi "innostavana ja helppona ratkaisuna ekologiseen elämään ihan jokaiselle". Kirjoittajan kaltaisia nuoria, valistuneita kansalaisia odottaa edelläkulkeminen ja toisten johtaminen. Ei "laskeutuminen" tavallisten ihmisten joukkoon, politikoimaan paikallisyhteisöissä tai tekemään työtä ja elämään ihan tavallista elämää ekologisemmin, solidaarisemmin ja yksinkertaisemmin. Samalla lifestylen kuvauksessa unohdetaan, miten ekologisesti voi elää myös vaikkapa kehyskunnan lapsiperhe, jolla on kyllä omakotitalo ja auto, mutta joka ei lennä loma- saati työmatkoille, ei osta uusia vaatteita, tavaroita, huonekaluja tai sisustusremontteja, ei harrasta kalliita liikuntalajeja lämmitetyissä tiloissa vaan kävelee koirien kanssa lähimaastossa, ei syö sushia saati pakastemarjoja kun marjat saa metsästä.
"Hoitovapaalla oli niukkaa"
Lapsiluku ja yleensä perheen perustaminen on vaihe, jossa (liian) moni saa kokea suhteellista köyhyyttä. Tarkoitan nyt sitä vaihetta, kun lapset ovat pieniä. Minun kotonani oli neljä lasta ja vuosien ajan vain yksi vanhempi kävi töissä, joten ymmärrän, että keskiluokkainenkin perhe voi joutua kamppailemaan (meillä nuorin lapsi jouduttiin kaiken lisäksi laittamaan poikakotiin). Lapsia ei ole tietenkään pakko hankkia. Entiset nuoret aktivistit kyllä tiedostivat tämän ja kyselivät tai vaativat minultakin perusteluja, miksi hankin lapsen tällaiseen maailmaan. Olin siinä vaiheessa suht nuori, 26-vuotias äiti. Kaverini puolestaan olivat päälle kolmekymppisiä, akateemisia, pitkään opiskelleita ja lapsen tekoa lykänneitä järjestötyöntekijöitä tai -aktiiveja. Nyt heilläkin on itsellään lapsia, ja saan Facebookin kautta lukea heidän muskareistaan, vauvauinneistaan ja retropotkupukuharrastuksistaan.
Lukija arvannee, että en pidä edes tätä pikkulapsivaihetta riittävänä kokemuksena, jonka keskiluokkainen maailmanparantaja saa köyhyydestä. Jos on tiukilla perhevapaiden aikana ja onnistuu pitämään sitä downshiftaus-kokemuksena, vielä vähemmän.
Miksi jankutan Vihreistä
Köyhyys on toivottomuutta, välinpitämättömyyttä, sitä, että kadehtii yhteiskunnan tukiropoja naapurin maahanmuuttaja- tai romaniperheeltä. Köyhyys on sitä, että jos käy köpelösti ja vaikka perheen toinen elättäjä lähtee lätkimään, ei riitä aikaa yhteiskunnalliselle keskustelulle kun kaikki voimavarat menevät selviytymiseen päivästä toiseen. Köyhyys on päihde- ja mielenterveysongelmia. Kokemukseni mukaan vasemmistolaisille nämä asiat ovat yleensä selviä, vaikka en olekaan aina samaa mieltä vasemmiston kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä ja kuka maksaa. Vihreille, entisille aktivistilukiolaisille, tuottaa kuitenkin äänestäjinä ja päättäjinä joskus vaikeuksia muistaa, keitä kuntapalvelujen kilpailuttaminen, alueiden eriarvoistaminen ja vaikkapa koulushoppailu (myös montessori- ja steinerkoulut) hyödyttää. Aivan, keskiluokkaa.
Miksi köyhyyttä sitten pitäisi ymmärtää? Ekolifestylen sokea piste on, että hyviä valintoja tehdessä helposti unohtaa ne suomalaiset, jotka eivät pysty valitsemaan. Ekologisten, maailmanlaajuisten uhkien aikakaudella köyhyys ja eriarvoisuus tulevat lisääntymään myös Suomessa, jos eivät muuten niin siirtolaisuuden myötä. Keskiluokka tuskin pystyy pitämään asemiaan, vaan kaikki voi muuttua lähisukupolvien aikana, ja moneen kertaan. Tulevaisuudessakaan kaikki eivät ole yhtä vapaita valitsemaan palveluitaan, luomuelintarvikkeitaan, työpaikkojaan. Entistä niukemmasta jaetaan yhä useammalle.
Siksi toivon, että etenkin Tampereella Vihreät muistaisivat kuntapolitiikassa pienituloisten olemassaolon. Toivon, että he eivät hairahtuisi esimerkiksi Apusen argumentein kannattamaan palvelusetelijärjestelmää. Maksan veroja (ja kirjoittamieni kirjojen jokaisesta kappaleesta pulitetaan arvonlisäveroa) siksi, että voitaisiin tarjota riittävät palvelut jokaiselle. Ja sitä järjestelmää kannattaa kehittää.
