Tanssijoiden kohdalla usein korostetaan niitä kovista uhrauksia, joita he joutuvat taiteensa eteen tekemään. Tanssijan tekemät uhraukset näkyvät hänen kehossaan, siksi se on niin ilmeistä. Niitä uhrauksia joutuu kuitenkin tekemään ihan jokainen taiteilija. Jokaisella taiteen alalla joutuu tekemään valinnan, että työskentelee tämän yhden asian parissa muiden kustannuksella. Siitä kiinni pitäminen ei ole helppoa. Kirjoittajia opastetaan tekemään lujasti töitä ja hankimaan kova nahka ja sitkeyttä, mutta uhrauksista ei puhuta, ennemmin siitä, miten kirjoittamisaikaa voi tiristää kaiken muun ohellakin. Kirjoittaja voi kokea huonoa omaatuntoa siitä, että puuhastelee oman proosan parissa, eikä viestintä- tai uutistoimistossa hankkimassa rahaa. Tai kokea huonoa omaatuntoa perheen ja ystävien kanssa vietetyn ajan puutteesta. Jos kirjoittaja ei tingi työstä, opiskeluista, perheestä tai rahasta, hän joutuu tinkimään viimeistään yöunista.
Mutta siitä tanssista. Linnunpaino on kasvanut seitsemän vuotta sitten pitämistäni harjoituspäiväkirjoista vinksahtaneeksi rakkaustarinaksi. Välillä en ole varma, onko päähenkilön Liljan rakkaus Siniparta vai hänen ammattinsa, tanssi. Tai molemmat tietysti, mutta kumpi suhde on vinksahtaneempi, en tiedä.
Tanssijaksi (tai kirjoittajaksi) kasvamisessa on hyötyä, jos on saanut varhain rohkaisua. Kirjassa Liljan äiti on ollut niin innoissaan balettikouluun päässeen tyttären menestyksestä, että Lilja on tuntenut lähinnä vaivaantuneisuutta. Kun Lilja on vaihtanut nykytanssiin ja päätynyt pieneen itsenäiseen ryhmään töihin, on äiti lähinnä huolissaan, miten tämä tulee taloudellisesti toimeen. Lapsiaan taiteellisille aloille kannustaneet vanhemmat joutuvat myöhemmin koville, kun seuraavat vierestä pettymyksiä, epäoikeudenmukaisuutta ja kipua, joka taiteen tekemiseen väistämättä kuuluu. Asioiden välillä on kuitenkin looginen jatkumo. Tanssia (tai kirjoittamista) pitää jatkaa sittenkin, kun se lakkaa olemasta keskiluokkaisen perheen tytön söpö harrastus tai sittenkin, kun se ajat sitten olisi pitänyt vaihtaa johonkin järkevään.
Mireille Guiliano sanoo minusta hienosti samppanjasta: "Äiti oli opettanut meille monien asioiden arvon, mutta valitettavasti ei niiden hintaa. Se piti oppia aikuisena."
Minulle on ollut pelkästään hyötyä niistä harrastuksista, joita minulla oli lapsena, vaikka lopetinkin kaikki muutaman vuoden jälkeen ja vaikka minusta ei tullut ammattitanssijaa/pianistia/kuvataiteilijaa. Jos ei muuta, niin opin kärsivällisyyttä ja sietämään pettymyksiä (ainakin jotenkin). Se oli ehkä se ajatus mikä minulla oli hyväosaisuudesta, kirjoitan siitä joskus toiste, että hyvän koulutuksen saanut lapsi todennäköisesti ei totu päästämään itseään niin vähällä. Minä kävin tavallista lähiökoulua Kontulassa, mutta voin aikuisena ajatella, että olen päästämättä itseäni niin vähällä nyt kun kerran voin itse valita. Ajattelen, että sen voi oppia.
Viime viikolla tapahtui hienoja asioita, jätin graduni tarkastukseen ja sain kirjastoapurahan. Se on siis kolmannen romaanin kirjoittamista varten, aloitan kun saan edellisen painoon ja lapsi saa lomansa pidettyä. Tai oikeammin: aloitan heti, annan tarinan hautua takaraivossa. Tai vielä: olen aloittanut jo kaksi vuotta sitten, kun naputtelin ensimmäiset muistiinpanot koneelle. Limittäisiä ovat nämä prosessit, eivät yksittäisiä älynväläyksiä. Tärkeitä, että ne saavat olla, annan niille luvan ja itselleni oikeuden tehdä tätä työtä. Yritän ainakin antaa.
Ajatuksia herättävä kirjoitus!
ReplyDeleteOsuva lainaus Guilianolta: niinhän se usein on, että asioilla, joilla on arvoa, on myös hinta. (Enkä tällä tarkoita vain kaupallista.)
Aika tuntuu olevan nykyään valuutta, joka sanelee paljon sitä, mitä voi tai ei voi tehdä.
Kirjoittamisella ei tosiaan pääse yhtään sen helpommalla kuin muissakaan taiteen lajeissa. Kirjoittamisen hyvä puoli on se, että pääsee helpommin vittuilemaan takaisin, jos joku on joskus vähätellyt. Hahaha.
ReplyDelete